Koska kirjoittaminen on aikalailla yksinäistä puuhaa, jos kursseja ja vertaistukia ei lasketa - niin kirjoittajana ainakin itse sokeudun tekstille helpostikin. Hymiöiden, somen, sekä älylaitteiden aikakausi on huonontanut kirjoittamisen taitoani paljonkin.
Jotta voin kirjoittaa omasta mielestä hyvin – tarvitsen tietokoneen ja näppäimistön, sekä rauhallisen mielen. Älylaitteella en saa aikaiseksi kuin harmia itselleni. Sormi nappaa usein viereisen kirjaimen ja kun palaan lukemaan kirjoitusta, siitä ei välttämättä saa mitään selvää. Onneksi viestitellessä watsapissa ystävät ymmärtää, mitä haen takaa.
En tiedä olenko milloinkaan ollut kovin hyvä kirjoittaja, mutta sen olen huomannut että mitä suuremmaksi elämäni on muuttunut - iso perhe ja isot elämänmuutokset, sitä hankalammaksi toisinaan kirjoittamiseni on muuttunut. Kirjoittaminen on eräänlainen prosessi.
Hymiöitä käytetään pisteinä, niillä ilmaistaan tunteita jne. Se on saanut itseni melkein unohtamaan mihin pisteet ja pilkut tulevat. Älylaitteet taas korjaavat sanoja ja ne aiheuttavat turhautumista paljonkin. Silloin joskus vuonna nakki ja facebookin alku, pyytelin paljon anteeksi kirjoitusvirheitäni huomattuani ne. Nykyään niitä tulee niin paljon, etten enää jaksa huomioida. Mutta huomasin itsessäni yhden piirteen. Seison omien virheiden takana, en muiden.
En koskaan ollut äidinkielessä kympin oppilas, vaan numeroni taisi olla kasi.
Olin pitkään pois työelämästä. Kaikenlainen asiateksti jäi myös pois kirjoittamisesta pitkäksi aikaa, se huononsi myös kirjoittamista, mutta onneksi sen saa kaivettua esiin halutessaan.
Työelämästä pois hyppääminen äitiysvapaille ja siitä koulun penkille – antoi luvan hypätä täysin vaistojen varaan. Sain sukeltaa alitajunnastani sanoja, jotka ovat jopa kiellettyjä yleisessä mielipiteessä. Mutta mikä on yleinen mielipide? Onko se oma kokemuskenttäni? Ihmiset joiden seassa elän, joiden kirjoituksia luen. Ymmärsin, että ne sanat jotka olivat itselleni normaaleja, aiheutti muille päänvaivaa. Olin liian lennokas. Sanoihin takerruttiin. Kun sanoihin takerrutaan, se aiheuttaa ärsyyntymistä. Itsessäni – myös muissa.
Kun elämään tulee paljon niin sanottuja hankaluuksia, sitä helposti väsyy ja antaa olla. Sehän taitaa olla epäeettisten yrityksen tarkoitus. "Lähetä skeidaa, ei ne kuitenkaan jaksa valittaa. Kääritään me rahat." Nonniin, sitten mentiinkin jo ihan eri aiheeseen ja palataan takaisin siihen mistä piti kirjoittaa.
Vaikka joka puolelta olen lukenut somen haitoista, niin some on oikeastaan aikaansaanut ajatuksen, että minusta tulee vielä kirjailija. En tiedä tuleeko minusta omakustanne -kirjailija vai tuleeko kirjani julkaistua kustantamossa, mutta tulen vielä olemaan kirjailija. Jostain syystä se ajatus, että kirja on kädessäni on vaan niin hieno juttu. Se on tavoite, eli unelma. Olen myös lukenut näistä "Kirjailija nimitystä saa käyttää jos kuuluu kirjailijaliittoon – sinne päästäksesi, pitää julkaista 2 kirjaa kustantajan kautta. "
En tiedä, en usko ottavani liittoon kuulumista tavoitteekseni. Se kuulostaa rankalta työltä. Olen vapaa kirjoittaja, katsotaan mihin se johtaa. Mutta. Jos kirjailija nimitys on suojattu ja ehto sen käyttämiseen on kuulua liittoon, johon on tiukat vaatimukset. Olen sitten kirjoittaja. Oikeasti minua vaan pelottaa ettei sinne hyväksytä. Kosmetologeilla on vähän tämä sama juttu. Kuka tahansa voi sanoa olevansa kosmetologi, mutta ammattilainen kuuluu SKY– liittoon. Siitä asiakas tunnistaa koulutetun kosmetologin. Kaikki kosmetologit eivät kuitenkaan liity liittoon. Eli ei se ole niin justiinsa, voi olla silti kosmetologi. Liitto taas tuo turvaa, varsinkin yrittäjälle. Mutta myös työntekijälle eli kirjoittamisessa puhutaan työn tekijälle.
Yritän pitää flown päällä, mutta kun yritän raamittaa itseäni – silloin sulkeutuu kirjoittajan hanat. En tosin voi tietää mitä maailma tuo eteen. Mutta en halua lokeroida tai arvottaa itseäni, jonkun ulkopuolisen tahon kautta. Olen riittävä vasta kun... loputon uupumisen taakka. Ei kiitos.
En tiedä miksi, mutta toisina päivinä olen selkeämpi kuin toisina päivinä. Joka päivä pyrin kuitenkin kirjoittamaan vähän.
Asiatekstiä on helppo kirjoittaa virheettömänä. Jo pelkästään aikomus kirjoittaa asiatekstiä suoristaa jonkinlaisen näkymättömän ryhdin ja sitä vaan kirjoittaa.
Mutta kun kirjoittaa rennosti päiväkirjamaista tekstiä ja palaa lukemaan kirjoittamaansa, niin sitä katsoo jälkeenpäin, että "Whaaaaat? " Mitähän tuossa nyt sitten taas lukee. Saman huomasin kirjoittaessa satua. Mielikuvituksestani tulevaa keksittyä tarinaa. Kun palaan lukemaan tarinaa, sieltä puuttuu pilkut ja sanat ovat kummallisesti vinksin vonksin ja sanojen uudelleen järjestely tuottaa päänvaivaa. Miten ihmeessä sanon tämän toisella tavalla? Tulee mietittyä useastikin. Miksi asiateksti tulee kerralla ulos, kun taas tarina pitää kirjoittaa vähintään 5 kertaa läpi? Tai kirjoittaessani elämänkertaa, oli sanottavaa niin paljon, että tiivistäminen oli mahdottomuus. Lopulta uuvuin siihen. Tässä blogissa tuo terapia kirjoittamisen osio oli itselleni raskain aihe ja vaikein kirjoittaa, tekee edelleen mieli palata siihen uudelleen ja uudelleen. Päästä jo irti! Sanon itselleni.
