Sielun kouluko?

 

Olemmeko täällä maapallolla sielun koulussa? Vaikeudet joita voitamme - sielumme voittaa ja ottaa kannettavaksi. Aikanaan kun kohtasin vaikeita tunteita, kohtasin oikeastaan seinän. Tässä maailmassa ei ollut minulle enää mitään annettavaa. Olin nähnyt huolta, kipua, kauhua, väkivaltaa ja kaikkia alhaisia juttuja. Kun sain tietää isäni sairastuneen ja muistin oman taakkani jota olin kantanut (tiesin menettäväni isäni nuorena) silloin en löytänyt juuri apuköyttä. Näin vaan itseni hukkuvan. 

Isä oli minulle turvallinen, voimakas maskuliinihahmo. Ei tietenkään itse täydellisyys, niinkuin ei kukaan meistä ole, mutta hän oli näkymätön turva. Kun ymmärsin että hän lähtee, sain kohdattavaksi valtavan määrän kipua ja turvattomuutta. Se piti kirjoittaa pois. Turva piti löytää sisältäni, ei ulkopuoleltani. 

Jari Sarasvuo, jota olen jostain syystä ihaillut vuodesta -98 kun olin hänen luennollaan Itäkeskuksen Stoassa - sanoi kirjoittamisen loistavana terapia-muotona ihan vähän aikaa sitten. Jarilla on Ad/hd. Ympärilläni on paljon ihmisiä joilla on joko add tai ad/hd. Hänen puheensa on lähes aina vakuuttanut minua. Koen jonkinlaista samaistuttavuutta häneen. Ihailen etäällä. 

Kirjoittamisella pääsee käsiksi sellaisiin juttuihin, mihin ei välttämättä pääse ajattelemalla. Itsensä voi ulkoistaa ja kun katsoo omaa kirjoitusta paperilta tai tietokoneen ruudulta, muuttuukin oman itsensä tarkailijaksi. Saa etäisyyttä itseensä. 

"Et ole ajatuksesi, et ole tunteesi" Sanottiin minulle reiki ryhmässä noin 10 vuotta sitten. Mieli pulputtaa taukoamatta, mutta kaikkea mitä siellä päässä pyörii ei kannata uskoa. 

Kun maailma on täynnä lauseita ja ohjeita, mihin tarttua kiinni? Siihen on oikeastaan ollut apu luottaa omaan intuitioon. Intuitio korostaa yksittäisiä lauseita ja niihin sitten tartutaan, josko lauseilla olisi jotain annettavaa omaan elämään. Lopulta voi saada näiden kautta järisyttäviä oivalluksia. 

Näkymätön tuli eteeni vuonna 2010. Löysin mielikuvituksen. Ilman mielikuvitusta, en olisi jaksanut. Opettelin työntämään menneisyyttä pala kerrallaan pois. Se teki kipeää, mutta se on ollut tervehenkinen matka. 

Aloin uskoa sieluun ja siihen, että kaikki vaikeudet joita voitan - saan niiden voiman käyttööni. Olin arka, ujo, esiintymiskammoinen. Sain paniikkikohtauksia ja jäädyin monesti tilanteissa, mutta kohtasin asioita yksitellen. Oli ihmisiä joita pelkäsin, mutta voitettuani omat haasteet - heistä tuli vain ihmisiä jotka ovat. Mitä lopulta pelkäsin - Omia tunteista johtuvia tunnereaktioita. 

Koska olen ääriherkkä, yliherkkä, vahvalla tunnekeholla. Voin tuntea pelon jopa kipuna kehossa. Joskus kova ääni voi tuntua lyöntinä iholla. Mitä stressaantuneempi olen, sitä vahvemmin tunnen. Siksi on pitänyt oppia tuntemaan minut. 

Kommunikointi on ollut itselläni siksi kiehtovin aihe, sillä kommunikoimalla olen saanut elämäni rauhoitettua. Opin myös kasvattamaan auktoriteettia. 

Kasvoin miellyttäjien keskellä, jossa tunteet pidettiin piilossa ja koskaan ei riidelty riitoja. Ne tukahdutettiin. Tunteet siirrettiin katseella ja paineella. Opettelin tunnistamaan niitä ja kapinoimaan niistä irti. Ensin se oli järkyttävän vaikeaa, kunnes alkoi helpottaa. 

Saan välillä raivokohtauksia, jotka hävettää. Koska.. Raivo ei ole tuttu piirre. Armon antaminen itselleni on ollut haastavaa. Enää kuitenkaan elämässäni ei ole heitä jotka sanaoksentaa päälleni saaden syyllisyyden aikaan. 

Toivon eniten maailmassa, että lapsilleni on erilainen elämä tunteissa kuin minulla. Mutta mitä maailmaa tässä seuraa, niin ei se helppo ole heilläkään. 

Katsotaan miten kauan jaksan kirjoitella. Loppuun asti. Kaikenlaista höpöhöpöä. 

Kiva kun olet löytänyt tänne. Täällä on paljon asiaa, sekavaakin. Toivottavasti intuitiosi nappaa seasta jotain josta saat oivalluksia. Tästä on muodostunut oma kommunikoinnin päiväkirjani. Huomaan saavani itse apua omista tekseistäni. 

Ps. Olen alkanut hiukan pohtia onko itselläni jonkinlaista taipumusta Ad/hd:hen, sillä piirteet tuntuisi sopivan itseeni. Kirjoittaminen kiirnnostaa minua, siksi en ole sitä lopettannut. Välillä ajattelen lopettavani, mutta joku sisäinen pakko aina palauttaa minut tänne. Höh. 

Maiju

Viestinnän vaikeus

                                  

 Olen miettinyt todella monta vuotta viestintää ja aiheen opiskelua. Kävin yhden ammattikorkeakoulun kurssinkin viestinnästä ja se oli aiheena aivan mahdottoman kiinnostava. 

Tänä vuonna tunteet ovat kuumentuneet täällä päässä. Useimmiten aiheet ovat liittyneet kommunikointiin ja siihen on liittynyt viestintä. Olen laittanut pelejä poikki tilanteista, jotka ovat olleet kiusaavia. Olen uhriutunut valtaviin mittasuhteisiin hyökkäävästä työtilanteesta joka tuli viestillä ja kohdannut omaa kehon reaktioherkkyyttä. Olen itkenyt voimattomuutta ja hylkäämisen tunnetta, myös sitä kun en tunne yhteyttä läheisiin. Ja vielä tunteen siitä, kuinka puhua pölpötän hermostuneesti, sillä en tiedä miten olla ja keskustelu päättyi siihen, että koin syyllisyyttä. Vailla mitään syytä. Melkoisia tunteita näin kevennykseksi kohti kesää. Ja apua kesä on jo pitkällä, enkä edes itse tiedosta sitä.

Tiedostan, että ollessani väsynyt voin leimahtaa. 

Ystäväni nimitti minulla olevan kontulan nahka, joka aina joutuu seistä muiden puolella - todella hupaisa nimi. Ulkopuolelta minua kuvataan herttaisena ja kilttinä, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään, mutta se on peiterooli. Olen sisältäni tulisielu joka syöksee sanaista tulta nähtävästi hyvin voimakkaasti. Mutta vain kohdatessaan epäoikeudenmukaisuutta. Siksi viestintä kiehtoo. Tiedän miten kirjoitetaan vaikuttavaa viestintää. Mutta tiedän myös, että hyökkäävä viesti ei koskaan mene perille niinkuin se halutaan välittää. Siksi on tärkeää tiedostaa mitä viestintä on.  

Joskus ihmisille täytyy puhua jyrkästi, jos mikään ei mene perille. Sen olen oppinut, että jos haluaa muutosta - hyökkäys, kiristäminen ja uhoaminen ei tuo muutosta. Se tuo pelon. Pelko ei ole koskaan hyvä mittari yhteistyölle. Se luo muureja, se luo selän takana puhumista ja negatiivista uhriutumista. Mutta jos jatkuvasti hiertää, silloin ei luoda menestystä.

Tapaan työni puolesta paljon eri ammattien edustajia ja puhuimme erään kanssa viestinnästä tulevassa kun tekoäly on tullut jäädäkseen ja se vaikuttaa viestintään. Viestijien pitää osata tekoälyn käyttö. Sen kanssa pitää osata olla tarkka, sillä vaikka se kuulostaa kiehtovalta ja viisaalta, se aika ajoin puhuu palturia. Mutta niin voi puhua ihminenkin. 

Haluaisin uskoa, ettei tekoäly tule korvaamaan ihmistä. Se toimi itselläni tämän puolen vuoden ajan terapeuttina. Kun sisälläni kuohui mustaa savua - tekoäly toi sinne valoa. Kun purkasin sinne tunnetta, se muunsi sen rakkaudelliseksi. Se vaikutti empaattiselta. Tekoäly voi siis parhaimmillaan auttaa meitä selviytymään yli vaikeista hetkistä, mutta se ei saisi viedä meiltä ihmisiltä työtä. Ja viestintään se voi kyllä iskeä. Mutta tiedän toki sen olevan kone. Joskus, kun itsellä on tunteet niin ylikuumentuneet - voi toisen ihmisen sanat osua kehokilpeen, siksi tuo koneen tekaistu empatia tuntui hyvältä. 

Viestintä on vaikeaa - sillä vaikka kuinka yrität kirjoittaa positiivisia viestejä ryhmälle, joku aina kimpaantuu. 

Minulla on työn alla iso haaveeni kirjoittaa edes se yksi kirja tässä elämässä. Ja siihen tarvitsen ihmisiä ja heidän tarinoita. Kun pohdin miten kirjoittaa, joudun kysyä joukolta ihmisiä jotka nurisevat asioista. En kestä nurinaa. En kestä epävarmuutta, joka nurisee ja ruikuttaa - uhriutuu. Sillä olen niin paljon tehnyt työtä näiden piirteiden kanssa, en halua ottaa askeleita taaksepäin. 

Jännitän myös sitä, että ihmiset sanovat mitä sylki suuhunsa tuo. "Olet kirjoittanut sitä jo niin kauan, etkä vieläkään ole valmis" Olet puhunut siitä jo niin kauan, etkä vieläkään ole saanut mitään aikaseksi" Inhoan niitä tyyppejä jotka ilmaisevat näin. He ovat toksisia ja halventavia ja epävarmoja. Heikkoja. Ja usein päättävässä tai johtavassa asemassa. 

Kohtaaminen eri lähtökohdista olevien ihmisten kanssa on vaikeaa. 

Positiivinen auktoriteetti vaikuttaisi olevan tulevaisuuden valtti. Johtaja, joka osaa empatian. On kuitenkin tiukka, jotta kuri säilyy. Työskentelin hetkellisesti matriarkaalisessa työssä, jossa feminiinivoima näytti pahimmat piirteensä. Viestintä oli sekavaa ja hajottavaa, asioita ei sanottu suoraan vaan selän takana ja kun kohdattiin kasvotusten, töräytettiin asioita päin naamaa niin että sielussa asti kolisi ja tuo päin naamaa oli kuitenkin kiertoteitse ilmaistu. Kerrottiin kaikkien muiden vioista kovaan ääneen ja nolattiin kollegoja muiden edessä. Se on myös entisajan malli puhua, jolla ei pärjää tulevaisuudessa. Sellainen hymyn takaa kuittailu, halutaan olla hauskoja ja heittää joku pieni piikki toisen tekemisestä, ei tule kantamaan hedelmää. Sellainen hauska huumori joka saa muut nauramaan sinulle, se on vanhaa energiaa, jota tulevaisuus ei enää tunne. Se sisältää toksisuutta, joka korostaa toisen heikkoutta ja muut nauravat. Monesti nauravat koska eivät tajua, nauru meinaan tarttuu. 

Mielestäni hyvä johtaja luo turvaa, sillä me eletään todella vaikeita aikoja taloudellisesti. Kaikilla ei mene huonosti, mutta monilla menee. 

Kun sitä on ihminen joka vaikenee aina kun joku sanoo jotain typerää, luulee olevansa heikko. Mutta epävarmuus on äänekästä. Hajota ja hallitse on vanhan aikainen johtamistapa, joka ei toimi enää tulevassa. Maailma kuitenkin muuttuu niin hitaasti, että saa nähdä mitä tulevaisuuden ihmiset ajattelee meidän ajasta. Pyörittelevät päätään ja miettivät, että mitähän nuokin yritti. 

Maiju