Kirjoittaminen on kovaa työtä.
Itse kirjoittaminen on aihe, jota lähes kuka tahansa osaa. Mutta kirjoittamisen ylläpitäminen on hiukan vaikeampaa. Elämä kun tulee eteen, monestikin. Kirjoittamista oppii ilmeisesti vain kirjoittamalla ja muiden kirjoituksia lukemalla. Mitä enemmän kirjoittaa, sitä selkeämmäksi kirjoittaminen itselle muodostuu.
Kirjoittamiseen on hyvä luoda rytmi, sitä kannattaa tehdä säännöllisesti, jotta kirjoitus ei katkeaisi. Se on kuin työ, sitä on tehtävä – jotta rutinoituu ja sen osaa unissaankin. Tämä ei ole kuitenkaan itselleni työ, vaan harrastus ja osa minua, niin se istuu elämään samalla tavalla kuin perhe istuu. Lapset kun lähtevät kouluun – on se itselleni kaikkein paras aika kirjoittaa. Kirjoitan kuitenkin silloin, kun jokin tunne käskee niin tehdä.
Aikaa ja tilaa tarvitsee paljon, kun pohtii minkälaisia aiheita voisin itsestäni ulos tuoda. Kun kirjoittaminen on kovaa, lepo on todella tärkeää. Sillä aivot tarvitsevat lepoa, ettei nyöri pään ympärillä kiristy liian tiukaksi.
Olen lukenut jonkin verran kirjoittajan tuloista. Vain harva Suomessa tienaa kirjoillaan leipänsä. Joten tienaaminen ei ole tässä se juttu. Vaan itse kirjoittaminen. Kirjoittamista voi verrata kohdallani hengittämiseen tai syömiseen. Eipä niistäkään makseta. Tylysti sanottu, mutta tottahan se on. Kaikkea ei oikein voi mitata rahassa.
Kirjoittajat puhuvatkin – miten maksaa oma kirjoittaminen?
Kirjoittamisesta on tullut itselleni terapia-työkalu. Mutta. Aika. Mistä sen repii, kun käy töissä? Vaikka työ olisi osa-aikaista niinkuin minulla - on työn aikataulut ja lasten asioiden sovittamiset aina etusijalla.
Kolme lasta ja kaikki muu ympäröivä, joskus ihan todellinen härdelli. Mitä tästä elämästä on oppinut, niin omaa aikaa ei vaan voi hallita. Yllätyksiä tulee jatkuvasti ja sitten on sopeuduttava. Mutta tätä elämää kun katson taaksepäin, kaikenlaisia härdellejä kokeneena – kirjoittaminen on vaan pysynyt. Se kertoo, että tosissani tässä olen.
Sanotaan että aamuisin on paras aika kirjoittaa, sillä aivot ovat levänneet yön jäljiltä – sitä itsekin harrastan. Kun työpäiväni ovat useimmiten 10– 14 välillä alkavia, jää aamuisin aikaa.
Mutta työajat ja rytmit vuorotyössä sekoittavat arkea, joten rutiinia on hyvin hankalaa löytää. Silti kirjoittaminen voi olla tavoitteellista. Vai voiko?
Sain ihanan neuvon pari vuotta sitten – sinut tulee saada onnelliseksi, jotta voit kirjoittaa. Tosiaan, jos on katkera elämä, kirjoittaminen on katkeraa ja vihaista - silloin harjoittaa tunteen siirtoa? Meneekö se näin? Siirtää omaa tuskaa muiden harteille? Ei se varmaan kaikkia koske, itse olen vaan niin tunteilla eläjä, minua se siis koskee.
Mutta on persoonia jotka osaavat ironian ja osaavat kirjoittaa niin ettei uhrius välity. Se on taito. Omasta mielestäni. Mutta kun oikein pohdin, eikö kirjoittaminen juuri ole tunteensiirtoa? Saada toinen tuntemaan vahvoja tunteita. Hmmmmm.
Tein nyt keväällä päätöksen itseni kanssa, että katson tämän kirjoittajan kortin. Tämä on se oma juttuni, joten sen on sopeuduttava elämääni. Mieheni on jo tottunut kirjoittamiseeni. Työelämä on heitellyt minua miten sattuu jo jokusen vuoden ja se on jättänyt välillä tilaa, välillä tila täytyy ottaa. Se on kuitenkin mahdollistanut minulle kirjoittamisen. Ei ole väliä mitä kirjoittaa. Kun vain kirjoittaa.
Joskus saan idean ja se tulee esimerkiksi autolla ajaessa. Kun parkkeeraan auton, hups se upea idea katosi. Sinne meni. Joskus unimaailma tarjoilee mahtavia unia ja varsinkin aamuyöstä juuri ennen heräämistä näet unta:
Valtavia tunnevirtoja kulkee lävitsesi, energia on pehmeää ja hehkut. Lävitsesi kulkee pumpulimaisia aaltoja jotka nousevat varpaista kohti rintakehää ja ajattelet koko sen unen ajan, tässä se on! Aivan sairaan hyvä idea, jihuu! Kun heräät ja kirjoitat sen ylös, huomaat lukevasi paperilta: "Maitotölkki kaatui, kun pyyhin sen, pöytä tuli puhtaaksi." Niinpä niin. Se on oikeasti romanttinen idea. Mutta ne tunneaallot tekivät siitä ihan oikeasti upean! Joo joo, niin teki. Unet ovat mahtavia! Jos oikeasti omat uneni olisivat todellisuutta, meillä olisi aika kummallinen maailma.
Muut eivät voi ymmärtää mielikuvitustamme, jos emme osaa selittää. Näin olen kokenut. Kun kirjoittaminen on elämäntapa, koko elämä ikäänkuin muodostuu sen ympärille. Silloinhan aikaa on koko ajan. Kun käy lenkillä, pohtii miten kuvailisi kyseisen puun. Mitä sanoja käyttäisi, jotta muutkin kokisivat sen? Kuuntelen ja pysähdyn. Hengitän ja haistelen. Joskus aivan arkisesta asiasta voi tulla oikeasti hieno oivallus. Siksi avoin mieli on mielestäni loistava työkalu.
Vaikeutta ehkä eniten itselleni aiheuttaa lukemalla opittu pohjatyö. Olen enemmän kokemuksellinen oppija. Kaikessa.
En tunne deadlineja tarpeeksi hyvin, jotta voisin niistä kirjoittaa, mutta sain hiukan kokea sitä kirjoituskurssilla – Lupa kirjoittaa.
Meillä oli sovitut teemat ja aikataulu milloin on oltava valmista. Pusersin tekstin väkisin itsestäni ulos ja kuuntelin palautteen. Sain hyvää palautetta, mutta kehitettävää oli paljon. Se hermostuminen ja kiukku jota itsessäni kohtasin, sai kyllä ymmärtämään mitä kirjoittaminen on ja kysymään itseltäni miten ihmeessä istutan sen elämääni? Ja mitä tiukemmalla tahdilla kirjoitin – sitä sokeammaksi tulin virheilleni. Luulin tekstin olevan todella hyvä. Enkä tällä kommentilla tarkoita, että sain huonon palautteen. Sain kuulla vahvuuksistani ja kehitettävistä piirteistäni ja niitä on opeteltava ottamaan vastaan. Sillä kehitettävää on aina.
Muuten ei tule mitään.
Mutta eipä mikään ole todella super hyvää elämässä, aina on parannettavaa.
Jalat maassa asennetta vain. Koska kirjoittaja minussa joskus lähtee leijumaan pilviin, on pakko olla jalat tiukasti maassa.
Maiju
