Olen ollut hiljainen tämän koko vuoden puoliskon. Kehoni lähti purkamaan kipua joka diagnoosista syntyi. Olisihan se hullua, että kuulee sairastavansa lymfosyytti leukemiaa, eikä se tuntuisi miltään. Olen ollut hiljaa, enkä ole jaksanut tehdä juuri mitään ylimääräistä. Olen viettänyt normaalia elämää, mutta en muista koko puolesta vuodesta juuri mitään. Olen nauranut, mutta silti sisälläni on jäytänyt. Minulle erikoista on se, että kukaan ei näe sisälleni.
Olen ikäänkuin vahakasvo, joka hymyilee. Jos sanon että asiat ovat hyvin, näytän myös siltä, eikä kukaan välttämättä tiedä, että pelko on alkanut nakertaa sisukalujani. Tiedän, mieleni tasolla kaiken olevan kunnossa - kehoni ei vaan ole mielen kanssa täysin samaa mieltä.
En oikeastaan kykene muistaa paria viikkoa taaksepäin, miten kaikki oikein meni - mutta itkin, repesin valtavaan itkuun katsottuani ensin pari itkua laukaisevaa elokuvaa. Olin pari päivää ahdistunut ja kipuilin, enkä osannut sanoittaa omia tunteitani. En pelkää kuolemaa, en vain halua sitä. Osasin erotella nämä kaksi tunnetta toisistaan, en oikeasti halua kuolla. Tehtävää on niin paljon. Olen pelännyt kuolemaa aiemmin ja se pelko asetti minut laatikkoon, jossa oli todella ahdasta.
Haluan nähdä lapsenlapsia, jos nyt sellaisia meille tulee. Haluan muuttaa taloon, jossa meillä on rakennusverstas. Haluan oppia tekemään käsilläni vieläkin enemmän asioita kuin nyt, mutta nähtävästi ihan ensiksi täytyy kasvattaa peruskuntoa, että jaksan tehdä kaikenlaisia unelmiani.
Elämä on vähän kiero aina aika ajoin. Pelkoni tiivistyi siihen, että tunsin rinnan sivulla kipeän patin. Ajattelin, että jaahas tässä se nyt on. Minut halutaan pois täältä. Muistan isäni katseen, kun hänelle sanoin "sinä paranet tästä" - Se katse kertoi, ettei hän parane. Vuosi myöhemmin hän kuoli. Vaikka kuinka yritin ajatuksillani häntä pelastaa. Kun hänestä jouduin luopua, minulta hävisi elämästä ilo todella pitkäksi aikaa. Kun tätini sairastui, hän ei päästänyt lähelleen. Hän lähti nopeasti. Kun lopulta pääsimme häntä katsomaan, hänet tunnisti vain silmistä, muuten syöpä oli hänet runnonut ja kuihduttanut. Kun menettää kuolemalle tärkeimpiä ihmisiä, sitä turtuu. On vaikeaa sanoittaa miltä se tuntuu, mutta kuitenkin tänne kun on jäätävä ja jaksettava hoitaa hommansa, se tekee loven elämäniloon. Voisi vaan itsekin ratketa ja heittää läskiksi, mutta ei voi, sillä oma perhe on vielä hoidettavana. Se kuitenkin auttaa jaksamaan.
Menin saunaan kohdattuani tämän synkän hetkeni, laitoin musiikkia soimaan ja kävin kauppaa kohtalon kanssa. "Jos haluat minut täältä viedä, niin kerro se, jotta voin järjestellä asiat" Soitin lääkäriin ja kerroin kaikesta mitä minulle oli tullut ja he ottivat heti vakavasti asiani ja pääsin kokeisiin. Ensi viikolla menen tapaamaan lääkäriä. Asiani sujuivat hienosti. Ja oli vain yksi kohtaaminen terveydenhoitoalan ihmisen kanssa joka oli suoraan sanottuna ärsyttävä. Hänelle laitoin luurin korvaan ja sanoin pidä tunkkisi. En voi sietää ihmiskohtaamisia, jossa jo äänestä kuulee narinan ja lopulta et saa hänestä tolkkua. Mutta sinulle jää viallinen olo. Jostain syystä vaikka kuinka olisit ystävällinen, kuulet toisen äänestä kuinka hän ei tiedä onko hän lintu vai kala. Mutta yrittää olla jonkin sortin päättävä vanhan kansan ojentava petolintukala. Ehkä vähän toisella lauseella mollaa kollegojaan sinulle. Äh, en siedä näitä tyyppejä enää yhtään. Ota nyt minustakaan selvää.
Luominen on terapiaani. Jos minä kirjoitan, otan valokuvia, teen koruja tai muuta käsitöitä, joissa tunteet virtaa - olen elossa ja olemassa. Jos en tee näitä ja sulkeudun, olen katoamassa. Sillä ydin syyni olemiselleni on avoimuus ja jakaminen. Jos en tee omia juttujani, jotka tuo iloa, olen luovuttanut ja kadonnut, hävinnyt maailmastani. Minulla ei saa olla työtä, joka vie voimani etten jaksa luoda, mutta ei saa olla myös ihmisiä jotka syövät energiaani. Jos joudun joskus hoitoon, mikä ei millään tavalla ole varmaa - jännitän, että päästän irti, mieleni päästää irti. Ja toivon ettei minua koskaan hoida petolintukala. Toivon, että minua hoitaa joutsen.
Olen pyrkinyt pitämään kehoni ja mieleni ystävinä, linjassa keskenään. Lokakuussa kuitenkin ne irtosivat yhteydestä. Mieleni sanoi kaikille, "minulla on kaikki hyvin. Tämä ei ole vakava sairaus, voin tästä selvitä." Kehoni tärisi joka kerta, kun suuni aukesi. En vain kyennyt hyväksymään asiaa. Se oli vierasta. Aloin yhtäkkiä kärsimään hartiakivuista, joista olin päässyt aikoja sitten. Tänä vuonna on ollut jo kolme flunssaa. Eikä ole ollut minkäänlaista intoa kirjoittaa. Olen tehnyt kyllä asioita, sillä teen aina asioita. Olen oppinut, että selviytymiskeinoni on jatkaa elämää normaalisti - sielu vaan puuttuu.
Olen toisinaan turhautunut itseeni, koska harva tunnistaa todellista minua, näkisi lävitseni ja sanoisi "nyt ei ole kaikki hyvin". Kohdallani jos negatiiviset ajatukset pääsevät nakertamaan, alan vetämään vääriä ihmisiä puoleeni, miellyttäminen alkaa ja pelot palautuu. En halua sitä enää. Niin valtava määrä henkistä työtä takana, enkä halua enää palata vanhoihin haavoihin.
Mutta, ehkä on aika mennä vielä enemmän kohti omaa sieluani. Loin uuden blogin, sillä tämä alkaa kiukutella. En saa enää ladattua kuvia, vaan käytän vanhoja kuviani. Jos haluat seurata taidematkaani, niin tässä https://maijuli.blogaaja.fi
En luovu tästä blogista, mutta siirryn uudenlaiseen alkuun silti. Sairaus sai minut säikähtämään. Kuka olen nyt? Olen kuitenkin edelleen yhteydessä henkeen, joka tuottaa sanoja, henkeen joka luo ja henkeen joka tuntee iloa. Sitä yritän kanavoida ja ylläpitää. Kiitos sinulle, kun olet jaksanut höpinöitäni lukea. En yhtään tiedä mitä siellä päässä kirjoituksistani ajatellaan, sillä en juuri palautteita saa. Mutta siitä huolimatta, vaikka kaikki olisi suoraan sanottuna perseestä. Jatkan silti.
Maiju
