Valheiden verkko

 

Mikään ei ole yhtä tärkeää kuin totuus. Sanoo kuvan kissa, jota on manipuloitu. Jopa kulmakarvat ovat vihreänä valheesta. 

Mutta kuinka vaikeaa totuus on erottaa valheesta, jos haluat uskoa valheen levittäjästä hyvää. Jos elämä olisi täysin rehellistä ja puhdas-sydämistä, meillä ei olisi näitä asioita maailmassa, mitä olemme kollektiivissa kokenut viime vuosina.

Siitä asti kun tulin äidiksi, halusin opettaa lapseni erottamaan oikean väärästä. Kun synnyin, oli vahvin opetus perheessäni oikeudenmukaisuus, joka minuun on tarttunut. Jopa astrologisessa kartassani lukee teemana oikeudenmukaisuus. Kun ihmisiä on paljon, joilla on paha olo ja suuri suu - on jopa vaarallista, kuinka suu puhuu enemmän kuin ajattelee todenperäisyyttä puheessaan. Valheesta lähtee kaikki paha. Juoruista. 

Jos muut uskovat juoruja, jotka ovat valheita ja lähtevät niitä jakamaan, on valheiden verkon alku kudottu ja seittiä voi lähteä sitomaan eteenpäin. Huolestuttavaa. Se harvoin johtaa hyvään lopputulokseen.

Jos joutuu valheiden kohteeksi, se sattuu. Vaikka ymmärtäisikin valheen levittäjän olevan sairastunut mieleltään, se silti sattuu ja voi olla vaikeaa ymmärtää asiaa. Ja itsensä takia, ei tarvitse ymmärtää.

Opin omasta empatiastani taas läksyn hetki sitten. Olin tilanteessa, jossa minulle valehdeltiin suoraan päin kasvojani. Tiesin, että minulle valehdellaan, mutta siinä vaiheessa kun hän valheissaan otti puheeksi toisen ihmisen sairastumisen ja hänen auttamisen, minun sisälläni läikähti empatia ja annoin ikäänkuin uskoni tälle hetkelle. Hetki oli toisaalta tärkeä, sillä se mitä minussa tapahtui oli tärkeää. Se opetti minua erottelemaan. Tämä auttamis-osio oli jollain tasolla totta, mutta kaikki muu siinä ympärillä oli valhetta. Se, että meinasin antaa koko tilanteelle uskoni, vaikka siellä oli kaikki muu ympäröivä puhe silkkaa satua - oli hyvin vahvan erottelukyvyn alla olevaa oppia minulle. 

Se mitä opin omasta itsestäni ja hyväuskoisuudestani oli tärkeää. Olen sinisilmäinen ja voimakastunteinen. Perus luonteeni on ajatella ihmisistä hyvää. Se on myös keinoni selvitä elämästä masentumatta. Mennä yli vaikeista tunteista. 

Olen monesti ollut tilanteessa jossa minulle valehdellaan. Olen aiemminkin raivostunut niissä hetkissä - intuitioni on alkanut haistaa valheita. Reagoin niihin yleensä raivolla. Mutta raivo, se ei ole paras tunne. Tällä kertaa se oli kuitenkin hyvin hallittua. Ja todistajia oli paljon. Todistajat kuulivat miksi raivosin ja mitä vastapuoli minulle valehteli. Se oli tavallaan onni, minulle. Sillä jos todistajia ei olisi ollut, olisi kyseessä ollut sana sanaa vastaan. Ja hän oli jatkanut valehtelua myös tästä tilanteesta. Minun onni oli, että todistajat olivat oikaisseet asioita. Hän kun oli tästäkin hetkestä valehdellut. 

Ajatella, että moni joutuu kokea tällaista. Eikä kukaan heitä usko, jotka kohteeksi joutuvat. Sillä valehtelijat ovat taitavia siinä mitä he tekevät. Se on surullista.

Siitä huolimatta, vaikka kokemuksia on paljon tipahdan kuoppaan aina aika ajoin. Tällä kertaa ymmärsin, että minua manipuloitiin. 

Kun joku on henkisesti sairastunut valehteluun, voi helposti muut ympärillä häntä suojella ja kaunistella hänen sanomisiaan. Tai vähätellä kokijaa. Se ei helpota henkilöä joka ns "uhriksi" joutuu. Mutta toisaalta, voisin ajatella myös vähättelijöiden olevan uhreja. Sillä he kieltävät totuuden. Inhottavin asia elämässä on myöntää itsessään olevia heikkouksia. Silloin valhe pitää otteessaan.

Tässä tapauksessa kukaan ei enää uskonut valehtelijaa, eli ei tarvinut yksin tätä asiaa kantaa. Mutta paljon paljon puhetta se herätti. Paljon paljon kipua ja tuskaa voi aiheuttaa henkisesti sairas ihminen. Jos ihmiset uskovat hänen valheitaan, hän saa vielä enemmän levitettyä väärää tietoa. Se on surullista. 

Ystäväni antoi hyvän näkökulman minulle tilanteesta "sait kokea vihastumisen. ja raivon turvallisessa seurassa". Olipa hyvä näkökulma.

Haluan uskoa, että oikeus ja totuus voittaa aina, lopulta. Ja oikeastaan tiedän, että näin käy.  Sillä uskon karmaan.

Maiju

Opi itsesi kautta

 

Muut ovat loistavia peilejä meidän henkiselle kehitykselle.

Kun asiat rullaavat kivasti, on hyvä olla –  on helppoa olla hyväntahtoinen. Kun meille alkaa tulla painetta ja pelkoa, painostusta ja kipua, katsotaan silloin missä kohtaa kehityksessä liikummekaan. 

Olen niin kauan pohtinut itseäni ja käytösmallejani, että tuntuu toisinaan vaikealta kohdata vaikeita tunteita, joita en tunnista. Koin tässä sellaisen hämmentävän jutun itseni kanssa, että menetin hermoni ja suoraan kohteelle. Näin kun kirjoitan ja mietin tämän vuoden tilanteita, ymmärrän, että hermot olisi pitänyt menettää ehkä aiemminkin. 

Positiivisuus ei ole vain good vibes only - juttuja. Aitoa positiivisuutta on kokea elämän monenlaiset puolet. 

Jos omaa pimeyttään ei tunnista ja tunnusta, voi helposti olla kuin tyhjä kuori. Kävin asiakkaani kanssa keskustelua, jota olen käynyt tätä nykyä jo hyvin monen kanssa. Kun kohtaa oman pohjansa, sitä oppii arvostamaan itseään ja ne ihmiset jotka ovat tottuneet saamaan sinusta jotain, etkä enää sitä kykene antamaan - ne häipyvät. 

Oikeat ja todelliset ystävät seisovat rinnalla, kun kipu osuu. Ne jotka eivät ole aitoja ystäviä, ne väistyvät.

Olen oppinut arvostamaan erilaisia selviytymismalleja. Erilaisia tapoja väistellä vaikeita tunteita ja erilaisia tapoja kohdata niitä. Erottelukyky on myös taito näissäkin. Milloin puuttua johonkin tilanteeseen ja milloin ei.

Tänä vuonna omaan elämääni on tullut paljon henkilökohtaisessa elämässä olevaa painetta. Kiusaamista, uhkaa ja mustamaalaamista. 

Ystäväni on pitkän linjan henkisen tien kulkija ja hän sanoi näin: Kohtaa se pimeä osa itseäsi joka tietää sinussa asuvan se paha tyyppi. Tiedosta se. Hyväksy se. Ja päästä sitten irti. Kasvatuksessa tai äidinmaidossa olen oppinut ottamaan kaikenlaiset ihmiset vastaan. Toivottanut tervetulleeksi elämääni. Ikä onneksi hioo reunoja ja nyt opin olemaan ottamaan enää vastaan heitä, jotka tahallisesti satuttavat toisia. 

Ne jotka eivät tunnista itsessään olevaa pahaa - levittävät pahaa. He ovat sokeita omalle heikkoudelleen, he ovat sokeita omalle kivulleen. Silloin se siirretään muille kannettavaksi. Korjaan vielä tähän jälkikäteen. jos pahat ajatukset jylläävät pään sisällä, tekee mieli kirota ihmisiä, se ei vielä ole pahaa.  Mutta teot kertovat jo paljon. Toiset tunnistavat oman pahuutensa ja jatkavat sitä, koska heillä on oikeus. Ihminen on joskus liian monimutkainen olento. 

Ihmiset haluavat usein selitellä asiat paremmiksi kuin ne ovat. Good vibes only- juttuja. Mutta jos ei uskalla katsoa totuutta silmiin, on silloin helposti vietävissä. Vaikeat asiat tulevat kohdattavaksi ennemmin tai myöhemmin. 

Maiju

Lepo ja uusi päätös

 

Hyvää juhannusta lukijat.

 Olen iloinen, että olet löytänyt blogini. Samalla toivon, etten liikaa triggeröi, se ei ole tarkoitukseni. 

Minä tein eilen ison kirjoituspäätöksen. Alan keräämään aineistoa ja elämäntarinoita parilta sadalta ihmiseltä. Tämä on iso päätös ja annan itselleni aikaa. Tämä tarina jonka haluan kertoa, tulee syvältä juuristani. Minun täytyy se tehdä. En kuitenkaan jätä blogiani, sillä täällä edelleen käsittelen asioita joita kohtaan. 

Olen veneprojektin ja muiden elämän ruuhkien keskellä viime viikot ollut pyörremyrskyssä, se pyörremyrsky alkoi hiljalleen ja nyt ollaan siellä keskellä. Minulla jää jo omat asiat hoitamatta. Siksi pyrin hiukan hiljenemään. Hiljeneminen kohdallani on vaikeaa. Huomaan olevani vaiheessa, että kirjoitan päivittäin, kuitenkaan mitään jakamatta. Se kertoo siitä, että olen väsynyt. Nyt lepään ja rellestän. No okei, en rellestä. Mutta lepään ja olen. Enkä yliajattele. 

Toivottavasti sinulla on ihana juhannus

Maiju

Uusi alku, seikkailua tiedossa

 

Kuva Денис Марчук Pixabaystä

Viime viikkoni ovat olleet  hyvin mielenkiintoisia, en voi sanoa että helppoa elämää - voin sanoa, että tapahtumat joita sain koettavaksi oli hyvin muutosta aiheuttavaa. 

"Vaikeinta on aina juuri ennen isoa muutosta"

Viime viikolla mikään päivä ei ollut sellainen, kuin odotin. Kalenteri eli ja muuttui ja piti koko ajan valmistautua siihen, ettei mikään mene rauhallisessa hengessä. Päiväni pitenivät yllättäen, asiakkaita sairastui yllättäin, sekä monille tuli sairaalareissuja. Sain olla onnekas, että itse pääsin vailla ruhjeita. En oikein muista viikosta mitään. Henkisiä ruhjeita kyllä tuli. 

Meillä on ollut mieheni kanssa meille valtava unelma. Olemme haaveilleet veneestä siitä asti kun lapset syntyivät. Olemme molemmat veneilijöitä, eli kasvaneet meren äärellä, saaristossa. 

Veneen hankkiminen pienten lasten kanssa, olisi tarkoittanut meille veneen rapistumista. Aika ei olisi riittänyt sen hoitamiseen. Oli kaikkea muuta. 

Pari vuotta sitten lokakuun viimeisenä, kaatosateen siivittämänä iltana pihaamme ilmestyi kalalle haiseva, kuin suoraan merenpohjasta nostettu vene. Veneen pohja oli näkin peitossa, laatikosta löytyi mätiä köysiä, homeisia pelastusliivejä ja mitä kaikkea vielä. Ensimmäinen ajatukseni oli että no niinpä tietysti. Helpolla emme pääse. Mieheni kunnosti veneen ja teki siitä kuin uuden. Veneessä on 60 hevosvoimainen moottori ja se on ollut ihan loistava peli meille siihen, kun mietimme onko meistä vielä veneilijöiksi. Saimme laituripaikan tuurilla, mutta ensimmäisenä yönä laiturissa oli veneisiin murtauduttu ja meiltä vietiin bensatankki ja jauhesammutin. Noniin tällaista taas. Juuri silloin kuin bensan hinta tarkoitti samaa kuin kultaharkko. Siitä alkoi kuitenkin ihana saaristolaismatkailu. Pääsimme tutustumaan muihinkin saariin, kuin vain omaan kesäpaikkaamme. 

Olemme olleet tyytyväisiä veneeseen, mutta oman hytillisen retkiveneen unelma edelleen elää. 

Viikonloppuna laiturimme viereen ilmestyi tuntematon sukeltaja, joka kysyi mieheltäni haluammeko hänen katsovan onko poijun ketju vielä kunnossa. "Tietenkin". Uskomatonta, ajattelimme. Seuraavaksi meidän mökin pihaan tultiin myymään venettä. Kun mieheni soitti asiasta, intuitioni huusi KYLLÄ! 

Noin kolme vuotta sitten laituri ilmestyi meille niin, että istuimme korkealle kalliolle ihailemaan merimaisemaa, otin kuvia männystä laiturin yläpuolella ja viikon päästä puun alla oleva laituri tuli myyntiin. Se on MEILLE! Huudettiin. Siinä me istuttiin laiturilla miettien mistä me saadaan siihen vene. Seuraavana vuonna tuli vene. Veneen jälkeen saimme toisen laituripaikan mantereelta. Joka ei tietenkään ole meidän oma. 

Sunnuntaina kävimme katsomassa venettä, joka ei ollut vielä meressä. Veneessä oli paljon korjattavaa, paikattavaa ja uusittavaa, mutta kaiken sen läpi näin siinä meidän veneen. Saimme sen edullisesti ja siksi juuri, se on meidän - jotta voimme korjata sen. Rahaa jää siis kunnostamiseen. 

Tämä mullistaa elämämme, sillä se tuo meidät lähemmäksi sitä mitä olemme sisimmässämme molemmat. Merenkävijöitä. Isäni rakensi perheelleni veneen kun olin 3-vuotias. Kasvoin siinä veneessä. Se myytiin, kun olin 29-vuotias. Se oli kipein asia jota olin kokenut koskaan. Siitä seurasi vielä kipeämpi asia, isäni kuoli. Kun olen merellä, olen isäni kanssa. Mieheni taas kasvoi samanlaisessa veneessä joka meille nyt tulee. Tuntuu jotenkin epätodelliselta. 

Myötätuulta siis meille. Nyt täytyy meinaan kääriä hihat. Huh. Äitini on ompelija, hän kunnosti aina veneemme pressut, kankaat ja markiisit. Minä taas inhoan ompelua. Mutta kai se täytyy kohdata tämäkin inho. Äitini ei mahdollisesti enää jaksa auttaa. 

Ei auta kuin ottaa puukko käteen ja alkaa rapsuttaa vanhoja lakkoja pois. Siinä on meille kesäpuuhaa. 

Ensi kesänä ollaan varmaan valmiita. Tänä kesänä se täytyy kyllä saada vesille. Näyttää siltä, että ensi viikolla se lasketaan. 

Maiju

Varjot

 

Olen kirjoittanut aiemminkin varjominästä. 

Kirjoitan taas. 

Varjominä on kuin musta pimeä tuntematon, mutta samalla tuttu osa itseämme jonka olemme heijastaneet poispäin meistä. Varjominän kohtaamalla vapautuu paljon energiaa käytettäväksi, mutta sen kohtaaminen tarvitsee myös ympärilleen energiaa. 

Tiedän, että varjoja nousee uudestaan ja uudestaan käsittelyyn, mutta kun on käsitellyt isoimpia kipujaan - ne alkavat laimentua. Tunnereaktio ei ole niin voimakas enää, eikä kieltäminen. 

Ihminen piilottaa itseltään paljonkin asioita. Mielellä on taipumusta selitellä. Se selittelee miksi jokin on, mutta selittely voi ollakin keino piilottaa todellinen asia taakseen. Jos hiljenisi asian ympärille ja kuuntelisikin mitä tällä tunteella on kerrottavaa, voisi oma käytöskin muuttua. 

Aina kun jokin asia aiheuttaa kipua meissä, meillä on käsittelemätön kohta omassa itsessämme. Se voi olla syvällä alitajunnassa, jonka on kätkenyt piiloon.

 Aina toki ei jaksa asioitaan käsitellä, mutta toisinaan keho voi olla voimakkaampi ja ottaa ohjat, jos mieli vastustaa. Keho muuttuu voimattomaksi, saa flunssan ja mitä näitä nyt on. Keho on yllättävän viisas. 

Sain tästä erittäin hyvän opin aikanaan. Aikana kun tutustuin energiamaailmaan, osallistuin paljon opiskelijoiden harjoitteluhoitoihin. Hoitaja oli todella makea tyyppi, mies henkilö, erittäin sydämellinen kaveri. Hän tuli meille ja teki kotonani hoidon. Ensimmäisessä hoidossa tapahtui isoja tunnejuttuja, näin kaikenlaisia kauniita maisemia, intiaaniheimoja ja niin edespäin. Toisessa hoidossa odotin kovasti näkeväni taas samoja juttuja, mutta energia päätti laittaa tajuni kankaalle. En nähnyt mitään. Nukahdin ja heräsin kuolat poskella. Noloa ajattelin. Opin tästä jotain isoa. Oma mieleni on niin vahva selittelemään, että kehoni päätti pistää mielen hiljaiseksi. 

Energiahoidot pelottaa. Ehkä myös siksi, että kontrolli omasta kehosta katoaa, jos sen sallii. Niissä ei silti ole mitään pelättävää, ellei anna pelolle lupaa. Pelko leimahtaa kyllä, jos sille antaa luvan. Jos tuntee vahvasti ja on visuaalinen näkijä, pelon energia on myös voimakas. Mutta sen energian voi kääntää myös itselleen hyödyksi. Mielen hallinta on valtava voimavara elämässä. Se nostaa meidän alitajunnasta vahvuuksia pintaan ja kasvattaa meidän henkistä voimaa. 

Kävin ystäväni kanssa keskustelua varjoista meissä. Meissä asuu myös puoli joka on vihainen, ruma, julma ja katkera, sekä muita ns. varjopuolia. Tasapaino löytyy hyväksymällä. 

Henkinen kasvu on vähän kuin automaattiohjauksen sammuttamista. Kun alat kasvaa, joudut opetella asioita, jotka ovat aina olleet itsestäänselviä. Toiset eivät koskaan joudu käydä samoja vaikeuksia kuin sinä, eivätkä voi ymmärtää mistä puhumme. Joskus vaikeudet ovat erilaisia ja toiset eivät käy niin syvän tason henkistä puhdistusta läpi. Se voi helposti aiheuttaa erillisyyden tunnetta meissä. Vaikeaa on varsinkin silloin, kun sinulla ei ole ketään joka osaa auttaa - vaan kaikki pitää keksiä itse. Turva ja apu pitää hakea itsestä. Ei minkäänlaista varmuutta tekeekö oikein, varsinkaan jos ei ole koskaan kokenut olevansa pioneeri. 

Kun saimme kaksoset, meillä ei ollut juurikaan ketään jolta kysyä. Heillä on kaksosuuden lisäksi tarkkaavaisuushäiriöitä, yliherkkyyttä ja niin edespäin. Tai no toisella. Vaikeudet joita olen lasteni kanssa kohdannut, on nostanut pelkoa. Niin paljon, että olen lamaantunut, ahdistunut, raivonnut, itkenyt ja tuntenut valtavaa voimattomuutta. Olen kysynyt miksi meille käy näin? Mitä olemme tehnyt niin pahaa, että vedämme tällaisia ihmisiä puoleemme? Onko maailma tosiaan näin rikki? Olenko minä näin rikki? 

Jaksan työssäni kohdata vaikeuksia eri tasolla kun kotona. Kotona ydinkipujani on lapseni, sillä he eivät ole minä. Mutta he ovat minun kauttani tulleet ja synnytyslaitoksella muistan ajatelleeni "miten minä kykenen näitä suojelemaan". Meitä on kovetettu, toden teolla. Herkkä ja empaattinen, sielukas tyyppi ei enää jaksa antaa empatiaansa kaikille. Se on oppinut erottelemaan kenelle sitä antaa ja kenelle ei. Se on valtavan iso oppi. Sillä aikanaan kun aloin kirjoittamaan, ajattelin parantavani koko maailman. Melkoisen sanotaanko mahtipontinen ajattelumalli. Nyt palaan sanomaan itselleni: Sinä et voi parantaa koko maailmaa, se on mahdotonta. Sinun on parannettava sinun oma maailmasi. Siinä on jo ihan tarpeeksi. 

Maiju

Nopea rakkaus - nopea syväsukellus

 

Uskotko sinä pikavoittoihin ja liian hyvään liian helpolla? 

Minä en. En enää. 

Kun minusta tuli äiti melkein 19 vuotta sitten, en uskonut rakkauteen tai pysyvyyteen. Siitä huolimatta vaikka vanhempani olivat naimisissa loppuun asti, en uskonut. He rakastuivat 15 vuotiaana ja isä kuoli 65 vuotiaana. Myös mieheni vanhemmat ovat edelleen naimisissa ja olleet sieltä teini-iästä asti. Pelkäsin jatkuvasti, että minua sattuu rakkaudessa. 

Olisin juossut miestäni karkuun ja kadonnut monia kertoja, jos sisälläni ei olisi ollut niin vahvaa tunnetta vanhemmuudesta ja yhdessä lasten kasvattamisesta. En silti uskonut meihin. En osannut riidellä, osasin tukahduttaa tunteita. Aikanaan joku viisas sanoi lapsiani hajottajiksi. He rikkoivat kuoren minussa. 

Kaksosten kasvattaminen nuorena, epävarmana ja kokemattomana ei ollut helpoin tie kulkea. Meillä ei ollut kummallakaan mitään käsitystä lapsista. Meitä epäiltiin, arvosteltiin ja ojennettiin paljonkin. Ulkopuolisten puolityhjät sanat viilsivät syvältä, joita en kertonut ääneen, enemmänkin työnsin sisuksiin ja häpesin. Aloin näitä tyhjien sanojen viljelijöitä karsimaan elämästäni. En vain enää ollut heihin yhteydessä. Minun ei tarvinut. 

Opimme pikku hiljaa. Saimme todella voimakastahtoisia lapsia ja erittäin kovaäänisiä sellaisia. Minulla oli raskauden aikana aistit mennyt ääritilaan. Haistoin todella voimakkaasti, tunsin todella voimakkaasti ja kuulin erittäin voimakkaasti. Näkö kuitenkin sumeni. Saatoin tuntea kolahdukset lyöntinä iholla. Olin todella uupunut hälinään ja meteliin jota ei päässyt karkuun. Kirjoittaessani toista blogiani, kävin valtavia kiputiloja omista heikkouksistani. Kirjoitin miellyttämisestä 4 päivää. Siis lause meni näin : Olen miellyttäjä. Meni kokonaista 4 päivää myöntää se. 

Päätä särki, silmät sumeni, hartioita kolotti. Olin niin ylpeä. Myöntämisen kipu oli niin valtava, että se nosti häpeää, arvottomuutta ja kiukkua. Lopulta myönsin olevani miellyttäjä. Se voi sinusta tuntua oudolta, mutta minusta se oli vaikeaa. Todella vaikeaa. 

Näin myöhemmin olen todennut miellyttämisen olevan kultaakin arvokkaampi taito omassa työssäni, sekä elämässäni. Jos en miellyttäisi, ei varmasti asiakas kohtaamiset olisi niin syviä ja tekemiseni olisi enemmän mekaanista. Miellyttämisestä on syntynyt uskomuksia nuoruudessani sen olevan heikkous. On oltava kova ja jopa kovis, ettei näytä tunteitaan. Tekee ja toimii, mutta tunteettomana puurtaa. Ehkä jopa uhoaa. Miellyttämisessä on toki myös negatiiviset puolensa, mutta ei mennä niihin, koska en osaa niitä nyt avata tässä hetkessä. Tai no opettele tunnistamaan ero aidon(eli sydämellisen) miellyttäjän ja manipuloivan miellyttäjän välillä. Manipuloiva miellyttäjä saa sinulle aina pahan olon. Aito miellyttäjä saa sinulle hyvän olon. Siinä on valtavan suuri ero. Tai ehkä oikea sana on mielistelijä. 

En kuitenkaan olisi kovin pitkälle päässyt uhoavana äitinä. Lähiöelämä oli asettanut uhon sisälleni, alitajuntaan. Joka puolella oli vaaroja, eikä keneenkään voi luottaa. 

Kun mieheni tuli elämääni, meihin iski pikarakkaus. Kaikki tapahtui nopeasti. Vuoden sisällä meillä oli kaksoset vatsassa, kihlasormukset sormessa ja oman asunnon avaimet kädessä. Olin shokissa ja häpesin. En halunnut kenenkään puhuvan meistä. Äitini rakasti kertoa tarinoita ja kerran olimme erään tuttavamme kanssa haravoimassa rantaa. Äiti kertoi tarinamme kovalla äänellä kuinka kaikki on tapahtunut niin nopeasti. Vaiensin äidin ja suutuin. En kyennyt ottaa tunteita vastaan, jos tuttavamme olisi esimerkiksi kauhistunut tai syyllistänyt minua. Häpeäni oli niin valtava. Nopea rakkaus - nopea syväsukellus, eli meidän kohdalla erittäin pitkä syväsukellus. Minä päätin puhua aina kun joku harmitti. Isäni mykkäkoulut ja edellisen poikaystäväni kanssa epäonnistunut suhde - sai minut puhumaan. Tämän tulee toimia lasten takia. 

En tiennyt erityisherkkyydestä silloin. En tiennyt, että tietyllä tavalla puhuminen tai jonkun sanan korostaminen sattui. Tunsin raivon rauhallisesta äänestä. Minulle ei tarvinut huutaa, sillä tunsin huudon ilman ääntä. Äitiys laittoi aistini kierrostilaan. 

Juurissani, eli esi-isieni perimässä on uskomuksia ja kipuja, joita olemme siskoni kanssa nostelleet pintaan ja antanut anteeksi. Puhdistanut häpeää ja pelkoa, erilaisuuden pelkoa. 

Meitä kohtaan on monia kertoja hyökätty, kuinka olemme vääränlaisia, mutta mikä on oikeanlaista? Lapsilleni olen opettanut heikkoudesta ihmisluonteessa. Hyökkäävä ja uhoava ihminen on aina henkisesti heikko. Sen täytyy hyökätä luullakseen pitävänsä jonkinlaista valtaa itsellään. Mutta hyökkääminen itsessään on jo vallan menettämistä. Jokainen tuomitseva ja arvosteleva kommentti jonkun erilaisuudesta on aina heikon, tunteita tukahduttavan ihmisen merkki. Ihmisen joka ei ole saanut olla oma itsensä. Sillä ihminen, joka rakastaa itseään ei tuomitse muita. Mutta taas toisinaan, ei me kukaan olla täydellisiä. Ei vaan voi olla tällaisessa maailmassa.

Kun kirjoitan syvistä asioista, teksti voi olla epäselvä. Mutta ehkä annan sen anteeksi itselleni. 

Maiju

Miksi kaikesta huolimatta vain kirjoitan

Kuva Valerio Errani Pixabaystä

 Olen kirjoittanut tätä blogia vuodesta 2021. Aika tosin tuntuu pidemmältä, koska olen kirjoittanut blogeja vuodesta 2010. Yhtä paljon, kuin on julkaistuja kirjoituksia, minulla on myös julkaisemattomia luonnoksia joihin sillon tällöin palaan miettien, olisiko aika jakaa niitä. Jotain niissä on aina sellaista, etten kehtaa jakaa tai ne ovat jääneet kesken. En haluaisi hävetä itseäni jälkeenpäin, enkä haluaisi selitellä itselleni miksi olen kirjoittanut niin miten olen kirjoittanut. 

Kun aloitin kirjoittamaan meni pitkään, että uskalsin julkaista mitään. Ettei kukaan pääse sanomaan ja huomauttelemaan mitään. Koskaan. Lapsuudestani oli jäänyt niin paljon kokemuksia näsäviisastelijoista, ettei sietokykyni kestänyt sitä. Lopulta aloin julkaisemaan. Hetken jaoin tekstejä eteenpäin, lisäilin linkin milloin mihinkin vain huomatakseni, ettei kukaan lue. Jouduin kohdata kirjoittajan hiljaisuuden. 

Tykkään kirjoittaa tunteista, sekä tunteitani triggeröivistä asioista ja huomata jälkeenpäin miten olenkaan mennyt eteenpäin. Miten jokin asia ei enää paina mieltä, eikä aiheuta voimakkaita kehollisia reaktioita. 

Pidän blogini nykyään ikäänkuin erossa läheisiltäni. Jaoin sitä kyllä heille jonkin aikaa, mutta he eivät lue sitä ilman, että jaan sen heille. Ja yksi lukijani jatkoi matkaa rajan toiselle puolelle. Silti kirjoitan sillä ajatuksella, että läheiseni jonain päivänä lukevat tätä. Kaikki tietävät, että kirjoitan. 

Siitä huolimatta vaikka koen näitä tunteita - jatkan kirjoittamista. Siitä huolimatta vaikka haluan poistaa ja sulkea blogin - jatkan kirjoittamista. Vaikka sanon välillä, että tämä oli tässä. Se saattaa tarkoittaa taukoa ja jatkan taas. En jaksa juurikaan enää miettiä, onko kirjoitusasu selkeä ja onko se rytmikäs ja miellyttävä lukijalle. Löytyykö virheitä ja onko kaikki oikein. En enää haaveile ajatuksesta julkaista kovakantista kirjaa, joka oli minulle iso haave. Kurotin sitä kohti todella kovaa. Se kuitenkin jäi. Joten jäin kirjoittamaan perunasta ja tunteistani. Hah. 

Kun olin melko syvällä omissa kivuissani, niin henkisissä kuin fyysisissä - yritin kirjoittamalla päästä sieltä pois. Silloin tarttumapinta oli muiden sanomisille, viisaampien ja kokeneempien kirjoituksille. Miten tavoittaa lukija ja miten pitää tehdä niin mielenkiintoista sisältöä, ettei lukija nukahda. 

Ymmärsin, että tuo tie on loputon. Tämä aika mitä elämme saa meidät luulemaan, että pitää olla jotain suurta ja hienoa. Koska luemme kaikkea suurta ja hienoa älylaitteistamme. Olen miettinyt, että mikä on suurta ja hienoa - onnellisuus, terveys ja rauha. Läheiset. 

Perheessäni on todella haastavaa koulunkäynti. Kun olin itse yläasteella, hoidin koulun itsekseni ja mietin täysin itse mitä tekisin tulevassa ja koska olin nuori, en edes ymmärtänyt tulevaisuutta. Näin vain kaverini ja sen hauskuuden elämästä. Ajelehdin ja tunsin syyllisyyttä etten kyennyt olla jotain parempaa. Minua tuomittiin valinnoistani. 

Tässä ajassa olen kulkenut lasteni kanssa ja yrittänyt kovasti ohjailla heitä, mutta joskus aina joku sanoo, etten yritä tarpeeksi. Tai sanoo, että älä tee heidän puolesta mitään. Koen, että jos olisin jättänyt tekemättä ja ohjailematta. Yksi lapsistani makaisi masentuneena kotona, syrjäytyneenä. Toinen olisi valinnut itselleen haitallisen polun. Nyt ainakin toinen selkeästi elää elämänsä kulta-aikaa. On löytänyt kavereita ja koulun, joka on hänelle helppoa. Ei hän silti tiedä mitä tekee tulevassa tai tekeekö mitään. 

Olen huomannut tästä ajasta, että illuusio upeasta elämästä kulkee meidän mukana. Meillä täytyy olla upea elämä jotta olemme saavuttaneet jotain. Kun olemme sen jonkin saavuttanut, meidän täytyy saavuttaa seuraava upea asia. Mutta ei elämän todella tarvitse olla upeaa. Se kuitenkin on sitä. Siellä on sellaisia ihania ja upeita asioita, jotka pitää nähdä. Se voi olla kohtaaminen. Uusi vaate. Mikä tahansa. On elämäntapoja, jotka ovat erilaisia. Ne voivat näyttää ulkopuolisen silmin upealta, mutta omat haasteensa on jokaisessa elämäntavassa.

Upea elämä täytyy olla oman itsensä valitsema. Sellainen josta itse haaveilee, ei sellainen mikä on jonkun muun tavoittelema matka. Tai sellainen, jossa ei tunne mitään. 

Oli aikakausi kun unelmoin kukkapenkistä. Oli aikakausi, kun unelmoin lapseni pääsevän kouluun mihin hän soveltuu. Oli aikakausi, kun haaveilin veneestä jolla mennä mökille ilman pelkoa moottorin tippuvan mereen tai veneen keikkaavan. Oli aikakausi, kun olin niin väsynyt mökkeilyyn, että halusin luovuttaa. Oli aikakausi, kun en halunnut nähdä ihmisiä, enkä jaksanut mitään. Vain nukkua. Oli aikakausi, kun haaveilin ystävästä, sellaisesta jonka kanssa olla päivittäin tekemisissä. Jolle voi soittaa ja tehdä tikusta asiaa. Joka ei sano olevani liikaa. Löysin hänet. Korona lopulta ikäänkuin toi hänet eteeni. Aina sanottiin, ettei aikuisena voi löytää ystävää. Kyllä voi. 

Havahduin eilen, kun minulle sanottiin kehoite lopettaa lasteni paapominen. Suustani alkoi tulla sellaisella tahdilla tekstiä, etten edes muistanut jälkeenpäin mitä olin puhunut. Se oli kuin sanaoksenus, tulppa joka tuli ulos, josta en kuitenkaan muista mitään. 

Kirjoitan siis siksi, että muistini ei jaksa enää kantaa. Kirjoitukset taas säilyy. Ja tavallaan kirjoitan minulle, mutta kirjoitan myös sinulle. Toivoen, että en triggeröi. Toivoen, että voin sanoillani auttaa. Tiedän, ettei se välttämättä toteudu, mutta aina voi toivoa. Triggeröinti kuitenkin voi avata meissä kauan kadoksissa olleita tunteita. Nyt elän aikaa, jolloin muistini pintauttaa visuaalisia kuvia menneestä. Hetki sitten oli aika, kun en muistanut mitään mistään. Aivoni olivat henkisen kuorman peitossa. 

Maiju

Kun ei ole mitään kirjoitettavaa

Kuva PublicDomainPictures Pixabaystä

Eilen mietiskelin, että mitäs sitten kun kirjoitukset loppuu. Ei ole mitään sanottavaa. Otin perunan käteen ja ajattelin; no kirjoita sitten vaikka perunasta. Kun sisäinen kriitikkoni herää, se kertoo missä kaikessa olen huono ja tylsä. Miten en ole kiinnostava ja riittävä. Silloin voisi kirjoittaa vaikka perunasta. Minkä värinen peruna on, miltä se maistuu. Miltä peruna tuntuu suussa. Ah kuinka tylsää ja tylsä aihe. Mutta. Kirjoita. 

Mieheni osti kaupasta uusia perunoita. Kun aloitimme ruokailemaan valitsin kaikkein pienimmät perunat lautaselle. Ai miksikö? Koska ne olivat söpöjä. Pienen pieniä perunoita jotka sai kerralla suuhun. 

Kuumaa se oli. Suuta poltti. Kun peruna oli jäähtynyt, otin käteen yhden, tarkastelin sen irronneita lerpahtavia kuoria. Väri oli puhtaan kellertävä, houkutteleva. Se oli hyvää myös kylmänä.

Tässä vaiheessa kriitikkoni huutaa, kuinka huono olen kuvailemaan, ketä kiinnostaa perunat.  

Olen valikoiva. Isossa perheessä ei saisi olla valikoiva, vaan huomioida muutkin. Näin olen oppinut. Minä valitsen aina kahvikupin mistä juon, haarukan jolla syön. Perunat. Joskus. Kahvikuppi on kuitenkin tärkein. Olen toisinaan vähän prinsessa. Lapsena kun oli todella vähän mitään omaa, minulla oli astiasto. Siihen kuului lautanen ja kahvikuppi. Se oli todella iso juttu itselleni, eikä kukaan saanut niitä käyttää. Siskoni silloinen poikaystävä otti kupin kaapista ja siihen veljeni tokaisi: "ootsä hullu, Maiju saa kilarit". Saattaa olla etten ole muuttunut niistä ajoista.  

Parasta on innostuminen, löytää uusia tapoja kertoa. Uusia näkökulmia, uutta virtaa. Peruna voi kuitenkin olla mielenkiintoinen aihe, varsinkin jos sitä vastustaa. Silloin voi kirjoittaa vastustamisesta. 

Tärkeintä kuitenkin on, että kirjoittaa mitä vain purkaakseen lukot ja jumit. Silloin voi lähteä vaikka tekstiä virtaamaan. Itselleni kirjoittaminen on nähtävästi aina vaan terapiaa, keino purkaa energiaa. 

Ei ole tehnyt kuitenkaan aikoihin mieli käsitellä vaikeimpia tunteita kirjoittamalla. Vihan tunteita. Toukokuun alussa oli tätini tuhkan lasku. Otin päivästä mielummin mukaan sen rakkauden, joka perheen läsnäolosta syntyi, kuin tuskan jota luopuminen aiheuttaa. Tällä viikolla koin kuitenkin syyllisyyttä äitiydestä. Äitiys on isoin haava joka minulla on ja kun siihen sohaisee, alan karjua. Tänään huomasin karjuvani. Mutta en jaksa aiheesta kirjoittaa, sillä kehoni reagoi siihen voimakkaasti. Äitiys on vaikea aihe.

Maiju

Empatian kiemuroissa

Kuva NoName_13 Pixabaystä

Aikanaan, noin 12 vuotta sitten kävin säännöllisesti enkeli-illoissa. Intuitiiviset ihmiset kokoontuivat rinkiin ja jaoimme omia asioitamme  psykologisesti turvallisessa ympäristössä. Olin siellä ystäväni kutsumana, jolla oli muitakin ystäviä mukana. En tuntenut heitä vielä. Ystäväni alkoi itkeä jostain syystä jaettuaan oman asiansa ja me ystävät aloimme myös itkeä tai herkistyimme kuunnellessa hänen tarinaa. Vetäjä pysäytti tilanteen ja sanoi meidän vuotavan omat energiamme ystävälle. "Annoitte teidän oman energianne hänelle" hän sanoi. Tämä tuntui pahalta: miksi en saisi "vuotaa", mutta siinä oli lopulta niin paljon perää. 

Kävin monenlaisissa erilaisissa illoissa, joissa sain tutustua omiin epämiellyttäviin tunteisiin, joita olin jopa vältellyt.

Olen oppinut, että isoimmat "vuodot" kohdallani tapahtuvat negatiivisissa tilanteissa. Positiiviset tilanteet myös väsyttävät ihan yhtä lailla, mutta negatiivisiin usein jää vellomaan ja siksi ne syövät energiaa enemmän. 

Minun maailmassani puhutaan todella paljon empatiasta ja myötätunnosta. Tällainen erityisherkkä kun olen voin hyvinkin antaa energiani muille edes tiedostamatta asiaa. Siksi omat heikkoudet täytyy tunnistaa ja tunnustaa itselleen. 

Minun työssäni puhutaan myötätunto uupumuksesta. Kun isäni kuoli, minusta katosi energiat. Lapset olivat haastavassa iässä ja tukiverkot mureni. Minusta tuli mahdollisesti energiasyöppö. Sillä oli niin vähän voimia ja niin paljon töitä perheen kanssa. 

Kun aloitin päivätyöni; asiakaskuntani koostui monisairaista, kuoleman kanssa kamppailevista, lapsensa menettäneistä ja monista muista vaikeiden asioiden kanssa kamppailevista. Kerran jopa mietin, hengittääkö eräs asiakas ja miten tulee toimia, jos ei hengitä. Ikää oli jo 97 vuotta. Tästä on jo aikaa. Vastuu oli myös rankka empaatikon oppikoulussa. Minä hoidin, hoidin ja hoidin. En tunnistanut minkäänlaista myötätunto uupumusta, vaan koin olevani todella vahva sellaiseen. En kuitenkaan jaksanut tehdä kovinkaan montaa asiakasta päivässä ja olin usein puhki. Ja palkka jäi myös olemattoman pieneksi. 

Mutta pienet lapset veivät myös voimiani. Kun lapset alkoivat vaatia vähemmän ja työssäni alkoi kadota sairastelevat, huomasin jaksavani tehdä pidempää päivää ja asiakasmäärät mitä jaksoin, tuplaantui. Kun pikku hiljaa aloin tutustua omiin voimiini, energioihini niin sanotusti - opin erottelemaan omat tunteeni muiden tunteista. Siihen meni kuitenkin aikaa. Todella monta vuotta. 

Omiin energioihin tai omaan itseensä tutustuminen vie vähän sellaiseen pimeään yksinäiseen elämänvaiheeseen. Kipu voi olla niin suuri, ettei sieltä löydä valoa eikä pelastusköyttä.

Jos kasvaa rajattomuudessa, on vaikeaa aikuisenakaan tiedostaa rajoja. Aikuisena voi lasten kasvattamisessa voimistua valtava iso paha mieli, jota ei milloinkaan saanut käsitellä lapsuudessa. Se on ikäänkuin empaatikon kuoppa johon tipahtaa. Toisinaan, jos kohdalle osuu empaatikko, jolle kerron asian joka painaa mieltäni -huomaan vetäväni sanat takaisin, etten antaisi niitä toiselle kannettavaksi. Varsinkin jos huomaan hänen vastustuksen. Se taitaa olla lapsuuden mykkäkoulun jälkeisiä. "Sanoin taas jotain väärin".

Jos kasvaa isossa perheessä, kuuluu isoon kaveriporukkaan, isoon yhteisöön -  terveet rajat ovat todella haastavat löytää. Harvoin meillä on hyvinvoiva johtaja, suvun pää, perheen pää tai muu joka vetää johtajan roolissa isoa porukkaa oikeaan suuntaan. Ja huomioi yksilön. Sellainen joka tekee kaiken oikein ja asettaa rajat, joita muut noudattaa. Fyysiset rajat voi olla, mutta henkisiä välttämättä ei. Mitä vahvempia ovat myös alaiset tai lapset, ja johtaja niin sanotusti heikko - sitä sekavempaa kaikki on. Ei aina, mutta nämä ovat omia huomioitani asiasta. Mutta on se asia niinkin, ettei kaikkea aina laiteta ylemmän vastuulle. Yhtälailla alainen tai lapsikin joutuu oman tonttinsa hoitaa. Nykyaikana vaan vastuu sysätään helposti pois itsestä. 

edit. 14.6

Kun minusta tuli äiti - aloin vasta todella katsomaan peiliin. Ei ollut mitään tarvetta katsoa aiemmin, sillä ei syitä ollut. Tosin olin vasta nuori kun tulin äidiksi. Kaksi hyvin vahvaa lasta sai minut myöntämään olevan todella heikko ja rajaton. Lopulta. Ei varmasti kukaan haluaisi myöntää olevansa heikko, se on nöyryyttävää. Kuitenkin sen jälkeen voi asioille tehdä jotain. Sitä ennen olin ainakin itse ihan kädetön.  Mitä nopeammin myönsin asioita sitä nopeammin ne muuttui. 

En tiennyt yhtään miten rajoja laittaa. Aloin lukemaan erilaisia kirjoja, mutta elämää ei kirjoista kuitenkaan täysin opi. Elämä eletään kentällä. Ei sellaisille eriskummallisille tilanteille mitä koin ollut missään sääntöjä. Oli opittava oma intuitio ja vahvistaa oikeudenmukaisuutta, sekä omia arvoja. Voi että, miten vaikeaa olikaan. Sillä epäoikeudenmukaisuutta kaadettiin ämpäreittäin päälleni. Joskus vain itkin voimattomuuttani. 

Nyt kun taakkoja ei niin paljoa enää ole kannettavaa (tai niiden voima ei ole niin suuri) - sain tällä viikolla empatiasta oppiläksyn. Muutamalle tutulleni kävi asia, joka sai minut itkemään. En saanut pidäteltyä, eikä tosin olisi tarviskaan, sillä itku vapauttaa kehosta lukkoja. Mutta illalla olin melko voimaton ja seuraavana iltana aivan raato. Kehoani kolotti, kuin olisin ollut hakattu. Kun molemmat kuormat ovat vahvoja, niin henkinen kuin fyysinenkin - on aivojen vireystila nolla. Sen näkee jo koiranikin. Hän alkoi heti rähistä kiltille koiralle kun pääsimme ulos. Minun pienestä kaikkia rakastavasta pumpulipallosta on kehittynyt hirviökoira. Ihan kuin hän vaistoisi asian - pysykää kaukana meistä, me ollaan nyt ihan poikki. Koska tuo omistaja ei laita rajoja kuitenkaan, minä laitan. 

Maiju