Tuplabuukkaus

 Suurimmat muusani, illuusioideni rikkojat

(Kuvassa eivät ole omat lapseni)

Olen kaksosten äiti ja tehnyt mielestäni parhaani äitiydessä. Olen empaatikko ja erityisherkkä ja nämä piirteet voivat kuormittaa vanhempana todella paljon. Jokaiseen elämänvaiheeseen on kuulunut vaatimuksia kasvatuksessa. Jokaisessa elämänvaiheessa tunteeni ovat raastuneet. Voiko noin edes sanoa? Tuntuu, että olen mennyt vereslihalle, niin tunteiden, sääntöjen - kuin muiden vaatimusten kanssa. En milloinkaan ole pitänyt erityissanoista. En korostetuista sanoista tai varsinkaan korostetulla äänenpainolla sanotuista sanoista. Ehkä tämä johtuu taustastani, sekä herkkyydestä. Herkkyys voimistaa sanoja.

Oli kuitenkin erikoista, että meille syntyi kaksoset. Kukaan ei osannut oikein auttaa, sillä kokemus puuttui. Sain paljon turhaa kommentointia, joka rasitti jo vaativaa tilannettani. Uhriuduin. 

 Ei ollut suvussamme kaksosia. Ei ollut keinohedelmöitystä taustalla, vaan täysin luonnollinen alku -  kuitenkin odottamaton sellainen. En todella voinut ymmärtää mistä ja miksi meille? Mutta kaksosia löytyi sitten todella yli sukupolven takaa ja hyvin kaukaa. He eivät ole identtiset, mutta ehkä sittenkin ovat. Mikään ei ole koskaan ollut selkeää elämässämme. 

Emme saaneet patologiltakaan selkeää vastausta "joko he ovat tai sitten eivät ole" –  sanottiin.

Suhteemme oli täysin tuore. Raakile. Polku oli alusta asti vaikea. Jokainen lisävuosi oli vaikea. Yövalvomiset, äitiyden kivut, muiden vaatimukset, parisuhteen ylläpito ja omat odotuksemme vanhempina – erilaisista perheistä tulleina ei helpottanut elämää. Empaattisuuteni oli muuttunut osittain kylmyydeksi, sillä traumat olivat työstämättä. En näyttänyt tunteitani, sillä olin kovettanut itseni. Olin enemmänkin ankara kuin lempeä. Eikä auttanut, että muut olivat ympärilläni eri mieltä minusta –  he kun eivät nähneet ajatuksiini. Olin todella surullinen. 

Äiti kohtaa ensimmäisen lapsen kohdalla kipuja, epävarmuuksia, ikäviä tunteita. Oma sisin herkistyy. Se maailma, jonka ennen ajatteli normaaliksi, olikin yhtäkkiä muuttunut täysin epänormaaliksi. Kohtasin paljon luottamattomuutta ympäristöstäni. Minuun äitinä ei luotettu, enkä myöskään itse luottanut äitiyteeni yhtään. Lasten pelot olivat rankimmat, he itkivät paljon. Pelkäsivät lähes kaikkea. Minä, joka en itkenyt –  en kestänyt heidän itkua. Elämä kun kovettaa herkän ihmisen. Kun maailma näytti ympärillä herkkyyden olevan kirosana, uskoin sen. Herkkä ihminen itkee. Toiset käsittävät itkun manipuloinniksi. Sisälläni oli käynnistynyt tunteiden taistelu, jota en tietoisessa mielessäni ymmärtänyt –  sillä "kyllä minä pärjään"–  oli mieleni päätös. En pärjännyt. Olisin tarvinnut ammattiapua. Mutta minä ja apu ei kohdannut. Neuvolan täti piti puoliamme, se oli meille paljon.

Sisältäni puuttui erottelukyvyn taito. En osannut erotella edes lapsiani tai heidän tekojaan. Kun kysyttiin kysymyksiä: Kumpi teillä tekee sitä ja tätä –  ahdistuin. En tiennyt, enkä osannut vastata. Eikä herranjestas olisi edes tarvinnut. Pidin vihkossa ylhäällä molempien ruokailuja. Kirjoitin erillisiä päiväkirjoja. Toisella pitkät hiukset, toisella polkkatukka. Vaatteissa värikoodit. Niitä ei milloinkaan sekoitettu.

 Minua ohjasi ylpeys. Liika sellainen. Mutta kun on kovettanut itsensä ja tulee äidiksi kahdelle vahvalle tytölle –  ei ole lopulta vaihtoehtoa, kuin antaa padon murtua ja sallia herkkyyden tulla esiin. 

Kovimmat kipuni 

Oma lapsuuteni ja nuoruuteni oli traumaattinen. Monin eri puolin. Joita en enää kaivelisi, mutta jotka edelleen nousevat pintaan tietyissä hetkissä. En ole missään elämänvaiheessa uskaltanut täysin luottaa, että meillä asiat olisivat erittäin hyvin. En voi kantaa lapsiani. Mutta äiti kantaa ja niin kantaa isäkin. Olisi ihanaa, että äitinä voisin luottaa meillä menevän kaikki hyvin, mutta niin paljon traumaa elämä aiheuttaa. Joka kerta, kun lapseni kipuilee – me kipuilemme. Kun lapsi on taiteilijasielu, hän on herkkä. Surut ja ilot ovat yhtä suuria. Hän sanoo EI epämiellyttäville asioille, hän kontrolloi ympäristöään, muokaten siitä turvallisempaa –  itselleen. Kuitenkin omaan tahtiin tulee saada kasvaa, joka on vaikeaa, sillä vieressä on toinen täysin samanikäinen ja vielä samannäköinen sisko. On löydettävä oma tyyli, oma tapa katsoa elämää. Mutta kun alkaakin aika valmistautua elämään ja elämä ei näytäkään siltä, mitä oli odottanut –  se on pettymys. Se sattuu. Toinen saa iloa ja toinen saa pettymystä. Vanhemmat tuntevat molemmat.

 Ilo kohottaa, pettymys lamaannuttaa. Haluaisin tehdä lasteni eteen enemmän asioita, mutta tiedän, etten voi viedä heidän kipujaan. Enkä tee asioita heidän puolestaan, jotta he oppivat. Heidän tulee itse kasvaa ja oppia kivuistaan. Ja lisäksi oma elämäni on jaksettava kantaa. Tuleehan niitä iloja ja pettymyksiä itsellenikin. Mutta olen jo aikuinen ja osaan asioitani käsitellä. Tai näin luulen, mutta en oikeastaan osaa. Nuori haluaa olla itsenäinen, ehkä on jopa liiankin itsevarma ja elämä tulee ja iskee luun kurkkuun. Siinä kipuilee nuori ja myös vanhemmat. 

Timantit kasvavat paineessa

Vaikka sydämeeni sattuu, on vain työnnettävä heidät maailmalle. Kaksi täysin toisiensa vastakohtaa herkkyystasoltaan, kaksi täysin samannäköistä voimakastahtoista tyttöä. Ympäristö sanoo leikitellen, siinä se kaksi menee missä yksikin. Tai hiukan painavammin: kyllä se on vanhemmissa vikaa, jos ei lastaan saa kuriin. Kerron teille. Maailma ei ole sitä mitä luulet. Kylmät sanonnat satuttaa, ne riipii sellaisen mieltä joka yrittää parhaansa, eikä milloinkaan tuntuisi onnistuvan täysin. Mutta voiko aina onnistua täysin? 

Kun olen päättänyt kivuliasta tunteistani huolimatta tehdä valinnan, jonka seuraukset eivät ole sitä mitä ajattelin niiden olevan. On vaikeaa kantaa seuraukset. 

Uskon, että kaikilla meillä on kipumme. Ne eivät ole samanlaisia, mutta ne ovat niitä jotka kasvattavat kaikkein kovimmin. Raa'immin. Sydäntä vihloo, vatsaan sattuu, kiukun tunteet syövät sisintä, mutta niistä tuntuisi hioutuvan suurin rakkaus ja voima elämälle. Rakastan lapsiani, kaikkia kolmea. Joskus he repivät sieluni irti, joskus he yllättävät yllätyksillään, mutta suurin asia mitä he opettavat on rakkaus. Voiko toista ihmistä rakastaa näin paljon? Kun äiti kehuu lapsiaan, se ei aina tarkoita että on ylimielinen ja taustalla on "oma kehu haisee" katsantokanta. Joskus äiti pitää kivut itsellään ja kehuu lapsiaan, jotta saa peitettyä sen kaiken kivun jota lapset tuovat. Epävarmuudet, pelot, lapsen yksinäisyyden, yksinäisyyden äitinä, erilaisuuden ymmärtämisen. Joskus kokee vihan tunnetta lapsiaan kohtaan, sillä ei tiedä mitä tehdä heidän kanssa, eikä pysty, eikä kykene. Silloin on hetki, kun äitiä tulisi ymmärtää –  ei tuomita. Sillä ne tunteet joita itku ja kiukuttelu voi aiheuttaa, niitä ei vanhempi itsekään ymmärrä. En minä ollut tällainen, miksi lapseni on? Jos ympäristö painaa alas sanoillaan, vanhempi menee enemmän lukkoon. Syntyy kierre. Tämän kirjoittaminen sattuu minua. Lapseni ovat isoimmat kipuni. He ovat kasvattaneet minusta vahvemman ja he ovat tehneet minusta rohkeamman. Uskalluksen olla jotain ihan muuta, mitä ympäristö odottaa minun olevan. He ovat tehneet minusta minut. 

Nuori äiti, vailla päämäärää, saa ympäriltään kuulla paljon tuomitsevia kommentteja tai viisastelijoiden huomautteluja. Mutta kukaan muu ei tunne lastaan niin hyvin kuin äiti ja isä, he jotka lapsen vierellä kasvavat. Vanhemmat saavat nähdä lapsensa todellisen luonteen. Muut saavat parhaat palat. Tai näkevät ne pahimmat. Vanhemmat saavat kaiken, kokonaisuudessaan. Tai vanhemmat saavat jäävuoren  huipun, kantavat vastuun. Voiko vanhempi todellisuudessa tietää lapsistaan kaikkea, vaikka tunteekin lapsensa?

 Ihmiset muokkavat meitä. Eri persoonat saavat meidät ja lapsemme käyttäytymään eri tavalla –  eri seurassa. On vaikeaa tietää miten lapsella menee, kun he eivät kerro myöskään kaikkea, saatat saada vain tunteet, mutta et näe tekoja. Et näe minkälaisien persoonien keskellä hän on ja kun hän kipuilee, mistä kipuilu johtuu? Äitiys on vaikein työ, jota olen koskaan tehnyt. Sitä se on, se on työ ja elämäntapa. Kaikki perheet ovat erilaisia ja kaikkein suurin asia on hyväksyä se. Vanhemmat ovat töissä pikkulapsiaikana 24 tuntia vuorokaudessa ja siihen sisältyy oma työaika. Pahinta mielestäni mitä vanhemmalle on tehdä –  on arvostella hänen lapsiaan hänelle. Sillä vanhempi ottaa ne ihon alle. 

Yksikään kuva ei ole omista tyttäristäni. He eivät anna ottaa kuvia mihinkään, edes kotikansioihin. 

Lapseni ovat persooniltaan vahvoja ja syövät minut elävältä, jos en ole vanhempi. He ottavat kaiken minkä irti saavat ja tehtäväni on asettaa rajat. Se on ollut vaikeinta itselleni, jolla rajoja ei ollut. 

Pari päivää tyttöjen syntymän jälkeen kätilöopiston siivooja tuli vauvakaukalon viereen, jossa molemmat makasivat vierekkäin. Hän katsoi syntymäaikoja ja sanoi iloisesti. "Kylläpä oli hyvä aika syntyä. Samana päivänä kuin tyttäreni, samaan kellon aikaankin. Ei ollut mitään ongelmia, ei uhmaa, ei murrosikää –  ei mitään. Niin helppo lapsi. Nyt jo aikuinen." 

Nuori äiti katseli hiljaisia tuhisevia lapsiaan onnellisena ja luottavaisena. Ihanaa, meillä siis myös tulee helppoa. Saimme ensimmäiset 6 kuukautta nauttia onnesta. Hyvistä yöunista. Silloin tällöin itkuja, mutta ei mitään liian vaikeaa. Kunnes se alkoi. 2 vuotta valvomista, sairastelua, korvatulehduskierre tuplana ja eri aikaan. Vahva temperanmentti. Riidat mieheni kanssa, mielenterveys oli kovilla. Pakenin töihin mielenterveyteni takia. Siellä sain haasteita, olin hankala, sillä lapset sairastelivat. Puhkesi valtaisat allergiat. Lopulta masennuin. Pärjäsin ja sinnittelin ja olin vihainen. En voinut kontrolloida elämääni, en asettaa rajoja, olin kuormitettu ja kiukkuinen. Tässä vaiheessa minua epäiltiin äitinä, sain todella rumia kommentteja. Mutta kaikki tällaiset ihmiset katosivat elämästäni ja kaikki jotka sanovat näitä kommentteja kantavat omaa likasäkkiään. Lopulta menetin isäni ja saimme entistä vähemmän apua. Juuri heidän kanssa olisin tarvinut isää, mutta hän sairastui. Se vei minut surun ja yksinäisyden kierteeseen, syvälle pohjalle –  josta en tiennyt tulenko koskaan nousemaan. Nousin. Puhutaan sielun pimeästä yöstä, yöni kesti noin 15 vuotta. Tämän aikana käsittelin menneet traumanikin. Aamu ei tunnu kuitenkaan sarastavan oikein vieläkään. Nyt ihailen auringonlaskuja. Yötä en enää katsele.

3 herkkää tyttöä, herkkä äiti ja vielä isä. Huh. Siinä on paljon tunnetta. Herkkä ei ole heikko, vaan sanotaanko –  että helvetin vahva. Siinä mennään vuoristoradalla –  ylös ja alas ja hyvin lujaa. 

                                        Maiju