Vuosi 2025

 

Vuonna 2025 liikahtaa omassa elämässäni positiivinen muutos eteenpäin omassa sielun suunnitelmassani. Tiedän saavuttavani rauhan. Menen vielä lähemmäs perhettäni, sekä niitä arvoja joihin synnyin. Jossain vaiheessa eksyin, enkä meinannut saavuttaa niitä asioita jotka minulle kuului. Nyt otan sen kaiken takaisin. 

Sieluni syvin toive on tuottaa kauniita asioita tähän maailmaan, taidetta. Minä otan askeleen kohti tasapainoisempaa taloutta, turvallisempaa elämää. Olen elänyt epävarmuudessa reilusti yli kymmennen vuotta. 

Haluan myös oppia käyttämään tekoälyä, en silti aio tuottaa kirjoituksia sillä. Hah. hyödynnän sitä, mutta en ala bloggaamaan kopioiden tekoälyn kirjoituksia, ettei oma persoona katoa. 

Vuosi 2024 oli ihana. Arvatkaa miksi? Koska minun asenteeni on muuttunut elämästä. Olen oppinut irrottamaan tietynlaisia ajatusmalleja itsestäni. Ne ovat ikäänkuin kovan kasvun tuloksia. 

Alkuvuoteni meni innostuksen ja intohimoni parissa, eli valokuvaamisen. Valokuvaaminen on taidetta minulle. Tähän taiteeseen sain ihmisiä mukaani. Onnistuin saamaan valtavan upeita kuvia, jotka kaikki palvelivat minun oppimisprosessiani. Toteutimme ulkomaanmatkan perheeni kanssa, kävimme Kroatiassa, Bosnia&Hertsikovinassa, sekä Montenegrossa. Tämä oli ulkomaanreissuista paras. Kuva on Dubrovnikin vanhasta kaupungista. 

Kesällä sain valtavia yskänpuuskia ja päätin vihdoin tehdä PEF testin loppuun ja hoitaa itseni kuntoon. Menin migreenipäiväkirjan kanssa lääkäriin ja pääsin tutkimuksiin. Kesällä yllättäen meidän perhe kasvoi matkaveneellä. Vaikka vene on täysin korjattava, vanha kuin me - me silti olemme todella iloisia uudesta tulokkaasta. Syksyllä verikokeiden oudon tuloksen jälkeen, päätin lopettaa sokerin ja vehnän syömisen, sekä aloitin pätkäpaastoilun. En ole ollut ankara itseäni kohtaan, mutta olen saanut jo reilusti paremman olon, mitä on ollut vuosiin. 

Olemme myös olleet vanhempia jo reilusti yli 19 vuotta, on ihanaa alkaa jo hiukan elää parisuhdettakin. Syksyllä sain tietää omasta sairaudestani ja syksyllä kuoli 3 kaveriani. Myös lasteni elämässä oli vaikeita asioita. Olen hyvissä käsissä hoidossa, saan jatkuvasti lisätutkimuksia. Se on kiitollisuuden paikka. 

Sinänsä voisin sanoa, että vuosi oli raskas ja hirveä, mutta jos katson vuosia taaksepäin - ainahan ne on raskaita ja hirveitä. Tänä vuonna sanon, että se oli paras vuoteni kaikista näistä vaikeista asioista huolimatta. Me käytiin upeilla treffeillä alkuvuodesta parikin kertaa. Me nukuimme veneessä kahdestaan. Se oli ihanaa. Ja vielä joulu. Me vietimme sen kotona, koko joulun. Aattona söimme perheen kesken kotona, mieheni vanhemmat olivat meillä. Joulupäivänä minun suku tuli meille. Nauroimme koko vuoden edestä. 

Tässä vuodessa oli monta arvokasta asiaa. Silloin vaikeat asiat voi työntää taakse. En salli enää sen negatiivisen surkuttelevan ja vouhkaavan äänen päästä pintaan. Se on saanut ihan riittävästi huomiota viime vuosina. 

Vuosi 2025, elämä on koulinut minua jo paljon. Kiitän, että näen seuraavan vuoden ja kiitän siitä, että perheeni on yhdessä. Tässä riitaisassa ja kertakäytön maailmassa, olen onnellinen omasta pysyvästä perheestäni. Uskollisesta miehestä ja rakastavasta lähipiiristä. Ystävistä, joiden sydän huokuu rakkautta minua kohtaan. Jos voin antaa takaisin, annan niin paljon kuin kykenen, niille joiden kanssa jaan arvoni. Turhia lupauksia en anna, enkä vastaanota. Sitä kohti menen. Elämä opettaa minulle minusta paljon, uskon sielun kouluni olevan ihan kivalla mallilla, jos niin saa sanoa. 

2025 uskon enemmän ihmeisiin, sekä otan ihmeitä vastaan. Toteutan myös itseäni korujen suhteen ja otan askeleen niiden myynnissä. Vuosi 2025 tulee olemaan vielä parempi kuin 2024. 

En ole varma menenkö eteenpäin taiteilijana, josta unelmoin, mutta jos kotiani katson, olen täyttänyt kotimme meidän tekemillä asioilla. Tauluilla, huonekaluilla, remontilla, anopin tekemillä vilteillä jne. Minulle kaikkein tärkeintä on omien käsien jälki. Omatekemä on arvokkaampaa kuin yksikään kaupan esine.  Minua kiinnostaa se, johon on rakkautta laitettu. Oma kädenjälki, siveltimen veto.

Odotan kuitenkin eniten terveyttä ja hyvinvointia elämältä ja sitä onnellisuutta. Sekä hyviä ihmisiä vierelleni. Rauhaa, myös hermostolleni. Uusi vuosi tuokoon juhlaa arkeen, mutta ei liian villiä. Haluan ihanaa ja tasapainoista arkea, pienellä twistillä. Sekä heittäytymistä elämän tanssiin, välittämättä mitä muut siitä tuumaa. 

Kiitos vuosi 2024, olit antelias. Tervetuloa vuosi 2025.

Maiju

Me muutumme ja kasvamme jatkuvasti

 Aloitin tämän blogin kirjoittamisen toukokuussa vuonna 2021. Sen jälkeen elämäni on muuttunut paljon. Muutos on tapahtunut ajatusmaailmassani. Olen oppinut itsestäni, olen kasvanut ja olemukseni on muuttunut. Näin koen. Elämässä on kyse omasta itsestä. Kun me kuljemme elämänpolkua eteenpäin, meillä on mukana aina itsemme. On ihanaa, että vierellämme kulkee muitakin tärkeitä ihmisiä, mutta me itse kuljemme sen pisimmän matkan itsemme kanssa. Siksi oma tarina on se tärkein. Meidän tietoisuus havaitsee omasta elämästämme asioita, joita muut eivät havaitse, jos vain olemme mukana oman elämämme näytelmässä. Elämä ei siis vain tapahdu meille, vaan me itse kuljemme elämää eteenpäin ja vaikutamme omilla sanoillamme ja teoillamme elämämme kulkuun. 

Vaikeinta tässä polussa kulkemisessa on ympäristön vaatimukset, kuinka emme halua olla itsekkäitä, itserakkaita ja mitä kaikkea se apinamieli meille huutaa ajatuksissamme. Huomiomme saattaa kiinnittyä negatiivisiin sanoihin, joilla ruoskimme itseämme ja koemme jatkuvaa riittämättömyyttä. 

Meillä on jokaisella omat vahvuutemme ja heikkoutemme, toiset ihmiset ovat näytelmässämme korostamassa omia heikkouksiamme ja toiset ovat tulleet tukemaan meitä vaikeissa hetkissämme ja helpottamaan taakkaamme. Jokainen käy omat kasvutarinansa lävitse. Itse. 

Minusta on kasvanut tarkkailija. Mutta tarkkailija ei tarkoita etten osallistuisi itse elämääni, en jää katsomaan sivusta kun muut elävät elämää. Enää.

"Olen koulun pihalla jonossa, kahta hyppynarua pyörittävien lapsien leikissä valmiina hyppäämään. Uskallanko hypätä kyytiin, vai luovutanko, sillä epäonnistun kuitenkin. Ajattelen lapsena. Tuo uskallanko hypätä, on vaivannut aina. Muistan pelänneeni stibluja. Pelkäsin nöyryyttämistä ja nauramista. Nyt olen aikuinen, vastuussa omasta itsestäni ja tiedän, että virheet ovat vain hetkiä, niihin ei tarvitse jäädä kiinni lopuksi elämäksi. Virheet eivät määrittele meitä"

Minulla on ollut jonkinlainen alitajuinen unelma vaikuttaa ihmisiin positiivisesti lapsesta asti. Lapsena en vain tiennyt mitä unelma tarkoittaa. Meillä ei unelmista puhuttu. Olen uupunut myös tämän unelmani edessä. Sillä on joitain ihmisiä, joita en vain kyennyt auttamaan. Mutta tässä olikin isoin oppini. En voi oikeastaan auttaa tai muuttaa ketään. Voin näyttää tien, mutta jokainen joutuu "pelastaa" itse itsensä. Uupumus tulee siitä, kun toinen on oman elämänsä vanki ja itse yrität hyppiä kuin sirkusapina viihdyttääksesi ja miellyttääksesi toista, jonka mieli on mustunut. 

Masennusta on kaikkialla, se vaanii meitä ihmisiä joka suunnalla. En voi kertoa miten masennuksesta pääsee eroon, mutta sen opin itse, että mieli on oltava omassa hallinnassa, oma itse pitää tuntea. On opittava kieltäytymään tietynlaisista tunnetiloista. Märehtiminen on yksi niistä.  

On myös hyvä päästää irti ihmisistä, jotka lupauksistaan huolimatta eivät niitä pidä. Tietynlainen roikkuminen lupauksissa myös syövyttää ja jättää illuusion tunteen. Ihmiset elävät omaa elämäänsä, toiset sanovat huolimattomia sanojaan ja toiset jäävät niitä kantamaan. Kemiat ihmisten välissä ei ole mikään itsestäänselvä asia. Vihaiset sanotut sanat jäävät kummittelemaan ihmisten alitajuntaan ja muokkaamaan käytöstä. Jos sanojaan ei oikaise, se voi aiheuttaa taas erilaisia lumipallo efektejä. Mutta sitä ihmisyys on. Me emme aina ymmärrä miten me vaikutamme ympäristöömme, emmekä ymmärrä miten ympäristö vaikuttaa meihin. Elämä ei ole vain positiivisia ja iloisia onnen hetkiä, vaan se on myös valtavaa surun, vihan ja kaunan hetkiä. Näiden välinen tasapaino on hyvä löytää, jotta elämästään saa irti parhaimman mahdollisen. Elämä on myös vaikutuksien kenttä. Ihmiset vaikuttavat meihin, vaikka väittäisimme muuta. Toiset saavat meidät ajattelemaan, toiset eivät. Mutta he jotka saavat meissä liikettä aikaan, siihen on kiinnitettävä huomiota. Jos se on negatiivista, on oltava varovainen. Jos se on positiivista, on hyvä olla kiitollinen. 

Samalla kun kirjoitan tällaisia sanoja, tiedostan kuinka pieni olen. Kuinka pieni persoona ja kuinka pieni henkilö olen koko maailmassa, kuinka hiljaa puhun ja kuinka monikaan ei kuule. Silti jatkan kirjoittamista ja annan itselleni luvan tuottaa sanoja toisensa perään. En voi vaikuttaa kuin vain pienillä jutuilla ympäristööni. Ja se on oikeasti aika hienoa. Sillä en voi ottaa niin suurta vastuuta muiden tunteista. Sen olen oppinut, ettei siitä mitään tule. 

Maiju

Täydellinen rikkoo ympäristön, täydelliseltä puuttuu sielukkuus

 

Mikko Kuustonen sanoi Heikki Silvennoista käsittelevässä muistolähetyksessä jotenkin näin: häntä ärsyttää täydelliset, heiltä puuttuu sielu. Heikillä oli sielu. 

Kun kuka tahansa esittää täydellistä tai vaatii ympäriltään täydellistä, hän ei ole lopulta tyytyväinen mihinkään. Silloin puuttuu sielu ja syvempi yhteys maailmaan. 

Olen viime aikoina käsitellyt täydellistä. Kun elää tuomitsevassa maailmassa ja oma sisäinen maailma rakentuu täydellisyyden illuusioon, silloin näkee ympärillään epäkohtia. Virheitä. Rikkonaisuutta. Usein silloin huomauttelee muille heidän epäkohdistaan ja näkee maailmassa rumuutta. Ja vaatii, että mitä hän ostaa tai minkä kanssa asioi, sen on oltava täydellistä. Se on eräänlainen oravanpyörä. Silloin myös yrittää peittää oman epätäydellisyytensä. Ihminen ei voi olla täydellinen, se olisi epäinhimillistä. Mutta ihmisen suu monesti vaatii sitä. Samalla käyttäytyy itse monissa asioissa todella epätäydellisesti. Ristiriitaista. 

Viime aikoina olen kuullut monia kertoja juuri tällaisia kommentteja, jossa vaaditaan täydellistä. Olen yrittänyt sanoa, että jos vaatii täydellistä, jää moni asia tekemättä ja syntyy sekasortoa. Jos on riittävä, saa paljon aikaiseksi.

Olen haaveillut vuosia olevani taiteilija. Olen ihaillut erilaisia esiintyjiä, heittäytyjiä, taiteilijoita, näyttelijöitä. Joskus mietin, että miksi. Mutta sitten ajattelen, että niillä on itselleni jotain annettavaa. Taide on parantavaa. Kulttuuri on parantavaa. Jos maailmasta loppuisi kulttuuri ja taide, meillä olisi todella kolkkoa. Aikanaan opettelin taidetta ja maalattuani ensimmäisen tauluni, inhosin sitä. 

Minussa oli tuo täydellisyyden illuusio vahvana. Olin kasvanut niin tuomitsevassa ilmapiirissä, etten uskaltanut yrittää, ellen olisi täydellinen. Meni vuosikausia, että uskalsin alkaa toteuttamaan itseäni. Siltikään en ole täydellinen. Siltikään en saa tehtyä tietynlaisia juttuja, koska riittämättömyys huutaa sisuksissa. 

Irti illuusioista ja ollaan riittävän hyviä. 

On muuten alkanut vähän ahdistamaan kirjoittaminen. Siksi just pitäisi vaan kirjoittaa. 

Maiju

Vuosi 2024 oli kuin aaltoileva sähkökäyrä

 

Kun vuosi alkaa loppua, tulee mietittyä mennyttä vuotta. Mitä opin, mikä koin, oliko kivaa ja kaikenlaista muuta. Olen tehnyt tällaista vuosikatsausta jo monien vuosien ajan. En ehkä tänne, mutta omiin kansioihini kyllä. 

Olen tavallaan hämmentynyt elämästä. Joka vuosi opin paljon ihmiskohtaamisista, omista kyvyistä kohdata haasteita ja siitä miten elämä on epävarmaa. Et voi milloinkaan tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Voit olla onnesi kukkuloilla ja seuraavassa hetkessä pudota onnellisuuden pallilta.

 Oma elämäni on ollut viimeiset vuodet kuin sähkökäyrä, se pomppii edes takaisin. Siksi, olenkin opetellut rakastamaan hetkiäni, enkä enää jaksa kantaa painavia säkkejä mukanani. 

Tähän loppuvuoteen mahtui monta hämmentävää asiaa. Sanon hämmentävää, koska en tiedä enää mitä ajatella. Lapsuudestani oli toinenkin hahmo jatkanut matkaansa rajan toiselle puolelle. Enkä osaa sanoa mitä ajattelisin, ehkä olo on lähinnä turta tunteissa. Ihmiset opettavat meille meistä itsestämme. Hän opetti minua pelkäämään. Hän ei halunnut minulle hyvää, sen hän osoitti teoillaan. Oli jopa hämmentävää ajatella, että kaksi hyvin vahvasti elämässäni nuorena vaikuttavaa hahmoa jatkoi matkaansa rajan yli. Toinen halusi hyvää, toinen ei halunnut. Mutta, en halua olla hänelle katkera, siitä ei ole mitään hyötyä.

Kun katsoin nuoruuden valokuva-albumia, tuntui pahalta huomata ettei suuri osa ollut enää elossa. Osa on valinnut huumeiden polun. 

Minun vuoteni on ollut tasaisesti hyvä ja tasaisesti huono. Koko alkuvuoden valokuvasin kotiini tehdyssä studiossa upeita muotokuvia ihmisistä, sain opetella erilaisia tekniikoita ja valojen leikkiä. Kesällä pääsimme toteuttamaan ison haaveen, meille tuli matkavene ja sain viettää aikaa puolet kesästä meren päällä. Myös nukkua. Ja vielä syyskuun lopussa saimme kokea mieheni kanssa upean raikkaan merisään, hämmentävän kauniissa ympäristössä. Tunsin niin valtavaa onnea, etten ollut aikoihin kokenut. 

Heinäkuun lopussa menin lääkäriin ja parin kuukauden tutkimusten jälkeen, minulla todettiin leukemia. En voi sanoa, että se minua pelottaisi, mutta en oikeastaan ajattele siitä mitään. Tämä nyt on tällaista, ajattelen. 

Noin pari viikkoa sitten olin lapsuuden kaverin muistotilaisuudessa, jossa tapasin vanhoja kavereita vuosien takaa. Tunsin jotenkin todella suurta onnea, että näin heidät ja samalla saimme kuulla toisen kaverin pois menosta. En ole varma menenkö hänen muistotilaisuuteen, sillä minulla ei ole niin hyviä muistoja hänestä. 

Mutta mikä on valtavan iso juttu, niin minä joka rakastan joulua yli kaiken perheen takia, saan viettää joulun kotona ja kahtena päivänä juhlia joulua läheisten kanssa. 

Tämä saattaa olla ainoa kerta, enkä uskalla uskoa tämän jatkuvan. Niin haparoivaa tämä elämä on. 

Vaikka se on klisee, että elämä pitäisi elää kuin viimeistä päivää, niin jotenkin se tuntuu minusta hyvin todelliselta. 

Tällä viikolla on yhdet hautajaiset, hyvän ystävän isä jatkoi matkaansa. Toissapäivänä sytytin kynttilän tätini vuosipäivänä. Vaikka meillä ei täällä Suomessa sotaa ole, niin aika kovaa tahtia minäkin joudun ihmisistä luopumaan. 

Mutta synkkyyteen ei kannata vaipua. Sillä kun vain tekee työtä oman mielensä kanssa, niin elämästä löytää valon pilkahduksia. 

Maiju