Ota vastaan

 

Ota vastaan ja jaa etenpäin

Kirjoittamisessa ja missä tahansa muussa luovassa tekemisessä itselläni pätee sääntö. "Ota vastaan kaikki mitä saat kanavaltasi." Kaikki alitajunnasta kumpuava idea. Kaikki maalaamiseen liittyvä inspiraatio. Valokuvaamiseen liittyvä paine. 

Kaikki nuo luovat purkaukset ovat opettaneet, että ei ole väliä mitä teen – kunhan teen. Sitä kestää sen aikansa ja sitten se saattaa mennä hetkeksi tauolle. Kun käynnistelin tätä blogia, sormeni sauhusivat. Niin paljon, että vieläkin on keskeneräisiä tekstejä tallennettuna keväältä. En tiedä tuleeko niistä koskaan kokonaisia, ne ovat ideoita. Kaikki ideat eivät ole hyviä tai toteutettavia. Miten sitten kunnioittaa itseään ja tuoda esiin vain niitä jotka ovat julkaisukelpoisia. Tämä on iso kysymys itselleni, sillä jos sensuroin itseäni liikaa, lopetan ja luova kanava missä se nyt onkaan –  katoaa. Ei tule mitään. Kanavia on monenlaisia. Omat kanavani keskittyvät luovuuteen taiteessa. Ei niinkään työssäni. Tiedostan käyttäväni luovuuttani päivittäin työssäni, mutta en voi samalla tavalla käyttää inspiraatiota ja laittaa sitä vain jäähylle odottamaan uutta aikaa. Työ kun on osittain rutiininomaista ja työ ohjaa tekemisiäni, ei inspiraatio tai näkymätön kanava. Joskus toki se pääsee pilkahtamaan sielläkin. Maalaamisessa olen purkanut tunteitani. Kun olen kokenut vihaa, olen ottanut pensselin käteen ja sutinut menemään. Laittanut vahvaa musiikkia soimaan ja maalannut. Kaikki tämä luovan kanavan etsiminen on tehnyt minusta minut. Olen löytänyt oman elämäni kipinän. En tiennyt tällaisesta kipinästä nuorena. Minähän olin huono ihan kaikessa mihin ryhdyin. Mielestäni. Siksi en mihinkään ryhtynyt. 

On aika tekemiselle ja on aika levolle. Kun antaa itselleen luvan rauhoittua ja antaa itsestään nousta mitä sieltä onkaan nousemassa, se on jännä kuinka elämä ohjaa. Annoin itselleni luvan kohdata aivan kaikenlaisia tunteita. Pidin itseäni niin outona ja nolona, etten voi sanoa ääneen ajatuksiani. Sanoin ne kuitenkin. Kerroin ne tietokoneelleni. Ihan kaikkia kummallisia ajatuksia ei ääneen kannata ihmiskorville kertoa. Hah - sillä he saattavat muistaa sen, kun olet jo itse mennyt eteenpäin. Korjaan, jos sinulla on joku –  jonka kanssa jakaa luottamuksella asioita, niin jaa. Koska toisesta ihmisestä olen itse saanut heijastettua omia ajatuksiani. Jos ajatukseni ovat olleet epäkelpoja, ympärilläni räjähtelee. Hyvät ajatukset taas sulautuvat ja saavat hyväksynnän. Ja kun nämä antaa itsestään tulla luonnostaan ulos, kasvaa. Oppii itsestään. Kaikenlainen itsensä kieltäminen ja pidättely saa itsensä painumaan piiloon. Oman herkän sisimmän esiin saaminen on työlästä. Niin paljon kaikenlaisia kuoria elämä asettaa ympärillemme, jotka lähtevät jo ihan lapsuudesta. 

Mutta, kun kohtaa itsessään kummallisimmat ja vieraimmat tunteet ja rauhassa hyväksyy ne, niiden voima muuntautuu sinussa, mitenhän sen sanoisi. Ne sulautuvat sinuun ja tulee osaksi sinua, kokonaisuutta. Se taas heijastuu auktoriteetin omaisesti ulospäin. Enkä tarkoita negatiivisen auktoriteetin omaisesti. 

Itsessä tulee ikäänkuin rauha niiden outouksien kanssa ja ne ei enää tuota ajatuksissa kipua. 

Olla villi ja vapaa. Mitä se tarkoittaa? Minulle se on olla minä –  ilman muiden kontrollointia. Kun itse teen valinnat tehdä –  olen vapaa. Jos teen vastoin tahtoani –  ne tuottavat kipua. Tämä ei ehkä ole ihan näin yksiselitteistä, mutta kehoni kertoo missä mennään. Välillä mieleni lähtee laukalle ja yrittää ohjata tai olla päsmäri, mutta keho ei aina ole samaa mieltä. Siksi intuitio on hyvä matkakaveri. Ota vastaan sellaiset asiat jotka aiheuttavat jaloissa painetta. Jalat kertoo –  että nyt mennään. Kummallinen sisäinen paine, joka käskee hommiin. Mutta luovat inspiraatiot ovat myös väsyttäviä. Niihin menee energiaa. Siksi se lepo on loistava matkakumppani. Aivot tarvitsevat lepoa, jotta voi kehittyä. 

Ja kun opettelen oman luovan kanavani vastaanottamista –  uskon, että voin auttaa myös muita. Ja ehkä joku muukin saa tästä jotain. Toivottavasti. 

Kuitenkin oma luonne on opettanut omat kipuni. Tahdon antaa, mutta vain omasta tahdostani. Jos Joku tulee ja ottaa, vie energiaani tai olettaa minun olevan jotain, se vie voimani. 

Elämä herkkyyden kanssa on vähän taiteilua. Ota ja anna. Anna ja ota. Missä järjestyksessä niitä tehdään? 

Maiju

Tuplabuukkaus

 Suurimmat muusani, illuusioideni rikkojat

(Kuvassa eivät ole omat lapseni)

Olen kaksosten äiti ja tehnyt mielestäni parhaani äitiydessä. Olen empaatikko ja erityisherkkä ja nämä piirteet voivat kuormittaa vanhempana todella paljon. Jokaiseen elämänvaiheeseen on kuulunut vaatimuksia kasvatuksessa. Jokaisessa elämänvaiheessa tunteeni ovat raastuneet. Voiko noin edes sanoa? Tuntuu, että olen mennyt vereslihalle, niin tunteiden, sääntöjen - kuin muiden vaatimusten kanssa. En milloinkaan ole pitänyt erityissanoista. En korostetuista sanoista tai varsinkaan korostetulla äänenpainolla sanotuista sanoista. Ehkä tämä johtuu taustastani, sekä herkkyydestä. Herkkyys voimistaa sanoja.

Oli kuitenkin erikoista, että meille syntyi kaksoset. Kukaan ei osannut oikein auttaa, sillä kokemus puuttui. Sain paljon turhaa kommentointia, joka rasitti jo vaativaa tilannettani. Uhriuduin. 

 Ei ollut suvussamme kaksosia. Ei ollut keinohedelmöitystä taustalla, vaan täysin luonnollinen alku -  kuitenkin odottamaton sellainen. En todella voinut ymmärtää mistä ja miksi meille? Mutta kaksosia löytyi sitten todella yli sukupolven takaa ja hyvin kaukaa. He eivät ole identtiset, mutta ehkä sittenkin ovat. Mikään ei ole koskaan ollut selkeää elämässämme. 

Emme saaneet patologiltakaan selkeää vastausta "joko he ovat tai sitten eivät ole" –  sanottiin.

Suhteemme oli täysin tuore. Raakile. Polku oli alusta asti vaikea. Jokainen lisävuosi oli vaikea. Yövalvomiset, äitiyden kivut, muiden vaatimukset, parisuhteen ylläpito ja omat odotuksemme vanhempina – erilaisista perheistä tulleina ei helpottanut elämää. Empaattisuuteni oli muuttunut osittain kylmyydeksi, sillä traumat olivat työstämättä. En näyttänyt tunteitani, sillä olin kovettanut itseni. Olin enemmänkin ankara kuin lempeä. Eikä auttanut, että muut olivat ympärilläni eri mieltä minusta –  he kun eivät nähneet ajatuksiini. Olin todella surullinen. 

Äiti kohtaa ensimmäisen lapsen kohdalla kipuja, epävarmuuksia, ikäviä tunteita. Oma sisin herkistyy. Se maailma, jonka ennen ajatteli normaaliksi, olikin yhtäkkiä muuttunut täysin epänormaaliksi. Kohtasin paljon luottamattomuutta ympäristöstäni. Minuun äitinä ei luotettu, enkä myöskään itse luottanut äitiyteeni yhtään. Lasten pelot olivat rankimmat, he itkivät paljon. Pelkäsivät lähes kaikkea. Minä, joka en itkenyt –  en kestänyt heidän itkua. Elämä kun kovettaa herkän ihmisen. Kun maailma näytti ympärillä herkkyyden olevan kirosana, uskoin sen. Herkkä ihminen itkee. Toiset käsittävät itkun manipuloinniksi. Sisälläni oli käynnistynyt tunteiden taistelu, jota en tietoisessa mielessäni ymmärtänyt –  sillä "kyllä minä pärjään"–  oli mieleni päätös. En pärjännyt. Olisin tarvinnut ammattiapua. Mutta minä ja apu ei kohdannut. Neuvolan täti piti puoliamme, se oli meille paljon.

Sisältäni puuttui erottelukyvyn taito. En osannut erotella edes lapsiani tai heidän tekojaan. Kun kysyttiin kysymyksiä: Kumpi teillä tekee sitä ja tätä –  ahdistuin. En tiennyt, enkä osannut vastata. Eikä herranjestas olisi edes tarvinnut. Pidin vihkossa ylhäällä molempien ruokailuja. Kirjoitin erillisiä päiväkirjoja. Toisella pitkät hiukset, toisella polkkatukka. Vaatteissa värikoodit. Niitä ei milloinkaan sekoitettu.

 Minua ohjasi ylpeys. Liika sellainen. Mutta kun on kovettanut itsensä ja tulee äidiksi kahdelle vahvalle tytölle –  ei ole lopulta vaihtoehtoa, kuin antaa padon murtua ja sallia herkkyyden tulla esiin. 

Kovimmat kipuni 

Oma lapsuuteni ja nuoruuteni oli traumaattinen. Monin eri puolin. Joita en enää kaivelisi, mutta jotka edelleen nousevat pintaan tietyissä hetkissä. En ole missään elämänvaiheessa uskaltanut täysin luottaa, että meillä asiat olisivat erittäin hyvin. En voi kantaa lapsiani. Mutta äiti kantaa ja niin kantaa isäkin. Olisi ihanaa, että äitinä voisin luottaa meillä menevän kaikki hyvin, mutta niin paljon traumaa elämä aiheuttaa. Joka kerta, kun lapseni kipuilee – me kipuilemme. Kun lapsi on taiteilijasielu, hän on herkkä. Surut ja ilot ovat yhtä suuria. Hän sanoo EI epämiellyttäville asioille, hän kontrolloi ympäristöään, muokaten siitä turvallisempaa –  itselleen. Kuitenkin omaan tahtiin tulee saada kasvaa, joka on vaikeaa, sillä vieressä on toinen täysin samanikäinen ja vielä samannäköinen sisko. On löydettävä oma tyyli, oma tapa katsoa elämää. Mutta kun alkaakin aika valmistautua elämään ja elämä ei näytäkään siltä, mitä oli odottanut –  se on pettymys. Se sattuu. Toinen saa iloa ja toinen saa pettymystä. Vanhemmat tuntevat molemmat.

 Ilo kohottaa, pettymys lamaannuttaa. Haluaisin tehdä lasteni eteen enemmän asioita, mutta tiedän, etten voi viedä heidän kipujaan. Enkä tee asioita heidän puolestaan, jotta he oppivat. Heidän tulee itse kasvaa ja oppia kivuistaan. Ja lisäksi oma elämäni on jaksettava kantaa. Tuleehan niitä iloja ja pettymyksiä itsellenikin. Mutta olen jo aikuinen ja osaan asioitani käsitellä. Tai näin luulen, mutta en oikeastaan osaa. Nuori haluaa olla itsenäinen, ehkä on jopa liiankin itsevarma ja elämä tulee ja iskee luun kurkkuun. Siinä kipuilee nuori ja myös vanhemmat. 

Timantit kasvavat paineessa

Vaikka sydämeeni sattuu, on vain työnnettävä heidät maailmalle. Kaksi täysin toisiensa vastakohtaa herkkyystasoltaan, kaksi täysin samannäköistä voimakastahtoista tyttöä. Ympäristö sanoo leikitellen, siinä se kaksi menee missä yksikin. Tai hiukan painavammin: kyllä se on vanhemmissa vikaa, jos ei lastaan saa kuriin. Kerron teille. Maailma ei ole sitä mitä luulet. Kylmät sanonnat satuttaa, ne riipii sellaisen mieltä joka yrittää parhaansa, eikä milloinkaan tuntuisi onnistuvan täysin. Mutta voiko aina onnistua täysin? 

Kun olen päättänyt kivuliasta tunteistani huolimatta tehdä valinnan, jonka seuraukset eivät ole sitä mitä ajattelin niiden olevan. On vaikeaa kantaa seuraukset. 

Uskon, että kaikilla meillä on kipumme. Ne eivät ole samanlaisia, mutta ne ovat niitä jotka kasvattavat kaikkein kovimmin. Raa'immin. Sydäntä vihloo, vatsaan sattuu, kiukun tunteet syövät sisintä, mutta niistä tuntuisi hioutuvan suurin rakkaus ja voima elämälle. Rakastan lapsiani, kaikkia kolmea. Joskus he repivät sieluni irti, joskus he yllättävät yllätyksillään, mutta suurin asia mitä he opettavat on rakkaus. Voiko toista ihmistä rakastaa näin paljon? Kun äiti kehuu lapsiaan, se ei aina tarkoita että on ylimielinen ja taustalla on "oma kehu haisee" katsantokanta. Joskus äiti pitää kivut itsellään ja kehuu lapsiaan, jotta saa peitettyä sen kaiken kivun jota lapset tuovat. Epävarmuudet, pelot, lapsen yksinäisyyden, yksinäisyyden äitinä, erilaisuuden ymmärtämisen. Joskus kokee vihan tunnetta lapsiaan kohtaan, sillä ei tiedä mitä tehdä heidän kanssa, eikä pysty, eikä kykene. Silloin on hetki, kun äitiä tulisi ymmärtää –  ei tuomita. Sillä ne tunteet joita itku ja kiukuttelu voi aiheuttaa, niitä ei vanhempi itsekään ymmärrä. En minä ollut tällainen, miksi lapseni on? Jos ympäristö painaa alas sanoillaan, vanhempi menee enemmän lukkoon. Syntyy kierre. Tämän kirjoittaminen sattuu minua. Lapseni ovat isoimmat kipuni. He ovat kasvattaneet minusta vahvemman ja he ovat tehneet minusta rohkeamman. Uskalluksen olla jotain ihan muuta, mitä ympäristö odottaa minun olevan. He ovat tehneet minusta minut. 

Nuori äiti, vailla päämäärää, saa ympäriltään kuulla paljon tuomitsevia kommentteja tai viisastelijoiden huomautteluja. Mutta kukaan muu ei tunne lastaan niin hyvin kuin äiti ja isä, he jotka lapsen vierellä kasvavat. Vanhemmat saavat nähdä lapsensa todellisen luonteen. Muut saavat parhaat palat. Tai näkevät ne pahimmat. Vanhemmat saavat kaiken, kokonaisuudessaan. Tai vanhemmat saavat jäävuoren  huipun, kantavat vastuun. Voiko vanhempi todellisuudessa tietää lapsistaan kaikkea, vaikka tunteekin lapsensa?

 Ihmiset muokkavat meitä. Eri persoonat saavat meidät ja lapsemme käyttäytymään eri tavalla –  eri seurassa. On vaikeaa tietää miten lapsella menee, kun he eivät kerro myöskään kaikkea, saatat saada vain tunteet, mutta et näe tekoja. Et näe minkälaisien persoonien keskellä hän on ja kun hän kipuilee, mistä kipuilu johtuu? Äitiys on vaikein työ, jota olen koskaan tehnyt. Sitä se on, se on työ ja elämäntapa. Kaikki perheet ovat erilaisia ja kaikkein suurin asia on hyväksyä se. Vanhemmat ovat töissä pikkulapsiaikana 24 tuntia vuorokaudessa ja siihen sisältyy oma työaika. Pahinta mielestäni mitä vanhemmalle on tehdä –  on arvostella hänen lapsiaan hänelle. Sillä vanhempi ottaa ne ihon alle. 

Yksikään kuva ei ole omista tyttäristäni. He eivät anna ottaa kuvia mihinkään, edes kotikansioihin. 

Lapseni ovat persooniltaan vahvoja ja syövät minut elävältä, jos en ole vanhempi. He ottavat kaiken minkä irti saavat ja tehtäväni on asettaa rajat. Se on ollut vaikeinta itselleni, jolla rajoja ei ollut. 

Pari päivää tyttöjen syntymän jälkeen kätilöopiston siivooja tuli vauvakaukalon viereen, jossa molemmat makasivat vierekkäin. Hän katsoi syntymäaikoja ja sanoi iloisesti. "Kylläpä oli hyvä aika syntyä. Samana päivänä kuin tyttäreni, samaan kellon aikaankin. Ei ollut mitään ongelmia, ei uhmaa, ei murrosikää –  ei mitään. Niin helppo lapsi. Nyt jo aikuinen." 

Nuori äiti katseli hiljaisia tuhisevia lapsiaan onnellisena ja luottavaisena. Ihanaa, meillä siis myös tulee helppoa. Saimme ensimmäiset 6 kuukautta nauttia onnesta. Hyvistä yöunista. Silloin tällöin itkuja, mutta ei mitään liian vaikeaa. Kunnes se alkoi. 2 vuotta valvomista, sairastelua, korvatulehduskierre tuplana ja eri aikaan. Vahva temperanmentti. Riidat mieheni kanssa, mielenterveys oli kovilla. Pakenin töihin mielenterveyteni takia. Siellä sain haasteita, olin hankala, sillä lapset sairastelivat. Puhkesi valtaisat allergiat. Lopulta masennuin. Pärjäsin ja sinnittelin ja olin vihainen. En voinut kontrolloida elämääni, en asettaa rajoja, olin kuormitettu ja kiukkuinen. Tässä vaiheessa minua epäiltiin äitinä, sain todella rumia kommentteja. Mutta kaikki tällaiset ihmiset katosivat elämästäni ja kaikki jotka sanovat näitä kommentteja kantavat omaa likasäkkiään. Lopulta menetin isäni ja saimme entistä vähemmän apua. Juuri heidän kanssa olisin tarvinut isää, mutta hän sairastui. Se vei minut surun ja yksinäisyden kierteeseen, syvälle pohjalle –  josta en tiennyt tulenko koskaan nousemaan. Nousin. Puhutaan sielun pimeästä yöstä, yöni kesti noin 15 vuotta. Tämän aikana käsittelin menneet traumanikin. Aamu ei tunnu kuitenkaan sarastavan oikein vieläkään. Nyt ihailen auringonlaskuja. Yötä en enää katsele.

3 herkkää tyttöä, herkkä äiti ja vielä isä. Huh. Siinä on paljon tunnetta. Herkkä ei ole heikko, vaan sanotaanko –  että helvetin vahva. Siinä mennään vuoristoradalla –  ylös ja alas ja hyvin lujaa. 

                                        Maiju

Virheet

 Rakasta itseäsi virheistä huolimatta

Oletko koskaan tehnyt virhettä, joka on kostautunut tai jota olet katunut? Satuttanut tai valehdellut ja syyllisyys on iskenyt jälkeenpäin? Sanonut jotain tyhmää, joka on hävettänyt.

On ihmistyyppejä, jotka eivät koskaan myönnä virheitään muille. Kertovat etteivät ole koskaan tehneet jotain tai kokeneet jotain, jonka sinä taas olet. Tämä voi saada tuntemaan itsesi erilaiseksi ja yksinäiseksi. "Olenko ainoa"?, ehkä kysyt itseltäsi. Tästä voi syntyä häpeää ja yleensä tunnelukko. Sinne se piilotetaan alitajuntaan. Kunnes se jonain kauniina päivänä pilkahtaa esiin eri muodossa. Jos jatkaa tunteen tukahduttamista, se ikäänkuin paisuu alitajunnassa ja kahlitsee kantajaansa. Pulpahdellen sitten pintaan mitä erilaisemmissa tilanteisssa. Tässä on ikävänä seurauksena helposti katkeruus.

Kaikki tekevät virheitä. 

Ei ole olemassa täydellistä ihmistä, virheetöntä. Esimerkiksi sosiaalinen media tai media ylipäänsä voi antaa mielikuvia, jonkun henkilön täydellisyydestä. Mutta kukaan elävä olento ei voi olla täydellinen. Sehän on aivan mahdotonta. Esimerkiksi ihmisen kasvot ovat kaikilla erilaiset, oikea ja vasen eivät ole identtiset. Niissä on aina pieniä eroja. Vaikka luulisit näkeväsi täydellisen vartalon, vartalon takana voi olla jokin epätäydellisyys. Tai näkisit täydellisen puhujan, taustalla voi olla pitkä työ epävarmuutta, pelkoa. Täydellinen ihminen analyyttisyydessä, ei ole täydellinen tunteissa tai jossain muussa piirteessä. Kaikilla on heikkoutensa. Joku korostaa omaa elämäänsä, hän on voinut juuri kokea valtavaa kipua. 

Illuusio täydellisyydestä on nykyihmisen vitsa. 

Kukaan ihminen ei pääse elämästään läpi täydellisenä, ei hän olisi silloin ihminen –  vaan robootti. Mutta mitä olen robooteista oppinut, niissäkin on ohjelmointivirheitä.

Ihminen hakeutuu kivusta pois, kipu on satuttava tunne, siksi on hyvä pohtia kipua. Miksi kipuilee? Mitä kipu opettaa?

Virheet ovat virheitä jonkun mielestä. Joskus se on jonkun toisen mielestä iso ja mahdoton, vaikka sanottujen korostettujen sanojen kautta tai joskus se on iso - sinun itsesi korostettujen sanojen kautta. Äänenpaino on myös ratkaisevaa miten ilmaistaan virheitä. Myös jos käyttää alentavia sanontoja "Oletko tyhmä" Etkö tätäkään ymmärrä" –  tyyppisiä, alaspäin painavia "totuuksia". Nämä saavat sanojan nousemaan ikäänkuin yläpuolelle –  valta-asemaan, negatiiviseen sellaiseen.

Meissä ihmisissä on paljon heikkouksia, siksi olemme inhimillisiä. Mutta, kun me verrataan toisia negatiivispainotteisesti, haukkuen, mollaten – selän takana tai päin naamaa. Tuomme omat heikkoutemme esiin. Piilotamme jotain myös itseltämme, jota emme halua nähdä. Ja se jos jokin aiheuttaa kipua. Kaikkialla.

Asiakaspalvelu, iso työyhteisö, iso kaveripiiri ja iso suku, sekä elämänpiiri on opettanut ihmisyydestä paljon. Sekä läheisien menettäminen, niin kuolemalle kuin vain elämälle. 

Toisien mielestä virhe, ei ole virhe. Toiset tuomitsevat näkemättä, pelkän kuulopuheen perusteella. Toiset taas pelkän ensivaikutelman perusteella tuovat omia totuuksiaan omista kokemuksistaan tai kaverin kokemuksista, mikä on virhe  – 'heidän mielestä'. Mutta tämä ei ole mikään absoluuttinen totuus, se on mielipide. Eikä välttämättä päde kohdallasi. Eikä edes välttämättä ole virhe. Me emme ole samanlaisia, joten ei ole ketään täydellistä kehen verrata. Toki yleisin tapa verrata, on tuoda rikkaiden tai kuuluisuuksien elämä esille tai lainataan esimerkiksi Albert Einsteinia. Mutta he ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat tehneet paljon virheitä. 

Sellaisia ihmiset ovat. Joku löytää aina virheitä. Saivartelee. Tuo omia pelkojaan ja kipujaan sinun kannettavaksesi. Jos siis otat ne vastaan. Tai sinä teet niin muille. 

Olen saanut itseni kiinni monesti siitä, kuinka kaadan likani toisen niskaan. Ja niin ovat monet kaataneet myös minun niskaani. Tätä kutsutaan energia-syöppöydeksi joissain piireissä. Tai ehkä se ei ole edes oikea sana.

Itselläni oli aikanaan iso jätesäkki harteilla. Se oli täynnä tunteita. Virheitä. Ulkonäköpaineita, vikoja, häpeää, tyhmyyden tuntua, alemmuutta ja mitä näitä nyt on. Tutustuin itseeni. Kuka olen? mitä osaan? Missä olen hyvä ja mitkä ovat heikkouteni? Löysin erityisherkkyyden. Herkkyys oli aikanaan kirosana. Ainakin omassa nuoruudessa 80-90 luvulla. Erityisherkkyys on synnynnäinen hermoston ominaisuus. Lukee Wikipediassa, mutta Elaine Aaron on tämän termin tuonut tietoisuutemme. Kiitos hänen, minusta vapautui paljon kipua.

Herkkä on tarkka. Hän näkee yksityiskohtia ja kuulee yksityiskohtia. Jotkin tunteet ja sanotut sanat korostuvat voimakkaammin. Jos ne on tietyllä äänenpainolla sanottuja, ne voivat jäädä kehoon kummittelemaan. Herkkä on myös loistava kuuntelija, joten usein hänelle uskoudutaan kaikenlaisista tunteista. On alemman mielen tunteita, sanotaanko egon tunteita. Ja on niitä hyviä tunteita, kohottavia. Jos näitä ei osaa suodattaa itsestään pois, ne voivat jäädä kehoon. Herkkä tuo esiin tunteita ja ainakaan entisaikaan tunteita ei juuri hyväksytty. "Tee työtä ja lopeta tunteilu" – oli aikamme ilmiö. Tunteet eivät mahtuneet lapsuudessani kuvioihin, joten tein itsestäni tunteettoman. Olihan se selvää, että pato murtuu jossain vaiheessa. 

Joku herkkä voi lukea tätäkin blogia ja nähdä vain virheet ja epäkohdat, liian pitkät lauseet tai sekavuuden. Herkkä haluaa korjata ympäristöään mieleisekseen. 

Jos on herkkä ja miellyttäjä, se on vaikea yhdistelmä. Itse olin. Nykyään en miellytä, kuin työssäni. Silloin minulla on rooli ja se ei kuormita, koska se on työ. Aiemmin miellytin kaikkialla, enkä tiedostanut asiaa. Kun reagoin negatiivisesti, kannoin siitä syyllisyyttä ja pyytelin anteeksi. Myös niitä, joita ei tarvinnut pyytää.

Kastepiste jonka sain vangittua, mutta kuvaa muokkaamalla sain sen itselleni mieluisaksi. Korostumaan. 

Miten sitten kahlata oman mielen ja omien virheiden kanssa? Löysin itse apua ehdottomasta anteeksiannosta, energiahoidoista, rosen terapiasta ja ratkaisukeskeisestä terapiasta. Minulla oli jätesäkillinen virheitä harteillani. Traumoja. Elin nuoruuteni "vaarallisesti" ja näiden tunteiden purkamiseen tarvitsin apua ja tukea. Lopulta päästyäni eteenpäin tunteideni kanssa, alkoi tulla valtavaa luovuutta esiin. Kivun jälkeen pato aukeaa ja sisältä vapautuu valtavasti energiaa. 

Ilman virheitä, et oppisi paremmaksi. 

Näin sanoo jokainen menestyjä, jota olen seurannut. Mutta mitä on menestyminen? Toisille se tarkoittaa rikkauksia – isoa taloa ja omaisuutta, toisille parisuhdetta, perhettä, toisille ihan vain onnellisuutta, joka on isoin tunne elämässä. Olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Kaikki aloittaa jostain ja usein opitaan virheiden kautta. Meillä on lähes jokaisella oma opas, sisäinen ääni –  joka johdattaa elämässä. Omatunto. 

Sille on varmasti olemassa jokin psykologinen termikin, josta en tiedä. Olen oppinut, että kivut toimivat myös oppaina, niin henkiset kuin fyysisetkin. Stressi on myös suuri opettaja. Iän myötä oppii stressistä, kuinka oppia elämään sen kanssa. Nykyihminen on aika kuorman alla informaatiotulvan, työn ja vapaa– ajan tasoittamisen  kanssa. Ja jatkuva vertailu kuormittaa. Aina löytyy joku parempi kuin minä tai joku parempi elämäntilanne kuin minun. Jos tähän lähtee. 

Käytän 2 eri nimikettä kuvieni alla. Se voi olla suuuuuuuri virhe jonkun mielestä. 

Itseni mielestä ei. Olenhan rönsyilevä ja harrastelija. 

Hae itseäsi ja rajojasi. Kuinka paljon siedät epävarmuutta. Kuinka paljon huomaat esimerkiksi näkeväsi muiden virheitä. Ymmärrä, että muut eivät näe sinun silmilläsi. Se minkä sinä näet virheenä, joku muu ei näe. Joten turha ankaruus pois ja elämänmakua kehiin. Joskus tarvitsemme ammattiapua omien haasteidemme ratkomiseen – uskalla siis hakea apua. Uskalla pyytää apua. Itse ainakin olen perisuomalainen siinä mielessä, että on jopa hienoa pärjätä yksin. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole minun, sillä olen todennut jo monta kertaa, etten pärjää yksin. Vaikka kuinka ympärilläni olisi ihmisiä jotka hokevat, että yksin täytyy pärjätä. Itse en kuulu heihin. Tarvitsen ihmisiä, sosiaalisuutta ja iloa. Virheet kevenee, kun ne saa jakaa ihmisen kanssa joka ymmärtää, joka sanoillaan voi tiputtaa taakkani. Sen turhankin taakan, jota ihan turhaan revin perässäni. On monenlaisia virheitä ja niiden katsomiseen tarvitaan erottelukykyä. Älä salli itseäsi kohtaan huonoa käytöstä. Satuttavia sanoja ei tarvitse kenenkään kuunnella. 

On paljon vastalauseita, miksi ei voi hakea apua –  ei saa apua, tai auttajan ja vastaanottajan kemiat eivät kohtaa. Miten itse löysin apua? Etsin itsestäni. Meditoin, kirjoitin, maalasin, piirsin, tunsin. Hain intuitiolla auttajia. Toiset satuttivat, silloin annoin sisimmälleni luvan ohjata –  pois kivusta. Mitä kipu opetti? Aina satuttajani ei ollut satuttanut, ollut vain rehellinen –  en vain kestänyt sitä sillä hetkellä. Siinä kohdassa oli syvä haava. Joskus taas satutti ja lujaa. Näiden tunteiden erotteleminen oikeisiin lokeroihin auttoi minua kasvamaan. Ei minusta koskaan kasva täysin virheetöntä, mutta kasvan koko ajan ja kehityn, kun vain sallin sen itselleni. 

Katso ympärillesi ja kuuntele miten sinulle puhutaan ja miten itse puhut virheistä. Olethan armollinen itseäsi kohtaan. Jos on liian ankara, tarvitaan lempeyttä. Olet riittävä. Tiedosta se. 

Kirjoittajia kannustetaan epäilemään kaikkea, olemaan kriittinen. Se on hyvä piirre. Herkälle sanoisin lisäksi, ole myös lempeä tai lempeän kriittinen –  sillä kylmettyminen ei tee hyvää. Jotkin asiat maailmassamme ovat erittäin kylmiä. Ja jos ei uskalla luottaa mihinkään, eikä keneenkään –  elämästä tulee pelottavaa ja kylmää. 

Maiju

Taiteilijatreffit

Kirjoita elämäsi auki itsellesi ja vie itsesi treffeille

Kuva on mustikkamaalta, Helsingistä.

Aamusivut

Monissa kirjoittajapiireissä suositellaan Julia Cameronin kirjoja. Enkä ihmettele. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin Julia Cameron on keksinyt aamusivut ja taiteilijatreffit. Aamusivujen tarkoitus on kirjoittaa käsin 3 A4 kokoista sivua ajatustenvirtaa heti herättyäsi, jotta saat sydämesi äänen esille. Oikeat halut ja toiveet, kivut ja pelot. 

Lainaus hänen kirjastaan kuuntelemisen polku: "Aamusivut ovat päivittäinen kolmen sivun kirjoitusharjoitus, tajunnanvirtaa, joka kirjataan ylös heti heräämisen jälkeen. Ei ole väärää tapaa kirjoittaa niitä. Niihin voi kirjoittaa mitättömiä asioita ja syvällisiä huomioita. Sivut ovat vain sinun silmillesi. Ne ovat yksityisiä ja henkilökohtaisia, niitä ei näytetä toisille, olivat he kuinka läheisiä tahansa. Sivut kirjoitetaan käsin, ei koneella. Käsin kirjoittaminen tuottaa käsin tehtyä elämää. Koneella kirjoittaminen on nopeampaa, mutta emme tavoittele nopeutta. Tavoittelemme syvyyttä ja tarkkuutta. Haluamme kirjata tarkasti, miltä meistä tuntuu ja miksi. Sivut syrjäyttävät kieltämisen voiman. Saamme tietää mitä ajattelemme oikeasti, ja usein se on meille yllätys. Aamusivujen ansiosta me uskallamme kuunnella unelmiamme ja pukea ne sanoiksi."

Kuulin ensimmäisen kerran aamusivuista muutama vuosi sitten. Kokeilin ja se vähän tyssähti. Kirjoitin kiitollisuuskirjaa. Sekin jäi kaappiin. Onkohan mitään kirjoitusharjoitusta jota en ole kokeillut? Hah. 

Olen päiväkirjakirjoittaja ollut lapsesta asti, mutta viime vuosina huomasin käteni vain väsyvän käsin kirjoitetusta päiväkirjasta. En oikeastaan edes ymmärtänyt, että tavoittelin nopeutta, käteni väsyi liian nopeaan kirjoittamiseen. Ajatukseni kun tulivat niin vauhdilla, käteni ei pysynyt perässä. Kirjoitin aamusivuja tietokoneelleni.  Sekoitin aamusivut ja päiväkirjan yhteen. Nämä olivat yhtä kuin aamusivut. Ne olivat rönsyilevää siansaksaa. Tein sitä monta vuotta. Nämä toimivatkin elämässäni omana vertaistukenani. Kun kohtasin vaikeita aikoja, palasin kirjoituksiini, jotka vahvistivat tunteideni olevan jo aiemmin samanlaisia, olin vain liian pitkään viivytellyt niiden kohtaamista. Ne ovat todella tehneet elämästäni omannäköistäni. Mutta Julian mukaan aamusivuihin ei palata. Ne vain kirjoitetaan ulos ja annetaan mennä. Nyt kokeilen sitä. 

Huomaatteko, että hänellä on sydämen muotoinen kuvio rinnassa. 

Kuva on otettu Mustikkamaalla, Helsingissä. 

Jos aamusivut tavoittelevat käsin tehtyä elämää, se on omalla kohdallani toteutunut. Olen kokenut erittäin tärkeäksi viime vuosina, että se mitä teemme perheeni kanssa, teemme itse ja käsin. Työni on käsityötä, elämäntapamme on käsityötä. Kotimme remontit on käsityötä. Tyttäreni ompelee ja tuunailee, toinen maalailee ja piirtelee, kolmas etsii vielä mitä tekisi. Mutta itseään saa etsiä. Jos ei tahdo tehdä käsin, ei ole pakko. Heillä on kuitenkin valmiudet. Kaikki mitä osaamme ja mistä innostumme, teemme itse. Perheeseeni kuuluu minä, mieheni ja kolme tytärtä, sekä Coton de tulear – rotuinen koira.. Ehkä toisinaan syömme valmisruokia, sillä oikeasti ei aina jaksa panostaa. Mutta hassua kyllä, aina kun syön valmisruokaa –  pieni syyllisyys painaa takaraivossa. Ai miksi? Olen käynyt ravintolakoulun ja noh, en vain tykkää ruoanlaitosta. Mutta alitajunta nakuttaa, "sinun kuuluu tehdä itse ruokasi".  En tee, kerron itselleni. Valitsin väärän koulun. Mieheni onneksi on oppinut ruoanlaiton. 

 Olen monesti mollannut itseäni: "miksi en hakenut jollekin taidepainotteiselle alalle". No siksi, etten tiennyt olevani taiteellinen. Vastaan. Löysin nämä piirteet itsestäni vasta aikuisena. Itseään voi mollata vaikka mistä, taivas on rajana, mutta loppujen lopuksi –  onko siitä hyötyä? Aamusivut ovat loistava tapa muokata sisäistä puhetta. Tulla todeksi itsellemme. 

Olen löytänyt itsestäni valokuvaajan, maalarin ja kirjoittajan. Jos oikein ajattelen, aamusivut ja tajunnanvirran kirjoittaminen on toiminut tässä. Olen pyrkinyt elämäni valinnoissa tekemään sellaisia valintoja, joita en kadu. Siksi punnitsen ja harkitsen paljon. Kun oikein ajattelen, niin se on totta, että aamusivut tuovat selkeyttä elämään. Kun asiat tulevat näkyväksi alitajunnasta, sitä on enemmän tosi itselleen. Kun oli enemmän aikaa, koneella kirjoittaminen tuntui oikealta. Sain kerrottua yksityiskohtaisesti omia tunteitani. Mutta nyt aikaa on vähemmän, sillä osittain elämä on täyttänyt turhankin paljon kapasiteettia päässäni. Siksi käsinkirjoittaminen toimii hyvänä hidastuksena. 

Kuva on otettu Mustikkamaalta ja muokattu kuvankäsittelyohjelmalla. @maiaholart on instagram tilini, johon pyrin jakamaan käsitöitäni. 

Taiteilijatreffit

Julia Cameron puhuu myös taiteilijatreffeistä. Vähintään kerran viikossa olisi hyvä mennä treffeille taiteilijaminän kanssa. Käydä hyvää mieltä tuottavissa paikoissa, jotka ruokkivat luovuutta. Hän suosittelee lemmikkikauppaa, luontoa, kahviloita, ravintoloita, teatteria ym. Hyvää mieltä tuottavia treffejä. 

Olin nuorempana enemmän yhdessä tekijä kuin yksintekijä. Mutta elämä on toisinaan aika kova kasvattaja. Se saattaa viedä sinut sinne mitä tarvitset. Minä tarvitsin yksinoloa, mutta pelkäsin sitä. Pelko on tälle näin sanottuna väärä sana, vierastaminen on oikea. Mutta taustalla oleva tunne on pelko. Kun pelkää jotain, kieltää ja vastustaa. Sen tunteen vapautumisen jälkeen seuraa voimakas euforian aalto, ehkä tyhjyyskin ja sen jälkeen tunne muuntuu vähäpätöiseksi. Kun on mennyt aikaa eteenpäin, voi ihmetellä –  miten sitä tällaista pelkäsi. Kukaan muu kuitenkaan ei voi sanoa, varsinkaan vähätellen "miksi pelkäät? "Mitä pelättävää tuossa muka on?", sillä se on henkilökohtainen tunne. Toisinaan sen juuret voivat olla niin syvällä alitajunnassa, ettei sitä osaa edes itselleen sanoittaa. Siksi treffit ovatkin hyvä keino tuoda itselleen hyvää oloa. Vuorotyöni takia, en voi oikein saada säännöllisyyttä elämään. Ja koska vuorotyöni on niin epäsäännöllistä, yritän pohtia miten saisin rutiineja luotua elämääni. Aloitin aamusivut heinäkuun lopusssa. Ne ovat olleet melkein joka päivä käytössä. Taiteilijatreffit syntyvät kameran kanssa. Kaipaan kuitenkin ystävien kanssa oloa, joka ei viime aikoina ole mahtunut arkeen. Jos tavoittelin aiemmin nopeutta, nyt tavoittelen tuottavuutta ja hitautta. Luovia taukoja. Teen työtä, johon tauot ei oikeastaan kuulu. Ellei niitä ota väkisin. Huomasin, että olen ihmistyyppinä joko suorittaja tai lamaantuja. Jos suorituspaine on päällä, haalin töitä ja tekemistä ja innostun siitä. Mutta kun olen väsynyt, syyllistyn ja saatan lamaantua. En salli itseni istua. Kotona taas annan istumiselle luvan. Kotini on lepopaikka. Siellä en suorita, vaan olen. Kun suorittajamoodi on jatkunut kauan, on palautuminen hidasta. Silti on vaikeaa selittää millainen olen, sillä muutun jatkuvasti. Kun kasvaa ihmisenä, oppii ja muuntautuu. 

Vein itseni treffeille. Kävin kasvohoidossa, shoppailemassa ja sen jälkeen menin syömään. Yksin. Shoppailua en enää oikein rakasta, sillä se on muuttunut itselleni väsyttäväksi puuhaksi, ajanpuutteen vuoksi. Enkä oikein viihdy kaupoissa. Syön lähes aina sushia, joten se ei tuntunut tällä kertaa oikealta. Kävelin pihviravintolan eteen ja katsoin heidän lounaslistaansa. Kolme vaihtoehtoa, yksi vaihtoehdoista oli lohta. Valitsin annoksen kastikkeen takia. Valkoviinikastike. En ole koskaan varmaan maistanut. Otan sen, päätin ovella. Kun kävelin sisään, jossa odoteltiin pöytiin ohjausta –  tarjoilija huikkasi "otat lohta ja juot vettä". Hämmennyin. "K..Kyllä", vastasin. Tarjoilija oli hyvinkin innokas puhumaan, mutta huomasin ärsyyntyväni. Kaipasin aikaa olla vain yksin. Syödä yksin. Juttelen lähes aina kaikille. Nyt halusin olla. Syödessäni kiinnitin huomioni ravintolan ulkonäköön, valokuvatapettiin, joka vei minut ehkä Italiaan. Pienelle kapealle kadulle. 

Sainko inspiraation kirjoittaa? En tiedä. Ainakin se teki hyvää. Vaikka huomasin itsessäni nousevan ärsyyntymistä, ilahduin silti. Sillä minussa heräsi tunteita. En välittänyt ärsyyntymisen tunteita ympärilleni, tunsin ne vain itsessäni. Tarjoilijalla oli tunneälyä - hän oli vilkas, mutta antoi rauhan. Ihailtavaa. Tätä täytyy tehdä useammin. Viedä itseni treffeille. 

Syksyn väreissä on jotain rauhoittavaa. Kun luonto värjää lehtensä, vanhentaa ja pudottaa ne, 

on aika painua levolle, jotta voi syntyä uudelleen taas keväällä.

Kuolema ja uudelleen syntyminen. Mutta ihmisyys on nurinkurista, kun syksy ja pimeä alkaa, alkaakin kiireet.

 Ja ihminen tarvitsee tekoaurinkoa. 

Maiju

Ole oma itsesi

Uskalla luopua perfektionismista

 "Perfektionismi on pelkoa hienommassa asussa" –  kirjoitti Julia Cameron kirjassaan kuuntelemisen polku, johdatus tarkkaavaisuuden taitoon. 

Hän ei voisi olla enempää oikeassa. Lause oli pakko alleviivata ja kirjoittaa ylös, niin vahvalta se tuntui. Olen kokenut, että kontrollointi, pelko, kiukku, arvostelu ja vastahakoisuus kuuluu perfektionismin taakse. "Asiat tulee olla näin, koska minä sanon".

"Jokainen taiteilija tarvitsee vahvistavia peilejä –  ei vain sivuja, vaan myös toisia ihmisiä." Sanoi Julia myös. Kyllä. Vaikka kirjat toisinaan lohduttaa, ne ei silti voi korvata oikeaa ihmistä. Oikean ihmisen läsnäoloa ja oikean ihmisen palautetta. Yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Olen itse hakenut viime vuosina lohtua kirjoista ja kirjoituksista. Ne eivät korvaa ystäviä ja läheisien tukea. Kirjoista ei myöskään voi oppia elämää, sillä elämä harvoin menee kuin kirjoista luetaan. Näin olen kokenut. Niistä voi ottaa kyllä mallia ja valita niiden myötä suunnan. 

Jos hyväksyy itsensä, hyväksyy silloin myös muut. Sillä ei ole tarvetta tuijotella muissa näkyviä virheitä. Toiset taas näkevät virheet vain itsessään, eikä muissa. Näkee muut aina parempina.

Elämä kevenee itsetutkiskelun ja aikuistumisen myötä. 

Miksi kirjoitan perfektionismista otsikon alla "ole oma itsesi" ?

Julia kertoo kirjassaan opastavansa oppilaitaan kirjoittamaan kymmenen lausetta allekkain, jotka alkavat "jos minun ei tarvitsisi olla täydellinen, olisin..."

Jos minun ei tarvitsisi olla täydellinen, olisin oma itseni. Vastaan. 

Oma itseni virheineni ja onnistumisen tunteineni. En välittäisi virheistäni, enkä antaisi muiden sanojen vaikuttaa alaspäin painavasti, tehtyäni virheen. En myöskään kohtelisi muita niin, että on oltava täydellinen. Sillä me emme ole. Kukaan meistä. 

Olla aito, tarkoittaa häpeilemättä omana itsenä olemista. Silti, omasta mielestäni omana itsenä oleminen muita satuttaen - esimerkiksi mollaten. Se ei ole koskaan hyvä juttu. Joskus meinaan vihainen ihminen, joka purkaa itseään ja tunteitaan muihin, saattaa perustella sen hyvänä, että hän on vaan aito. Joskus on hyvä olla suora, mutta hienotunteisuus on tämän aikakauden oikea tapa ilmaista itseään. Huono käytös on huonoa käytöstä, siihen pystyy jokainen, mutta aito oma itse, se on uniikkia.

Ulkonäkö on hyvä esimerkki siitä, kuinka haluaisi olla jotain muuta. Ihminen voi olla kaunis tai komea –  se miten muut näkee, mutta itse voi olla täysin eri mieltä. "Joku muu on aina parempi" –  ajattelee. Itseään voi helposti verrata muihin alaspäin painaen. Mutta mitä jos muilta vertaisi positiivisia piirteitä niin, että itsestään kaivaisi niitä myös esiin. Pitäisikin toista esikuvanaan. Jos taas vertaa itseään vastakohtaan, jota ei voi saavuttaa, opettelisi kääntämään huomion pois aiheesta täysin. Ja lakkaisi vertailemasta. Sielu antaa kasvoille piirteet. Muutenhan sitä olisi vain kuori. Ei sitä mielestäni ihan turhaan käytetä sanontaa "sisäinen kauneus".

Tein aikanaan harjoituksia peilin edessä, jotta kohtasin minut. Olin piilottanut itseni itseltäni. Näin vain vikoja. Ja kun olin ympäröinyt itseni ympäristöllä, jotka arvostelivat muiden olemusta –  he usein kertoivat arvostelunsa minulle. Minä jatkoin arvostelua itseäni kohtaan. En edes ymmärtänyt koko asiaa. Sillä se oli tiedostamatonta käyttäytymistä.

Voisiko olla parempaa tapaa tutustua omaan alitajuntaan kuin aamusivut, joista Julia Cameron puhuu? Kirjoitan aamusivuista eri postaukseen.

Olla oma itsensä, tarkoittaa mielestäni sitä egon ja kontrollin takana olevaa aitoa ihmistä. Ei sitä joka on pinnalta katsottavissa. Vaikka ihmisen luonteeseen kuuluukin erilaisia nyansseja, silti ympärillämme on kuoria ja kilpiä, olemme asettaneet itsemme lokeroihin, jotka ovat syntyneet muun muassa uskomuksista. Jos näistä lokeroista ei osaa vapautua, eikä kilpiään osaa laskea, sitä on jatkuvasti hiukan piilossa maailmalta. Ettei kukaan vain pääse satuttamaan. Olen yltiö-sosiaalinen ja tehnyt muutaman vuoden asiakaspalvelutyötä ja huomannut, että silloin kun tila on sopiva, ihminen laskee kilpensä. Silloin kun ympäristö on salliva –  uskaltaa avataa sisintään. 

Miten vapautua oman egon kahleista, lokeromaisesta ajattelusta? 

"Muiden ajatukset tulee hiljentää omasta mielestä. Löytää sisältään pieni lapsi. Hyväksyä hänet. "

Kun elää perfektionismin kanssa, elämä voi olla aikamoista muiden syyttämistä. Olosuhteiden, ihmisten jne. Ongelma on aina ulkopuolella. Jos uskaltaa katsoa itseensä, omiin haavoihin ja hyväksyä niitä, voi löytääkin itsestään uusia ulottuvuuksia. Aivan erilaista rohkeutta ja vapautuneisuutta, jonka ennen kätki perfektionismin ja kontrolloinnin alle. 

Yhtäkkiä huomaakin, että juuri pieni vapautuminen käytöksessä tuokin rentoutta ja aivan uudenlaista iloa. Vapautta. Vapauden tunne – voi tarkoittaa jokaiselle hiukan eri asiaa. Olen kokenut, että suurin kahlitsija on ihminen itse. Oma mieli. 

Sanat eivät koskaan ole mielestäni niin selkeitä, että niitä voi selittää täysin auki. Tai sitten ne vaativat paljon aikaa. Sillä ihminen katsoo sanoja aina omaan elämäänsä sopivaksi. 

Kuka minä olen? On hyvä kysymys. Kuka luulen olevani? Keneksi muut minua luulevat ja kuka ihan oikeasti olen sisimmässäni? Mitä toivon elämältäni? 

Henkisessä etsimisessä piilee vahvuutensa. Se voi opettaa jotain todella syvää meistä. Reagointitavoista, arvoista, uskomuksista. Ja kun näitä alkaa työstämään itsensä kanssa, voikin tuntea vapautta. Vapaus tarkoittaa kaikille vähän eri asioita. Vapaus olla oma itsensä on todella tavoiteltava piirre. Vapaus oman mielen kahleista on myös. Oma itse, voi olla piilossa monien uskomusten ja kieltojen takana. Kun vapautuu olemaan oma itsensä, elämään syntyy rauhan tunnetta. Itselläni omana itsenä oleminen on ollut aiemmin haastavaa. Joskus on tilaisuuksia, joissa ei voi olla oma itsensä. Joskus on ihmisiä, joiden edessä ei voi olla oma itsensä. Joskus on tilanteita, joissa on esitettävä jotain muuta kuin on ja se on oman kokemukseni mukaan vienyt väärille raiteille elämässä. Siellä missä saa olla oma itsensä, siellä on koti. Kirjoitin alla olevan runon asiakkaalleni:

Missä on kotini?

Onko se siellä missä nukun yöni?

Onko se siellä missä vietän aikaani?

Onko se siellä missä on perheeni?

Onko kotini minun turvapaikkani?

Onko minulla sellaista?

Löytyykö minulle paikkaa;

 missä saan tuntea olevani turvassa?

Kenet päästän kotiini? 

Omaan tilaani.

Siellä missä minun voimani,

 on minun voimaani.

Siellä missä kultaiset kengät jalassa astutaan alueelleni.

Kohdellaan kunnioittavasti.

Onko kotini siellä missä minulla on hyvä olla?

Missä saan olla oma itseni.

Kotini on mielentilani,

siellä missä liikun; 

saan olla kotonani.

Siellä missä minun on hyvä olla,

on paikka kodilleni.

Siellä missä on sydämeni;

on myös kotini.

Kotini kulkee mukanani,

varjelen sitä sisälläni.

Minun satamani, turvapaikkani;

Sydämeni

Jännä juttu näissä teksteissä. Muutama vuosi sitten sain valtavasti kanavoitua tällaisia runon kaltaisia tekstejä, jostain inspiraation tunteesta. Nyt näin jälkeenpäin, koen ne hiukan lennokkaina ja siirappisina. Ehkä jopa hävettää. Mutta, ne tulivat kauttani, jolloin ne ovat osa omaa luovuuttani. Miksi siis häpeäisin itseäni. Olin silloin oma itseni kirjoittaesssani tätä, onko nyt ympärilleni muodostunut häpeän kuori? On tämä elämä joskus yhtä tunteiden vuoristorataa.

Jos sinua kiinnostaa itsesi kehittäminen ja tunteet, suosittelen tutustumaan hyvän ystäväni yritykseen Oivallusten olohuone. Hän kirjoittaa hienoja tekstejä henkisestä kasvusta. Hän on ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti ja intuitiivinen energiahoitaja. Jos olet instagramissa, hänen tarinoitaan kannattaa seurata. 

Olen itse myös käynyt intuitivisen energiahoitajan kurssin. Se toi jotain hyvin syvää pintaan alitajunnastani ja olen sen myötä ollut enemmän oma itseni kuin koskaan. 

Maiju

Tyhjä taulu

Millä sanoilla sivuni täytän?

 Jos kirjoitan niin, että sieluni vuotaa verta – murskautuvatko haaveeni palasiksi, kipujeni pintautuessa? Jos edessäni on tyhjä taulu, sotkenko sen vain turhuudella, tyhjillä viivoilla ja tyhjillä sanoilla?

Kirjoita niin, että sielusi haavat välittyvät, kipusi koskettaa muita niin syvästi, että se parantaa heissäkin uinuvat tiedostamattomat haavat. 

Mutta, mitä jos en kestä itse heidän kipuaan? 

Ei, tehtäväsi ei ole kantaa muiden kipua. Vain omasi. Sanotaan. Ääni. Hiljainen ääni kuiskaa vaimeasti korvaan: "uskalla parantua sukupolvien yli kannetuista traumoista." Kivuista, jotka ovat kylmettäneet empaattisen sydämen. Kivut, jotka ovat tehneet ihmisriekaleista kylmiä, empatiakyvyttömiä ja rakkaudettomia. Anna tulla, sielusi kyllyydestä kipua esiin. Anna tulla. Ja puhdista tiedon liekillä kaikki pelkosi, ymmärtääksesi niiden olevan vain harhaisia esteitä omalla tielläsi.

säännöt

Säännöt ovat tärkeitä, 

elämän rytmin kannalta.

Orjallisesti sääntöjen noudatus, 

voi viedä ilon ja rentouden. 

Sääntöjä noudattamatta jättäminen voi  

laiminlyödä yhteistyön voimaa.

Toisinaan vastakohdat 

kiehuttavat pintaa.

Osuvat kipinöinä toistensa rintaan.

Räjäyttäen usvaa,

luoden riitaa, supinaa.

Halveksintaa.

Olettaa. Olettaa. Olettaa.

Töräyttää,

päälleen sylkee.

He jotka sääntöjä eivät noudata,

ja he jotka orjallisesti niitä noudattaa. 

Syntyy riita väliin, poru.

Kuinka yhteensovittaa;

sääntöjä noudattavien ja noudattamattomien

yhteentörmäystä.

Rutiinit,

rakkaat ja niin toisinaan ärsyttävätkin.

Tarvitsen niitä, hyljeksin niitä.

En saa niitä,

olen irti niistä.

Huudan apua.

Ette te minua kuule.

Minä olen sekaisin,

mihin tarttuisin.

Rakastan sääntöjä,

ne luovat turvaa.

Joskus salaa säännöttömänä etenen,

se tekee minusta rennon.

Nii'in, mistä tiedän epäsekaisuuden maailmassa

mikä sääntö on hyvä ja mikä huono.

Syvä ääni sisuksissa huutaa,

Oikeudenmukaisuus,

 sitä kohti kuljen.

Kuinka valmis olen täyttämään tyhjän taulun? Kuinka paljon pelkoa sisältäni täytyy valaista, jotta voin kirjoittaa? Kysyn itseltäni: miksi pelkään pelkojani? Enkö voisi vain kirjoittaa peloistani huolimatta, elää peloistani huolimatta? Sillä pelko on vahva polttoaine –  vahvalle elämälle. Miksi vähättelen sen voimaa? Jos en pelkää, tai sanotaanko jännitä yhtään –  elämäni on automatisoidulla radalla liikkumista, vailla minkäänlaista päämäärää. 

Pieni jännitys on hyvä tunne, tuntee olevansa elossa. Kirjoita aina niin, että se tuntuu ja pelottaa. 

Maiju

Opettaja tulee, kun oppilas on valmis

 Kuka on opettaja?

Oletteko kuulleet tällaista lausetta: "Opettaja tulee, kun oppilas on valmis" ?

Lauseessa on enemmän viisautta kuin arvaammekaan. Kun kuulin tämän lauseen, olin mennyt rikki. Olin aiemmin kuin savinen maljakko, jossa oli jo säröjä. Elämän kolhuja. Elämä oli tehnyt oloni niin hankalaksi, etten nähnyt toivoa edessäni. Näin vain mustaa. Maljakko halkesi kahtia, sillä sen säröt olivat heikentäneet sen sidoksia. 

Se oli elämäni isoin käännekohta. Alkoi minun kasvun kouluni. Olin kyllä kuullut näitä "pois mukavuus alueelta" juttuja, mutten oikeastaan ymmärtänyt sitä. Tästä on aikaa 11 vuotta. 

Mukavuus alue

Elämä voi opettaa suojakeinot kaaoksen jälkeen –  nyt olen turvassa, eikä tarvitse muuttua. Kun kasvaa pelon keskellä. Niin sanotusti köyhyyden ympäröimänä (niin henkisen kuin materiaalisenkin) –  tiedät aivan varmasti, että muilla on enemmän kuin sinulla. Kun kohtaa paljon draamaa, käsittelemättä sitä –  empatia voi muuttua kylmyydeksi, kyynisyydeksi. Kun on paljon kontrolloimista ympärillä, ollen itse myös kontrolloiva – on vaikeaa päästää irti kontrollista ja oppia luottamaan. Tiesitkö, tai oletko huomannut kuinka paljon helpompaa on nähdä kontrollointi muissa kuin itsessä? On helpompaa nähdä inhottavat tunteet muissa, kuin itsessä. Oma muutos voi olla ahdistavaa, sillä mieli on jo rakentanut keinot selviytyä. Se keino on pysyä paikallaan. Ei vaan ehkä ymmärrä mitä tuo paikallaan oleminen tarkoittaa. 

Opettaja voi olla tilanne tai ihminen. Ei niinkään tittelin omaava henkilö. Vaan se voi olla oma äiti tai ystävä, työkaveri tai vaikea elämänvaihe. Opettaja ei päästä meitä helpolla, vaan usein kaataakin "kuin saavista" kuraa niskaan. Se, miten me käsittelemme asian, kertoo meidän kasvusta ja siitä missä kohtaa elämäämme kuljemme. Onhan se niin, että ihmisenä kasvamme jatkuvasti. Vaikka luulemme, ettei tämä ole totta, niin kyllä kasvamme. Maailma ei pysy samana, se ei ole samanlainen kuin eilen. Se muuttuu ja muuntuu koko ajan. Muutos on loistava opettaja, se kertoo olemmeko valmiita menemään eteenpäin, vai olisiko ehkä päätettävä menneisyydestä jotain joka estää tulevaa. Usein muutoksilla ajatellaan, että se on konkreettista ja isoa. Se voi hyvinkin olla pieni ajatustasolla tapahtuva asenteenmuutos, joka pikku hiljaa muokkaa elämää. 

Vastahakoisuus aiheuttaa kipua. Kirjoituksen tarkoitus ei ole olla syyllistävä, mutta kun kannamme syyllisyyttä sisuksissamme –  teksti voi muokkautua mielessämme syyllistämiseksi. Koettu on. Silloin opettaja on syyllisyys. 

Kun se opettaja sitten tulee, on erilaisia reagointitapoja joita meissä herää. "Taistele tai pakene" tila tuntuisi olevan yksi iso osa opettajan vastaanottoa. "Inhoan koulua". Saatat sanoa, koulu muistuttaa siitä kuinka en pysynyt perässä, en oppinut, en jaksanut keskittyä. Ehkä sinua kiusattiin. Koulu muistuttaa jotain ahdistavaa, samalla se kuitenkin on saattanut olla elämän hauskinta aikaa. Opettajan tulo voi tuoda myös intoa. Itsestään saa oppia asioita, joista ei ollut tietoinen. Uusia puolia. Olenko tällainen. En ole koskaan ajatellut tekeväni mitään tällaista. 

Elämä ei ole aina johdonmukaista. Kirjoitetusta saatetaan vaatia johdonmukaisuutta, mutta elämä ei sitä ole. Jos jää kiinni sellaiseen, astuu kontrollointi kuvioihin. Kontrollointi tuo mukanaan mielipide-erot ja väittelyt, riidat. Sisäinen rauha kärsii. Missä nämä tunteet tuntuvat? Mitä keho meille haluaa viestittää? Itse olen stressillä saanut vatsan kipeäksi. Kun hyväksyin nämä elämän ristiriitaisuudet, vatsani rauhoittui. Mutta tämä on jatkuvaa työtä itseni kanssa. Olen oppinut kuitenkin tuntemaan kehoni käytöstä.

Onko opettajasi ankara vai lempeän kannustava?

Nyt aikuisiällä, olen ollut jatkuvassa taistele tai pakene tilassa koulun ja työn suhteen. Mitä on olla työntekijä tai mitä on olla yrittäjä tässä ajassa. Millaista oli käydä koulua kolmen pienen lapsen äitinä? Meidän aikakautemme on vaatinut meiltä kaikilta äärimmäistä kohteliaisuutta. Emme voi huutaa, emme haukkua ja töräytellä mitä vaan suustamme, saamme aikaan valtavan kaaoksen ympärillämme. Kun kohtaa valtavan määrän ongelmia, eikä jaksaisi selvitä niistä –  käynnistyy meidän automaaatio asetukset. Haluan pois. Silloin sisäiseksi opettajaksi kannattaa valita lempeä ääni. Rauhoittelija, "selviät kyllä". 

 Kirjoittaja minussa, on kärsinyt viimeisen parin vuoden ajan. Huomaan, että niin kirjoittamista kuin mitä tahansa työtä tai asiaa, oli se lasten kasvatus tai kotityöt/harrastukset kaikkiin tuntuisi kuuluvan samanlainen "pakko" tehdä. Kun on pakko, tulee kontrollointi ja kiire, kiireen mukana kiukku. Jos et jaksa tehdä, saatat joutua selitellä omaa väsymystä, mitä ei ulkopuoleltasi uskota. Miten sitten tehdä asioita niin, että ne virtaavat? Ettei väsy? Väsymys on loistava opettaja. Olen itse oppinut mitä on uupumus ja mitä on väsymys. Ne vaikka tuntuisivatkin samanlaisilta, ne ei oikeastaan sitä ole. 

Omat rajat on hyvä tunnistaa. Jos tuntuu siltä, että kirjoittaminen ei suju. Miksi pakottaa itseään?  Jos se on työ, niin että joudut todella ottaa sen deadlinen, on aivan eri asia. Silloin on oltava tavoitteellinen. Mutta jos ei ole, onko silloin hyvä ruoskia itseään liikaa? Keho ja aivot tarvitsevat lepoa. Aivan varmasti tähän on tutkimuksia, niistä ei mielestäni tarvitse edes mainita, mutta me elämme tutkimusten aikakautta, jossa vain tutkimuksiin pohjautuvat asiat saavat hyväksyntää. Maalaisjärkeen kuuluu lepo. Levon jälkeen aivot ovat vetreät ja näkevät uusin silmin asioita. 

Kun käy isoa ja kivuliasta oppia elämästä, jonka myötä tunteet heittävät puolelta toiselle – silloin on vaikeaa nähdä syy-seurausta. Kun taas tilanne on mennyt ohi ja tunteet laantuneet, on helpompaa oivaltaa jälkikäteen. Tunnereaktio voi olla niin suuri, että se sumentaa 'näkökyvyn', myös sen henkisen näkökyvyn. 

Tunnistatko opettajaasi? Missä kohdissa täytyy kasvaa ja oppia? Tarvitseeko kehittyä ja kasvaa? Voisitko höllätä ja hengittää? Ollaan eletty aika kovia aikoja tässä jo kohta parin vuoden ajan. 

                                    Maiju

Kenelle kirjoitat?

                                                     Olenko edes valmis kirjoittamaan?

Olen ollut nyt hiukan jumissa kirjoitusteni kanssa. Tuntuu, että toistan itseäni. 

Tuntuu, etten saa edettyä kirjani kanssa, en sitten millään. Mutta, tiedättekö. Maailma vastailee, kun kysyt. 

Kävin koiralenkillä aurinkoisena päivänä ja vanha tuttu koiranulkoiluttajakaveri tuli vastaan. Hänen kanssaan pohdiskeltiin kirjoittamista ja hän antoi vinkin. Kysy itseltäsi, kenelle kirjoitat. Ja kun kirjoitat, kirjoita se hänelle ymmärrettävästi. Olen kovasti pohtinut näitä raameja, joihin pitää asettua. Kohderyhmää ja palikoita. Sinun tulee mahtua tähän ja tähän lokeroon. On vaikeaa tietää mahdunko mihinkään lokeroon, sillä en ole milloinkaan mahtunut. Ymmärsin kuitenkin, että kaikki kirjoittaminen on saanut tulta alleen isästäni. Isä oli syy miksi aloin maalaamaan. Isä oli syy miksi aloitin romaanini. Isä oli syy, miksi perustin ensimmäisen blogin. Kaikki tuo luova energia, joka sisälläni oli –  lähti kanavoitumaan, koska isäni sairastui. Sitä ennen olin pitänyt itseäni tunteettomien häkissä. Olin sisältäni kylmettynyt, aika lailla. En tiennyt miten itkeä. Osasin vain nauraa. Osasin piiskata itseäni näkymättömällä raipalla, kunnes en enää jaksanut. Tämä maailma voi uuvuttaa, kun yrittää liikaa. Itseltään on hyvä kysyä, kuka tai mikä on se syy miksi ruoskaasi heilutat?

Toki myös lapseni ja mieheni ovat olleet myös tärkeässä osassa kirjoittamista. Isän kuolema repi minut rikki. Mutta tulinkin kuoleman jälkeen enemmän ehjäksi. 

En tiedä tuleeko tuo romaani koskaan julkaistuksi ja sehän siinä onkin jännittävää ja samalla aika tylsää. Tämä matka on ollut outo. Sillä en olisi voinut edes kuvitella kirjoittavani romaania, mutta yksi kaunis päivä istuin koneelle ja teksti lähti tippumaan alitajunnastani. Sitä en tiedä, onko teksti hyvä ja luettava, mutta tarina syntyi tyhjästä. Tyhjästä. Tai sitten ei. Se saattoi olla alitajuntani tapa ilmentää jotain. Mitä lie.

Jos en koskaan julkaise kirjoituksiani, olenko silloin epäonnistunut ja onko työni ollut turhaa? Julkaisu ei tarkoita itselleni sosiaalisessa mediassa julkaisua, vaan perinteistä paperista julkaisua. Se on siis tavoitteeni, ei muut kanavat. Mutta, tässä on todella oppinut jo, ettei kannata jäädä roikkumaan vain yhteen lopputulokseen, saattaa tupsahdella yllätyksiä –  hyviä ja niitä huonojakin. Kuitenkin oloni on juuri nyt turta ja väsynyt oman kirjoittamiseni kanssa. Enkä oikein tiedä uskonko kirjoittajan siipiini. 

Kirjoitanko itselleni? Joskus kirjoitan. Joskus saan omista kirjoituksistani apua. Joskus ne ällöttää. Liian siirappista tai liisterimäistä tai oih, ihanan rakkaudellista. Surullista myös. 

Isä, on ollut kuitenkin isoin muusa. Mutta nyt tuntuu pahalta, olenko jo unohtanut hänet? Onko 10 vuotta jo liian pitkä aika, etten enää muista hänen olemassaoloaan. Mitä hän olisi sanonut kirjoittamisestani? Olisiko hän ollut ylpeä minusta? Hän oli temperamenttinen ja voimakas miehen malli. Hän oli isäni. Isän äiti on ollut toinen muusani. Hän kuoli jo yhdeksänkymmentäluvulla, mutta on kulkenut siitä asti mukanani. Minun on aina ollut vaikeaa luottaa ihmisiin ja muiden rakkauteen. En ole myöskään uskonut muiden pitävän minusta. Tiedän, se on epävarmuuden piirre, jota olen todella työstänyt. Nykyään ei tarvitse enää miettiä sellaista. Sillä ei oikeastaan ole väliä. Tykkää tai ei. 

Isäni äiti jostain syystä osasi näyttää rakkautensa niin, että uskoin. Ja kulki mukanani unissani. Oman perheeni myötä luottamus rakkauteen vasta syntyi todella. Tietäisinpä miksi vasta silloin. Ehkä, se oli tämä perus "ei sanota ääneen rakastan sinua, kyllähän sen tietää sanomattakin." Sanottiin vain ne asiat, missä olin huono. Jätettiin kehut kehumatta. Ei se silti ole näin mustavalkoista. Herkkyyteni taso on se joka sääteli mitä otan vastaan ja mitä en. En oikeastaan päässyt palautumaan, kun koin vaikeita tunteita. Sydämeni eteen nousi panssari. Tunteeni eivät virranneet luonnollisesti. 

Tässä on koko elämä aikaa kirjoittaa ja pohtia –  sanon itselleni. Vaikka en koe enää tarvitsevani sen kaltaista pohtimista. Sillä pohdin mielestäni nämä asiat jo. Kun olen uskaltanut pohtia itseäni ja päästää irti kiukun tunteista, olen löytänyt sisimmästäni asioita, joista en ole ollut tietoinen. Kukaan muuhan ei ole syypää kurjaan olooni, se on täysin omissa käsissäni. Näkökulman vaihtamisen taito, näes.

Vaihtuuko muusani?

Kun ja jos en kirjoita enää isälleni, jatkanko kirjoittamista lapsilleni ja miehelleni? Vai kirjoitanko koiralleni? Tein kyllä ensin kirjoituksia maailmalle, kaikille ihmisille, vaikka isä olikin kirjoittamiseni sytytyslanka. Koko maailmalle kirjoittaminen on aivan liian järjetön homma. Liian iso pala. Nyt, näin vuosien pohdiskeluiden jälkeen –  ymmärrän, että kohde on helpompi olla rajattu. Tulee liikaa ristiriitaa, jos yrittää puskea kaikille ymmärrettävää tekstiä. Samalla se ehkä tiputtaa näkymättömän tiiliskiven hartioilta. Stressi kirjoittamisessa saa monesti hartiani tukkoon, varsinkin kipeistä asioista kirjoittaessa. Kuulen myös monesti kipeistä asioista kirjoittaessani vastalauseita mielessäni, kuinka väärin ja pahaa kirjoittaminen on. Et voi puhua tuosta ja tuosta. Ja onhan se niin, että ihmiset myös reagoivat niin. Mistään ei saa puhua, koska häpeä. "Omaa pesää ei saa liata"– lausetta käytti eräs ystäväni pohdiskellessaan omia kipujaan. Meidän on uskallettava liata oma pesä, sillä muuten emme parannu kivuista, joita kannamme perimässämme. Hän opetti sen minulle. 

Meillehän on muodostunut tähän aikakauteen avoimuuden kulttuuri, sodan jälkeisen sulkeutuneisuuden tilalle. Sulkeutuneisuus sai aikaan vallankäyttöä ja muita ikäviä itsetunnon laskuja. Avoimuus taas herättää häpeää, kun vanhat paskat nostetaan pintaan. Mutta kun paskat nousee, silloinhan lika puhdistuu ja tulee uutta tilalle. Puhdas tila kannattaa täyttää hyvillä tunteilla. Anteeksiannolla, ymmärryksellä, empatialla. Eikö?

Pahoittelut kiroilusta. 

Haaveilen kirjoittajakoulusta, joka opastaisi oikeinkirjoituksia ja muita, vaikka netistä löytääkin vaikka mitä apuja. Olen silti ihmistyyppi, joka haluaa oppia koulun kautta. Elämässäni on nyt ruuhkaa ja sekavuutta. Olen luonteeltani myös hiukan pyörremyrskymäinen. Nyt elämäntilanteeni on muuttunut sellaiseksi, että asiat joista sain voimaa aiemmin, eivät enää toimi. Kirjoittaminen ja maalaaminen ovat jäähyllä. En saa jostain syystä ahaa elämyksiä ja oivalluksia, en lauseita ajaessa autoa, jotka tuntuvat suurilta. En näe unia valtavista tunnevirroista. Tai jos näen, en koe mielenkiintoa kirjoittaa niitä ylös, sillä energiani menee tästä aikakaudesta selviytymiseen. 

Ehkä kanavani on hioutumassa, uusiutumassa? Koska en koe saavani vastakaikua kirjoittamiselleni, en siksi ala itseäni painamaan alas ja jatkamaan kovapäisesti kirjoittamista. Kokeilin tämänkin vaiheen. Ei vain ole aikani. Tuleeko aikani? Vai hyppäsinkö junaan, joka kulkee eteenpäin, mutta päätepysäkki ei tule koskaan? Eikä se pysähdy ottaakseen matkustajia kyytiin. Tasaista tylsää tahtia se vain kulkee eteenpäin. Ilma vaihtuu, tunteet eivät. Sama tasainen tylsä usva sisuksissa. Mikään ei tunnu miltään. Ah, tällaiselle tunnenarkomaanille se on... Kamalaa.

                                                                        Maiju