Olen sellainen luonne, että en voi vain olla. Haluan kyllä. On toisinaan ristiriitaista jopa, että pitäisi antaa itselleen luovia taukoja, istua vain ja olla. Oli myös aika kun kaipasin lepoa ja otin sitä, mutta muut eivät antaneet lupaa.
Meditointi on hyvä tapa saada luovuus liikkeelle. Mutta kohdallani se ei aina riitä. Se on jokin kipinä, jonka purkaan ja sytytän.
Oma luovuuteni, jota on hyvin vaikeaa sanoittaa oli nyt vuoden jäähyllä. Mutta joskus se saa olla jäähyllä. Kun on paljon kaikkea, on vaikeaa olla ja silloin mieli on kovilla, stressitasot tapissa.
Olen nähtävästi luonne jonka täytyy tuottaa itsestäni. Oli kyse sitten kirjoittaminen, valokuvaus, maalaaminen, virkkaaminen, savityöt tai korvakorut. Myös remontit.
Yllä oleva valokuva oli itselleni melkoisen iso hetki. Olin etsinyt hämähäkinseittejä vesipisaroilla pitkään, kunnes näin kuusen oksan alla kauniisti punotun seitin. Onneksi kamera oli mukana, eikä tehnyt myöskään minulle temppujaan. Sekin on mahdollista, että akku on loppu tai tarkennus ei toimi. Nyt toimi. Olen kuvasta ylpeä.
Tyttäreni aloitti taidekoulun ja hän on onnellinen, olen itsekin. Huh se on ollut pitkä polku. Toinen aloitti ammattikoulun kolmosen ja hänkin tuntuisi kasvavan, vaikka joskus hirvittää. Viimeinen siirtyi yläasteelle ja koulu näyttää menevän hyvin ja jalkapallo tekee onnelliseksi. Minä sain työtä. Koira näyttää tällä hetkellä terveeltä ja mieheni selkä on pysynyt vahvana. Valtakunnassa siis kaikki hyvin. Meidän kodin remontit jotka ovat kestäneet nyt jo monta vuotta alkaa näyttää pian siltä, että rauha laskeutuu taloon. Se tekee onnelliseksi. Työt ja asiat jotka ovat olleet tiellä, on estänyt luovuutta ja ne ovat väistyneet vihdoin.
Kirjailijaystäväni sanoi aikanaan, 'sinut täytyy saada onnelliseksi jotta voit kirjoittaa.' Onnellisuus on erikoinen käsite, kun olen pohtinut tätä lausetta nyt monta vuotta. Onnellisuus ikäänkuin piilee tässä hetkessä. Olen oppinut olemaan onnellinen kaaoksen keskellä. En odota suuria, mutta annan elämälle luvan yllättää. Jos ajattelee jo ihan sitä miten ihminen kasvaa kivun kautta aikuiseksi. Kuinka oppii arvostamaan asioita joita ei osaa aina sanoittaa. Minulle on alkanut syntyä hiukan jo seuraavaa tarinaa, jota kirjoittaa. Mutta se on vasta alitajunnan tasolla muhimassa, en uskalla sitä hehkuttaa. Kun ensimmäinen pitkä tarinani syntyi minusta, synnytin ensin oivallusta alitajunnastani. Se oli kieltämättä henkinen kokemus, jota olen kuullut myös muilta jotka ovat kokeneet samoin oivalluksista.
Oivallus voi tuntua järjen mielestä jopa "tyhmältä". Minun alitajunnastani tuli vain sana: Sanat. Tämä sana pyöri mielessäni pitkään. Näin myös unen ja valveen rajamailla 'unta', kun kirjaimia sataisi päälleni. Se oli kuin kirjainsade. Sen jälkeen istuin koneelle ja tarina tuli todella kovaa tahtia ulos. Sitä tuli 99 sivua, enkä ymmärrä mistä se tuli. En tunne sellaisia henkilöitä, enkä tiedä miten se tarina eli mielessäni. Mutta siellä oli kuitenkin tuttuja asioita menneestäni. Ettei se nyt ihan täysin tuulesta ollut temmottu. Se oli vuonna 2017. Samaan aikaan tuli muitakin tarinoita. Niitä on paljon. Mutta kesken. Olin innoissani.
Ei ole mitenkään helppoa tuo asioiden sanoitus, vaikka kirjoitankin todella paljon. Joskus jo ihan puhuessani asiakkaille, aivoni ikäänkuin tyhjenevät ja en tiedä miten sanoittaisin asiani. Sen jälkeen nauran. Tiedän se olevan vikani ja vaikeuteni, en jaksa enää sitäkään hävetä.
Kun tyttärellä todettiin keväällä tarkkaavaisuushäiriö, lukihäiriö ja matematiikkavaikeus ja suositeltiin hakeutumaan add testeihin, -pohdin itseäni. Onko se periytynyt minulta?
Elämä on tällainen projekti. Ikuinen sellainen. Välillä tulee suunnatonta surua pitkän aikaa, sitten tulee iloa jota ei meinaa ymmärtää ja sitten tulee tasaisia jaksoja. Kuitenkin kaikkein onnellisin olen, kun saan olla ihmisten kanssa ja saan tehdä myös jotain omaa juttua. Mutta äitiminälle on silti tärkeintä, että lapset löytävät suunnan. Ei se, että he tuhlaavat rahaa taksiin ja lojuvat sängyssä, vaan se, että löytää kipinänsä.
Maiju
