Terapeuttinen kirjoittaminen

 

Auttaako kirjoittaminen oikeasti?

Kirjoitin muutama vuosi sitten oman elämänkertani. Yli 200 sivua. En tiedä mistä sain tämän ajatuksen, varmaan se oli jonkinlainen sisäinen pakko. Minusta kun pursuaa toisinaan tekstiä siihen tahtiin, että se on vain saatava ulos. Iski puheripuli. Kirjoitusripuli.

Elämänkertani tarkoitus ei ole tulla yleiseen käyttöön, vaan omille lapsilleni. Jos he siis päättävät kiinnostua historiastaan. 

Koskaan ei tiedä. Tai ehkä lähetän terapeutille koko nivaskan. Lue tämä. 

Rinnalla kulki mm. Natalie Goldbergin kirja –  Hyvä kaukainen ystävä. Kuinka kirjoittaa elämäntarina. Tämä kirja tuli mukaan vasta loppumetreillä, niinkuin usein muutkin asiat mitä teen. Aloitan tietämättä mitä teen ja apu tulee lopussa.

Olen kantanut mukanani tällaista lausetta: "älä tee niinkuin minä tein, vaan kuten minä käsken" Ah mikä viisaus –  mitä viisaudeksi en ole kyennyt kutsua kuin vasta nyt. Se pätee niin moneen asiaan elämässä. Kirjoittaminen avasi tätä itselleni paljon. Hölmöilyt joita olin tehnyt –  sanoin ääneen ne itselleni kirjassani, jotta voin niistä puhua myös muille. 

Aloitin kirjoittamaan isovanhemmistani, vai oliko jopa heidän vanhemmista. 
Tallensin heidän tarinaa, jotta ymmärrän heitä ja ymmärrän itseäni. 
Se oli ikäänkuin sukupuu, johon tallensin asioita, joita kuulin äidiltäni ja sisaruksiltani. 
Esimerkiksi luonteenpiirteitä. 

Kirjoitin syntymästäni, sisaruksistani ja lapsuudenkodista jne. 

Kirjoitin ne ylös, jotta sain ne pois mielestäni ja kykenin unohtaa. Se oli kuin ulkoinen kovalevy.

Hauskaa, avasin kirjan tätä postausta kirjoittaessani ja otin sieltä yhden pätkän:

"Minä elän tunteella, ilman sanoja. Joten on välillä vaikeaa ilmaista itseään ilman minkäänlaista kirjallisuus oppia, tai muutakaan oppia. Ja tiedän, että toiset ihmistyypit vetävät herneet nenään, kun en osaa kaunokirjoitusta tai kielioppia. Enkä helkkari vieköön ymmärrä mitä ne edes tarkoittaa, minua kun ohjaa vaisto. "

Naurattaa. Olin tosi vihainen maailmalle, kun pusersin kirjaa. Nyt on kuitenkin aikaa oppia eri tavalla erilaisia kirjallisuuden käsitteitä. Sillä tiellä kun olen. Enkä koe olevani enää vihainen. 

Kirjoitin koko ajan ajatuksella, että joku lukee kirjan. Siksi kontrolloin paljon omaa kirjoitustani. 

Tekstini oli mielestäni kaunista, mieli oli vihainen. Oli vaikeaa ymmärtää, miksi nämä eivät olleet samassa linjassa keskenään. Opin itsestäni paljon tässä prosessissa.

Kun kirjoittaa elämänkertaa, sitä samalla ajattelee –  mitä luurankoja kaapistani löytyy, miten ne kirjoittaisin itselleni auki? Ja kun saan ne eteeni, miten hyväksyn ne? Auki kirjoittaessaan, alitajunta valmistautuu hyväksymään niitä. Samalla kuitenkin ehkä pelkää, että joku muu iskee sanoillaan kipuihisi. Koska näin on käynyt joskus. Joten mielummin todistaa ne ensin itse itselleen. 

Mutta kuitenkin kysymys kuuluu: miksi kenellekään antaisi sellaista valtaa itsestään? Sanon näin itselleni jälkeenpäin. Silloin en olisi tätä kysymystä ymmärtänyt.

Kun ei ole antanut lupaa itselleen kohdata omia kipuja, on niitä vaikeaa antaa muidenkaan sanoittaa itselleen. Sillä alitajunta on taitava kertomaan uhkakuvia. Jos maailmankatsomus on muodostunut pelottelun ja uhkakuvien päälle, voi olla vaikeaa kohdata omia tunteitaan, sillä jotain voi tapahtua. Se jotain, on pelottavaa. 

Ego on hyvin taitava pitämään uhkaa yllä.

Terapeuttisessa kirjoittamisessa on hyvä tutustua omaan egoon ja sen toimintamalliin. Koska kyseessä on oma tarina. Kukaan muu ei tiedä mitä meidän sisällä on. Emmehän me välttämättä itsekään tiedetä. Sehän on sitä "jotain". Ja se "jotain" voi jännittää.

Olen oinas luonne. Itsepäinen. Halusin todistaa itse itseni, ennen kuin annan muille sitä valtaa. Sillä muut olivat saaneet sen vallan aiemmin, itse sitä edes tiedostamattani. Olen ison perheen kuopus. Siinä on näkymätön arvojärjestys, joka saattaa vaikuttaa vielä aikuisenakin. 

Kun näkyväksi tuloa pelkää ja joutuu pelkonsa kohdata, pelon voima laimenee. Huomaa, ettei se nyt niin paha ollutkaan. Ja jos joku huomauttaa jotain ilkeää tai typerää, voi todeta, että sanojalla itsellään ei ole kaikki hyvin. 

Miksi kukaan hyvinvoiva ihminen haluaisi toista satuttaa? Silloin kun kaivaa itsestään tunteita, tarvitsee paljon tilaa muiden sanoilta. 

Eli ei halua muiden sanovan sinulle mitään: "tyhjiä neuvoja tai olettamuksia", vaan haluaa itse tietää mitä itsestään on mieltä. Vähän kuin uhmaiän "minä itse" vaihe. Näin oli minulla. Kyllä, uhmaikä tuli uudelleen kolmekymppisenä.

Vetäydyin muutamaksi vuodeksi piiloon. Olin aiemmin "kerro kaikille kaikki" tyyppi. Nykyään osaan olla hiljaa. 

Tunteet joita kohtasin kirjoittaessa, sai hartiani jumiin, pään kipeäksi, selkää särki. Oijoi. Henkiset kivut pyrkivät pintaan. Mutta kirjoitin. Näytin kirjalle itseni, paljastin sisimmät tunteeni, joita en itsekään tiennyt. 

Samalla kun tunnistaa tunteita, niistä pystyy päästämään irti. Kun ei tunnista, ne elää siellä alitajunnassa, ohjaten omaa käytöstä. Ja tunteet voi jopa vaikeuttaa elämää. Näin koin ja minulle myös sanottiin.

Käytin elämänkertaan aikaa noin viisi vuotta. Tulostin ja päästin irti, piilotin sen kaappiin. Siitä on nyt aikaa kolme vuotta, kun sain sen valmiiksi. Todellisuus on, ettei se voi koskaan olla valmis. Ihminen ei ole koskaan valmis. Mutta jossain vaiheessa on vain päästettävä irti. Minä päästin. Irtipäästäminen ei tarkoita ettenkö lukisi sitä enää, mutta en kanna tunteita joita kannoin silloin. Niille tunteille oli paikkansa menneessä, mutta ei tässä hetkessä.

Yliajattelulle on paikkansa, sen hetken. Mutta jossain vaiheessa on vain siitäkin päästettävä irti. Sillä elämää ei voi loputtomasti ajatella. Ei pysy mukana menossa. Se mitä itse olen tästä vauhdista oppinut, niin kehitys on valtaisaa. Välillä huimaa. Liiallinen ajattelu hidastaa menoa. Toisinaan täytyy vain toimia.

"Let it go" 

Maiju