Kirjoitusprojekti

 

Tunteiden sanoittaminen kirjoittamisen kautta on toisinaan todella vaikeaa. Pohdin kovasti tällä hetkellä miten sanoittaa tunteita isolle yleisölle. 

Olen aloittelemassa isoa projektia joka koskee yhteisöä jossa olen kasvanut kesät. En kuitenkaan ole virallinen tyyppi, niinkuin ei ole yhteisökään, mutta maailma tässä ajassa on muuttunut hiukan sellaiseksi, että pitäisi osata olla virallinen. 

Kirjoitusprojektini sisältää faktaa, historiaa ja nykyisyyttäkin. Pohdin kovasti miten osaan tehdä tämän niin, että se palvelee yhteisöä rakentavalla tavalla. Koen sellaista syvää sisäistä toivetta saada herätettyä me- henkeä, joka oli hiukan erilainen ennen, mutta sen voi elvyttää silti jollain tasolla takaisin. Olen miettinyt, että tämä yksilön korostamisen aika on vienyt huomion pois me- hengestä. Kun on paljon epäkohtia, mitä elämässä nyt aina on ja yksilö vaatii huomion itseensä, se useimmiten vie jaksamisen ja voimat yhteisestä tekemisestä. Jos kaikki yhteisössä ovat ns. samalla viivalla, eikä yksilö vie huomiota, on silloin helpompaa luoda me- henki. Olemme menneet hiukan me ja te aikaan. Eli tuomitsevaan aikakauteen, jossa emme halua kuulua yhteen. Tämä ei silti tarkoita, että tulisi hyväksyä keneltäkään huonoa käytöstä ja olisi pakosta vietettävä aikaa yhdessä. Vaan, että kaikki katsovat samaan suuntaan yhteisen hyvän vuoksi. 

Teen tämän tavallaan itsekkäistä lähtökohdista käsin, sillä kaipaan sitä aikaa, kun olimme vielä yhteisö. Maailma on muuttunut riitaisammaksi. Ihmiset vetäytyvät omiin koteihinsa verhojen taakse, eikä kestä enää kohdata toisiaan. Mutta saattavat kirjoittaa valituksia, kohtaamatta enää ihmistä kasvotusten. Toivoisin sen muuttuvan. 

Olen oppinut kirjoittamisesta jo jonkin verran ja jos haluaa jakaa isommalle yleisölle, on järkevää kirjoittaa rauhan tunteesta käsin. Jos kirjoittaa vihaisena, voi helposti tekstistä tulla epäselvää. 

Yhteisö on opettanut paljon välinpitämättömyydestä, mutta myös suuresta toisen ihmisen kunnioittamisesta. Kun eri ikäiset ja eri taustoilla olevat ihmiset kokoontuvat yhteisöön, jossa toisinaan vallitsee ääriolosuhteita, se vaatii silloin hyvin voimakasta asennetta. Kun yhteisöön sulautuu mukaan, ei ensimmäiset vuodet vielä kerro mitään. Vasta kun olet muutamia vuosia jaksanut ja edelleen viihdyt, voi silloin sanoa kuuluvansa yhteisöön. Moni tulee uuteen yhteisöön isolla äänellä. Kovalla metelillä. Esittäen hyväntahtoista ja lopulta kiukkuista, se on aina jo yhteisössä oleville hämmentävää. Usein tämän tyyppiset lähtevät yhteisöstä. Jos oppii tulemaan hiljaa, muita kunnioittaen, niin varmasti pääsee sisälle. Ja voi saada elinikäisiä ystäviä. 

Näistä asioista haluaisin osata kirjoittaa hyvin ja selkeästi. En vain tiedä osaanko. 

Annan itselleni aikaa. 

Maiju

Kun vanhat tunteet nousevat pintaan

 

Tässä on parin kuukauden aikana noussut paljon triggeröiviä tunteita pintaan, joiden juuri on menneestä. Jotta en kuulostaisi vallan sekopäiseltä, yritän kertoa miten aikanaan olen päässyt monista kivuista eroon. Joka kerta kun kehoon kiinnittyy traumaattinen tilanne, oli se sitten jonkun huono käytös, huutaminen tai muu epämiellyttävä tai vahva kokemus. Kokemus voi olla myös hyvä. Mutta kehoon syntyy voimakas muistijälki, se ikäänkuin jää vellomaan sisuksiin. 

Elämä järjestää myöhemmin opetustilanteita, joissa saat tilaisuuden kohdata tuon tunteen. 

Ne nousee pintaan epämääräisinä muistoina jotka eivät edes enää tunnu miltään, mutta ihmettelet niiden "kummittelevan" ajatuksissa. Tässä hetkessä voi aktivoitua tilanne, joka on samankaltainen. Tässä hetkessä alat tuntea ärsyyntymistä, mutta et osaa yhdistää näitä tunteita toisiinsa. Keho yrittää viestittää samankaltaisuudesta, mutta mieli estää, eikä ymmärrä näiden yhteyttä. Vasta kun uskallat katsoa tuota alkuperäistä tunnetta, jota keho nostaa pintaan - voit vapautua tämän hetkisestä kiukusta. 

Niinkuin elämiseen kuuluu niin hyvät kuin huonot hetket, ja kasvaminen on väistämätöntä, niin silloin on myös tärkeää tiedostaa menneen toisinaan ohjailevan nykyisyyttä. Jos menneestä ei saa triggeriä hoidettua, nykyisyydessä se aktivoituu ja silloin on todella vaikeaa elää läsnä, tässä hetkessä. En tiedä oletko koskaan kuullut sanontoja: "lopeta eläminen menneessä, mennyt on mennyttä ja nyt on nyt". 

Voitko mennä eteenpäin, jos mennyt kummittelee alitajunnassa? Silloin siihen on avain kohdata tunne. Tunne voi olla raastava. On varmasti muitakin keinoja kuin kohdata tunne, mutta tämä on toiminut minulla. Koska en ole terapeutti, en voi antaa kehotuksia - mutta voin kertoa miten olen itse kokenut ja mitä olen itse oppinut. 

Perheessäni on vahvoja ad/hd piirteitä, mutta myös kavereissani on. Se tarkoittaa minulle lähes koko maailmaa, minun maailmaa. Omassa kokemuskentässäni ad/hd ihmiset ovat erittäin tunnollisia tekemään vaikka töitä, mutta jossain vaiheessa he ovat kuin puurokorvia, elämänhallinta on leväperäistä ja muut voivat joutua kärsiä heidän takiaan vaikka he olisivat maailman ihanimpia tyyppejä. 

Minä olen saanut koettavakseni monia kertoja, kun joku talloo päälleni. Se sai minut uskomaan olevani näkymätön ja näkymättömyyden kanssa aika ajoin kamppailen. 

Viime viikkoina olen saanut monta vahvaa tunnetta käytyä läpi menneestä. 

Minun sukulinjani on selkeästi valinnut jonkinlaisen vaikeuksien verkon, jossa jatkuvasti muistutetaan elämän vaikeista puolista. Vaikka henkistä kasvua on jo loputtoman pitkään tallattu ja kohdattu kipeitä tunteita, sitä silti ymmärtää kulkevansa jatkuvassa menettämisen pelossa. Välillä haluaisin vain paeta omaan mielikuvitusmaailmaani. Olen kokeillut eri keinoja, puhun asioita ääneen eri ihmisten kanssa ja välillä jätän kertomatta. Tunteet ovat laimentuneet. Voin edelleen kirjoittaa jostain tietystä aiheesta, mutta tunteet ovat kuin sipuli, ne kerros kerrokselta kuoritaan, kunnes 'tehtävä' on läpäisty. Olipa hassusti ilmaistu. Mutta aika ajoin tulee tällaisia jaksoja joissa vanhoja triggereitä nousee rytinällä pintaan.  Sitten niistä selviydytään. 

Maiju

 

Aikuiseksi kasvaminen

Kaikilla meillä on omanlainen tarina elämästä, kasvamisesta, perheen ja suvun perinteistä ja tavoista. Silloin kun kohtaa niin sanotun pimeän yön, eli vaikeuksien aikakauden - voi nousta kipua sisimmästä muiden elämiä seuratessa. Kateutta ja kiukkua vaikka esimerkiksi. Voi kadehtia toisten perheitä ja tapoja toimia elämässä. 

On kuitenkin ihanaa ymmärtää, että hei ne ovat tunteita jotka kuuluvat meille ihmisille. Meillä saa olla erilaisia tunteita, siitä tiedämme olevamme ihmisiä. Tunteet ravistelevat, tunteet vahvistavat ja tunteet tekevät meistä meidät.

Perheeni ja sukuni oli tiivis yhteisö, jossa kuljimme peräkanaa kaikkialle. Pikku hiljaa letkamme lyheni, väki väheni ja yhteisömme mureni. Loputon suru söi pitkäksi aikaa voimat. 

Minun kateuteni kohteet saattoivat olla isän kateus, josta koen päässeeni jo yli. Kun näin muiden vanhempien olevan tukena ja isän auttavan tyttären pulasta, se muistutti minua omasta menetetystä isästäni. Tai kun aikuisilla kavereillani on mummoja ja vaareja. Se muistutti etten saanut koskaan tavata vaarejani ja olin lapsi kun menetin toisen mummoni ja toinenkin lähti kun olin melko nuori. Kun ymmärrän omasta suvustani, ettei se elä kovin kauaa. Kun toistuvasti istun arkun edessä suremassa läheistä. Kun meidän suvussa keskittymisvaikeudet ovat läsnä ja elämänhallinta pielessä ja yritän kovasti löytää positiivisia asioita meidän vaikeuksia täynnä olevasta elämästä. 

Mutta. Sitten muistan oman vahvuuteni selviytyjänä. Kun kukaan muu ei muistuta minua omista voimistani, minä muistutan itseäni. Kaiken sen kivun ja surun läpi elettyäni, muistan itseni ja oman perheeni. Ei ole mitään väliä statuksilla ja maallisilla asioilla, jos perhe on heikko ja rikkinäinen. Ei ole mitään merkitystä onko kalliita autoja ja hienoja vaatteita, jos ego on ylikorostunut. Mikään ei saisi olla tärkeämpää elämässä kuin toisen ihmisen kunnioittaminen. 

 Olen itse todella vahva tuntemaan ja herkkä kokemaan ja aistimaan ympäristöäni, eikä se aina ole kovin helppoa. On lohduttavaa tiedostaa, että ikä ja kasvaminen helpottaa tunteiden voimaa. Varsinkin jos antaa itsensä kasvaa ja kokea ne. 

Lapsuuteni kokemukset muovasi minusta miellyttäjän. Halusin kaikkien pitävän minusta. On jopa vapauttavan ihanaa huomata, ettei niin tarvitse enää olla. Osaisinpa kuvailla näiden eroa. Kun miellyttää muita, että vihaiset ihmiset tykkäisivät sinusta, silloin automaattisesti muovaa oman käytöksen pois omasta itestään. Eli kieltää itsestään osan. 

Miellyttäminen taas itsessään on diplomaattista ja hyvää käytöstä monissa tilanteissa ja sitä tarvitaan sopuun ja asioiden ratkomiseen. 

Mutta miellyttäjän ei tarvitse tykätä kaikista. Minä pakotin itseni tykkäämään kaikista, ihan jokaisesta ihmisestä jonka kohtasin. Pakotin itseni löytämään kaikista hyvää. Huomasin elämäni olevan hidastempoista ja raskasta. Minun piti käsitellä kokemiani asioita hitaasti. Pureskella ja miettiä. Olin oppinut myös olemaan kynnysmatto. Mutta olinko sitten kuitenkaan sellainen, luulin vain. Minun vahvat tunteeni väittivät minun olevan. Oikeasti minun tuli kasvaa ihmisenä ja kasvaa aikuiseksi. 

Meistä hyvin monet aikuiset eivät ole henkisesti aikuisia. Moni on sisältään lapsia, mutta aikuisen nahka vain puettuna ylle. Se on kuin valepuku. 

Pienet lapset yleensä kiukuttelevat, vastustavat kaikkea ja jättävät asioita tekemättä ja loukkaantuvat todella herkästi. Ja kun he voimakkaasti hyökkäävät, edessä on usein iso myllerryksien kierre. 

Mutta pienet lapset myös hajottavat ja sekoittavat pakkaa käskyillä, ristiriitaisilla ohjeillaan ja uholla. 

Toiset aikuiset eivät ole kasvaneet aikuisiksi henkisesti, heidän aikuisen ihmisen nahkapuku vain hämää. He ovat hukassa itsensä kanssa. Kuka olen? He eivät ehkä edes ymmärrä kysyä tätä.  Nahka näyttää vanhalta, mutta sisältä on vielä lapsi. 

Oikeasti aikuiseksi kasvaminen vaatii työtä. Henkisiä tekoja. Sydäntä toimia oikein. Löytää henkinen aikuisen auktoriteetti. 

Kun kasvaa aikuiseksi on tehtävä ihan tietoinen päätös siirtyä nuoresta aikuiseksi. Jättää taakse hölmöilyt ja siirtyä eteenpäin. 

Se on kovaa, kun joutuu kaiken tekemään ilman ohjaavaa tietoisuutta. 

Elämä voi olla täynnä ristiriitaa ja kipua.

Kun suru menetyksistä oli käyty, löysin valtavan suuren ilon. Nyt ilolla on täytetty tämän naisen sielu. 

Jouduin kohdata aikuisen tunteilla taas yhden menetyksen tästä maailmasta. Hän oli hahmo nuoruudestani, jonka mukaan laitan henkimaailmaan puhdistettavaksi kaikki kivut teiniajoilta, kaikki minkä mukaan voin laittaa. Vie pois ja muuta elämäni. Vaikka en enää tuntenut häntä, heräsi silti muistoissani filminauha, joka toisti samaa näkyä uudestaan ja uudestaan. Kaikkea mitä teimme yhdessä. Miten vaikuttava hahmo hän olikaan siihen aikaan. Suru pyyhkäisi taas ylitseni, se toi valtavasti kätkettyjä kipuja menneestä pintaan ja sai minut myös ymmärtämään, kuinka olin hänet kätkenyt elämästäni, sillä en kestänyt enää hylkäämisen tunnetta. Elin itse vuosia eteenpäin ajatellen, että vanhat kaverit pysyvät elämässäni. Kun he eivät pysyneet, taisin jollain kierolla tavalla loukkaantua ja kätkin sen vain sisuksiini. 

Hän oli kuitenkin todella tärkeä minulle aikanaan. 

Teini-iän muistoja kunnioittaen. Toivottavasti taivaassa on rauha. 👼

Maiju

Elämään kuuluu kasvua

 

Moni meistä elää tietynlaisessa kehässä. Meillä voi olla jokin erittäin vaikea tilanne, josta on vaikeaa irtautua. Ja kun irtaudumme, sama tilanne tulee takaisin toisenlaisessa muodossa, ikäänkuin emme näkisi tilannetta täsmälleen samanlaisena, koska se näyttäytyy erilaisena. Kuitenkin tunteet mitä koemme ovat samoja. Tunteet voivat liittyä hylkäämiseen, epätoivoon, kipuun tai vaikka epäonnistumiseen. Lopulta alkaa nähdä ympärillään uhkia. Vanhat kokemukset muistuttavat niin paljon toisiaan, että me kaivelemme muistipankistamme samaa muistuttavia kokemuksia. Silloin usein me koemme harhaa, emmekä näe täysin selkeästi. Kuitenkin tässä tilanteessa  jonka koemme tässä hetkessä on samanlaisia efektejä, eli se ei ole täysin harhaa, mutta jotta pääsemme itse tilanteesta irti, meidän täytyy saada itsemme kiinni, eli meidän täytyy päästä kiinni juurisyyhyn, siihen mikä on alunperin aktivoinut meissä tämän reaktion. Pysytkö perässä? 

Olen oppinut omasta elämästäni ja vaikeuksien voittamisesta seuraavaa: 

Kun jokin tunne, joka yleensä on negatiivinen aktivoituu, minussa käynnistyy jokin (yleensä) lapsuudessa opittu kaava. Aikuisena vedän puoleeni ihmisiä jotka muistuttavat tätä lapsuuden henkilöä/tilannetta ja useimmiten nämä tunteet ovat olleet vaikeita. Vasta kun saan itseni kiinni ja oman tunteeni avattua, tämä toimintamalli voi loppua. Kun näitä tunteita on paljon, voi elämä olla jossain vaiheessa todella vaikeaa henkisesti. 

Tunteiden kieltäminen ei oikein tuntuisi auttavan, sillä näitä tilanteita tulee toistolla. Kun katsoo silmiin omaa kipuaan, voi tämä tilanne laueta. Tunnistaa ja antaa anteeksi itselleen. En voinut tietää, enkä voinut ymmärtää. 

Niin kauan meitä vedetään näkymättömästä narusta eteenpäin, kunnes me itse otamme narun omiin käsiin. Ja pidämme puolemme. 

Kasvu on yleensä kivuliasta. On helpompaa olla kasvamatta elämän oppikoulussa. Mutta se ei auta meitä sieluina. Näin olen omassa elämässäni kokenut. 

Maiju