Silloin kun lataa energiaa paljon asiaan kuin asiaan, herkkä on niin sanotusti altis kaikelle kritiikille. Kritiikki voi kääntyä itseään vastaan. Erottelukyky on siis hyvä asia, vaikkakin todella vaikeaa joskus.
Mietin tällaisia pohdintoja tällä hetkellä suhteessa valokuvaamiseen tai kirjoittamiseen. Mihin pyrin niillä? Miksi teen niitä?
Täydellisyys tuntuisi meidän maailmassa olevan vaatimustaso vähän kaikkeen tekemiseen. Mutta tosiasia on, ettei ole olemassa täydellistä.
Kävin lyhyen keskustelun erään henkilön kanssa koruntekijöistä. Kerroin tekeväni tai harjoittelevani itsekin korujen tekoa, johon hän sanoi ettei tykkää yhtään epätäydellisistä koruista, eikä ymmärrä miten niitä voi myydä täydellä hinnalla. Lause oli ohimenevä heitto keskelle keskustelua, johon hän ei muuten osallistunut. Katsoi minun koruja korvissa joita joku toinen kehui. Ne olivat hyväntekeväisyysmyynnistä ostettu. Eikä virheettömät. Maksoin niistä 25 euroa. Eikä ne todella ollut kalliit. Mutta ne ovat super kauniit.
Aina on olemassa tuo ajatus, että vain täydellinen kelpaa. Mutta onko henkilö itse täydellinen? Tekeekö hän täydellistä työtä? Onko hän virheetön. Jos koruntekijä tekee sitä työkseen ja hänet arvotetaan ettei ole täydellistä, eikä siksi osta. Se tuntuu minusta jopa julmalta. Maailma on hyvin vaativa ja kilpailunhenkinen. Enkä tarkoita, että tarvitsee ostaa, mutta voi jättää asioita sanomatta. Se on hienotunteista. On toki eri asia jos tyrkytetään, silloin täytyykin sanoa ei. Asioilla on monta eri puolta, niin monta kuin on silmiäkin. Mutta me olemme inhimillisiä ihmisiä suusta päästettyjen sammakoidemme kanssa. Siksi myös armoa siinäkin suhteessa kommentoijille.
Tästä päästääkin siihen meidän ihmisten eroihin kuluttamisessa. Olen viime vuosina ostanut käsityötä. Osittain siksi, että tiedän mitä käsityö vaatii, tiedän miten paljon materiaalit maksaa ja tiedän miten paljon ne vie aikaa. Mutta pidän myös tunteesta jota myyjä minussa herättää. Olen arvo-ostaja. En kuitenkaan perusta merkeistä. Minulle brändi ei ole yhtä tärkeä kuin pienyrittäjä. Brändillä tarkoitan isoja yrityksiä, joilla ei enää ole juuri kasvoja, pelkkä nimi. Minä ostan ihmiseltä. Mutta tämä ei ole mikään ehdoton, en voi kaikessa kuluttamisessa olla arvo-ostaja, rahani loppuisivat muuten.
Lisään tähän vielä esimerkin kurkuista kaupassa (joka ei liity aiheeseen kuin täydellisyydessä). Meidät on opetettu liian täydelliseen meidät ihmiset. Edes vinoja kurkkuja ei voitu laittaa kauppaan, koska ne eivät ole täydellisiä. Joten kun vinot kurkut tulivat myyntiin, ne myytiin halvemmalla. Ne ovat ilmeisesti sitä ennen heitetty roskiin. Kuinka sanotaanko.. ajattelematonta. Vain siksi, ettei ne ole täydellisiä. Meidät on opetettu siihen. Ulkonäköihanteen kanssa sama juttu.
Joskus mietin, että ihmiset puhuvat toisinaan liian paljon ja liian nopeasti ja ajattelemattomasti mielipiteitään – se voi taas saada aikaan melkoiset myllerrykset toisen ihmisen mielessä. Tiedän, että tuo lause osui minuun syvästi, koska minun äitini on ompelija. Häntä ei arvostettu rahallisesti, vaan hän raatoi kotona ompelukoneen edessä, hoiti meidät 4 lasta, erityishoitolapset ja kodin. Isä oli töissä iltaan asti.
Tiedän soluissani kulkevan kiukkua ihmisiä kohtaan jotka arvottavat käsityötä ja vaativat täydellistä. Se on minun kipuni. Ostan "epätäydellisiä" koruja ja käsitöitä. Ehkä juuri siksi. Äitini osaa ommella hienoja juttuja. Ja hän oli itse täydellisyyden vaatija. Tavallaan käyn ristiriitaa sisälläni molemmista vanhemmistani. Toinen vaati täydellistä ja toinen teki siitä huolimatta. Äiti päällysti sohvia myöten kotimme. Isä rakensi meille ison veneen. Me nukuimme pienessä kerrostaloasunnossa, jossa he nukkuivat isäni kanssa parvella olohuoneessa ja ompeluhuone oli parven alla. Minä nukuin sängynaluslaatikossa – siskoni tai veljeni sai sängyn. Huoneita vaihdeltiin. Kun muutimme, sain sängyn vanhempieni huoneesta.
Me emme saaneet rahaa juurikaan, mutta äiti saattoi piilottaa suklaapaloja olohuoneeseen meille löydettäväksi. Tilasimme pizzaa kaksi kertaa koko aikana, kun asuimme kotona.
Ihmiset myös käyttivät äitini hyväntahtoisuutta hyväksi. Eivät maksaneet työstä rahalla, vaan äiti sai kankaiden jämät itselleen.
Tuollaisen ajattelemattoman kommentin alta voi nousta valtavat tunteet. Joita en edes itse tunnista, kunnes istun kirjoittamaan tunnetta auki. Siksi siis kirjoitan. Se on yhteyteni alitajuntaani, omiin tunteisiin. En purkaa sitä ihmisiin, vaan purkaan sen itseni kautta kirjoittaen. Ehkei siksi blogiani kuulu lukea muut kuin minä. Nauran. Salaa toivoisin, että luetaan, mutta ei tätä enää kukaan löydä.
Olen kiukkuinen äitini puolesta, se on minun soluissani kulkeva trauma. Siksi minun on jatkuvasti luotava jotain käsin. Minun on oltava onnellinen jotta voin luoda. Siksi myös arvostan käsityöläisiä. Ajattelen myös, että kun koneet tulevat viemään meiltä kaiken ja kaikki taidot, mitä me ihmiset sitten osaamme enää. Ehkä siksi olen onnellinen meidän kodista, että teemme täällä kaiken itse. Trimmaan koirankin itse. Minulle on monesti toitotettu, että voisin maksaa jostain palvelusta esimerkiksi koirani hoidosta, mutta siinä kohdassa asuu lukko, en kykene. Jos voin tehdä sen itse, teen sen. Mutta todellisuudessa – minulla ei ole ollut tuloja. Siksi myös teen kaiken itse.
Kun viime vuosi kadotti luovuuteni, mieleni oli lähdössä mukaan, se oli tekemässä minusta alavireistä. Nyt sain idean korujen teosta, kun kirjoittaminen ja valokuvaaminen ei ota tulta alleen. Tai ottaa ne, mutta odotan niiltä enemmän.
En tuomitse kommentoijia, mutta tiedän että ihmiset jotka eivät arvosta muita, eivät arvosta myöskään itseään ja kierre jatkuu. On hyvä ymmärtää, että täydellistä ei ole. Ja kun jälkeenpäin arvostellaan, tiedetään etteivät arvostelijat osaa itsekään, mutta vaativat sitä muilta.
Kun taas puhutaan rahasta. Raha nostetaan jonkinlaiseksi jumalaksi, jolla ihmisiä tai käsityöläisiä arvotetaan. Oli se palveluammatti tai käsityöammatti jossa henkilö tekee persoonallaan töitä. Rahan voi antaa kiitollisuudella käsityöläiselle tukeakseen hänen työtä. Palveluammatti on sama asia.
Siellä on oikea ihminen joka tekee sen. Ja jos vaaditaan aina täydellistä, me emme tule ikinä riittämään ja lopulta palamme loppuun.
Ajatella kun tekoäly tulee valtaamaan maailmamme, epätäydellisyys väistyy, sekä uniikit yksilölliset jutut. Maailmasta tulee tylsä.
Kuljetamme mieheni kanssa lausetta mukanamme: "Kun tekee itse, sitä tulee mitä sattuu tulemaan"
Ja on se tietynlainen ilon tunne, että osaa jotain. Sanoo tyttö, joka ei osannut keittää edes vettä mennessä ammattikouluun.
Maiju
