Sanoittaminen

 Tunteiden sanoittaminen –  helppoa vai vaikeaa?

Joskus sanat elää meidän sisällämme, mutta niiden ulos tuominen on vaikeaa. Sitten joku sanoo oikeat sanat ja BooM! Lamppu syttyy ja saa vahvistusta omille ajatuksille, jonka joku sanoitti meidän puolestamme. Se on hieno hetki. 

Sanoittaminen on siksi vaikeaa, sillä usein tunnetilat muuttavat sanojen merkitystä. Joskus ihan viaton sanominen, voi muuttua tunteiden myötä hyvinkin isoksi ongelmaksi ja aiheuttaa vyyhdin, joka lopulta leviää kuin ruutinaru, aiheuttaen isonkin räjähdyksen. Siksi ehkä me Suomalaiset olemme oppineet painamaan asioita pinnan alle.

Jos edessä on pessimistinen sanoitus, voimme sulkeutua. Kun se on taas optimistinen, me avaudumme, näemme valoa ja unelmatkin kirkastuu. Pessimismi sulkee ovet. Masentaa. Tulee vihaiseksi.

Esimerkiksi kiukun tunteita on todella vaikeaa sanoittaa, kun taas osaa –  kiukku voi laimentua. Kiukku on mielestäni hyvä tunne –  se kertoo ettet sulata tätä asiaa. Varsinkaan jos kohtaat epäreiluutta. Joskus sanat hidastaa, kun niitä aletaan liikaa pohtia –  ne pysäyttää. Mitä tarkoitan tällä? Jos teet jotain asiaa ja joku tulee sanomaan viereen "teet ihan väärin, tiesitkö että tuo kuluttaa luontoa ja tuossa ei muutenkaan ole mitään järkeä" Voi saada itse tekijän raivon valtaan. "tule ite tekemään, jos paremmin tiedät."  Luontoa tuleekin kunnioittaa, mutta asia menee paremmin perille, jos osaa ilmaista sanansa oikein. Noh ei aina. Välillä tarvitaan voimakkaita tekoja.

Jos rehellisyys näyttäytyy käskyinä, sättimisenä ja kiukun tunteiden lävistämänä –  voi rehellisyys levitä kuin tuhka tuuleen, tilalle tulee nyrkit ja puolustautuminen. Vastapuoli nosti suojavarusteensa, siinä on tullut tilalle tunteiden taisto. Jos taas normaalissa keskustelussa molemmat ovat samalla aaltopituudella, ilman minkäänlaista tunteiden voimaa –  asia menee keskusteluna perille. Eikö me ihmiset ollakin hassuja?

Tiedättekö mikä on kiehtovaa? Se kun me oikeasti uskotaan omiin valheisiimme, sillä joskus elämä on helpompaa näin. On melkein mahdottomuus ihmisten keskellä eläessä –  varsinkin omalla kohdallani elää täysin autenttisen totuudellisesti. On niin paljon eri ihmisiä ja eri mielipiteitä. Jos on täysin rehellinen, niin hups. Ruutinaru! Patam! Hätähuutoja! Pelastautukoon ken voi. Mutta sitten taas, hiljeneminen ei ole valehtelua, se on vaan hiljenemistä. Ei kaikkia ajatuksiaan kannata ääneen sanoa kaikille. Sen olen kyllä toivottavasti jo oppinut. 

En ole myöskään kestänyt tunteita, joita minussa nousee sanottujen sanojen jälkeen. Mutta hienointa on, että elämääni on astunut ajattelutapa, eräänlainen elämisen oppikoulu –  miten kohdata itseäni ja tunteitani? Jotta pystyn nähdä tunteiden taakse ja tehdä niistä asioita, tarvitsen ensin niiden huomioimisen ja sanoittamisen taidon. Siitä saan kiittää ihmisiä ympärilläni. Kun omaa herkät tunteet ja taipumuksen liioittelemiseen, sitä voi maailma jyrähdellä ja lujaa. Ylös – alas, aallon pohjalta, aallon harjalle. Tunteiden oppimisen myötä, pinnasta tulee tyynempää. Eikä sinun tunteisiin voi vaikuttaa samoin, kuin vuosia sitten. Olet kasvanut. 

Oletko ikinä ajatellut, että joskus sinulle itsestäänselvät asiat voivat vain kadota, sillä sinä et ole niitä arvostanut. Ne vain katoavat elämästäsi. Pufff. Jäät ihmettelemään mitä tapahtui. Näiden tunteiden sanoittaminen ei ole helppoa. Ihmisyyttä kun täällä ollaan oppimassa. Minulle on ollut erittäin vaikeaa sanoittaa tarvitsevani ihmisiä ympärilleni. Mutta tarvitsen heitä niin, että he antavat minulle vapauden olla oma itseni. Ja vaikka uskaltaisinkin olla itsenäinen omilla jaloillani seisova, tarvitsen silti turvaa ja luottamusta siihen, että elämä kantaa vaikeuksien yli. Että ihmiset eivät jätä minua. Tätä on koeteltu kyllä. 

Se ei ole itsestäänselvää, jos kommunikoimme eri tavoin. Kaikkein vaikein asia tai haaste elämässä on kasvaa omaksi itsekseen. Ja seistä itsensä takana. 

Isossa yhteisössä eläessä, myös hiljenemisen taito on tärkeää. Suoraa ja raakaa rehellisyyttä viljellessä, voi saada aikaiseksi pommeja –  mustamaalausta, kateutta ja mitä näitä nyt on.

Mutta, tässä on myös toinen näkökulma: Kun on sinut itse asiansa kanssa ja tietää mikä on oikein ja sanoo sen ääneen, se ei välttämättä ole lainkaan niin paha asia ääneen sanottuna. Sanotaan myös näin, että jonkun on oltava se totuuden torvi. Hänellä on usein se vaikein asema. Totuuden torven väärin ilmaistu asia, väärässä paikassa voi sytyttää edellä mainitsemani ruutinarun. Ruutinaru voi olla hyvin pitkä. Mutta jotain aina tapahtuu. Joskus kipinä sammuu, ennen kuin räjähtää. Joskus se sitten räjähtää.

Kun olet sinut asiasi kanssa, ei ole tarvetta huutaa asiaansa. Sen voi vain sanoa. Jari Sarasvuo totesi aamulenkillään hienosti. Se meni jotenkin näin: "Mitä vähemmän ihminen tietää, sitä jyrkemmin ja varmemmin hän puhuu." En tiedä mikä Jarissa on, mutta hän on niin hyvä siinä mitä tekee. Hän on autenttinen ja rehellinen. Minun silmissäni. Pidän siitä. Pidän todella. Hän tekee paljon jakaakseen muille omaa osaamistaan ja ilmaiseksi vielä nämä aamulenkit. Hän ilmaisi, että äänite on kuunneltavissa klo 12 asti sinä päivänä, kun hän lenkillä käy ja höpisee tarinoitaan. Jos ei pääse kuuntelemaan, se on voi voi. Hän opettaa tällä mielestäni itsensä kunnioittamista. Kuka tahansa voi vaatia ilmaiseksi mitä tahansa. Mutta kun ei tarvitse antaa. Ei hänen edes tarvitsisi jakaa tietoaan ilmaiseksi. Ihminen jonka suunta on pessimismi, ei usko – ei näe hyvää, vaan hän näkee virheet. Jos joku on menestynyt, virheisiin nautitaan takertua. Ja olettaa että hänen tieto on myös minun tieto, ilmaiseksi ja niin miten minä haluan. Silloin kun minä haluan. Koska vaadin. Naurettavaa. 

Yritän saada itseni optimismin puolelle. Vaikka tiedän pessimismin läsnäolosta. Voin itse valita kumpaan suuntaan vaakakupin asetan. Keskitie olisi aina hyvä. Pysyy maadoittuneena. Eikä lähde liikaa laukalle. Toisilla on taito sanoillaan vaatia oikeuksia. Ne jotka eivät osaa sanoittaa niin hyvin, voivat jäädä jalkoihin. On vaarallista jopa, että vaatijat saavat tahtonsa läpi. Kaikilla kun ei ole täysin puhtaat jauhot pussissa. Mutta mikä taas on oikeudenmukaista vaatia. Se onkin tässä maailmassa vaikea asia. Asiat kun ovat monimuotoisia. Maalaisjärki ja omatunto mittareina on ihailtavaa, mutta onko niitä enää meidän ajassa, ellei me niitä itsestämme kaiveta? 

Kenen asiaa kuullaan? 

Oletteko huomannut tällaista asiaa: Olet jotain mieltä ja sanot sen ääneen, se on mielestäsi hyvä idea. Vastapuoli ei ota sitä vastaan, ennen kuin hän on kuullut sen jostain muualta. Silloin se on vasta loistava idea. Turhauttavaa. Miksi asia uskotaan vasta kun sen voima on tuplaantunut? Joku viisas ihminen sanoo nyt jonkin asian, kukaan ei usko. 10 vuotta myöhemmin pohditaan, olisi pitänyt uskoa, hän oli oikeassa. Pahinta ehkä on, että kukaan ei muista alkuperäistä asian keksijää. Ehkä vastapuoli on asettanut idean esittäjän alapuolelleen. Tiedostamattaan. Näistä kun ei tiedä. 

Omien tunteiden sanoittaminen on vaikeaa. Kun reagoi vahvasti, ei aina tiedä mikä tunne on kyseessä. Varsinkin ne kiukun tunteet on vaikeaa myöntää ja selvittää. 

Opin omien tunteiden sanoittamisen lapsieni kautta. Ensin tuli kaksoset, jotka olivat kuin kovan kuoren sisällä, sitten tuli erityisherkkä tunteiden sanoittaja. Hain myös paljon apua eri auttajilta, eri ammattikunnista.

Mielenrauha on tavoiteltava piirre. Vaikeneminen voi olla väärässä kohdassa pirullista, mutta oikeassa kohdassa oikea teko. Mutta se, milloin ja missä? Se on taas meidän oma tehtävä oppia. Haluaisin osata kirjoittaa tarinallisesti auki näitä, mutta tiedän opittuani, että alitajunnallani on ihan omat sääntönsä. Joskus se johdattaa suoraan oikeiden sanojen äärelle, joskus taas kiertoteiden kautta. Sen sanon, että huh mielenterveys joskus järkkyy ja lujaa tässä kirjoittajan prosessissa ja no ehkä vähän muutenkin. Kun on liian kiltti, liikaa ymmärtävä –  ne joilla on taipumus epävarmuuteen ja hallitsemiseen, voivat polkea sinut maahan. Alitajunta sitten käsittelee näistä tarinoita, jotta selviää. 

Samalla kuitenkin nämä opettaa matkalla, joskus todella syvästi. Ei välttämättä tuo asioita niin, mitä haluaisin sanoa, vaan se voi tuoda enemmän tai eri tavalla. Kuuntelen aina alitajuntani ohjausta, sillä sieltä tulee helmiä. Sanojen purkaminen alitajunnasta taas voi olla kovempaa työtä. Se vaatii rentoutta ja oikeaa hetkeä. Joskus se vaatii ärsyyntymistä, joskus onnellisuutta. Näistä kun ei tiedä. Siksi ei kannata takertua.

Se ei kyllä todellakaan aina mene niinkuin toivoo tai suunnittelee, mutta eipä elämä koskaan mene. Siinä piileekin ehkä oma voimani. Kyky olla takertumatta. Oppii luovimaan. Näkee pienissä asioissa mahdollisuuden. Kun oppii oman tapansa katsoa maailmaa, sitä tulee vahvemmaksi. Toivottavasti sinä lukijani löydät oman sanoittamisen kykysi, tai ehkä olet löytänyt jo. 

 

Maiju

Kommunikointi on taitolaji

Tunteiden kieli

Ajatella näitä Suomalaisia hauskoja sanoja. Esimerkiksi positiivinen. Se tarkoittaa näin sanottuna montaa asiaa. Positiivinen voi olla iloinen ja hyväntahtoinen ihminen, mutta se voi olla myös positiivinen tulos esimerkiksi viirukselle tai taudille. "Oletko positiivinen? Joo olen, ai sä tarkoitit tätä viirusta.. En ole, vaan negatiivinen." Tai sähkössä puhuttaessa positiivinen tai negatiivinen napa + tai – . Hah, näitä en ole kuullut puhekielessä käytettävän, joten mennään liian pitkälle. Hahah, mutta toisaalta sähköä ilmassa, tarkoittaa kipinöitä rakkaudessa. 

"Ai sä oot negatiivinen, no en haluu olla sun lähellä, ettei sun tunteet tartu muhun. Älä tartuta tota negatiivisuutta muhun. Ai sulla on negatiivinen tulos testissä, no okei saat lähestyä. Siis mistä te nyt puhutte? Häh. Eihän tuossa keskustelussa ollut mitään järkeä. Ei niin. Ihan kuin hän tahallaan käsitti mut väärin." Esimerkiksi puhekielessä ymmärrät mitä sanoja tarkoittaa, jos olet persoonana samalla levelillä. Mutta jos et ole, voi tulla paljon kommunikointi vaikeuksia. Asiakaspalveluammatti on loistava tapa oppia kommunikoimaan, sillä siinä jos missä oppii ihmisyydestä. 

Puhekielessä helposti jätetään lauseen loppu sanomatta, sillä ihminen ikäänkuin automaattisesti ymmärtää nämä puhekielessä. Mutta jos sekoitat nämä kesken lauseen ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä, onhan se aika ymmärrettävää, että ympärillä olevat ovat aika ymmällään –  "Niin mistä me nyt puhuttiin?" Fingerpori onkin siksi ihan hullun älykästä huumoria. Sitä kun ei millään meinaa tajuta. Ja kun sen tajuaa, nauraa katketakseen. 

 Kommunikointi on todellakin taitolaji. 

Sitten on vielä sanamuunnokset, kaksimieliset viittaukset ja mitä näitä on. Sinä saatat olla hyvinkin tunteellinen, toinen kaksimielinen. Toinen on vakava, toinen nauraa. Tästä voi syntyä riita, ymmärtämättömyys astuu väliin. Riita voi syntyä mielessä, sitä ei ikinä kerrota naurajalle tai sitten se raivotaan päin naamaa. Erottaen heidät erilleen. Ihminen kätkee sisälleen paljon. Päästäksesi toista lähelle –  se vaatii omien suojamuurien laskemista. Mutta voi mennä toisinkin päin, nauraja saa itsensäkin nauramaan. Tämä on taito. Nauraa itselleen ja hölmöilyilleen. 

Kommunikointi vaatii kykyä kuulla, se vaatii kykyä aistia toinen ja kuunnella sydämellä. Kommunikointi on paljon enemmän kuin sanat, se on myös kehonkieli ja lähestymistapa. Katse. 

Vaikea ihminen, ei ehkä halua olla vaikea. Mutta kun kohtaat hänet vaikeana, hän voi muuttua silmissäsi negatiiviseksi. Et ehkä kestä tunteita joita itsessä nousee. Ajattelet, että on sitten ärsyttävä tyyppi. 

Haluaisin osata kirjoittaa tarinan kommmunikoinnin vaikeudesta, mutta ennen kuin sellaista osaan kirjoittaa, täytyy alitajuntani ensin valmistautua ja sulatella tarinaa, ennen kuin sen voin mielestäni tipauttaa paperille. 

Mieti mikä ristiriita meidän sanoissa on. Kuusi ja kuusi, kuusi kuusta. Kuusta, kuin kuu. Ah pää hajoaa, eikai tuo nyt mikään sanonta ole. Sitten on nämä toiset ja kolmannet persoonat, minä sinä ja hän –  muodot. Miten se nyt sanotaankaan. 

 

Kerran juttelin Saksalaisen miehen kanssa ja kirjoitin hänelle paperille suomalaisen lauseen "Onko kaikki hyvin?". Hän tarttui konsonantteihin. "Kuulostaa känniläisen puheelta" Khkhkhkh, Onkoo kaikii hyviin?, hän sanoi. Hän oli baarimikkona Itävaltalaisessa hotellissa. Hän tapasi juopuneita paljonkin. Niinkuin mekin täällä Suomessa, ihan arjessa. Kerran juttelin aivan valloittavan ihanan Venäläisnaisen kanssa, joka sanoi ettei juuri osaa puhua Suomea, mutta keskustellessa, hän puhuikin valtavan paljon. Ajattelen, että hän uskalsi puhua paljon, sillä ymmärsin häntä. Mutta hän kertoi Suomen olevan todella vaikea kieli. Lähes kaikki ulkomaalaiset joiden kanssa olen jutellut, on sanoneet samaa. Se on mielestäni aivan totta. Suomi on pieni maa ja meillä on montaa eri murretta, sekä slangi. On vanha stadin slangi ja vielä tämä uusi –  boomer aikausi. Ja mitä vielä. Jos osaa kameleontin kyvyn, voi kommunikointi olla helpompaa. 

Vaikka meidän kieli on mikä on, niin olen silti aina ollut niin ylpeästi Suomalainen. Rakastan meidän pientä maata ja mietin useinkin kuinka vahvoja meidän kansalaiset aikanaan on sodassa ollut. Huoh. Nyt tulee kyynel. Olemme kiltti maa. Joskus todella naiivi. Naiivius ei ole aina hyvä asia, eikä se ole aina huono asia. Kun olen jutellut muiden maiden kansalaisten kanssa, totesin olevani ehkä sielultani myös Ranskalainen, Itävaltalainen ja Venäläinen. Venäläinen perheen malli (jos sen olen oikein ymmärtänyt), Ranskalainen nautiskelijan malli, Itävaltalainen kauneuden taju ja hiljaisuus – zen (No okei Japanikin osaa esteettisyyden todella), Suomalainen sisu ja oman maan kunnioitus ja maalaisjärki. Suomalainen noudattaa sääntöjä. Ne ovat asiat joita itsessäni näen. Tai ainakin toivon ja haluan näkeväni. Olen silti supisuomalainen syntyperältäni. Suomalaisuudesta on kovaa vauhtia tulossa Amerikkalainen. Säännöt leviävät, kiellot, lappuja pitää olla joka puolella, small talk, ei olla kiinnostuttu kenestäkään, mutta esitetään niin – pinnallista elämää. Jopa vessanpöntössä pitää lukea, että se pitää vetää. Mutta suomalaiset osaavat juuri puhumattomuuden ja hiljaisuuden, itsestään ei saa pitää ääntä. Vai saako kuitenkin nykyään jo? Olen yrittänyt tällaisia pohtia. Sillä maailma kansalaistuu kovaa vauhtia.

Olen saanut olla etuoikeutettu, vaikka suvussani ei ole jäljellä ketään sodasta kertovaa –  on luokseni tullut Lottia. Vanhin oli 97-vuotias. Hän kertoi elämäntarinansa ja se oli hyvin syvälle sieluun koskettava tarina. Näissä lotissa oli vahva nöyryyden taito. He olivat nähneet pahuuden. He kunnioittivat ja arvostivat elämäänsä. Nykyään sota taitaa olla psykologinen. Kuka osaa keksiä parhaimmat ja viisaimmat sanat, sillä kommunikointi tapahtuu laitteiden kautta. 

Besservisserit saavat helposti tilan. Beservissereitä on vaikeaa erottaa oikeasta ammattilaisesta. Siksi ihminen tarvitsee titteleitä. Onko näin? Mutta oikeassa elämässä, se titteli ei silti voi ihan kaikkea määrittää, sillä tittelin takana on ajatteleva/ajattelematon ihminen ja hän voi olla tittelinsä väärinkäyttäjä. Lukiessa emme näe kertojan kehonkieltä, emmekä silmiä, vain tekstin. On vaikeaa tulkita tunteilla. Silloin tulee tilalle järki. Kun kyseessä on tavallinen taallaaja, joka ei tiedä mistään mitään, hänen on luotettava johonkin. Jos ei voi luottaa keneenkään, tuntee olevansa yksin. Maailma vastaan minä. Menikö liian monimutkaiseksi pohdinnaksi? Ja samalla kun puhun besservisseristä, saatan itsekin olla sellainen. Yritän jatkuvasti reflektoida itseäni, joskus liikaakin. Mutta se on mielestäni hyvä asia. 

Näsäviisas on kuitenkin tuo mitä tässä haen. Kommunikoinnissa on hyvä riisua kaikenlaiset tittelit pois ja miettiä puhuuko hän minulle kuin ihmiselle vai eläimelle.  Kohdata ihminen ihmisenä, ei alempana eikä ylempänä –  oli titteli mikä hyvänsä. Silloin voi oikeasti kuulla. Riisutaan kaikki korut ja meikit, hienot vaatteet, tittelit ja krumeluurit ja katsotaan toista silmiin. Ollaan toisiemme edessä riisuttuina. Uskallatko? Vai puetko kaiken suojavarustuksen yllesi, nostat nyrkit pystyyn ja vaadit oikeuksia. 

Katsotaan sitten miten kommunikoidaan? "Pitää olla vahva jotta tässä maailmassa pärjää". Joo, just. Vahvuutta on monenlaista. Syvä rauha on vahvuutta parhaimmillaan. Kohdata toinen sydämen tasolla, se jos joku on auktoriteettia ja nöyrää. Oma voima, ei tarkoita suojamuuria sydämen ympärillä. Se on sydän revittynä auki haavoille ja sen haavan silittämistä. Itsensä silmiin katsomista ja kipujen kohtaamista. Seisomista itsensä takana. Kun tuntee kipunsa, nöyrtyy elämälle. Tietää, ettei toista ihmistä manipuloimalla saa kuin vihaa aikaseksi. Psykologista sotaa. Jupinaa, supinaa, riitaa ja pahaa. 

Kun sydän puhuu sydämelle, syntyy ymmärrys. Kun järki puhuu järjelle, syntyy sanojen välinen aivojen taistelu. 

Kuunteleminen ja kuuleminen, ovat mielestäni eri asia. Kuuntelet henkilöä, mutta haluat kuulla hänet väärin. Haluat, että se mitä hän kertoo mahtuu käsitykseesi hänestä. Jos käsitys on negatiivinen, sitä voi ajatella heti, että urpo mikä urpo. Mähän sanoin. (No okei, aika raflaavasti sanottu.) Mutta jos keskittyy kuulemisen sijaan kuuntelemiseen, vapautuu aivan erilainen käsitys. Eli ymmärrät urpouden taakse. Ei se ollutkaan niin urpo, vaan siellä oli takana tarina, joka sai hänet käyttäytymään kuin urpo. Tarinaan tulee aivan erilainen syvyys. Kiehtovaa. On sitä välillä itsekin ihan täysi urpå. Samoin se on toisinpäin, jos pidät jotain asiaa hyvänä –  hän vahvistaa käsitystäsi ja ihastut lisää.

Olen kyllä iloinen, että maailmastani on kadonnut urpåt. Se tarkoittaa sitä, että he uskaltavat olla seurassani omia itsejään. Se on mielestäni hienoa. Minun mielestäni oma itse tarkoittaa sitä, että saa olla oma itsensä, mutta täytyy kunnioittaa sen verran toisia, ettei satuta. Jokainenhan tulkitsee asian omalla tavallaan. Olen myös oppinut ihan terapeutin kautta, että ihminen luottaessaan minuun, uskoo, että kestän myös hänen loukkaukset. Että tavallaan olen otettu saavani olla maalitaulu. Mutta ei kiitos, keksikää toinen maalitaulu. Heittäkää vaikka tikkaa, oikeaan tauluun.

Olen opetellut itselleni tällaisen tavan: Jokainen kohtaamani ihminen on ihana, kunnes hän toisin todistaa. Minua ei saa kovin helposti vihaamaan toista ihmistä, en tiedä osaanko edes vihata. Mutta käännän huomion pois, jos en kestä tunteita joita minussa nousee. Enää en jää tulee makaamaan. Toivottavasti. Nauran. Kop kop kop. Pään koputus on paikallaan.

Asioiden johdattelu mielessään estää kuulemisen. On ihan turhaa yrittää edes puhua, jos toinen on jo mielessään luonut käsityksen ja lopettanut kuulemisen. Näen jo ilmeestä, etten jatka keskustelua. Menee suu silloin kiinni, eikä kommunikointia synny –  lähinnä kiukkua ja riitaa.

Jotta voi kirjoittaa, tulee myös ymmärtää. Tarinoita voi aina kopioida muilta, mutta onko silloin aito? Voiko valheellisuuteen rakentaa hyvää perustaa? Eikö se ole vähän kuin talon rakennus mädälle maalle? Mutta jos tätä oikeaa maailmaa ajatellaan, niin kyllä näin taidetaan tehdä. Rakennetaan mädälle maalle perustaa, valheiden päälle tarinaa. 

Me aina hiukan otamme muilta tarinoita, sillä tavalla tämä maailma kehittyy eteenpäin, mutta jos turvaudumme vain muiden tarinoihin –  me kopioimme ja elämme valheessa. Kyseenalaistamisen kyky on vahva voima. Näitä pohdin.

Itse mietin, kuka olisi sellainen kirjoittaja jota todella ihailen? Jonka sanat elävät minussa, mutten kopioisi häntä. Olen jo oppinut puhekielessä, että esimerkiksi Joensuun murretta puhuvan kanssa, kun olen pari päivää –  jatkan matkaani puhuen Joensuun murretta. Myös toinen kirjoittaja voi saada minut kirjoittamaan kuin hän. Siksi onkin hyvä osata irrottautua ja löytää hänen kauttaan se oma ääni. Oma kirjoittajaminä. Mahtavaa on se, että kirjoittaja saa keksiä omia sanoja. Oman maailman, mutta kommunikoinnissa ihmisten kanssa oman kielen kanssa – ihmiset reagoivat. "Mitä! Siis mitä sä tarkoitat? Mä en ymmärrä sua yhtään! "

Maiju

Oma ääni

Millainen on oma ääneni?

 

Minun kirjani 

Katso minua, 

seison tässä edessäsi,

 avoimena,

 kuin vanha kulunut kirja.

Täynnä koettua elämää, 

täynnä tunteiden virtaa, 

jokaisen soluni myötä syntynyttä

 uutta elämää.

Uskotko minua,

kun kirjani sinulle avaan.

Uskotko minua, 

kun kerron mitä tarinassani lukee, 

mitä sanoja sivuilleni olen liittänyt.

Pitääkö minun vakuuttaa sinut,

jotta uskot: 

että olen tuntenut kipua, 

että olen tuntenut surua.

Että elämäni ei ole ollut ruusun terälehdillä kävelyä. 

Ruusun piikit ovat raadelleet jalkapohjiani ja

 haavoista parantuminen on vienyt aikaa.

Kuitenkin hetkittäin,

 ruusujen terälehdet ovat ilostuttaneet minua

 ja pehmentäneet polkuani.

Tässä kirjani kuitenkin on, 

edessäsi. 

Sinun luettavissasi.

Katsotko sinä vain kirjani kansia

 ja luot sen perusteella mielikuvasi kirjastani.

Teetkö oletuksia, 

lukematta sen sivuja? 

Jos uskaltaisit kuitenkin lukea tarinani, 

uskaltaisitko jakaa minulle omasi?

-Maiju Ahola-

Millainen ääni minulle syntyy lukemalla?

Olen yrittänyt etsiä omaa ääntäni jo vuosikausia. Huomaan ääneni olevan joko todella tunteita herättävää, tai todella vihaista. 

Luin yhdestä kirjoittaja ryhmästä mielipiteitä. Voidakseen kirjoittaa –  pitäisi myös lukea, jotta sanavarasto kasvaa. Se on varmasti aivan oikein sanottu. Mutta, mietin myös –  jos haluan löytää oman ääneni, meneekö muiden kirjoja lukemalla oma ääneni? Tuleeko äänestäni muiden ääni?

En usko tähän enää, mutta joku aika sitten olisi voinut olla näin. 

Lukijana taidan tykätä rakkausromaaneista, mielellään historiallisista. On todella vähän kirjoja, joihin olen niin rakastunut, että voisin sanoa olevani innokas lukija. Mutta luen kyllä paljon, en vain saa päätettyä kirjoja. Luen ja ahmin ihmisten oikeita tarinoita –  elettyä elämää. Mistä kukakin on tullut. En niinkään romaaneja, joita itse haaveilen kirjoittavani. 

Nyt löysin alesta Jojo Moyesin kirjoja. Näin hänen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan "Kerro minulle jotain hyvää". Elokuva osui syvälle ytimiin ja nyt päätin ottaa hänen kirjat esikuviksi. En usko kuitenkaan pystyväni samaan. Löysin myös kiertoon annetun Elisabeth Adlerin kirjan, jonka ensimmäinen sivu houkutteli. Nappasin mukaani.

Viime vuosina olen kuitenkin huomannut lukemieni kirjojen olevan tietokirjoja. Faktaa, faktaa, faktaa. Erilaisia oppikirjoja. Myös muiden mielestä huuhaa kirjoja. Niitä, joita tieteen takana seisovat tyrmäävät. 

En ole edes ymmärtänyt, kuinka faktapohjaisia lukukokemuksia minulla on ollut. 

Mutta myös Self helpit ovat toimineet. Psykologia taitaa olla lempi aiheeni. 

Oli myös aika kun luettiin satukirjoja –  joka ilta istuimme jompi kumpi mieheni kanssa tyttärien vieressä lukemassa satua. Mauri Kunnas oli oma lempparini. Hänen sadut olivat kiinnostavia, juurikin Herra Hakkaraisen takia. Oli prinsessa kirjat. Disney sadut. Barbiet. Mitä yllättävimpiä kirjoja oli, sitä useammin niitä luettiin. Satu cd:t pyöri joka ilta cd-soittimessa. Edelleen nuorin tyttö kuuntelee lukemisen päätteeksi satua, ennen nukahtamista. Kaksosilla ei ollut unileluja, vaan nippu kirjoja unileluina. Nuorimmalla on hiukan pehmeämmät unilelut. Nyt olemme luopuneet suurimmasta osasta satukirjoja, mutta Mauri Kunnakset jäävät hyllyyn. 

En ole se henkilö, joka lukee 100– 200 kirjaa vuodessa, ellei teksti ole isoa ja sanoja sivuilla on neljä. 

Omat kirjat joita luen ovat olleet tietokirjoja enimmäkseen. Jopa ajattelin joskus, mitäs jos alkaisin iltasaduiksi lukemaan lapsillekin jotain astronomiaa –  opittaisiko me kaikki aiheesta? Minua itseäni kiinnostaa aihe. Oikeastaan kiinnostaa monikin aihe. 

Lapset opettivat sanoittamaan asioita 

He kysyivät yksinkertaisia kysymyksiä, joihin en osannut vastata. "Miksi käteni liikkuu?" Tuntui kamalalta tuntea itsensä vähän hölmöksi, en osannut antaa vastauksia, enkä halunnut sanoa "Lopeta kysyminen". Sillä tyhmiä kysymyksiä ei ole, vai mitä?

Itseltäni varmasti jäi kesken "minä itse ja miksi" vaihe. Siitä on tullut nyt kirjoittajana ihan hyvä työkalu. Kuuntelen paljon. Tutustun ihmisiin ja heidän tarinoihin. Maailma pursuaa hienoja tarinoita. 

Fysiikka ei kiinnostanut koulussa, sillä en ymmärtänyt sitä yhtään. Kun tyttäret aloittivat yläasteen ja fysiikassa käsiteltiin äänimaljoja ja äänen muodostusta –  aihe tuntui hyvinkin kiinnostavalta. Kaivoin omat äänimaljani esiin ja pohdimme ääntä. Miten ääni syntyy, miltä se tuntuu. Miten koemme äänen. Ei se silti tietona jäänyt mieleen. Kutonen siitä taisi tulla, molemmille. Joka on heille oikein hyvä numero.

Sydämelliset tarinat, oikeudenmukaiset tarinat, sankari tarinat. Niistä haluaisin muodostaa ääneni. Pahuus ei kiinnosta. En halua ymmärtää pahuutta. Mielestäni sitä on maailmassa jo liikaa. Hyvät ihmiset, heille tulisi antaa ääni, jotta jokainen sisältään hyvä saisi rohkeutta vahvistaa omaa hyvyyttään. Se olisi yksi tavoiteltava unelma. Miten hyvät jaksavat, kun pahuus myllää tai vaikeudet meinaa kaataa? Se on tavoiteltava sanoma. 

Toivottavasti sieltä löydän jostain ääneni. 

Luin tällaisen lauseen pinterestistä "Ajattele, että moni lukee kirjojasi sairaalassa tai ollessaan jumissa jossain, ajattele miten kirjoittaisit heille." Tätä olen pohtinut.

Aamusivut –  Julia Cameronin metodi on kulkenut mukanani jo muutaman vuoden, siitä on hyvä lähteä pohtimaan omaa ääntä. 

Siinä tulisi kirjoittaa kolme A4- kokoista sivua tajunnanvirtaa aamuisin. Myös 15 minuutin sääntö on hyvä. Ota 15 minuuttia aikaa ja kirjoita niin paljon kuin ehdit. 

En saa läheskään joka kerta niin paljoa tekstiä aikaiseksi, mutta aika paljon sitä tulee kuitenkin. Sieltä voi löytää hyviä helmiä joukosta. Kokeile!

Maiju

Oma teksti ja sille sokeutuminen

 

Näetkö itseäsi muiden silmin?

Koska kirjoittaminen on aikalailla yksinäistä puuhaa, jos kursseja ja vertaistukia ei lasketa - niin kirjoittajana ainakin itse sokeudun tekstille helpostikin. Hymiöiden, somen, sekä älylaitteiden aikakausi on huonontanut kirjoittamisen taitoani paljonkin. 

Jotta voin kirjoittaa omasta mielestä hyvin –  tarvitsen tietokoneen ja näppäimistön, sekä rauhallisen mielen. Älylaitteella en saa aikaiseksi kuin harmia itselleni. Sormi nappaa usein viereisen kirjaimen ja kun palaan lukemaan kirjoitusta, siitä ei välttämättä saa mitään selvää. Onneksi viestitellessä watsapissa ystävät ymmärtää, mitä haen takaa. 

En tiedä olenko milloinkaan ollut kovin hyvä kirjoittaja, mutta sen olen huomannut että mitä suuremmaksi elämäni on muuttunut - iso perhe ja isot elämänmuutokset, sitä hankalammaksi toisinaan kirjoittamiseni on muuttunut. Kirjoittaminen on eräänlainen prosessi.

Hymiöitä käytetään pisteinä, niillä ilmaistaan tunteita jne. Se on saanut itseni melkein unohtamaan mihin pisteet ja pilkut tulevat. Älylaitteet taas korjaavat sanoja ja ne aiheuttavat turhautumista paljonkin. Silloin joskus vuonna nakki ja facebookin alku, pyytelin paljon anteeksi kirjoitusvirheitäni huomattuani ne. Nykyään niitä tulee niin paljon, etten enää jaksa huomioida. Mutta huomasin itsessäni yhden piirteen. Seison omien virheiden takana, en muiden. 

En koskaan ollut äidinkielessä kympin oppilas, vaan numeroni taisi olla kasi. 

Olin pitkään pois työelämästä. Kaikenlainen asiateksti jäi myös pois kirjoittamisesta pitkäksi aikaa, se huononsi myös kirjoittamista, mutta onneksi sen saa kaivettua esiin halutessaan. 

Työelämästä pois hyppääminen äitiysvapaille ja siitä koulun penkille – antoi luvan hypätä täysin vaistojen varaan. Sain sukeltaa alitajunnastani sanoja, jotka ovat jopa kiellettyjä yleisessä mielipiteessä. Mutta mikä on yleinen mielipide? Onko se oma kokemuskenttäni? Ihmiset joiden seassa elän, joiden kirjoituksia luen. Ymmärsin, että ne sanat jotka olivat itselleni normaaleja, aiheutti muille päänvaivaa. Olin liian lennokas. Sanoihin takerruttiin. Kun sanoihin takerrutaan, se aiheuttaa ärsyyntymistä. Itsessäni – myös muissa. 

Kun elämään tulee paljon niin sanottuja hankaluuksia, sitä helposti väsyy ja antaa olla. Sehän taitaa olla epäeettisten yrityksen tarkoitus. "Lähetä skeidaa, ei ne kuitenkaan jaksa valittaa. Kääritään me rahat." Nonniin, sitten mentiinkin jo ihan eri aiheeseen ja palataan takaisin siihen mistä piti kirjoittaa.

Vaikka joka puolelta olen lukenut somen haitoista, niin some on oikeastaan aikaansaanut ajatuksen, että minusta tulee vielä kirjailija. En tiedä tuleeko minusta omakustanne -kirjailija vai tuleeko kirjani julkaistua kustantamossa, mutta tulen vielä olemaan kirjailija. Jostain syystä se ajatus, että kirja on kädessäni on vaan niin hieno juttu. Se on tavoite, eli unelma. Olen myös lukenut näistä "Kirjailija nimitystä saa käyttää jos kuuluu kirjailijaliittoon –  sinne päästäksesi, pitää julkaista 2 kirjaa kustantajan kautta. " 

En tiedä, en usko ottavani liittoon kuulumista tavoitteekseni. Se kuulostaa rankalta työltä. Olen vapaa kirjoittaja, katsotaan mihin se johtaa. Mutta. Jos kirjailija nimitys on suojattu ja ehto sen käyttämiseen on kuulua liittoon, johon on tiukat vaatimukset. Olen sitten kirjoittaja. Oikeasti minua vaan pelottaa ettei sinne hyväksytä. Kosmetologeilla on vähän tämä sama juttu. Kuka tahansa voi sanoa olevansa kosmetologi, mutta ammattilainen kuuluu SKY–  liittoon. Siitä asiakas tunnistaa koulutetun kosmetologin. Kaikki kosmetologit eivät kuitenkaan liity liittoon. Eli ei se ole niin justiinsa, voi olla silti kosmetologi. Liitto taas tuo turvaa, varsinkin yrittäjälle. Mutta myös työntekijälle eli kirjoittamisessa puhutaan työn tekijälle. 

Yritän pitää flown päällä, mutta kun yritän raamittaa itseäni – silloin sulkeutuu kirjoittajan hanat. En tosin voi tietää mitä maailma tuo eteen. Mutta en halua lokeroida tai arvottaa itseäni, jonkun ulkopuolisen tahon kautta. Olen riittävä vasta kun... loputon uupumisen taakka. Ei kiitos. 

En tiedä miksi, mutta toisina päivinä olen selkeämpi kuin toisina päivinä. Joka päivä pyrin kuitenkin kirjoittamaan vähän. 

Asiatekstiä on helppo kirjoittaa virheettömänä. Jo pelkästään aikomus kirjoittaa asiatekstiä suoristaa jonkinlaisen näkymättömän ryhdin ja sitä vaan kirjoittaa. 

Mutta kun kirjoittaa rennosti päiväkirjamaista tekstiä ja palaa lukemaan kirjoittamaansa, niin sitä katsoo jälkeenpäin, että "Whaaaaat? " Mitähän tuossa nyt sitten taas lukee. Saman huomasin kirjoittaessa satua. Mielikuvituksestani tulevaa keksittyä tarinaa. Kun palaan lukemaan tarinaa, sieltä puuttuu pilkut ja sanat ovat kummallisesti vinksin vonksin ja sanojen uudelleen järjestely tuottaa päänvaivaa. Miten ihmeessä sanon tämän toisella tavalla? Tulee mietittyä useastikin. Miksi asiateksti tulee kerralla ulos, kun taas tarina pitää kirjoittaa vähintään 5 kertaa läpi? Tai kirjoittaessani elämänkertaa, oli sanottavaa niin paljon, että tiivistäminen oli mahdottomuus. Lopulta uuvuin siihen. Tässä blogissa tuo terapia kirjoittamisen osio oli itselleni raskain aihe ja vaikein kirjoittaa, tekee edelleen mieli palata siihen uudelleen ja uudelleen. Päästä jo irti! Sanon itselleni. 

Kieli ei ole koskaan kaikille täysin ymmärrettävä. En voi kirjoittaa kaikille, sillä vaikka meillä on samat sopimukset sanoille, mitä ne tarkoittaa –  meillä on silti eri tunteet ja eri voimakkuudet sanoille. Vaikka itse kertoisin kevyesti kuopatusta ruumiista nauraen, joku on saattanut juuri haudata läheisensä, johon liittyy painava suru. Hän saattaa jopa loukkaantua, miten voin kirjoittaa noin, vaikka hän kärsii. Yksi saattaa vain sulkea silmänsä ja korvansa, "läälällääää en halua tietää, älä puhu tollasia!" –  hän huutaa. 

Miten kirjoitan niin etten väitä asioita? Enkä tosiaan voi ottaa vastuulleni kenenkään surua. 

Flowssa kirjoittaminen on vähän kuin lupa antaa sanojen virrata itsestään ulos. Eri asia on tietenkin, miten muut ymmärtää ne. Sitten täytyy vaan editoida jälkeenpäin teksti ymmärrettäväksi.

Koiralenkillä törmäsin naapuriin, joka sanoitti minulle mitä ajattelen. 

En olisi osannut kertoa joitain edellisiä lauseita, ellen olisi häntä tavannut. Mutta tiesin ne sisimmässäni. Onneksi on saanut kohdata samalla tavalla ajattelevia, joiden kanssa löytyy yhteys. 

Sanat resonoi, tai sitten ei.

Maiju

Kirjoittajan rytmi ja aikataulu

 

Milloin on aikaa kirjoittaa?

Kirjoittaminen on kovaa työtä. 

Itse kirjoittaminen on aihe, jota lähes kuka tahansa osaa. Mutta kirjoittamisen ylläpitäminen on hiukan vaikeampaa. Elämä kun tulee eteen, monestikin. Kirjoittamista oppii ilmeisesti vain kirjoittamalla ja muiden kirjoituksia lukemalla. Mitä enemmän kirjoittaa, sitä selkeämmäksi kirjoittaminen itselle muodostuu. 

Kirjoittamiseen on hyvä luoda rytmi, sitä kannattaa tehdä säännöllisesti, jotta kirjoitus ei katkeaisi. Se on kuin työ, sitä on tehtävä –  jotta rutinoituu ja sen osaa unissaankin. Tämä ei ole kuitenkaan itselleni työ, vaan harrastus ja osa minua, niin se istuu elämään samalla tavalla kuin perhe istuu. Lapset kun lähtevät kouluun – on se itselleni kaikkein paras aika kirjoittaa. Kirjoitan kuitenkin silloin, kun jokin tunne käskee niin tehdä. 

Aikaa ja tilaa tarvitsee paljon, kun pohtii minkälaisia aiheita voisin itsestäni ulos tuoda. Kun kirjoittaminen on kovaa, lepo on todella tärkeää. Sillä aivot tarvitsevat lepoa, ettei nyöri pään ympärillä kiristy liian tiukaksi.

Olen lukenut jonkin verran kirjoittajan tuloista. Vain harva Suomessa tienaa kirjoillaan leipänsä. Joten tienaaminen ei ole tässä se juttu. Vaan itse kirjoittaminen. Kirjoittamista voi verrata kohdallani hengittämiseen tai syömiseen. Eipä niistäkään makseta. Tylysti sanottu, mutta tottahan se on. Kaikkea ei oikein voi mitata rahassa. 

Kirjoittajat puhuvatkin –  miten maksaa oma kirjoittaminen?

Kirjoittamisesta on tullut itselleni terapia-työkalu. Mutta. Aika. Mistä sen repii, kun käy töissä? Vaikka työ olisi osa-aikaista niinkuin minulla - on työn aikataulut ja lasten asioiden sovittamiset aina etusijalla.

Kolme lasta ja kaikki muu ympäröivä, joskus ihan todellinen härdelli. Mitä tästä elämästä on oppinut, niin omaa aikaa ei vaan voi hallita. Yllätyksiä tulee jatkuvasti ja sitten on sopeuduttava. Mutta tätä elämää kun katson taaksepäin, kaikenlaisia härdellejä kokeneena –  kirjoittaminen on vaan pysynyt. Se kertoo, että tosissani tässä olen. 

Sanotaan että aamuisin on paras aika kirjoittaa, sillä aivot ovat levänneet yön jäljiltä –  sitä itsekin harrastan. Kun työpäiväni ovat useimmiten 10– 14 välillä alkavia, jää aamuisin aikaa. 

Mutta työajat ja rytmit vuorotyössä sekoittavat arkea, joten rutiinia on hyvin hankalaa löytää. Silti kirjoittaminen voi olla tavoitteellista. Vai voiko?

Sain ihanan neuvon pari vuotta sitten – sinut tulee saada onnelliseksi, jotta voit kirjoittaa. Tosiaan, jos on katkera elämä, kirjoittaminen on katkeraa ja vihaista - silloin harjoittaa tunteen siirtoa? Meneekö se näin? Siirtää omaa tuskaa muiden harteille? Ei se varmaan kaikkia koske, itse olen vaan niin tunteilla eläjä, minua se siis koskee. 

Mutta on persoonia jotka osaavat ironian ja osaavat kirjoittaa niin ettei uhrius välity. Se on taito. Omasta mielestäni. Mutta kun oikein pohdin, eikö kirjoittaminen juuri ole tunteensiirtoa? Saada toinen tuntemaan vahvoja tunteita. Hmmmmm. 

Tein nyt keväällä päätöksen itseni kanssa, että katson tämän kirjoittajan kortin. Tämä on se oma juttuni, joten sen on sopeuduttava elämääni. Mieheni on jo tottunut kirjoittamiseeni. Työelämä on heitellyt minua miten sattuu jo jokusen vuoden ja se on jättänyt välillä tilaa, välillä tila täytyy ottaa. Se on kuitenkin mahdollistanut minulle kirjoittamisen. Ei ole väliä mitä kirjoittaa. Kun vain kirjoittaa. 

Joskus saan idean ja se tulee esimerkiksi autolla ajaessa. Kun parkkeeraan auton, hups se upea idea katosi. Sinne meni. Joskus unimaailma tarjoilee mahtavia unia ja varsinkin aamuyöstä juuri ennen heräämistä näet unta: 

Valtavia tunnevirtoja kulkee lävitsesi, energia on pehmeää ja hehkut. Lävitsesi kulkee pumpulimaisia aaltoja jotka nousevat varpaista kohti rintakehää ja ajattelet koko sen unen ajan, tässä se on! Aivan sairaan hyvä idea, jihuu! Kun heräät ja kirjoitat sen ylös, huomaat lukevasi paperilta: "Maitotölkki kaatui, kun pyyhin sen, pöytä tuli puhtaaksi." Niinpä niin. Se on oikeasti romanttinen idea. Mutta ne tunneaallot tekivät siitä ihan oikeasti upean! Joo joo, niin teki. Unet ovat mahtavia! Jos oikeasti omat uneni olisivat todellisuutta, meillä olisi aika kummallinen maailma.

Muut eivät voi ymmärtää mielikuvitustamme, jos emme osaa selittää. Näin olen kokenut. Kun kirjoittaminen on elämäntapa, koko elämä ikäänkuin muodostuu sen ympärille. Silloinhan aikaa on koko ajan. Kun käy lenkillä, pohtii miten kuvailisi kyseisen puun. Mitä sanoja käyttäisi, jotta muutkin kokisivat sen? Kuuntelen ja pysähdyn. Hengitän ja haistelen. Joskus aivan arkisesta asiasta voi tulla oikeasti hieno oivallus. Siksi avoin mieli on mielestäni loistava työkalu. 

Vaikeutta ehkä eniten itselleni aiheuttaa lukemalla opittu pohjatyö. Olen enemmän kokemuksellinen oppija. Kaikessa. 

En tunne deadlineja tarpeeksi hyvin, jotta voisin niistä kirjoittaa, mutta sain hiukan kokea sitä kirjoituskurssilla – Lupa kirjoittaa. 

Meillä oli sovitut teemat ja aikataulu milloin on oltava valmista. Pusersin tekstin väkisin itsestäni ulos ja kuuntelin palautteen. Sain hyvää palautetta, mutta kehitettävää oli paljon. Se hermostuminen ja kiukku jota itsessäni kohtasin, sai kyllä ymmärtämään mitä kirjoittaminen on ja kysymään itseltäni miten ihmeessä istutan sen elämääni? Ja mitä tiukemmalla tahdilla kirjoitin – sitä sokeammaksi tulin virheilleni. Luulin tekstin olevan todella hyvä. Enkä tällä kommentilla tarkoita, että sain huonon palautteen. Sain kuulla vahvuuksistani ja kehitettävistä piirteistäni ja niitä on opeteltava ottamaan vastaan. Sillä kehitettävää on aina. 

Muuten ei tule mitään.

Mutta eipä mikään ole todella super hyvää elämässä, aina on parannettavaa. 

Jalat maassa asennetta vain. Koska kirjoittaja minussa joskus lähtee leijumaan pilviin, on pakko olla jalat tiukasti maassa.

Maiju

Hiljaisuus

 Hiljaisuuden sietäminen

Kirjoittamisessa yllättävää on hiljaisuuden sietäminen. Kun kirjoitat innolla tekstiäsi ja haluat sen jakaa muillekin, voi vastassa olla monenmoista seinää. 

"Oletko ottanut nämä ja nämä seikat huomioon kirjoituksessasi?"

Oma ensimmäinen seinäni oli "kehtaanko näitä kenellekään näyttää?" Veikkaan että se on isoin seinäni. 

Oman epävarmuuden sietäminen on kovin seinä, jonka koen nyt vihdoin toivottavasti selättäneeni. Olen sensuroinut itseäni kauan, aika monta vuotta. Ja kun vihdoin aloin miettiä kirjoituksien esille tuomista, olikin vaikeaa ylittää kynnys pyytää apua lukemiseen. 

Kustantamot saavat lukemani mukaan noin 1000 käsikirjoitusta vuodessa. Ajatella, 1000! Nyt korona aikana ilmeisesti vielä enemmän. Jos jokainen lähettää pitkän, yli 200 sivuisen kässärinsä, onhan se aika selvää että niiden lukemiseen kuluu paljon aikaa. Puhutaan vetävästä tarinasta - siinä täytyy olla jotain, jotta se kelpaa. 

Mielikuva, että olet pusertanut tekstiäsi monta vuotta ja saat hylkäyksen hylkäyksen perään –  lähettäessäsi sitä kustantajille. Tai et saa edes hylkäystä, vaan hiljaisuuden. 

Olen saanut vasta yhden hylkäyksen. Mutta sekin oli kirpaisu. Yli siitä täytyy päästä. Ja jatkaa vaan. Sain kuitenkin automaattiviestin. Kaikki eivät saa sitäkään.

Kun kirjoitat tarinaa sydämestä, kiukun tunteista tai mistä tahansa voimakkaasta tunteestä käsin - saa kohdata mitä erilaisempia tunteita jo pelkästään itse tekstistä. Se tunteiden kirjo on valtava, ainakin minulla. Teksti tuntuu omalta, henkilökohtaiselta ja tulee ajateltua –  mitä jos se tuomitaan, sitä kriitikoidaan rajusti? 

Mutta mitä jos taas ei, mitä jos se onkin puhutteleva ja koskettaa muita? Jos se vaikka auttaisi, toisi lohtua ja turvaa toiselle henkilölle. Jossain joku saisi tunteilleen selvennystä. 

Mitä jos vastassa onkin täysi hiljaisuus, sitä ei ymmärretä.. Reagoimattomuus. Se voi olla vielä pahempaa. Pohtiminen auttaa minua valmistautumaan kaikenlaiseen. Sillä sen olen oppinut tästä ihanasta elämästä, että jos ihan hiukan pelkään ja jännitän –  on helpompaa ottaa asioita vastaan. Pelko ja jännitys ovat sanoina sellaisia, että ne kun tarkoittavat eri ihmisille eri asioita. Oma kokemukseni pelkäämisen ilmaisusta ja vastauksen saamisesta "Mitä sä tollasia jännität, hölmö". Tekee mieli sanoa, että kokeile itse, hölmö.

Miltä hiljaisuus tuntuu?

Olet juuri tehnyt ison työn. Kirjoittanut kirjaa pitkään. Jossain vaiheessa kirjoittamistasi ajattelet, että hitsin vie, tästä tulee sitten hyvä tarina. Aivan varmasti kiinnostava. Kirjoitat, kirjoitat, kirjoitat. Huomaat aikaa menevän –  sitä menee, menee, menee. Huomaat olevasi jo aika pitkällä tarinassasi. Katsot taaksepäin, olet kirjoittanut puoli vuotta. Eihän se ole vielä mitään, mutta siinä vaiheessa ajattelet sen olevan pitkä aika. Et keksi enää kirjoitettavaa. Tarina elää päässäsi, tiedät tarkalleen henkilöt, heidän iät ja luonteenpiirteet. Käyt dialogia mielessäsi. Valtavia tunnevirtoja kulkee lävitsesi. Et malta olla kirjoittamatta tätä ja tätä kokonaisuutta, joka tulee mieleesi kesken kauppareissun. Mietit mihin menet kesken kauppareissun kirjoittamaan sen, sanelet kännykkään epäselvää puhetta kiireessä ja aikomuksesi on lisätä nämä myöhemmin tarinaan. Fiilis on mahtava. 

Siinä vaiheessa, kun pääset tietokoneelle, tuo into on saattanut mennä jo ohi. Otat sanelimen, kuuntelet sen - kirjoitat ylös ja mietit mihin kohtaan tämä ja tämä kohtaus sopisi. Siinä vaiheessa kun tekstiä on jo paljon, se muuttuu sekavemmaksi. On vaikeaa pitää tarinaa koossa. Miettiä mihin näitä lisäillä. Itselleni tarinan kulku on täysin selvä, lukija saattaisi olla eri mieltä. Hän kun ei pääni sisään pääse. 

Elämän esteet saattavat viedä intoni. On näitä arjen pyörittämishommia - lapset ja harrastukset ja omat työjutut, koiran lääkkeet, lääkärit, kiusaamiset, pahat mielet ja mitä näitä nyt on. Muista soittaa sinne ja tänne, selvitä sitä ja tätä. Innon kaivaminen esiin uudelleen ja uudelleen, voi olla hankalaa. Minä en ole kotonani kovin järjestelmällinen - vaan hyvinkin lennokas, vähän kaikessa. Olen enemmänkin sellainen flow – tyyppi, mitä se nyt kenellekin tarkoittaa. Minulle se tarkoittaa, että kun into tulee, sitä ei siirretä huomiselle, sillä huomenna sitä ei ole. Se otetaan vastaan nyt. Jos meillä sattuu olla pöytä sotkuinen tai muunlainen kaaos kotona, niin kaaos kyllä odottaa, niitä ehtii tulla vielä monia. Inspiraatio on taas vaikempi juttu. Niitä ei tule niin monia. Ne on otettava vastaan, kun ne on tulossa.

Siinä vaiheessa, kun kirjaan on käyttänyt 2 vuotta aikaa, alat olla itsekin jo pihalla, että mitähän siellä lukee? Alkaa tulla jo väsy. Muistanko tarinasta enää mitään, kulkeeko tämä tarina ja vetääkö se edes –  päätän hakea apua. Lähettelen kirjan raakiletta epätoivoisesti luettavaksi, sitä ei kuitenkaan enää jaksa muutkaan lukea. Oma teksti alkaa ällöttää. Ison kirjan lukemiseen menee pitkään. Ja jos tarina ei ole innostava, heti kerralla nieltävä, siinä voi mennä vielä pidempään. Jos sanajärjestykset tökkii ja virheet vilisee silmissä, sitä ei kannata vielä lähettää eteenpäin. 

Saanko ikinä tarinaani eteenpäin, vai ottaisinko koneeltani ne muut raakileet jotka ovat käynnistyneet tässä samalla. Laskin raakileet, niitä on kertynyt 10, mukaan lukien oma elämänkerta. En tiedä. Hiljaisuus painaa. Mutta annan itselleni armoa. Teen tätä sydämestäni, silloin jyrkkyys on pahasta. Se on nyt joutunut hiljaiselle jäähylle, tiedostamattomuuteen. Saanko koskaan olla niin onnekas, että tarina tulee julki, hiottuna. Mutta tässäkin saan valmistautua siihen, että vaikka se tulisikin –  se voi olla täysi floppi. Mutta siitäkin huolimatta, annan mennä. 

Ehkä. Vielä. Joskus. Joku kirjoitti 14 vuotta tarinaansa, minulla on siis vielä hyvin aikaa. Kohta on 3 vuotta täynnä aloituksesta. 

Olet juuri tehnyt ison työn. Niin ison että haluaisit huutaa maailmalle "katsokaa, katsokaa." 

Mutta kukaan ei kuule. He eivät ymmärrä, tai ei ole aikaa. Tältäkö pienestä lapsesta tuntuu? Ajattelen.

Maiju

Mielikuvitus

Voiko mielikuvitus muuttua todeksi?

Voinko sanoa, että löysin oikean ja elävän sinisen norsun? Näinkö oikeasti sellaisen omin silmin, näiden fyysisien silmämunien kautta? 

Voinko sanoa, että leikin äsken olevani lintu, mutta ihan oikeasti nousin ilmaan. 

Tunsin kuinka jalkani irtosivat kevyesti maasta ja lähdin kohoamaan hiljalleen kohti taivasta. Kun kohosin, tunsin kuinka jokin pehmeä voima veti minua kevyesti ylöspäin. Siivet muodostuivat hiljalleen selkääni. Tunsin kuinka nenän päätäni kivisti, siihen alkoi muodostua linnun nokka. Apua, katsoin vartaloani, siihen ilmestyy höyheniä!  Käteni alkavat hiljalleen kadota sulautuen siipieni sekaan. Voi ei, olen lintu. En vain leiki lintua, vaan olen lintu. Tekee mieli syödä matoja, oi niitä meheviä limaisen näköisiä mullalta tuoksuvia matoja. Jotka venyvät pituuttaan ja lyhenevät lyhenemistään muuttuen paksuiksi palleroiksi. Nami nami. Tekee niin mieli saalistaa tuo edessäni siintävä mehukas mato. Mutta ainiin, muistan yhtäkkiä ollessani ilmassa –  olen oikeasti ihminen, ei ihminen syö matoja. Yök! Ällöttävää. Palaan takaisin ihmiseksi ja tipahdan täysillä maahan. Auts. Onneksi korkeutta oli niin vähän, se ei sattunut sen enempää. Takapuoleeni ilmestyy silti kipua kolottava mustelma. 

En kyllä kerro tästä kenellekään, pitävät hulluna. Mitähän ne sanoisi, että olen muka lintu. Kvaak kvaak, ne nauraisi. 

Kun annan mielikuvitukselleni luvan kirjoittaa ihan hullua tekstiä, se tulee helposti. Mutta siinä vaiheessa, kun kamppailen järkeni kanssa –  kirjoitus pysähtyy. Kun taas alan miettiä sääntöjä miten saan kirjoittaa, kirjoitus pysähtyy. Kun alan miettiä tosissani mitä tästä ajatellaan, mielikuvitus katkeaa. 

En ole vielä löytänyt sanoja miten kuvailisin mielikuvitustani, mutta sen olen jo huomannut, että antaessani luvan sille mistä se kirjoitus ikinä tuleekaan, sieltä tulee sellaista tekstiä mitä ihmettelen ja mille itsekin nauran. Ihan kuin yläpuolellani olisi jokin mielikuvituspankki. Josta sitten tarvittaessa nappaan mitä nyt käteen sattuu osumaan. Toiveeni olisi kirjoittaa soljuvaa tekstiä, mutta mistä tiedän onko vastassani soljuva lukija? Nauran itselleni ja ymmärtämättömyydelleni. 

Hauskinta mielikuvituksessani on yllätyksellisyys. En tosiaan tiedä, mitä sieltä alitajunnastani tulee. Siksi tietokoneeni on täynnä monenlaisia tarinan alkuja. Vaikeita, helppoja, surullisia jne. Mielikuvitukseni on kuitenkin ollut aika surullinen, nyt kaipaan sinne iloa. Olen myös harjoittanut mielikuvitustani maalaamalla, piirtämällä ja valokuvaamalla. Nämä kaikki ovat saaneet väkevästi rationaalisen mieleni vaikenemaan ja kaivamaan mielikuvitukseni esiin. Mielikuvituksessani mikään ei ole loogista. 

Tein instagramiin töilleni oman sivun @maiaholart, johon olen pyrkinyt lisäämään kaikkea joita mielikuvitukseni nyt sattuu keksimään. 

Pyrin myös ottamaan kaiken vastaan mielikuvitukseltani, kun sisäinen paine käskee tehdä ja toteuttaa. Sitten otan sen joka ensimmäisenä käteen osuu, on se sitten maalisivellin tai vasara. 

Maalaamisessa, olen joka kerta yllättynyt miten alitajuntani puhuu. Tällä hetkellä paine kohdistuu valokuvaukseen, erityisesti lintujen ja luonnon kuvaamiseen. Olen oppinut luottamaan itseeni, tiedän näillä paineilla olevan jokin tarkoitus. Opettelen siis vahvistamaan luontoyhteyttä lintujen kautta. Pesimäaikaan, linnut pitävät konserttiaan ja niiden paikallistaminen vaatii hiukan hidastamista ja kärsivällisyyttä. Se kehittää tarkkaavaisuutta, sekä kuuloaistin sanoittamista. 

Yllä oleva mustarastas toimi mallinani pitkään. Sain ottaa hänestä paljon kuvia, samalla kun opettelin kamerani käyttöä. Vaikka kuva ei ole mestariteos, se oli itselleni hieno hetki. Jo se, ettei lintu pelännyt ja lähtenyt lentoon, oli kuvaamisen aloittamisessa aika onnistunut hetki. Ilmekin on hänellä aika satumainen.

En tiennyt että linnut ovat oikeasti aika ilmeikkäitä. 

Järki, ah tuo ihana järki

Mielikuvitus kasvaa, kun antaa järjen mennä nurkkaan. Järki kertoo ja supisee jatkuvasti korvaan kaikkea "et voi mitenkään, eihän se nyt noin mene" väitteitä. En tiedä onko se järki vai ego vai mikä.. Jokatapauksessa, se täytyy hiljentää. Muuten kadottaa yhteyden. Jos sille antaa liikaa valtaa, se kertoo loputtomasta riittämättömyydestä. "Et voi noin sanoa, tai kirjoittaa, etkä maalata. Eihän siinä ole mitään järkeä.. " Ah yksi inhokki lauseistani.

En tarkoita että järki olisi huono asia. Mutta järki minun mielessäni pyrkii kertomaan kaiken ns. näsäviisaasti. 

Lapsen mielikuvitus on siksi niin aitoa, kun se ei ole vielä oppinut näitä aikuisten lakeja. Kun vanhemmat ihmiset toruvat helposti: "satuja puhut", niin lapsi alkaa käyttämään järkeään. Lapset siirtelevät tätä "naljailua" myös toisilleen. Järkeä pitääkin osata käyttää maailmassa, eihän siitä muuten tulisi yhtään mitään. Ihmiset huutelevat paljonkin maalaisjärjestä. Maalaisjärki onkin oiva työkalu elämässä.

Uskon näin: kun järki ja mielikuvitus kulkevat käsi kädessä, silloin syntyy tasapaino. 

Mutta tämä –  miten antaa itselleen luvan puhua satuja, jos lapsesta asti on hoettu ettei saa valehdella. Kuka lie sellaista minulle sanonut –  ei varmaan kukaan, vaan itse olen itseni hiljentänyt. Pah. Satuilu on tavallaan valehtelua. Ei sinisiä norsuja ole, eikä ihminen voi muuttua linnuksi. Ne ovat totta mielikuvituksessa. 

Omalla kohdallani piti antaa itselleni ensin lupa uskoa satuja. Se oli kuitenkin järjelleni ihan oikeasti hulluksi tulemisen paikka. Mutta pidin sitä mielikuvituksen sukeltamisena, hain sen sieltä mihin sen olin jättänyt. Muistan kuinka vielä parikymppisenä olin sitä mieltä, että mielikuvitus puuttuu minulta kokonaan. 

Aikuisuus kun tuli minulle vähän liian aikaisin. 

Yhdistän aikuisuuden ja mielikuvituksettomuuden toisiinsa. "Elä vanhaksi, mutta ei vanhana" Sanottiin minulle joskus. Aika ytimekästä. Tätä viisautta aion noudattaa, omalla tavallani.

Minun piti palata mielikuvissa lapseksi, jotta voin kasvaa taas aikuiseksi ja samalla otin mielikuvitukseni matkalta mukaani. Osaisinpa selittää sen niin että itsekin ymmärtäisin. Sillä en aina ihan oikeasti ymmärrä. Onneksi ei tarvitse. Eikä kaikkea tarvitse myöskään avata ja selittää. Siinä piilee myös kertomisen vaikeus. Mitä avata, mitä jättää kertomatta. 

Lasten kasvattaminen antoi luvan mennä lapsen tasolle. Samalla kun ostaa nukkeja ja nukkekoteja ja kaikkea muuta, pääsee itsekin käsiksi omaan sisäiseen lapseen jos niin haluaa. Ei aikuisena täysin lapsen tasolle leikeissä päässyt, mutta kyllä se nosti muistoissa pintaan ne omat leikit omasta lapsuudesta. Mielikuvitusleikit saaristoissa.

Luovuus on mielikuvitusta, mielikuvitus on luovuutta.

Mielikuvitus on aivan valtava voimavara. Sen avulla vaikeat/raskaat asiat muuttuvat kevyemmiksi. Sekä luovuus kasvaa. Luovuus taas tuo elämään tietynlaista onnellisuuden tunnetta. On kyse sitten ongelmanratkaisukyvystä, neulomisesta, puun hakkaamisesta. Mistä vaan. "No eihän nyt puun hakkaaminen ole luovaa." Järki huutaa. Ai eikö? Kaikki on luovaa, jos järjen työntää syrjään. Jos puun hakkaus on raskasta fyysistä työtä, se on sitä. Mutta jos se on luovaa, siitä voi tulla meditoivaa ja kivaa. Kevyempää. Koska miks ei? Samalla sitä voi keksiä helpompia ja hauskempia tapoja hakata puita. Luovuus on näkökulman vaihdon taitoa. Luovuus on kaikkea. Mielikuvitus ja luovuus kulkevat käsi kädessä. 

Jos elämä on yksitoikkoista, aina tekee kaiken samalla tavalla rutiininomaisesti –  mielikuvituksen käyttö voi olla työn takana. Jos turvautuu vain ulkoiseen maailmaan ja sen luomiin sääntöihin, mielikuvitukselle ei ole tilaa. Kun sukeltaa alitajunnan syvyyksiin, sieltä voi löytää kaikkea järjelle mahdotonta. Esimerkiksi olet tottunut että pöytä on neliö tai pyöreä. Mielikuvituksessa se voi olla tähden- tai sydämen muotoinen. Ihminen on tottunut neliön malliseen tai siihen pyöreään, eihän se silloin voi olla mitenkään tähden muotoinen. Eihän siitä syöminen onnistu, on ne terävät sakarat ja kaikkea. Tällaiset pienen pienet ristiriidat hyväksymällä mielikuvitus kehittyy. 

Ihmiset puhuvat, eläimet ääntelevät omilla äänillään. Mielikuvituksessa ihmiset ääntelevät, eläimet puhuu.

Näin nyt esimerkiksi. 

Mielikuvitukseen sukeltaminen on uskallusta mennä omien rajojen ulkopuolelle. Sinne, johon luulee että järki ei uloitu. Mutta järki voi löytyä myös sieltä. Mielikuvituksessa ikäänkuin heittää rajat pois ja toimii.

Mielikuvitus tuo myös elämään rentoutta, näin olen kokenut. 

Maiju

Tarttumapinta

Millaisia tarinoita kerron maailmalle?

"Mikä tuntuu samanlaiselta - omiin ajatuksiin sopivalta, siihen tarttuu meidän ajatukset. Elämä opettaa meille muiden kautta, meistä itsestämme. Muiden tarinat tekevät työtään meissä, joko työntäen luotaan tai vetäen puoleensa. Kateuden herätessä, voimme tiedostaa saman asian saavuttavamme, jos vain samaan suuntaan nenämme osoitamme. Matkalla varjoja kohdatessamme, saattaa mielemme muuttua. Silloin elämä lahjoittaa meille oppitunnin –  Hio haluamaasi ja tavoittele unelmiasi, selkeytä päämääriäsi. Kuinka varma olet tavoitteestasi? Mihin laivasi haluat kuljettaa?"

Miten kirjoittaa tarinoita, jotka vetävät luokseen, ollen kuitenkin omaperäisiä? On keksittävä tarttuva tarina. Jos noudatan omia luomiani sääntöjä –  selkeyttä ja kunnioitusta, on sanojeni noudatettava niitä. Mutta jos olen liian ankara itseäni kohtaan kirjoittaessa, poistuu ilo ja intohimo, tuoden tilalle väkinäisyyden. Silloin kirjoittamisestani tulee raskasta, itsestäni luotaan työntävää. Voinko silloin välittää tietoa muille niinkuin haluaisin? Pohdin näitä paljon, pohtiminen on oiva työkalu. Se jäsentää ajatuksia. Tuo ajatuksia luokseni. Joskus ajatusten tullessa vauhdilla on vaikeaa selittää niitä auki itselleni –  saatikka muille. Kirjoittaminen on työtä, aika kovaakin sellaista. Sitä tulee tehdä säännöllisesti, jotta siitä tulisi helpompaa.

Käytämme paljon samoja sanoja ja uusia sanoja syntyy jatkuvalla syötöllä maailmaan. Jotkin sanat ovat viettäneet aikaansa täällä jo kauan, sinun tietoisuuteesi ne tulevat vasta oikealla ajalla. Vasta kun sinulla on tarve niitä ymmärtää. Ei kaikkia maailman sanoja kannata mukanaan kuljettaa, jos niitä ei tarvitse. Mutta kun tarve tulee, sinä opit kyllä. Utelias ihminen, utelias mielenlaatu kiinnostuu monista asioista ja tämä ajankohta tarjoaa tietoa runsaasti. Joskus tiedon paljous yllättää. En voi mitenkään tietää, enkä muistaa kaikkea. Enkä voi kaikkia ymmärtää. Lohdullisuus tulee ilmi ajatuksessa, ettei kaikkea tarvitsekaan tietää. Elämä kyllä opettaa.

Meillä on onneksi olemassa universaali yhteinen kieli. Vaikka emme puhuisi samaa kieltä, voimme onnistua kommunikoinnissa, sillä meillä on symbolit asioille. Rakkaus ja ystävällisyys taitavat olla suurin ja lempein universaali kieli kaikista.

Jos muista ihmisistä vikoja etsit - omat vikasi kaivautuvat syvemmälle, alitajuntasi uumeniin. Rauhoita itsesi ja kysy, miksi haluat muista etsiä virheitä ja vikoja? Mikä tai kuka on joskus saanut sinut tällaiseen ajattelutapaan? Kun me puhumme muiden vioista, emme ymmärräkään kuinka elämä valmistelee omia vikojamme eteen tuotavaksi kuin tarjottimella. Toiset kutsuvat sitä karmaksi. 

Muita ihmisiä ihaillessasi, saatat pian huomata itsestäsi löytyvän saman piirteen. Asiat tapahtuvat alitajunnassa. Ja jonkin ajan päästä saatat huomata toteuttavasi juurikin samaa asiaa, jota aiemmin ihailit. Ja luoksesi toivoit.

On hyvä miettiä keitä henkilöitä ihailen, millaisia tarinoita rakastan. Mitä luokseni haluan vastaanottaa?

Mille asioille on tarttumapintaa? 

Tällaisia olen pohtinut.

Maiju

Terapeuttinen kirjoittaminen osa 2

 Kyllä se auttaa.

Kun kirjoittaa paperille oman elämäntarinan, sitä ikäänkuin ulkoistaa itsensä. Pääsee oman elämänsä sivusta katsojaksi. Kun saa sanoitettua tunteita, pääsee askeleita eteenpäin itsensä kanssa. Näin olen omalla kohdallani todennut. 

Ne ihmiset, keiden kanssa viettää eniten aikaa, eivät välttämättä ymmärrä vaikeuksia joita itse kokee sisimmässään. He saattavat kohauttaa olkapäitään ja pyöritellä silmiään. Silloin tekee mieli sulkeutua. Varsinkin jos oma sisäinen paine tai ahdistus on suuri. Mutta jos saat kerrottua jonkin itsellesi vaikean asian jollekin esimerkiksi täysin tuntemattomalle, joka sanoo vaikka nyt esimerkiksi: "No huh, sulla on ollut aika kovaa" Sitä voi silloin helpommin antaa itselleen myös luvan ajatella niin. Ja painekin helpottaa. 

"No niin on. Tosiaan." 

Hartioilta irtoaa monia kiloja kannettuja tunteita. Olo kevenee. 

Olen huomannut, että nuorempi sukupolvi ei ole enää samanlainen yksinpuurtajapolvi, kuin oma ikäpolveni ja minua vanhemmat. "Yksin täytyy pärjätä" on jo menneen talven lumia –  ajattelutapa. Tai näin ainakin toivon olevan. Toki on luonnekysymys, kuka pyytää apua ja kuka ei. Onneksi ei tarvitse pärjätä yksin. Avun pyytäminen voi olla vaikeaa. Mutta ehkä vielä vaikeampaa taitaa olla sen vastaanottaminen. Apu kun ei välttämättä tule niinkuin haluaisimme. Tai sitä ei saa ollenkaan, vaikka kuinka pyytäisi.

Kun kirjoittaa itselleen, on hyvä kirjoittaa vain itselleen. Tai hyvä ja hyvä, jokainen tekee niin kuin itselleen on parhaaksi. Minä koin tämän parhaimmaksi. Hain välillä apua muilta, mutta kirjoitin itselleni. Ajatukset saattavat vastustella kaivaessa itsestä tunteita. Ajatuksissa voi huutaa muiden puheet, sanotut sanat jne. Tämä on mielestäni vaikein osuus. Hiljentää heidät, jotka siellä pään sisällä huutelee. Jos siellä joku huutelee. Kaikki eivät tunnista omia ajatuksia muiden ajatuksiksi. Meditointi on tässä hyvä apu. Meditoinnilla voi poistaa liian hälyn ja jäljelle jää tyhjyys. Sekä ne omat ajatukset.

Luin aikanaan itsesuggestiosta. Mieli on kaikkein vastaanottavaisin levollisessa tilassa, silloin sille kannattaa höpötellä kaikkea positiiivista ja väkevää. Esimerkiksi illalla nukkumaan mennessä voi sanoa itselleen "Olen taitava ja hyvä jne". Väkevällä tarkoitan että voimalauseet ovat hyvä olla ytimekkäitä, jotta ne kumoaa sen ruikuttavan itseä säälivän tyypin. En voinut sietää ajatusta, että joku olisi sanonut minua ruikuttavaksi, sillä ylpeyteni ei olisi antanut lupaa. Mutta voin sanoa itselleni näin jälkikäteen niin lempeästi. Kyllä Maiju, sinä ruikutit. Mutta nyt olet kasvanut. Ja joskus ruikuttaminen on paikallaan. 

Ihminen on niin monimuotoinen tyyppi.

Kenelle tahansa ei voi puhua omista murheistaan. Koska kaikki ei kestä, eikä ymmärrä. Mutta sitten taas toiset kestää. Se on tuuripeliä, kuka kestää. Ja kuka ymmärtää. 

Koskaan ei ole itsestäänselvyys, että ihmiset ymmärtäisivät. Varsinkaan kun ei itsekään ymmärrä.

Kirjoittaa itselleen, on hyvä työkalu. Kun kirjoittaa, saa jäsenneltyä ajatuksia itsestään ulos ja on helpompi tarkastella niitä ulkopuolisen silmin. Näin olen kokenut. 

Samoin itselleen ääneen puhuminen on oikeasti toimiva keino. Vaikka se kuulostaisikin vieraalta. Minut voi bongata jopa joskus metsästä puhelemassa yksin. Kerron sen jo etukäteen, jos mietitte mikä kylähullu siellä puhelee. Jos koette sen itsellenne liian vieraaksi, voitte ajatella –  Kyllä se yksikin kirjoittaja tyyppi höpöttelee puille, miksi en siis minäkin. 

Minulla on jopa kirja: "Ääneen itsekseen puhumisen voima". Kyllä, se kannattaa. 

Kokeile kirjoittaa itsellesi kirje.

Kysymyksiä ja niihin vastauksia. Säästä kirje ja lue myöhemmin. 

Ihminen tarvitsee lupia toisilta ihmisiltä, jotta voi antaa itselleen luvan tehdä asioita. Joskus on voinut kuulla miljoona kieltoa ja niiden purkamiseen voi tarvita miljoonia lupia muilta. Näin hiukan liioiteltuna. Sain luvan sanoa itselleni "Minulla on ollut vaikeaa" ihmiseltä jonka vaikeudet oli erilaisia. Joka ei ymmärtänyt miten olen kestänyt kaikki vaikeuteni. 

Sain luvan kirjoittaa –  opettajalta, joka antoi luvan kirjoittaa. Kurssilla, jonka nimi on lupa kirjoittaa. Hah kuulosti hauskalta. Omasta mielestäni. Paljon toistoa, jota ei saisi turhaan käyttää. Kun kirjoittaa terapia mielessä, on annettava itselleen lupa toistoihin. Eikö?

Terapia kirjoittaminen on raskas prosessi, niin kuin myös terapiakin. Sillä sukeltaessaan omiin alitajunnan syövereihin, se laittaa väsyttämään. On hyvä antaa itselleen armoa.

Minulle sanottiin ja ajattelen itse myös näin, että "ota ihmisiltä mukaan vain se joka resonoi ja päästä kaikesta muusta irti. Älä jää kantamaan. Ne jotka jäävät kummittelemaan mieleen, käsittele. Ja päästä irti." Näin sanottuna kuulostaa helpolta, mutta todellisuus ei koskaan ole sitä mitä luetaan paperilta. Ei ikinä. 

Oletko koskaan miettinyt kuka olet? Minkälaisesta suvusta tulet? Mitä vanhempasi ovat tehneet elämässään? Minkälaisissa ammateissa he olivat? Mitkä valmiudet olet saanut elämään? Joskus meille asiat ovat itsestäänselviä, emme edes ymmärrä asioiden olevan esimerkiksi todella todella hyvin. Mutta vaihtoehtoisesti kun on vaikeaa, voimme kieltää vaikeudet, sillä emme saa valittaa. Saatamme vertailla itseämme muihin ja miettiä miksi heillä on niin hyvin asiat. Kun itsellä on huonosti. 

Asiat elämässä ovat erittäin ristiriitaisia. 

Mitään ei mielestäni sanoilla voi selittää niin hyvin, että kaikki ymmärtää. Se on itselleni täysi mahdottomus. Mutta joskus onnistun. Ihmisillä on niin erilaisia tapoja ymmärtää maailmaa.

En ole opiskellut terapeuttista kirjoittamista, enkä osaa täysin kertoa mitä se on. Enkä tiedä saanko käyttää terapia sanaa, ilman titteliä. Minä kun en ole terapeutti, vaan kirjoittaja.

Alitajuntani on ohjannut minua prosessissa. Kun on ollut vaikeaa, on ollut pakko kanavoida tunteet johonkin. Ja koska suru on ollut iso ja vihaakin on tulvinut ämpäreittäin, se on vaan pitänyt saada ulos. Sillä tukahduttaminen ei tee hyvää mielenterveydelle. Mielenterveys on asia jota hävetään, paljonkin. "Ethän näytä heikkouttasi?" Taitaa olla yleisin sanonta mitä olen kuullut. Minun –ja minua edeltävät sukupolvet on vähän kuin kasvatettu terapian kieltämiseen. Se on heikoille - ajateltiin ja puhuttiinkin. Nykyään, oikeastaan on viisautta käydä terapiassa. 

On ikävää, että olen kasvanut näin. Ja ehkä sinä tai joku tuntemasi. 

Ajateltiin, että heikkouksiin voidaan iskeä. Se ajatusmaailma taas aiheuttaa kaikenmaailman kieroilua, joka vaan satuttaa muita. Kun piilottaa tunteensa, saattaa aloittaa manipuloinnin ja mitä näitä nyt on. 

Kun heikkoudet ovat nostettu esiin, eli olen itse käsitellyt ne –  voiko silloin kukaan viedä sen jälkeen voimaani? Heikkouksista tulee voimani. Maailma on yksi iso leikkikenttä, käytämme paljon samoja sanoja ja joskus ymmärrämme toisiamme, joskus taas ymmärryksellä on rajat. Näitä on hyvä oppia tunnistamaan. Missä menee omat rajasi? 

Ole tosi itsellesi ja seiso itsesi takana

Jossain vaiheessa ymmärsin, että voin kanavoida kokemani kirjoittamalla tarinoita. Tarinat ovat taas "valheita". Fiktiota.  Sen verran tunneälyä on oltava, ettei kenenkään yksityisasioita voi kirjoittaa, mutta jostain ne tarinat silti tulevat. Eli mikä on se raja, mistä saa ja mistä ei saa kirjoittaa? Se täytyy vielä pohtia. Sillä kuitenkin muita tulee kunnioittaa. Tavallaanhan romaanitkin voivat toimia terapiana. Lukijalle. Ainakin elokuvat on toiminut minulle ja jotkut kirjat.

Minä rakastan self help – oppaita.

Olen saanut niistä paljon apua.

Onhan se aikamoinen alitajunnan tietopankki tuo mieli. Sieltä tulee välillä lohikäärmeitä, jotka täytyy kesyttää. Huh. 

Ja siis oma mieli on erittäin rajallinen kun sitä tutkii. Joskus olen tuntenut itseni niin hulluksi, että tukka irtoaa päästä. Mutta annoin itselleni luvan tuntea. Näin pääsin käsiksi mielikuvitukseeni. Ymmärsin, että lapsesta asti olin kieltänyt tunteeni. Syystä, että suojelin muita, sekä itseäni. Opin ihmisten reagoinnista, että parempi olla hiljaa.

Ymmärsin myös että muut kantavat minua, jos näytän tunteeni. En jaksanut kantaa itse itseäni, jos ajattelin muiden kantavan minua. Kirjoitin siis itselleni. Ja purkasin lähimmilleni, jotka eivät jaksaneet kuunnella. Hah. Kuuntelivat kuitenkin. Pahoittelut siitä.

Kun ihminen kohtaa jotain järkyttävää, jotain niin järisyttävää ettei voi sanoin selittää. Silloin tipahtaa monia pinnallisuuksia irti, joita on turhaan kantanut mukanaan. Estoja ja esteitä. 

Minä kohtasin kuoleman. Katsoin sitä suoraan silmiin. Katsoin viimeisiä hengen vetoja, joita läheiseni otti ja henki katosi. Jäljelle jäi tyhjyys. Tästä syntyi itselleni valtava mielikuvitus. Turhuudet tipahtivat pois.

Olen tunneihminen, miksi kieltäisin enää itseäni? Miksi pitäisin tunteitani naurettavina, herkkyyttäni heikkoutena, arkuutta kipuna? Tiedostan itselläni olevan monia piirteitä. On olemassa muitakin todellisuuksia, kuin se johon olen kasvanut. Minussa on paljon heikkouksia, mutta älyttömän paljon vahvuuksia, eikä kukaan voi nähdä näitä ensivaikutelmasta millainen olen tai kukaan ihminen ei voi sanoa olevani jotain, leimaamalla minut lokeroon. Jos joku ei minua ymmärrä, olkoon se hänen ongelmansa, ei minun. 

Ihmiset katsovat toisiaan omien silmälasien kautta, omien arvojen, joita he ovat oppineet elämästään. Jos he eivät ymmärrä, he tuomitsevat. Mutta jos yrittää selitellä itseään tuomitsijoille, voi kadottaa itsensä. Miksi meidän pitää selitellä itseämme? Tiedän, tiedän. Minäkin olen tehnyt sitä ja tulen tekemään varmaan pitkään. Mutta miksi? 

Kävin läpi muutaman vuoden jakson elämässäni, jossa tutustuin moniin eri puoliin itsessäni. Maalasin tunteita, maalasin tauluja, tutustuin häpeääni, tutustuin naiseen minussa, äitiin minussa, rakentajaan minussa, lapseen minussa, maskuliiniseen puoleen ja ennen kaikkea ylpeyteeni, sekä moniin muihin juttuihin. Suomalaisia yhdistää tietynlainen ylpeys. Mielestäni se ei ole huono asia. Suomalaisuus on mielestäni ylpeys. Suomessa ovat juureni. 

Lapsi minussa, antaa luvan olla kirjoittaja. Annoin itselleni luvan uskoa, että taivaalla lentää sininen yksisarvinen, jolla on sateenkaaren värinen kimaltava tukka, kavioista pursuaa timanttipölyä ja kun ratsastan sillä –  saan itsekin siivet. Minua maan tasolta katsoo jörö, joka väittää että valehtelen, se on minun mielikuvitustani ja se on sellaista huuhailua. Sanoi hän. 

Kyllä! Sitä se on, mutta ilman uskallusta tutustua omaan mielikuvitukseeni, en tuntisi itseäni. 

Seison tässä tämän yksisarviseni kanssa. Näettekö? Et tietenkään usko, sehän on satua. Et usko siihen mitä et voi nähdä. Sillä järki on vähän aikuisella sellainen, että pistää laittamaan hulluksi. 

Vai näettekö vain alla olevan lohikäärmeen? Ja samalla järki huutaa ettei tuo ole oikea kuva, ei lohikäärmeitä ole edes olemassa. Aivan, liian vaikeasti ymmärrettävää kieltä. Tuo tuollainen satuilu. Niin lapsellista. Sitä mielikuvitus on, se on oikeasti tosi hullua. 

Mutta erittäin terapeuttista sekin on. Sillä se auttaa löytämään oman äänen. Kuka minä olen? 

Olen satutäti. Se on aika hyväksyä. En sentään namutäti. Hah. Paholainen. Mutta kukaan ei usko tällaisesta kiltin näköisestä äitihahmosta, että se uskaltaisi tehdä mitään muuta kuin istua hiljaa ja myönnytellä. Sepäs se onkin väkevä voimavarani. Ulkonäkö pettää. "Et sinä saa olla minkään muunlainen, kuin sellainen jona minä sinut tunnen. " Oivoi. Ihmiset yllättää. Kukaan ei ole sellainen kuin väittää olevansa, sillä kukaan ei tiedä mitä elämä tuo eteen. Ihmistä ei kannata myöskään omien ennakkoluulojen kautta lokeroida. Mutta vaistoon kannattaa luottaa. 

Kun ihminen kohtaa rajansa, sieltä voi tulla tulen lieskoja ja rakkauden purkauksia. 

Minäkään en tiedä. Mutta elämä todella on näyttänyt missä kulkee rajani. 

Tietämättömyys on suloinen olotila. On aina positiivista kun ihmiset yllättävät. Eivätkä jumiudu. Menevät kohti uutta tai oivaltavat itsestään asioita. On aika hieno tunne oivaltaa sama asia uudelleen ja uudelleen, aina mennen syvemmälle sieluun asti. Ai että. 

Täytyy olla tosi itselleen ja seistä itsensä takana. Ettei menetä itseään maailmalle. Varsinkin jos maailma heittelee. Ja mitä tässä vuoden aikana olemme todenneet, niin se on todella heitellyt. Koronavuosi on ollut aika opettava. Ikävä sellainen. Vaikka hyvääkin on ollut paljon.

Maiju