Olenko edes valmis kirjoittamaan?
Olen ollut nyt hiukan jumissa kirjoitusteni kanssa. Tuntuu, että toistan itseäni.
Tuntuu, etten saa edettyä kirjani kanssa, en sitten millään. Mutta, tiedättekö. Maailma vastailee, kun kysyt.
Kävin koiralenkillä aurinkoisena päivänä ja vanha tuttu koiranulkoiluttajakaveri tuli vastaan. Hänen kanssaan pohdiskeltiin kirjoittamista ja hän antoi vinkin. Kysy itseltäsi, kenelle kirjoitat. Ja kun kirjoitat, kirjoita se hänelle ymmärrettävästi. Olen kovasti pohtinut näitä raameja, joihin pitää asettua. Kohderyhmää ja palikoita. Sinun tulee mahtua tähän ja tähän lokeroon. On vaikeaa tietää mahdunko mihinkään lokeroon, sillä en ole milloinkaan mahtunut. Ymmärsin kuitenkin, että kaikki kirjoittaminen on saanut tulta alleen isästäni. Isä oli syy miksi aloin maalaamaan. Isä oli syy miksi aloitin romaanini. Isä oli syy, miksi perustin ensimmäisen blogin. Kaikki tuo luova energia, joka sisälläni oli – lähti kanavoitumaan, koska isäni sairastui. Sitä ennen olin pitänyt itseäni tunteettomien häkissä. Olin sisältäni kylmettynyt, aika lailla. En tiennyt miten itkeä. Osasin vain nauraa. Osasin piiskata itseäni näkymättömällä raipalla, kunnes en enää jaksanut. Tämä maailma voi uuvuttaa, kun yrittää liikaa. Itseltään on hyvä kysyä, kuka tai mikä on se syy miksi ruoskaasi heilutat?
Toki myös lapseni ja mieheni ovat olleet myös tärkeässä osassa kirjoittamista. Isän kuolema repi minut rikki. Mutta tulinkin kuoleman jälkeen enemmän ehjäksi.
En tiedä tuleeko tuo romaani koskaan julkaistuksi ja sehän siinä onkin jännittävää ja samalla aika tylsää. Tämä matka on ollut outo. Sillä en olisi voinut edes kuvitella kirjoittavani romaania, mutta yksi kaunis päivä istuin koneelle ja teksti lähti tippumaan alitajunnastani. Sitä en tiedä, onko teksti hyvä ja luettava, mutta tarina syntyi tyhjästä. Tyhjästä. Tai sitten ei. Se saattoi olla alitajuntani tapa ilmentää jotain. Mitä lie.
Jos en koskaan julkaise kirjoituksiani, olenko silloin epäonnistunut ja onko työni ollut turhaa? Julkaisu ei tarkoita itselleni sosiaalisessa mediassa julkaisua, vaan perinteistä paperista julkaisua. Se on siis tavoitteeni, ei muut kanavat. Mutta, tässä on todella oppinut jo, ettei kannata jäädä roikkumaan vain yhteen lopputulokseen, saattaa tupsahdella yllätyksiä – hyviä ja niitä huonojakin. Kuitenkin oloni on juuri nyt turta ja väsynyt oman kirjoittamiseni kanssa. Enkä oikein tiedä uskonko kirjoittajan siipiini.
Kirjoitanko itselleni? Joskus kirjoitan. Joskus saan omista kirjoituksistani apua. Joskus ne ällöttää. Liian siirappista tai liisterimäistä tai oih, ihanan rakkaudellista. Surullista myös.
Isä, on ollut kuitenkin isoin muusa. Mutta nyt tuntuu pahalta, olenko jo unohtanut hänet? Onko 10 vuotta jo liian pitkä aika, etten enää muista hänen olemassaoloaan. Mitä hän olisi sanonut kirjoittamisestani? Olisiko hän ollut ylpeä minusta? Hän oli temperamenttinen ja voimakas miehen malli. Hän oli isäni. Isän äiti on ollut toinen muusani. Hän kuoli jo yhdeksänkymmentäluvulla, mutta on kulkenut siitä asti mukanani. Minun on aina ollut vaikeaa luottaa ihmisiin ja muiden rakkauteen. En ole myöskään uskonut muiden pitävän minusta. Tiedän, se on epävarmuuden piirre, jota olen todella työstänyt. Nykyään ei tarvitse enää miettiä sellaista. Sillä ei oikeastaan ole väliä. Tykkää tai ei.
Isäni äiti jostain syystä osasi näyttää rakkautensa niin, että uskoin. Ja kulki mukanani unissani. Oman perheeni myötä luottamus rakkauteen vasta syntyi todella. Tietäisinpä miksi vasta silloin. Ehkä, se oli tämä perus "ei sanota ääneen rakastan sinua, kyllähän sen tietää sanomattakin." Sanottiin vain ne asiat, missä olin huono. Jätettiin kehut kehumatta. Ei se silti ole näin mustavalkoista. Herkkyyteni taso on se joka sääteli mitä otan vastaan ja mitä en. En oikeastaan päässyt palautumaan, kun koin vaikeita tunteita. Sydämeni eteen nousi panssari. Tunteeni eivät virranneet luonnollisesti.
Tässä on koko elämä aikaa kirjoittaa ja pohtia – sanon itselleni. Vaikka en koe enää tarvitsevani sen kaltaista pohtimista. Sillä pohdin mielestäni nämä asiat jo. Kun olen uskaltanut pohtia itseäni ja päästää irti kiukun tunteista, olen löytänyt sisimmästäni asioita, joista en ole ollut tietoinen. Kukaan muuhan ei ole syypää kurjaan olooni, se on täysin omissa käsissäni. Näkökulman vaihtamisen taito, näes.
Kun ja jos en kirjoita enää isälleni, jatkanko kirjoittamista lapsilleni ja miehelleni? Vai kirjoitanko koiralleni? Tein kyllä ensin kirjoituksia maailmalle, kaikille ihmisille, vaikka isä olikin kirjoittamiseni sytytyslanka. Koko maailmalle kirjoittaminen on aivan liian järjetön homma. Liian iso pala. Nyt, näin vuosien pohdiskeluiden jälkeen – ymmärrän, että kohde on helpompi olla rajattu. Tulee liikaa ristiriitaa, jos yrittää puskea kaikille ymmärrettävää tekstiä. Samalla se ehkä tiputtaa näkymättömän tiiliskiven hartioilta. Stressi kirjoittamisessa saa monesti hartiani tukkoon, varsinkin kipeistä asioista kirjoittaessa. Kuulen myös monesti kipeistä asioista kirjoittaessani vastalauseita mielessäni, kuinka väärin ja pahaa kirjoittaminen on. Et voi puhua tuosta ja tuosta. Ja onhan se niin, että ihmiset myös reagoivat niin. Mistään ei saa puhua, koska häpeä. "Omaa pesää ei saa liata"– lausetta käytti eräs ystäväni pohdiskellessaan omia kipujaan. Meidän on uskallettava liata oma pesä, sillä muuten emme parannu kivuista, joita kannamme perimässämme. Hän opetti sen minulle.
Meillehän on muodostunut tähän aikakauteen avoimuuden kulttuuri, sodan jälkeisen sulkeutuneisuuden tilalle. Sulkeutuneisuus sai aikaan vallankäyttöä ja muita ikäviä itsetunnon laskuja. Avoimuus taas herättää häpeää, kun vanhat paskat nostetaan pintaan. Mutta kun paskat nousee, silloinhan lika puhdistuu ja tulee uutta tilalle. Puhdas tila kannattaa täyttää hyvillä tunteilla. Anteeksiannolla, ymmärryksellä, empatialla. Eikö?
Pahoittelut kiroilusta.
Haaveilen kirjoittajakoulusta, joka opastaisi oikeinkirjoituksia ja muita, vaikka netistä löytääkin vaikka mitä apuja. Olen silti ihmistyyppi, joka haluaa oppia koulun kautta. Elämässäni on nyt ruuhkaa ja sekavuutta. Olen luonteeltani myös hiukan pyörremyrskymäinen. Nyt elämäntilanteeni on muuttunut sellaiseksi, että asiat joista sain voimaa aiemmin, eivät enää toimi. Kirjoittaminen ja maalaaminen ovat jäähyllä. En saa jostain syystä ahaa elämyksiä ja oivalluksia, en lauseita ajaessa autoa, jotka tuntuvat suurilta. En näe unia valtavista tunnevirroista. Tai jos näen, en koe mielenkiintoa kirjoittaa niitä ylös, sillä energiani menee tästä aikakaudesta selviytymiseen.
Ehkä kanavani on hioutumassa, uusiutumassa? Koska en koe saavani vastakaikua kirjoittamiselleni, en siksi ala itseäni painamaan alas ja jatkamaan kovapäisesti kirjoittamista. Kokeilin tämänkin vaiheen. Ei vain ole aikani. Tuleeko aikani? Vai hyppäsinkö junaan, joka kulkee eteenpäin, mutta päätepysäkki ei tule koskaan? Eikä se pysähdy ottaakseen matkustajia kyytiin. Tasaista tylsää tahtia se vain kulkee eteenpäin. Ilma vaihtuu, tunteet eivät. Sama tasainen tylsä usva sisuksissa. Mikään ei tunnu miltään. Ah, tällaiselle tunnenarkomaanille se on... Kamalaa.
Maiju
