Millainen on oma ääneni?
Minun kirjani
Katso minua,
seison tässä edessäsi,
avoimena,
kuin vanha kulunut kirja.
Täynnä koettua elämää,
täynnä tunteiden virtaa,
jokaisen soluni myötä syntynyttä
uutta elämää.
Uskotko minua,
kun kirjani sinulle avaan.
Uskotko minua,
kun kerron mitä tarinassani lukee,
mitä sanoja sivuilleni olen liittänyt.
Pitääkö minun vakuuttaa sinut,
jotta uskot:
että olen tuntenut kipua,
että olen tuntenut surua.
Että elämäni ei ole ollut ruusun terälehdillä kävelyä.
Ruusun piikit ovat raadelleet jalkapohjiani ja
haavoista parantuminen on vienyt aikaa.
Kuitenkin hetkittäin,
ruusujen terälehdet ovat ilostuttaneet minua
ja pehmentäneet polkuani.
Tässä kirjani kuitenkin on,
edessäsi.
Sinun luettavissasi.
Katsotko sinä vain kirjani kansia
ja luot sen perusteella mielikuvasi kirjastani.
Teetkö oletuksia,
lukematta sen sivuja?
Jos uskaltaisit kuitenkin lukea tarinani,
uskaltaisitko jakaa minulle omasi?
-Maiju Ahola-
Olen yrittänyt etsiä omaa ääntäni jo vuosikausia. Huomaan ääneni olevan joko todella tunteita herättävää, tai todella vihaista.
Luin yhdestä kirjoittaja ryhmästä mielipiteitä. Voidakseen kirjoittaa – pitäisi myös lukea, jotta sanavarasto kasvaa. Se on varmasti aivan oikein sanottu. Mutta, mietin myös – jos haluan löytää oman ääneni, meneekö muiden kirjoja lukemalla oma ääneni? Tuleeko äänestäni muiden ääni?
En usko tähän enää, mutta joku aika sitten olisi voinut olla näin.
Lukijana taidan tykätä rakkausromaaneista, mielellään historiallisista. On todella vähän kirjoja, joihin olen niin rakastunut, että voisin sanoa olevani innokas lukija. Mutta luen kyllä paljon, en vain saa päätettyä kirjoja. Luen ja ahmin ihmisten oikeita tarinoita – elettyä elämää. Mistä kukakin on tullut. En niinkään romaaneja, joita itse haaveilen kirjoittavani.
Nyt löysin alesta Jojo Moyesin kirjoja. Näin hänen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan "Kerro minulle jotain hyvää". Elokuva osui syvälle ytimiin ja nyt päätin ottaa hänen kirjat esikuviksi. En usko kuitenkaan pystyväni samaan. Löysin myös kiertoon annetun Elisabeth Adlerin kirjan, jonka ensimmäinen sivu houkutteli. Nappasin mukaani.
Viime vuosina olen kuitenkin huomannut lukemieni kirjojen olevan tietokirjoja. Faktaa, faktaa, faktaa. Erilaisia oppikirjoja. Myös muiden mielestä huuhaa kirjoja. Niitä, joita tieteen takana seisovat tyrmäävät.
En ole edes ymmärtänyt, kuinka faktapohjaisia lukukokemuksia minulla on ollut.
Mutta myös Self helpit ovat toimineet. Psykologia taitaa olla lempi aiheeni.
Oli myös aika kun luettiin satukirjoja – joka ilta istuimme jompi kumpi mieheni kanssa tyttärien vieressä lukemassa satua. Mauri Kunnas oli oma lempparini. Hänen sadut olivat kiinnostavia, juurikin Herra Hakkaraisen takia. Oli prinsessa kirjat. Disney sadut. Barbiet. Mitä yllättävimpiä kirjoja oli, sitä useammin niitä luettiin. Satu cd:t pyöri joka ilta cd-soittimessa. Edelleen nuorin tyttö kuuntelee lukemisen päätteeksi satua, ennen nukahtamista. Kaksosilla ei ollut unileluja, vaan nippu kirjoja unileluina. Nuorimmalla on hiukan pehmeämmät unilelut. Nyt olemme luopuneet suurimmasta osasta satukirjoja, mutta Mauri Kunnakset jäävät hyllyyn.
En ole se henkilö, joka lukee 100– 200 kirjaa vuodessa, ellei teksti ole isoa ja sanoja sivuilla on neljä.
Omat kirjat joita luen ovat olleet tietokirjoja enimmäkseen. Jopa ajattelin joskus, mitäs jos alkaisin iltasaduiksi lukemaan lapsillekin jotain astronomiaa – opittaisiko me kaikki aiheesta? Minua itseäni kiinnostaa aihe. Oikeastaan kiinnostaa monikin aihe.
Lapset opettivat sanoittamaan asioita
He kysyivät yksinkertaisia kysymyksiä, joihin en osannut vastata. "Miksi käteni liikkuu?" Tuntui kamalalta tuntea itsensä vähän hölmöksi, en osannut antaa vastauksia, enkä halunnut sanoa "Lopeta kysyminen". Sillä tyhmiä kysymyksiä ei ole, vai mitä?
Itseltäni varmasti jäi kesken "minä itse ja miksi" vaihe. Siitä on tullut nyt kirjoittajana ihan hyvä työkalu. Kuuntelen paljon. Tutustun ihmisiin ja heidän tarinoihin. Maailma pursuaa hienoja tarinoita.
Fysiikka ei kiinnostanut koulussa, sillä en ymmärtänyt sitä yhtään. Kun tyttäret aloittivat yläasteen ja fysiikassa käsiteltiin äänimaljoja ja äänen muodostusta – aihe tuntui hyvinkin kiinnostavalta. Kaivoin omat äänimaljani esiin ja pohdimme ääntä. Miten ääni syntyy, miltä se tuntuu. Miten koemme äänen. Ei se silti tietona jäänyt mieleen. Kutonen siitä taisi tulla, molemmille. Joka on heille oikein hyvä numero.
Sydämelliset tarinat, oikeudenmukaiset tarinat, sankari tarinat. Niistä haluaisin muodostaa ääneni. Pahuus ei kiinnosta. En halua ymmärtää pahuutta. Mielestäni sitä on maailmassa jo liikaa. Hyvät ihmiset, heille tulisi antaa ääni, jotta jokainen sisältään hyvä saisi rohkeutta vahvistaa omaa hyvyyttään. Se olisi yksi tavoiteltava unelma. Miten hyvät jaksavat, kun pahuus myllää tai vaikeudet meinaa kaataa? Se on tavoiteltava sanoma.
Toivottavasti sieltä löydän jostain ääneni.
Luin tällaisen lauseen pinterestistä "Ajattele, että moni lukee kirjojasi sairaalassa tai ollessaan jumissa jossain, ajattele miten kirjoittaisit heille." Tätä olen pohtinut.
Aamusivut – Julia Cameronin metodi on kulkenut mukanani jo muutaman vuoden, siitä on hyvä lähteä pohtimaan omaa ääntä.
Siinä tulisi kirjoittaa kolme A4- kokoista sivua tajunnanvirtaa aamuisin. Myös 15 minuutin sääntö on hyvä. Ota 15 minuuttia aikaa ja kirjoita niin paljon kuin ehdit.
En saa läheskään joka kerta niin paljoa tekstiä aikaiseksi, mutta aika paljon sitä tulee kuitenkin. Sieltä voi löytää hyviä helmiä joukosta. Kokeile!
Maiju
