Laineiden liplatusta

Haluan kirjoittaa. Mutta elämä. Se joskus iskee väliin. Se tuo erilaisia tapahtumia eteeni, jotka vievät huomion pois kirjoittamisesta. Elämäni pyörii luovuuteni ympärillä. Jos luovuuteni on mennyt tukkoon, haen väylää joka avaa sen. 

Olen oppinut elämän olevan hyvin haurasta. Samalla se voi olla hyvinkin vahvaa ja väkevää. 

Rakastan kirjoittamista, sitä tunnetta kun mieleeni lipuu sanoja toisensa perään ja tekee mieli tallentaa niitä. Välillä kirjoitan väkisin. 

Kirjoittamista opettavat puhuvat kirjoituslihaksesta. Sitä täytyy treenata. Mutta samoin sekin lihas tarvitsee taukoa, jotta lihas kehittyy. Sitä on vain välillä elämän ruuhkassa vaikeaa sisäistää. Kun tekee mieli puskea ja puskea. Suorittaa. En tiedä oikeiden lihaksien kasvattamisesta mitään, siksi en siitä kirjoita. Suorittamisesta taidan tietää, vaikka en haluaisi tietää. 

Olen ollut pari viikkoa lomalla ja olin hiukan huolissani itsestäni, että olen tehnyt niin paljon töitä, että ensimmäinen viikko lomasta oli vain tärinää ja energian purkausta. Piti pomppia paikasta toiseen, samoin kuin työpäivinä. Nyt on mennyt lomaa jo pari viikkoa ja tekee mieli kirjoittaa. Se on hyvä merkki. 

Istuin veneessä tyynenä iltana ja huomasin auringon valaisevan pienen poijussa olevan jollan kyljen. Tuijottelin sitä aikani, hain kamerani ja otin kuvia. Seuraavaksi huomasin tiiran nauttivan ilta-auringosta. 

En tiedä onnistuivatko kuvat, koska ensin ne täytyy siirtää koneelle, sitten lightroomiin ja sieltä tarkastella tuliko mitään järkevää. Mutta minussa läikähti. En halua elää elämääni niin, etten havaitse ympäristöäni. Mutta en halua myöskään elää elämääni niin, että olen jatkuvasti vihainen. Joskus, kun pysähtyy - alkaa huomata ympäristöstä epäkohtia, joihin ei ole tyytyväinen. Siksi on hyvä pysyä liikkeessä, jotta pysyy rentona. 

Haluan elää rauhassa, nauttia luonnosta, läheisistä ja tuottaa jotain itsestäni. 

Saimme mieheni kanssa toteutettua yhden unelman, joka on niin kauan ollut unelma etten tiennyt tuleeko se koskaan tapahtumaan. Meidän kelluva kesäkoti. Meille tuli suloinen ja kotoinen matkavene. 

Nukahtaminen liplatukseen, kun meri liplattaa veneen pohjaa vasten tuo alitajunnastani muistoja lapsuudestani. Ajasta, kun en arvostanut itselleni itsestäänselvää asiaa. Lapsi tai teini on niin keskittynyt kaikkeen muuhun, omiin tunteisiin ja draamoihin, ettei se edes ymmärrä kuinka hauraita läheiset ympärillä ovat. Se tuntee vain oman pahan olonsa ja tarpeen täyttää omat mielihalunsa. Sitä murrosikä on. 

Kun jouduin käsitellä oman elämäni tarinan, isästä ja veneestämme luopumisen. Ymmärsin niputtavani heidät samaan nippuun. Veneellämme oli sielu, jonka isä puhalsi siihen. Kun vene myytiin, pieni lapsi sisälläni itki. En ymmärtänyt miksi se tunne oli niin valtavan kivulias. Vain pari kuukautta myöhemmin isältä löytyi keuhkoista suuri kasvain. Se oli 10 cm kokoinen. Kun luovuin veneestä, luovuin myös isästä. Se oli voimakas irtipäästäminen. 

 Kun synnyin meillä oli jo vene. Olin symbolisesti liittänyt isäni kyseiseen veneeseen. 

Nyt istun omassa veneessämme kirjoittamassa. Veneessä joka oli tismalleen samanlainen, kuin viereisessä laiturissa kellui lapsuudessani, tismalleen samanlainen kuin mieheni sedällä oli.

Mieheni korjaa, osaa kaikkea, juuri niinkuin isänikin. Luotan täysin meidän tuleviin merimatkoihin. Äitini antoi vanhan veneemme maton minulle aikaa sitten. Olen sitä säilyttänyt parvekkeen oven vieressä. Siirsin sen tänne, veneeseen. Se tuo onnea. Minä tunnen isäni taas läsnä. Se liplattaa äänenä allani. Se kuuluu lokkien kiljumisesta, tiirojen kimeästä kesäisestä kiljumisesta. Ei ne laulua ole. Ne ovat raakaa elämän ääntä. Kaunista, rosoista, elämänmakuista ääntä. 

Maiju

"Slow mood"

 

Kuva Joe Pixabaystä

Viime aikoina hermostoni on lyönyt vähän ylikierrosta. On aika hidastaa. Loma odottaa jo nurkan takana. Onneksi. Yrittäjyys tuo lomaan toisenlaisen näkökulman, sellaisen - uskallanko pitää lomaa, voinko pitää lomaa, kehtaanko pitää lomaa?  Nyt odotan lomalta kellumista merellä, veneen liplatusta ja puuöljyn tuoksua. Olen huomannut päivieni vaan pitenevän viime päivinä. 6 tunnin päivät joita ennen vain jaksoin - ovat muuttuneet 11 tuntisiksi. 

Kun aloitin yrittäjänä, minulle painotettiin kuinka on tehtävä 10 tuntista työpäivää. Sitä painotettiin monesta suunnasta. Vastustin pitkään, kunnes huomasin tekeväni niitä huomaamattani. 

Mitä sukuni on antanut minulle geeneissään, käytösmallissaan, uskomuksissaan? 

Kun olen tutkinut juuriani, sukuni ammatteja - on molemmilla puolella yrittäjiä. Tekijöitä. Yrittäjä on ahkera. Yrittäjän täytyy tehdä tuplavoimin töitä. Yrittäjä on toisinaan myös katkera sillä vastuu on hänen harteilla. Muut eivät välitä. Tämän kaltaisia uskomuksia minuun on sisäänrakennettu. Isäni perheellä oli taksiyritys ja äitini perheellä metalliverstas. Isäni, eikä äitini olleet yrittäjiä itse. Mutta taas veljeni ja minä olemme. Äitini ja isäni olivat aina töissä. He keksivät töitä vapaa-ajalla. Äitini oli ompelija alkuperäiseltä ammatiltaan ja isä huoltomies ja isä rakensi aina. Keksi veneeseen kaikenlaista uutta jatkuvasti. Sain yrittäjämäisen kasvatuksen kuitenkin. Jota en kuitenkaan hyväksynyt itsessäni, kuin vasta ihan viime vuosina. Pidän itseäni ihan patalaiskana. Yrittäjä ei oikein voi olla laiska. Varsinkaan sellainen joka tekee työllään tulosta. Mikä meiltä puuttuu on lukupää. Isäni luki valtavan paljon, kirjoja meillä on ollut valtavat määrät, mutta  yliopistotason lukupäätä meillä ei ole ollut.

Isäni oli hyvin vahva mies. Hän oli kookas ja peloton, erittäin rohkea. Kun hän kuoli, minä tipuin omissa tunteissani johonkin todella syvään monttuun. En tiennyt kuka olin ja mitkä selviytymiskeinoni olivat. Siitä alkoi oman minän hyvin vahva tutkiminen. 

Isä rakensi veneen meille kun olin 3-vuotias. Oikeastaan vene uudelleen rakennettiin - jo 6 vuotta meillä olevaan veneeseen.

Kasvoin lähestulkoon telakalla. Minun soluihin on painunut muistiin kaikenlaiset remonttiäänet ja hajut, joita veneilyyn liittyy. Ne tuntuvat kotoisalta ja turvalliselta. Isä rakensi veneeseen saunan ja lopulta suihkunkin. Se on meidänkin haave jonain päivänä, kunhan ensin ollaan opeteltu tämä homma.

Meille tuli hyvin yllättäen matkavene 3 viikkoa sitten. Olemme toisella silmällä sellaista etsinyt, mutta itselleni tämä ei ollut mitenkään todellista pitkiin aikoihin. Nyt kuitenkin sellainen tipahti syliimme. Naurattaa jopa miten meidän näköinen putputti se on. 

Koska tällainen veneily on todella iso juttu, meidän täytyy tietenkin käydä saaristolaivurin kurssi ja muitakin veneilijöiden kursseja. Minä aion tämän tehdä myös, sillä en ikinä opetellut näitä isäni kanssa. Se jäi eniten kaivelemaan. Otin vain kirsikat kakun päältä. Sellainen olin aina. Olin lapsi, joka luotti elämään ja isän läsnäoloon ikuisesti. Hän oli niin vahva. 

Isä on siroteltu mereen. Ja nyt myös tätini. Kun myrsky iskee, uskon heidän olevan kanssani. He kertovat ettei tarvitse pelätä. Olin lapsena usein ainoa lapsi merimatkoilla. Vanhempani ja tätini miehensä kanssa olivat useimmiten kyydissä, sekä minä ja valtavan suuri mielikuvitukseni. 

Äitini innostui pari viikkoa sitten muistelemaan merimatkoja, miten potkuri oli irronnut kesken matkaa ja isä oli hypännyt sen sukeltamaan. Kuinka vene oli ajanut kiville, mutta isä sukelsi veneen alle ison puun kokoisen kepin kanssa ja työnsi veneen pois kiven päältä. En ikinä uskonut, että meille sattuisi mitään. Isä oli niin varma. Äitini kertoi, että oli raskaana ja hän oli joutunut hypätä mereen hakemaan pikku venettä, kun se oli oli irronnut kalliosta hänen ollessaan rannalla sillä välin kun isä sukelsi potkuria. Tarinat ovat juuri niin sellaisia, joita elämäni on täynnä. 

Kun lähdet veneilemään, sinun on tiedettävä, ettei se ole aina vain tyyntä. On tiedettävä tuulen suunnat, armoton meri ja sen olosuhteet ja miten aallot otetaan vastaan. Kun tiedät sen kaiken, voit rentoutua. Mutta sieltä tulee myös kaikenlaista mitä et tiedä. Meri on vaikuttava ja voimakas ja niin upea, enkä malta odottaa pääseväni taas. 

Kerran lähdimme pelastusretkelle, kun olimme lapsia. Oli kova myrsky ja matkavene oli ajanut rantaan. Siellä se oli kallellaan pohjassa ja meidän tehtävä oli hinata se irti. Meillä hajosi telkkaria ynnä muuta matkalla, mutta vene saatiin hinattua. Siihen aikaan telkkari oli mustavalko tv, kuvaputki malli, ei mikään litteä niinkuin tänä päivänä ja keltainen rungon väri. Mutta se oli hieno. Muistan edelleen kuinka se oli köytetty isän rakentamaan hyllyyn. Kuitenkaan tästä myrskystä se ei selvinnyt. Kun isäni kuuli, että kaikki pelastettavassa veneessä olivat juopuneita, hän raivostui.

Minä olen saanut kokea meren armottomuuden, mutta samalla sen turvan. Kiitän, että tällainen osio on kuulunut elämääni ja saan kokea jälleen merimatkailun matkaveneen kyydissä. Ihan kuin tulisin kokonaiseksi.

Lapsuuden ystävä ilmestyi elämäämme uudelleen muutama vuosi sitten puuveneellä. Hän vei meidät ajelulle ja siitä alkoi oma haaveiluni. Olin kieltänyt veneilyn meiltä aiemmin, sillä lapset olivat pieniä ja veneen pitäminen vie aikaa ja työtä. Meillä ei olisi ollut aikaa. Nyt on. Seurasin vieressä isääni, enkä halunnut samaa meille.

2 vuotta olemme ajelleet moottoriveneellä, mutta nyt on selkeästi päivityksen aika. Lapsuuteni vene oli moottoripursi ja mieheni sedällä oli samanlainen vene kuin tämä meidän, joten nyt tuntuu kuin olisimme ytimessä. 

Miksi etsin suvustani piirteitä jotka itsessäni ottaa esiin? Koska minun elämässäni tuli aika, jolloin perhe eikä suku ollut minua varten, kun tarvitsin apua kaikkein kipeimmin. Tuli itsenäistyä niin rankalla kädellä. Muutin toki jo 18 vuotiaana kotoa ja itsenäistyin, mutta henkisesti jouduin itsenäistyä läheisten kuolemien ja sairastumisien ja omien kehoni kipujen takia. Kun tukiverkkoni murenivat ja mikään ei ollut helppoa. En saanut työtä, lapset itkivät, karjuivat, sairastelivat usein ja valvottivat meitä, kukaan ei kysynyt viikkokausiin mitä minulle kuuluu. Olin yksinäinen. Silloin itsenäistyin ja löysin minusta itsestäni piirteitä, vahvuutta, erilaisia tahtotiloja. Toisinaan olen seurannut vierestä, miten suvut pitävät yhtä tai juhlissa ovat kaikki auttamassa. Meidän elämässä kaikki tällainen kuuluu menneeseen. Silloin kun kaikki olivat täällä, telluksella. Siksi haluan korostaakin sitä, että ne asiat jotka omassa suvussa tai elämässä voi tuntua raskaalta, ne menevät ohi. Mutta myös mitä tahansa voi tapahtua. Siksi täytyy elää nyt ja arvostaa asioita. 

Tämä oman itseni etsiminen jatkuu edelleen, koska sitä elämä on. Elämä tuo eteen erilaisia käännekohtia. 

Enää ei veneellä kuitenkaan mennä kovaa tahtia, vaan hidasta elämää matkasta nauttien. Slow ride.  

Ihanaa. Toivon myötätuulta matkailuun ja uusiin seikkailuihin. Ja rahaa toki saa sataa taivaalta kiitos. 

Uusi perheenjäsemme on erittäin tervetullut elämäämme.

Maiju

Anna arvoa itsellesi

 

Siitä huolimatta, vaikka kaikki mitä elämältä odotit ei toteutunut. Siitä huolimatta vaikka koit epäonnistuneesi asiassa jonka piti olla selkeä kuin pässin liha. Siitä huolimatta vaikka teit kaiken juuri niinkuin pitikin: Anna itsellesi arvostusta. Näe kaikki se hyvä jota sinussa tapahtui päätöksesi jälkeen. Näe kaikki se yrittäminen ja voima joka sinussa on. Jouduit ehkä nöyrtymään, jouduit ehkä peruuttamaan, joudut ehkä pitkäksi aikaa liikennevaloihin. Ei se mitään. Olet elossa, sinulla on perusasiat kunnossa ja saat ruokaa elääksesi. Muu on vain plussaa.

Usko sinuun ja sinun voimaan. Kaikki ovet eivät aina aukea, eikä niiden ole tarkoituskaan aueta. Joskus saamme pienen näpsyn sormillemme, mutta se vahvistaa luonnetta. Jos saisimme ihan kaiken aina minkä haluamme, meille kasvaisi vääränlainen itsetunto, egoismi. Luin kirjoituksen jossa eräs arvostettu emeritus professori sanoi, että et saa elämässä kaikkea minkä haluat. Manifestoinnista puhuvat elämäntapavalmentajat sanovat toista: Sinä saat kaiken minkä haluat. 

Pääasia omasta mielestäni on, että se mistä unelmoit, kirjoita se ylös. Joskus voi olla, ettei unelmaa ole sinulle tarkoitettu siinä muodossa miten sen toivoit. Joskus se tulee, mutta et näe sitä, koska se ei mene täsmälleen niin kuin haluat.

Minulla on ollut elämässäni iso musta aukko, jossa tarpeitani ei ole täytetty lapsena. Vieläkin, näin yli 40 vuotiaana, vaikeissa elämäni käännekohdissa tuo musta aukko nostaa päätään. Kuitenkin, kiitollisuus omia arvoja, omia saavutuksia kohtaan on paikallaan. Minulla on paljon enemmän, kuin maapallon toisella puolella asuvalla, vaikkakin paljon vähemmän kuin jossain muualla olevalla. Tämä on minun elämä, seison tässä missä olen, näillä eväillä mitkä on annettu ja olen tyytyväinen siihen. 

Mielelläni on taipumusta sulkea muististani asioita, kun alkaa olla liikaa informaatiota mielessä. Kun teen paljon töitä, voi olla ettei muistini toimi yhtään. Muistan kuitenkin vielä hämärästi syksyllä vuonna 2017, kun istuin noin puolen vuoden ajan koneelleni ja kirjoitin omasta mielestäni vetävää tarinaa ylös. Kirjoitusta tuli aamulla ja illalla, sitä tuli myös päivällä. Kirjoitin vain. Olin aloittanut yrittäjänä, eikä ollut asiakkaita, joten päiväni täyttyivät kirjoittamisella. Sain kirjaan n.99 sivua tosta noin vaan ja sitten alkoi rutistus. Loppu piti saada valmiiksi. Sen jälkeen editointi, lyhennys ja mitä näitä nyt oli. Pidin kiinni kirjasta pitkään. Kaikki ovet olivat kiinni, mihin sen lähetin. Se oli siis täysi floppi. Samalla luin paljon kirjoittajista, kirjailijoista, säännöistä ja kaikenlaisesta. Enkä mennyt suuntaan tai toiseen. Mutta suomalainen ei saa epäonnistua. Jos epäonnistuu, kaikki nauravat ja puhuvat ja juoruavat. 

"En halua olla nöyryytetty". Sanoo minun epätoivoni. "Ja paskan marjat, olet ainakin yrittänyt". Sanoo voima sisälläni. 

Naureskelijat harvoin ovat yrittäneet, siksi he nauravat. Heillä ei ole hajuakaan siitä miten paljon työtä olet tehnyt. 

Mitä sitten tapahtui? Aloin kirjoittamaan tätä blogia. Kaikki aiemmat blogit suljin, mutta tätä olen kirjoittanut jo koronasta asti. En tiedä mitä olisin saavuttanut sillä, jos kirja olisi syntynyt. En tiedä mitä sillä hain. Tarina kuitenkin tuli ulos minusta. Tuolla se on jossain tiedostossa odottamassa lapsenlapsieni syntymistä, ehkä he jatkavat sitä. No joo. Mitä haen tällä jatkuvalla kirjoittamisellani? Haluan jättää jäljen maailmaan. Minun perheessäni on tapahtunut omasta mielestäni niin ikäviä tragedioita, että halusin jättää jäljen. Mistä minä tiedän jääkö tätäkään blogia. Vaikeista tunteista syntyy kauniita ja sielukkaita tarinoita. Kohtaamisista syntyy kauniita tarinoita. Samalla näen itseni kuin myrskyävässä meressä, suu ja nenä ovat juuri ja juuri pinnalla saaden happea. Räpiköin, kehoni on jännittynyt. Myrsky laantuu ja selviän kuivalle maalle. Kehoni ei kuitenkaan toivu tästä ihan heti. Adrenaliini jää virtaamaan, hengitän pinnallisesti, selkä jäykistyy. Hermostoni ei palaudu. Luovutan. Tuo ei ollut minulle tarkoitettu. Se ei ole sen arvoista. 

"Minä olen tärkeämpi kuin unelmani". Sanoi eräs hyvin viisas ihminen. Juuri näin, se on juuri näin. 

Kiitos viisaista sanoista ympärilläni.

Ainiin ja lopuksi vielä, kirjoittaminen on ihan yhtä lailla työtä kuin puun hakkaaminenkin. Älä ikinä vähättele sitä. Jotka väittävät muuta, istuvat egonsa päällä pallilla, jonka jalat ovat jo osittain poikki. 

Maiju