Kyllä se auttaa.
Kun kirjoittaa paperille oman elämäntarinan, sitä ikäänkuin ulkoistaa itsensä. Pääsee oman elämänsä sivusta katsojaksi. Kun saa sanoitettua tunteita, pääsee askeleita eteenpäin itsensä kanssa. Näin olen omalla kohdallani todennut.
Ne ihmiset, keiden kanssa viettää eniten aikaa, eivät välttämättä ymmärrä vaikeuksia joita itse kokee sisimmässään. He saattavat kohauttaa olkapäitään ja pyöritellä silmiään. Silloin tekee mieli sulkeutua. Varsinkin jos oma sisäinen paine tai ahdistus on suuri. Mutta jos saat kerrottua jonkin itsellesi vaikean asian jollekin esimerkiksi täysin tuntemattomalle, joka sanoo vaikka nyt esimerkiksi: "No huh, sulla on ollut aika kovaa" Sitä voi silloin helpommin antaa itselleen myös luvan ajatella niin. Ja painekin helpottaa.
"No niin on. Tosiaan."
Hartioilta irtoaa monia kiloja kannettuja tunteita. Olo kevenee.
Olen huomannut, että nuorempi sukupolvi ei ole enää samanlainen yksinpuurtajapolvi, kuin oma ikäpolveni ja minua vanhemmat. "Yksin täytyy pärjätä" on jo menneen talven lumia – ajattelutapa. Tai näin ainakin toivon olevan. Toki on luonnekysymys, kuka pyytää apua ja kuka ei. Onneksi ei tarvitse pärjätä yksin. Avun pyytäminen voi olla vaikeaa. Mutta ehkä vielä vaikeampaa taitaa olla sen vastaanottaminen. Apu kun ei välttämättä tule niinkuin haluaisimme. Tai sitä ei saa ollenkaan, vaikka kuinka pyytäisi.
Kun kirjoittaa itselleen, on hyvä kirjoittaa vain itselleen. Tai hyvä ja hyvä, jokainen tekee niin kuin itselleen on parhaaksi. Minä koin tämän parhaimmaksi. Hain välillä apua muilta, mutta kirjoitin itselleni. Ajatukset saattavat vastustella kaivaessa itsestä tunteita. Ajatuksissa voi huutaa muiden puheet, sanotut sanat jne. Tämä on mielestäni vaikein osuus. Hiljentää heidät, jotka siellä pään sisällä huutelee. Jos siellä joku huutelee. Kaikki eivät tunnista omia ajatuksia muiden ajatuksiksi. Meditointi on tässä hyvä apu. Meditoinnilla voi poistaa liian hälyn ja jäljelle jää tyhjyys. Sekä ne omat ajatukset.
Luin aikanaan itsesuggestiosta. Mieli on kaikkein vastaanottavaisin levollisessa tilassa, silloin sille kannattaa höpötellä kaikkea positiiivista ja väkevää. Esimerkiksi illalla nukkumaan mennessä voi sanoa itselleen "Olen taitava ja hyvä jne". Väkevällä tarkoitan että voimalauseet ovat hyvä olla ytimekkäitä, jotta ne kumoaa sen ruikuttavan itseä säälivän tyypin. En voinut sietää ajatusta, että joku olisi sanonut minua ruikuttavaksi, sillä ylpeyteni ei olisi antanut lupaa. Mutta voin sanoa itselleni näin jälkikäteen niin lempeästi. Kyllä Maiju, sinä ruikutit. Mutta nyt olet kasvanut. Ja joskus ruikuttaminen on paikallaan.
Ihminen on niin monimuotoinen tyyppi.
Kenelle tahansa ei voi puhua omista murheistaan. Koska kaikki ei kestä, eikä ymmärrä. Mutta sitten taas toiset kestää. Se on tuuripeliä, kuka kestää. Ja kuka ymmärtää.
Koskaan ei ole itsestäänselvyys, että ihmiset ymmärtäisivät. Varsinkaan kun ei itsekään ymmärrä.
Kirjoittaa itselleen, on hyvä työkalu. Kun kirjoittaa, saa jäsenneltyä ajatuksia itsestään ulos ja on helpompi tarkastella niitä ulkopuolisen silmin. Näin olen kokenut.
Samoin itselleen ääneen puhuminen on oikeasti toimiva keino. Vaikka se kuulostaisikin vieraalta. Minut voi bongata jopa joskus metsästä puhelemassa yksin. Kerron sen jo etukäteen, jos mietitte mikä kylähullu siellä puhelee. Jos koette sen itsellenne liian vieraaksi, voitte ajatella – Kyllä se yksikin kirjoittaja tyyppi höpöttelee puille, miksi en siis minäkin.
Minulla on jopa kirja: "Ääneen itsekseen puhumisen voima". Kyllä, se kannattaa.
Kokeile kirjoittaa itsellesi kirje.
Kysymyksiä ja niihin vastauksia. Säästä kirje ja lue myöhemmin.
Ihminen tarvitsee lupia toisilta ihmisiltä, jotta voi antaa itselleen luvan tehdä asioita. Joskus on voinut kuulla miljoona kieltoa ja niiden purkamiseen voi tarvita miljoonia lupia muilta. Näin hiukan liioiteltuna. Sain luvan sanoa itselleni "Minulla on ollut vaikeaa" ihmiseltä jonka vaikeudet oli erilaisia. Joka ei ymmärtänyt miten olen kestänyt kaikki vaikeuteni.
Sain luvan kirjoittaa – opettajalta, joka antoi luvan kirjoittaa. Kurssilla, jonka nimi on lupa kirjoittaa. Hah kuulosti hauskalta. Omasta mielestäni. Paljon toistoa, jota ei saisi turhaan käyttää. Kun kirjoittaa terapia mielessä, on annettava itselleen lupa toistoihin. Eikö?
Terapia kirjoittaminen on raskas prosessi, niin kuin myös terapiakin. Sillä sukeltaessaan omiin alitajunnan syövereihin, se laittaa väsyttämään. On hyvä antaa itselleen armoa.
Minulle sanottiin ja ajattelen itse myös näin, että "ota ihmisiltä mukaan vain se joka resonoi ja päästä kaikesta muusta irti. Älä jää kantamaan. Ne jotka jäävät kummittelemaan mieleen, käsittele. Ja päästä irti." Näin sanottuna kuulostaa helpolta, mutta todellisuus ei koskaan ole sitä mitä luetaan paperilta. Ei ikinä.
Oletko koskaan miettinyt kuka olet? Minkälaisesta suvusta tulet? Mitä vanhempasi ovat tehneet elämässään? Minkälaisissa ammateissa he olivat? Mitkä valmiudet olet saanut elämään? Joskus meille asiat ovat itsestäänselviä, emme edes ymmärrä asioiden olevan esimerkiksi todella todella hyvin. Mutta vaihtoehtoisesti kun on vaikeaa, voimme kieltää vaikeudet, sillä emme saa valittaa. Saatamme vertailla itseämme muihin ja miettiä miksi heillä on niin hyvin asiat. Kun itsellä on huonosti.
Asiat elämässä ovat erittäin ristiriitaisia.
Mitään ei mielestäni sanoilla voi selittää niin hyvin, että kaikki ymmärtää. Se on itselleni täysi mahdottomus. Mutta joskus onnistun. Ihmisillä on niin erilaisia tapoja ymmärtää maailmaa.
En ole opiskellut terapeuttista kirjoittamista, enkä osaa täysin kertoa mitä se on. Enkä tiedä saanko käyttää terapia sanaa, ilman titteliä. Minä kun en ole terapeutti, vaan kirjoittaja.
Alitajuntani on ohjannut minua prosessissa. Kun on ollut vaikeaa, on ollut pakko kanavoida tunteet johonkin. Ja koska suru on ollut iso ja vihaakin on tulvinut ämpäreittäin, se on vaan pitänyt saada ulos. Sillä tukahduttaminen ei tee hyvää mielenterveydelle. Mielenterveys on asia jota hävetään, paljonkin. "Ethän näytä heikkouttasi?" Taitaa olla yleisin sanonta mitä olen kuullut. Minun –ja minua edeltävät sukupolvet on vähän kuin kasvatettu terapian kieltämiseen. Se on heikoille - ajateltiin ja puhuttiinkin. Nykyään, oikeastaan on viisautta käydä terapiassa.
On ikävää, että olen kasvanut näin. Ja ehkä sinä tai joku tuntemasi.
Ajateltiin, että heikkouksiin voidaan iskeä. Se ajatusmaailma taas aiheuttaa kaikenmaailman kieroilua, joka vaan satuttaa muita. Kun piilottaa tunteensa, saattaa aloittaa manipuloinnin ja mitä näitä nyt on.
Kun heikkoudet ovat nostettu esiin, eli olen itse käsitellyt ne – voiko silloin kukaan viedä sen jälkeen voimaani? Heikkouksista tulee voimani. Maailma on yksi iso leikkikenttä, käytämme paljon samoja sanoja ja joskus ymmärrämme toisiamme, joskus taas ymmärryksellä on rajat. Näitä on hyvä oppia tunnistamaan. Missä menee omat rajasi?
Ole tosi itsellesi ja seiso itsesi takana
Jossain vaiheessa ymmärsin, että voin kanavoida kokemani kirjoittamalla tarinoita. Tarinat ovat taas "valheita". Fiktiota. Sen verran tunneälyä on oltava, ettei kenenkään yksityisasioita voi kirjoittaa, mutta jostain ne tarinat silti tulevat. Eli mikä on se raja, mistä saa ja mistä ei saa kirjoittaa? Se täytyy vielä pohtia. Sillä kuitenkin muita tulee kunnioittaa. Tavallaanhan romaanitkin voivat toimia terapiana. Lukijalle. Ainakin elokuvat on toiminut minulle ja jotkut kirjat.
Minä rakastan self help – oppaita.
Olen saanut niistä paljon apua.
Onhan se aikamoinen alitajunnan tietopankki tuo mieli. Sieltä tulee välillä lohikäärmeitä, jotka täytyy kesyttää. Huh.
Ja siis oma mieli on erittäin rajallinen kun sitä tutkii. Joskus olen tuntenut itseni niin hulluksi, että tukka irtoaa päästä. Mutta annoin itselleni luvan tuntea. Näin pääsin käsiksi mielikuvitukseeni. Ymmärsin, että lapsesta asti olin kieltänyt tunteeni. Syystä, että suojelin muita, sekä itseäni. Opin ihmisten reagoinnista, että parempi olla hiljaa.
Ymmärsin myös että muut kantavat minua, jos näytän tunteeni. En jaksanut kantaa itse itseäni, jos ajattelin muiden kantavan minua. Kirjoitin siis itselleni. Ja purkasin lähimmilleni, jotka eivät jaksaneet kuunnella. Hah. Kuuntelivat kuitenkin. Pahoittelut siitä.
Kun ihminen kohtaa jotain järkyttävää, jotain niin järisyttävää ettei voi sanoin selittää. Silloin tipahtaa monia pinnallisuuksia irti, joita on turhaan kantanut mukanaan. Estoja ja esteitä.
Minä kohtasin kuoleman. Katsoin sitä suoraan silmiin. Katsoin viimeisiä hengen vetoja, joita läheiseni otti ja henki katosi. Jäljelle jäi tyhjyys. Tästä syntyi itselleni valtava mielikuvitus. Turhuudet tipahtivat pois.
Olen tunneihminen, miksi kieltäisin enää itseäni? Miksi pitäisin tunteitani naurettavina, herkkyyttäni heikkoutena, arkuutta kipuna? Tiedostan itselläni olevan monia piirteitä. On olemassa muitakin todellisuuksia, kuin se johon olen kasvanut. Minussa on paljon heikkouksia, mutta älyttömän paljon vahvuuksia, eikä kukaan voi nähdä näitä ensivaikutelmasta millainen olen tai kukaan ihminen ei voi sanoa olevani jotain, leimaamalla minut lokeroon. Jos joku ei minua ymmärrä, olkoon se hänen ongelmansa, ei minun.
Ihmiset katsovat toisiaan omien silmälasien kautta, omien arvojen, joita he ovat oppineet elämästään. Jos he eivät ymmärrä, he tuomitsevat. Mutta jos yrittää selitellä itseään tuomitsijoille, voi kadottaa itsensä. Miksi meidän pitää selitellä itseämme? Tiedän, tiedän. Minäkin olen tehnyt sitä ja tulen tekemään varmaan pitkään. Mutta miksi?
Kävin läpi muutaman vuoden jakson elämässäni, jossa tutustuin moniin eri puoliin itsessäni. Maalasin tunteita, maalasin tauluja, tutustuin häpeääni, tutustuin naiseen minussa, äitiin minussa, rakentajaan minussa, lapseen minussa, maskuliiniseen puoleen ja ennen kaikkea ylpeyteeni, sekä moniin muihin juttuihin. Suomalaisia yhdistää tietynlainen ylpeys. Mielestäni se ei ole huono asia. Suomalaisuus on mielestäni ylpeys. Suomessa ovat juureni.
Lapsi minussa, antaa luvan olla kirjoittaja. Annoin itselleni luvan uskoa, että taivaalla lentää sininen yksisarvinen, jolla on sateenkaaren värinen kimaltava tukka, kavioista pursuaa timanttipölyä ja kun ratsastan sillä – saan itsekin siivet. Minua maan tasolta katsoo jörö, joka väittää että valehtelen, se on minun mielikuvitustani ja se on sellaista huuhailua. Sanoi hän.
Kyllä! Sitä se on, mutta ilman uskallusta tutustua omaan mielikuvitukseeni, en tuntisi itseäni.
Seison tässä tämän yksisarviseni kanssa. Näettekö? Et tietenkään usko, sehän on satua. Et usko siihen mitä et voi nähdä. Sillä järki on vähän aikuisella sellainen, että pistää laittamaan hulluksi.
Vai näettekö vain alla olevan lohikäärmeen? Ja samalla järki huutaa ettei tuo ole oikea kuva, ei lohikäärmeitä ole edes olemassa. Aivan, liian vaikeasti ymmärrettävää kieltä. Tuo tuollainen satuilu. Niin lapsellista. Sitä mielikuvitus on, se on oikeasti tosi hullua.
Olen satutäti. Se on aika hyväksyä. En sentään namutäti. Hah. Paholainen. Mutta kukaan ei usko tällaisesta kiltin näköisestä äitihahmosta, että se uskaltaisi tehdä mitään muuta kuin istua hiljaa ja myönnytellä. Sepäs se onkin väkevä voimavarani. Ulkonäkö pettää. "Et sinä saa olla minkään muunlainen, kuin sellainen jona minä sinut tunnen. " Oivoi. Ihmiset yllättää. Kukaan ei ole sellainen kuin väittää olevansa, sillä kukaan ei tiedä mitä elämä tuo eteen. Ihmistä ei kannata myöskään omien ennakkoluulojen kautta lokeroida. Mutta vaistoon kannattaa luottaa.
Kun ihminen kohtaa rajansa, sieltä voi tulla tulen lieskoja ja rakkauden purkauksia.
Minäkään en tiedä. Mutta elämä todella on näyttänyt missä kulkee rajani.
Tietämättömyys on suloinen olotila. On aina positiivista kun ihmiset yllättävät. Eivätkä jumiudu. Menevät kohti uutta tai oivaltavat itsestään asioita. On aika hieno tunne oivaltaa sama asia uudelleen ja uudelleen, aina mennen syvemmälle sieluun asti. Ai että.
Täytyy olla tosi itselleen ja seistä itsensä takana. Ettei menetä itseään maailmalle. Varsinkin jos maailma heittelee. Ja mitä tässä vuoden aikana olemme todenneet, niin se on todella heitellyt. Koronavuosi on ollut aika opettava. Ikävä sellainen. Vaikka hyvääkin on ollut paljon.
Maiju
