Kapeakatseisuus

 Maailmassa on aina vallitsevana dualismi, eli kaksi vastakkaista puolta. Jos on vihaa, on rakkautta. Jos on ihailua, on kateutta. Jos joku menestyy julkisesti, joku kadehtii julkisesti jne. 

Usein joku asia herättää meissä tunteen ja me automaattisesti joko ihailemme tai hyljeksimme. Käytän esimerkkinä vanhemmuutta. Kun tulee äidiksi saa kuulla paljon ojentamista tai vaihtoehtoisesti itse on niin vahva, että ojentaa muita. Helposti tuomitsee asian. 

Maailmassa kuitenkin aina vallitsee tietynlainen tasapaino - kun vaaka kallistuu toiseen suuntaan, se aina palautuu takaisin. Esimerkiksi historia kiertää kehää, se toistaa itseään. Historia elää ihmisten mielessä ja palaa takaisin eri muodoissa. 

Näin hienon kirjoituksen, että et näe tulevaa, mutta näet menneen. Menneestä poimit oppimiasi asioita. Me emme kuitenkaan voi tietää tulevaa, vaikka sitä jollain tasolla osaisimme ennustaa. Voimme päätellä asioita tapahtuvaksi ja nähdä ulkopuolelta, kuinka jokin asia kiertää kehää, emme silti voi täysin tietää. Ihmiskunta ei kuitenkaan tuntuisi olevan niin viisas, että se oppisi - sillä meitä on niin paljon. 

Elän elämää, jossa teemoina ovat rankat asiat. Ne ovat olleet lapsesta asti. Hautasimme enoni, kun olin 5 vuotias. Olin puettuna vaaleanpunaiseen mekkoon. Olisiko minulla pitänyt olla musta mekko mielummin, voisi ajatella. Tai miksi olin lapsena hautajaisissa? Pitäisikö kuolema kieltää lapsilta? Olisiko lapset turvassa, jos he eivät tietäisi mitään elämästä. Jos ajatellaan dualismin kautta ja lapsilta tarkoituksella piilotetaan kuolema - kuoleman kohtaaminen tulee rajumpana kohdattavaksi. Jos asia on neutraali - voi sen kohtaaminenkin olla neutraalia. Osaanko kertoa tämän oikein? Aina kun piilottaa, se paljastuu. Aina kun häpeää - se nousee kummittelemaan. Se on dualismia. Kun kontrolloi ja käyttää valtaa - jossain vaiheessa joutuu luovuttaa ja alistua. Elämä aina opettaa ja on viisaampi. Vai olisiko se tämä meidän projektori, jonka läpi maailmamme tapahtuu. Se josta puhutaan, että tämä elämä on hologrammi. 

Kuolema on varjostanut elämääni aina. Olin vatsassa kun ukkini kuoli. Olin 5-vuotias kun enoni kuoli. Minulta on kuollut viimeinen isovanhempani kun olin 27 -vuotias. Sen jälkeen siirryttiin lähemmäs. Isäni kuoli kun olin 29-vuotias. Halusin näyttää lapsilleni kuolemaa. Me hyvästelimme yhdessä marsun, kun aika oli. Kun isän kuolemasta oli mennyt pari vuotta, mieheni puolelta lähti eno. Seuraavaksi minun täti. Kun halusin kasvattaa lapseni oikeudenmukaisiksi - kohtasivat he ystäviä, jotka eivät sitä ollut. Sain tämän sairauteni ja mietin kohtaloani. Miksi toisille annetaan elämä, jossa he eivät joudu kohtaamaan mitään rankkaa? Miksi minä valitsen elämän, joka repii ja raastaa sydämeni vereslihalle. 

Olin noin viidennellä luokalla kun kohtasin perheväkivaltatilanteen ja näin sen epäonnisen päätöksen. 

Kun kasvoin aikuiseksi - ympärilläni oli päihteitä, väkivaltaa, sovinismia. En nähnyt silloin tulevaan, mutta kun minusta tuli äiti - näin menneeseen. Ei lapsilleni sitä maailmaa. Ajattelin. Kielsin sen. 

Kuitenkin kohtalo päätti tutustuttaa lapseni siihen maailmaan. Vaikka tein mitä. Sen voisi kapeakatseisesti perustella jonkun tilanteen syyksi, mutta sehän olisi väärin. Siinä uhriutuu. Elämässä tapahtuu asioita, voimmeko me ruohonjuuritason ihmiset muuttaa mitään muuta kuin niitä pieniä asioita. Me olemme nähneet miten meihin vaikuttaa lama, sähkökriisi, sota, korona. Ne ovat valtavia ja massiivisia tapahtumia joita pieni ihminen joutuu käsitellä. Me emme kukaan tiedä mikä on oikein vaikka meillä olisi miljoona asiantuntijaa kertomassa. 

Moni asia tuntuisi olevan mielipiteiden varassa. Rahan ja vallan varassa. Me joudumme osaltamme linkoon, joka kertoo meille meidän valinnoistamme, meidän kohtalostamme. Sielumme tulee tänne maan päälle kasvamaan ja kehittymään. Maksamaan velkaa tai korjaamaan satoa. 

Kun näemme jonkin asian ulkopuolellamme ja meissä herää tuominta, me emme tuomitse vain tuota asiaa vaan myös tulevaa itseämme, joka mahdollisesti löytää itsensä tuosta samankaltaisesta tilanteesta jossain vaiheessa elämää. Silloin kohtaamme ymmärryksen. 

Kapeakatseisuus voi olla avain ymmärrykseen. Jos haluat ymmärtää. Kun et ymmärrä - elämä opettaa. Se on joskus jopa pelottavaa, miten kovalla kädellä se myös opettaa. 

Olen mahdollisesti edellisessä elämässä ollut tyranni, sillä olen saanut turhan paljon vaikeita asioita käsiteltäväksi. 

Maiju

Minkälaista on vetävä kirjoitus?

 

Silloin kun kirjoitusjumi iskee - tulee mietittyä onko oma kirjoitus hyvää? Onko se ajankohtaista? Herättääkö se kiinnostusta? 

Omat aiheeni ovat todellakin menneet todella leijuvista aiheista erittäin maanläheisiin tapahtumiin. Huomaan kuitenkin surun olevan todella kiinnostava aihe maailmalla. Kun maailmalla tapahtuu kaikkea surullista, mihin on vaikeaa vaikuttaa itse - saa helposti sellaisen tunteen ettei välitä mitä siellä tapahtuu. Mutta se ei ole totta, sitä välittää niin paljon, että ajattelee tämän olevan jopa itsensä suojelua, että lakkaa seuraamasta ja lukemasta turhankin raflaavaa ja tunteisiin vetoavaa kirjoitusta. Lietsova, vihan kyllästämä kirjoitus ei auta saamaan kuin tunteensiirtoa. Jos haluaa vaikuttaa ihmisiin, kannattaa aina rauhoittua ja kirjoittaa asiallisesti. 

Usein hyökkäävä pelottelulla lietsova kirjoitus saa lukijan kehokilven nousemaan ja hyvä asia saa huonon vaikutuksen. Tästä voimme toki olla eri mieltä. Ihminen turtuu, jos lietsotaan. Se alkaa suojautumaan. Lietsoja usein tästä suuttuu vielä enemmän. 

Kun on herkkä ja käsiteltäviä aiheita on paljon, on pakko suojata itseään tiedonpaljoudelta. 

Algoritmit ovat erikoisia. Vaikka kuinka yritän opettaa sitä omilla kiinnostuksen kohteilla, se silti näyttää minulle surua. Onko suru tällä hetkellä myyvä aihe? Se ei näytä minulle erilaisia valokuvaajia tai koruntekijöitä, vaan syöpää sairastavia. Kuolleita lapsia, lapsen menettäneen kokemaa surua. Ja sehän osuu itselläni ydinpelkoon - lapsen menetyksen pelkoon tai hylkäämisen pelkoon. Minun alitajunta ruokkii omia kipujaan videoilla, jossa äiti istuu lapsensa haudalla. Samalla kiitän jos saan omani pitää. 

Nykyään otsikointi on tärkeää, vaikka sisältö olisikin ihan bullshittiä. Sillä otsikko tuntuisi olevan se jonka avulla artikkeleita klikataan auki. Kiinnostavuudella kilpaillaan, ei niinkään sillä onko sisältö valtavan hyvää. Raflaavat tekstit myyvät, tunteita herättävät ja skandaalin hakuisetkin. 

On vaikeaa sanoittaa mikä kenellekin on vetävä kirjoitus, sillä meitä lukijoita ja kokijoita on paljon erilaisia. Toinen ihastuu kauniiseen kirjoitustapaan, toinen vihastuu siitä. Toinen ihastuu faktapohjaiseen ja rivit suorassa kirjoitukseen, toinen ärsyyntyy siitä. Lennokas taiteellinen kirjoitus tuntuu ihanalta ja kauniilta, soljuvalta joka tuntuu sydänalassa asti, toinen ei ymmärrä siitä mitään. Maailmassamme on niin paljon niin eri tavalla hahmottavia ihmisiä, että on vain löydettävä oma tapa kirjoittaa. 

Viestinnässä on erilaisia tapoja vaikuttaa tunteisiin, ja niihin taas soveltuu kuva ja vetävä teksti. Tai vaihtoehtoisesti jopa video. 

Vaikka kovasti haluaisimme vaikuttaa ihmisiin kirjoittamalla tai somepäivityksillä, taidamme silti olla kaikenlaisten algoritmien, isojen alustojen armoilla. Siellä päätetään mikä on meistä ihmisistä kiinnostavaa. Toki täytyy siellä myös jatkuvasti tehdä ja olla ja olla kiinnostava ja mitä näitä nyt on. 

Jatkuvasti on mietittävä myös myyntiä - yrittäjänä kun on. Mutta myynti itsessään on ihmisille välillä kuin punainen vaate. Siksi nykyajan kilpailussa onkin osattava olla myymättä. Ja annettava asiakkaan itse valita ostaako.  Tavallaan kirjoittaminen on myyntiä, vaikka raha ei liiku. Myyt ajatuksia, mielikuvia, mielipiteitä. Ja sitä me teemme kaikki jotka keskustelemme muiden kanssa. Me kerromme kokemuksiamme asioista ja samalla ikäänkuin myymme. Sehän tässä jännää onkin, ettemme tiedosta sitä tekevämme. 

Kirjoittaminen ja viestintä on vallankäyttöä, siksi se onkin niin valtavan vaikuttavaa ja tärkeää. Mihin haluaa valtaansa käyttää? Mutta esimerkiksi valta sana voi korostua meille eri tavoin riippuen siitä mitä olemme kokeneet elämässämme. Valta voi tarkoittaa meille eri asioita. Siksi kirjoittaminen on vaikeaa. 

Ainiin ja kerroin kirjoittavani toista blogia. Ilmeisesti uusi alusta ei vielä toimi ja domainit ym mitä näitä on, ne ovat uhkia. Eli älkää menkö uuteen blogiini.. universumi viestittää tällä itselleni jotain. Sulkee taas kanavani viestiä mistä tykkään. 

Maiju

Kirjoitan, olen siis olemassa

 

Olen ollut hiljainen tämän koko vuoden puoliskon. Kehoni lähti purkamaan kipua joka diagnoosista syntyi. Olisihan se hullua, että kuulee sairastavansa lymfosyytti leukemiaa, eikä se tuntuisi miltään. Olen ollut hiljaa, enkä ole jaksanut tehdä juuri mitään ylimääräistä. Olen viettänyt normaalia elämää, mutta en muista koko puolesta vuodesta juuri mitään. Olen nauranut, mutta silti sisälläni on jäytänyt. Minulle erikoista on se, että kukaan ei näe sisälleni. 

Olen ikäänkuin vahakasvo, joka hymyilee. Jos sanon että asiat ovat hyvin, näytän myös siltä, eikä kukaan välttämättä tiedä, että pelko on alkanut nakertaa sisukalujani. Tiedän, mieleni tasolla kaiken olevan kunnossa - kehoni ei vaan ole mielen kanssa täysin samaa mieltä. 

En oikeastaan kykene muistaa paria viikkoa taaksepäin, miten kaikki oikein meni - mutta itkin, repesin valtavaan itkuun katsottuani ensin pari itkua laukaisevaa elokuvaa. Olin pari päivää ahdistunut ja kipuilin, enkä osannut sanoittaa omia tunteitani. En pelkää kuolemaa, en vain halua sitä. Osasin erotella nämä kaksi tunnetta toisistaan, en oikeasti halua kuolla. Tehtävää on niin paljon. Olen pelännyt kuolemaa aiemmin ja se pelko asetti minut laatikkoon, jossa oli todella ahdasta. 

Haluan nähdä lapsenlapsia, jos nyt sellaisia meille tulee. Haluan muuttaa taloon, jossa meillä on rakennusverstas. Haluan oppia tekemään käsilläni vieläkin enemmän asioita kuin nyt, mutta nähtävästi ihan ensiksi täytyy kasvattaa peruskuntoa, että jaksan tehdä kaikenlaisia unelmiani. 

Elämä on vähän kiero aina aika ajoin. Pelkoni tiivistyi siihen, että tunsin rinnan sivulla kipeän patin. Ajattelin, että jaahas tässä se nyt on. Minut halutaan pois täältä. Muistan isäni katseen, kun hänelle sanoin "sinä paranet tästä"  - Se katse kertoi, ettei hän parane. Vuosi myöhemmin hän kuoli. Vaikka kuinka yritin ajatuksillani häntä pelastaa. Kun hänestä jouduin luopua, minulta hävisi elämästä ilo todella pitkäksi aikaa. Kun tätini sairastui, hän ei päästänyt lähelleen. Hän lähti nopeasti. Kun lopulta pääsimme häntä katsomaan, hänet tunnisti vain silmistä, muuten syöpä oli hänet runnonut ja kuihduttanut. Kun menettää kuolemalle tärkeimpiä ihmisiä, sitä turtuu. On vaikeaa sanoittaa miltä se tuntuu, mutta kuitenkin tänne kun on jäätävä ja jaksettava hoitaa hommansa, se tekee loven elämäniloon. Voisi vaan itsekin ratketa ja heittää läskiksi, mutta ei voi, sillä oma perhe on vielä hoidettavana. Se kuitenkin auttaa jaksamaan. 

Menin saunaan kohdattuani tämän synkän hetkeni, laitoin musiikkia soimaan ja kävin kauppaa kohtalon kanssa. "Jos haluat minut täältä viedä, niin kerro se, jotta voin järjestellä asiat" Soitin lääkäriin ja kerroin kaikesta mitä minulle oli tullut ja he ottivat heti vakavasti asiani ja pääsin kokeisiin. Ensi viikolla menen tapaamaan lääkäriä. Asiani sujuivat hienosti. Ja oli vain yksi kohtaaminen terveydenhoitoalan ihmisen kanssa joka oli suoraan sanottuna ärsyttävä. Hänelle laitoin luurin korvaan ja sanoin pidä tunkkisi. En voi sietää ihmiskohtaamisia, jossa jo äänestä kuulee narinan ja lopulta et saa hänestä tolkkua. Mutta sinulle jää viallinen olo. Jostain syystä vaikka kuinka olisit ystävällinen, kuulet toisen äänestä kuinka hän ei tiedä onko hän lintu vai kala. Mutta yrittää olla jonkin sortin päättävä vanhan kansan ojentava petolintukala. Ehkä vähän toisella lauseella mollaa kollegojaan sinulle. Äh, en siedä näitä tyyppejä enää yhtään. Ota nyt minustakaan selvää. 

Luominen on terapiaani. Jos minä kirjoitan, otan valokuvia, teen koruja tai muuta käsitöitä, joissa tunteet virtaa - olen elossa ja olemassa. Jos en tee näitä ja sulkeudun, olen katoamassa. Sillä ydin syyni olemiselleni on avoimuus ja jakaminen. Jos en tee omia juttujani, jotka tuo iloa, olen luovuttanut ja kadonnut, hävinnyt maailmastani. Minulla ei saa olla työtä, joka vie voimani etten jaksa luoda, mutta ei saa olla myös ihmisiä jotka syövät energiaani. Jos joudun joskus hoitoon, mikä ei millään tavalla ole varmaa - jännitän, että päästän irti, mieleni päästää irti. Ja toivon ettei minua koskaan hoida petolintukala. Toivon, että minua hoitaa joutsen.

Olen pyrkinyt pitämään kehoni ja mieleni ystävinä, linjassa keskenään. Lokakuussa kuitenkin ne irtosivat yhteydestä. Mieleni sanoi kaikille, "minulla on kaikki hyvin. Tämä ei ole vakava sairaus, voin tästä selvitä." Kehoni tärisi joka kerta, kun suuni aukesi. En vain kyennyt hyväksymään asiaa. Se oli vierasta. Aloin yhtäkkiä kärsimään hartiakivuista, joista olin päässyt aikoja sitten. Tänä vuonna on ollut jo kolme flunssaa. Eikä ole ollut minkäänlaista intoa kirjoittaa. Olen tehnyt kyllä asioita, sillä teen aina asioita. Olen oppinut, että selviytymiskeinoni on jatkaa elämää normaalisti - sielu vaan puuttuu. 

Olen toisinaan turhautunut itseeni, koska harva tunnistaa todellista minua, näkisi lävitseni ja sanoisi "nyt ei ole kaikki hyvin". Kohdallani jos negatiiviset ajatukset pääsevät nakertamaan, alan vetämään vääriä ihmisiä puoleeni, miellyttäminen alkaa ja pelot palautuu. En halua sitä enää. Niin valtava määrä henkistä työtä takana, enkä halua enää palata vanhoihin haavoihin. 

Mutta, ehkä on aika mennä vielä enemmän kohti omaa sieluani. Loin uuden blogin, sillä tämä alkaa kiukutella. En saa enää ladattua kuvia, vaan käytän vanhoja kuviani. Jos haluat seurata taidematkaani, niin tässä https://maijuli.blogaaja.fi

En luovu tästä blogista, mutta siirryn uudenlaiseen alkuun silti. Sairaus sai minut säikähtämään. Kuka olen nyt? Olen kuitenkin edelleen yhteydessä henkeen, joka tuottaa sanoja, henkeen joka luo ja henkeen joka tuntee iloa. Sitä yritän kanavoida ja ylläpitää. Kiitos sinulle, kun olet jaksanut höpinöitäni lukea. En yhtään tiedä mitä siellä päässä kirjoituksistani ajatellaan, sillä en juuri palautteita saa. Mutta siitä huolimatta, vaikka kaikki olisi suoraan sanottuna perseestä. Jatkan silti.  

Maiju