Oodi blogille

 En tiedä miten olette löytäneet blogiini, mutta koskaan aiemmin blogiani ei ole luettu näin paljon. Se tuntuu erikoiselta. Ihanalta. 

Samalla koen, että olen mahdollisesti päässyt yli siitä arkuudesta ja pelokkuudesta joka sensuroi itseäni. Olen vältellyt kirjoittamasta tuomitsevia tekstejä, sillä en usko tuomitsemiseen. Tiedän sen lietsovan pahaa verta, enkä haluaisi sitä maailmaan lisätä yhtään. Kuitenkin täältä saattaa jonkinlaisia piikkejä löytyä. 

Tämä on ollut siis voitokkain kuukausi tekstien määrässä, viime kuukausi oli voitokkain lukumäärissä. Kiitos teille lukijani. 

Näen ehkä romanttisesti, näiden olevan kiinnostavia tekstejä, mutta samalla olen jalat maassa ja oletan sieltä jonkun nousevan barrikadeille. Tasapainoilua siis.

Kun aloitin tätä blogia, pelkäsin kirjoittaa. Pelkäsin näkyä. Olen kirjoittanut itseni siitä ulos. Täällä. Edelleen käyn aika ajoin kamppailua omissa somekanavissa näkymisen kanssa. Näkymiseen kun aina tuntuisi kuuluvan tyrmääminen. Silloin kun kirjoittelee vahvojen tunteiden virrassa, silloin myös ääripäässä liikkuvat vahvat tunteet voivat tuntua massiivisilta. Siksi pysyttelen mukavuusalueellani. Se on tavallaan vähän väärin. 

Elämässäni aaltoilee rankat ja onnen tunteet. Kaikkein inhottavinta on se, että ihan kuin ne kuuluisivat yhteen. Kun koen äärimmäistä onnellisuutta, jossain joku ratkeaa. Ja onneni vaihtuu suruun. Näin kirjoittajana ja luovana ihmisenä, yritän hyödyntää tunteitani. 

Kun kuljimme Tammisaaren katuja, yksi unelmani heräsi. Näin käsityömyymälän jossa vanhempi rouva myi omaa keramiikkaa ja hänen tyttärensä oli tehnyt hauskoja tauluja teksteillä myytäväksi. Ostin häneltä pienen astian, jossa oli hänen kaunokirjoituksella kaivertama allekirjoitus. Kun maksoin, hän pakkasi sen itse tehtyyn kangaspussiin. Ja antoi minulle lopuksi leveän hymyn. Tästä tuli oma aarteeni, muistutus omasta unelmastani. Jonain päivänä haluaisin olla tuo nainen, joka myy omia käsitöitään. Ne olivat hyvän hintaisia, ei liian korkeat, mutta ei liian matalatkaan. Käsityön osto on aina rakkauden teko. Haluaisin asua jossain missä minulla olisi taidepaja. Mutta unelmani ei voi syntyä niin kauan kun lapseni tarvitsevat minua. Mutta jos lapseni osallistuisivat myös taidepajaani, se olisi myös unelmani. 

Nostan hattua itselleni tämän voitokkaan kirjoitusponnistukseni myötä. Olen jatkanut blogin pitämistä siitä huolimatta, vaikka kukaan ei lukenut tätä. 

Epävarmuus on hyvä polttomoottori kirjoittamiselle. Edessäsi voi odottaa piiiiitkän pitkä hiljaisuus ja sekin hiljaisuus, minkä tunnet ja näet, et tiedä mitä se tarkoittaa. 

Maiju

Kirjoittaminen on aaltoilevaa

 Kun kuljimme veneellä merellä viime viikolla, istuin suurimmaksi osaksi aikaa mieheni vieressä. Olin ottanut mukaan tietokoneen, kirjoitusoppaita ja koruntekovälineitä. Se oli romanttinen ajatus, että saisin jotain tehtyä. Hain inspiraatiota mereltä. Kuitenkaan koko viikon aikana en saanut kirjoitettua mitään. Vasta viimeisenä aamuna, kun lähdimme kohti kotia - teksti alkoi luistaa. Sekin oli kuitenkin niin vähäistä, ettei siitä tarinaa saa. 

"Yön energia ei syö meitä, se muistuttaa olemuksellaan elämän hauraudesta ja kaiken menettämisestä. Yö on kuin uni, josta emme tiedä, jota emme muista, mutta toisinaan se näyttää välähdyksinä symboleita, jotka ohjaavat meidän päiväunta."

Aika ajoin koen epätoivon hetkiä kirjoittamisen suhteen, kun sisälläni alkaa pakottaja ruoskimaan. Tällä kertaa ruoskimisen syy on aika typerä. Kilpailija sisälläni on herännyt. Se kilpailee minua vastaan. Huomasin että olen tässä kuussa saamassa kirjoituksien ennätystä, jos haluaisin. Olen tehnyt kuukautta kohti maksimissaan 14 artikkelia. En ole tavoittanut tuota määrää 3 vuoteen. Joskus olen hokenut itselleni "ei se laatu, vaan määrä". Eiku hitto, se olikin toisinpäin. 

Meillä on rippijuhlat edessä ja haluaisin kirjoittaa enkat, mutta kun kirjoitan, joudun kirjoittaa roskaa. Ellen saa jotain hyvää inspiraatioita. Silloin tästä kuukaudesta tulisi kaikkien aikojen menestynein kirjoituskuukausi. 

Mutta. Kerronpa teille tarinan minusta. Ja mikä kuvaa tämän vuoden vaikeutta. Otimme eilen viimeiset joulukoristeet pois. Tämä on kaikkien aikojen ennätys. Meillä roikkui joulutähti ikkunassa ja ikkunan välissä oli joulukoristeita, jotka oikeastaan oli talvikoristeita. Mutta kuitenkin. Ehkä se kertoo tämän vuoden vaikeasta ajasta. Ei kehdata jättää joulutähteä ikkunaan kesäisiin puutarhajuhliin. No okei, ei meillä ole puutarhaa. Meillä on aidattu takapiha. 

Hauskaa on myös, että aina kun minulla on vaikeaa - kirjoitan paljon. Se on ristiriitaista lauseen kanssa jonka sain kirjailijalta "sinut täytyy saada onnelliseksi että voit kirjoittaa".

Ehkä minä rutistan väkisin sen 15 kirjoituksen vielä tämän kuun puolella, jotta tulen itse tyytyväiseksi. Pah. Ehkä kirjoitan tuon viimeisen voitokkaan tekstin kodin siivoamisesta. Voi miten arkisen romanttista. Ehken kuitenkaan.

Maiju

Elämän syvyys

 

Teimme mieheni kanssa nostalgiamatkan merelle. Se oli ensimmäinen pidempi reissu matkaveneellämme. Luonto oli meille erittäin armollinen, sillä tiedän meren raivon mahdollisuuden. Meillä oli tavoite lähteä Tammisaareen ja käydä hiukan vanhoja lapsuuden reittejämme läpi. Porkkalan selkää oli kauhisteltu, suunniteltu ja jännitetty etukäteen. Miten sen ylitämme? Lähdemmekö aamulla klo 5, kun meri ei ole vielä herännyt vai uskallammeko mennä kenties päivällä? Emme vielä ole merenkulun ammattilaisia, että osaisimme olla tarkkoja tuulensuuntien ja muiden mereilyjuttujen kanssa. 

Miksi esitän myös toisinaan hölmöä merellä tai ylipäätänsä? Olen oppinut niiden ärähtävien kaikkitietävien pillastuvan, kun sanon jotain tyhmää. Se on tavallaan jopa nautinnollista saada tietyntyyppinen persoona ärähtämään. Sellainen joka inhoaa tyhmyyttä. Lälläslää, sainpas sinut suuttumaan. Se oli lapsuuteni ääni. Kun jotain käy, niin nautinnollinen naseva ääni jälkiviisaana hokee, "mitäs mä sanoin".  Meille kävi kaikenlaista hölmöä, mutta ne jääköön kertomatta. Naurua tähän päälle. Otin tämän kuvan matkalla, josta olen ylpeä. Se kertoo haikeudesta merellä. Kuva on merkityksellinen minulle. 

Ensimmäisenä aamuna kun oli aikomus lähteä nukuimme turhan myöhään, vettä satoi kaatamalla ja ilma oli harmaa. Se tietää aina hiukan aaltoistakin merta. 

Matkan aikana minussa risteili erilaisia tunteita, iloa, surua, suurta onnea ja erityisesti nostalgiaa. Kuljimme niitä alueita, mihin isäni minun perheeni vei, kun olimme lapsia. Myös niitä alueita, joita mieheni perhe oli kulkenut. 

Isäni oli merenkävijä lapsesta asti. Hän rakensi 9 vuotiaana itselleen ensimmäisen veneen, jolla he tulivat isänsä tai äitinsä kanssa Kotkasta Helsinkiin. Hänellä oli aina vene. Vuonna -77 perheeni osti Virosta tuodusta siimaveneestä tehdyn matkaveneen. Hän haaveili Nauticat veneestä ja halusi sellaisen rakentaa, mutta hän puhui ja puhui, eikä saanut tehtyä asialle mitään. 

Vanhin veljeni marssi yöllä telakalle kavereiden ja rautakankien kanssa, rikkoi veneen säpäleeksi ja palasi isän luo ja sanoi "Noni, alas äijä rakentaa". Vuonna 1985 alkoi uudelleen rakennus. Josta tuli minun elämäni tärkein asia. Toisilla on lapsuuden koti, minulla lapsuuden vene. Koen valtavaa surua ajatellessani  venettä, kuinka en näe sitä enää. Olen miettinyt, voisiko jonkin tason materialismi olla minulla yhteydessä veneeseen. Toisille se on vain vene, minulla taas on sielu kiinnittynyt siihen paattiin. Kun vene myytiin vuonna 2009, en ole päässyt asiasta yli. Tiedän järjen tasolla, että kukaan meistä ei olisi kyennyt huolehtia siitä, mutta sieluni ja sydämeni ei ymmärrä. 

Vene oli yhtä kuin isäni. 

Vuonna 1990 isäni halusi isomman veneen. Meidän vene oli jo iso, se oli 11,5 metriä pitkä ja siellä oli mielestäni kaikki. Mutta hän osti 15 metriä pitkän troolarin, josta halusi rakentaa meille vielä hienomman veneen. Kävikin huono tuuri ja vene ajautui myrskyyn ja upposi noin 30 metrin syvyyteen. Venettä nostettiin erilaisin keinoin ja se saatiin hinattua erään saaren edustalle, josta nostaminen jatkui koko kesän. Olin 9-vuotias. 

Kun lähdimme mieheni kanssa reissuun, en tiennyt minkälaisia tunteita voin kokea. Toisinaan tärisin, toisinaan itkin. Mutta päätin puhdistaa itsestäni jäämistöä, irrottaa itsestäni kipua jota ei minulle sanoitettu, sillä olin niin pieni. Tunsin raivon, pettymyksen ja vihankin. Mutta sitä ei oikein minulle avattu. Minulta jäi asioita kesken. Isäni sai aivoinfarktin kun olin 19-vuotias, eli lapsi vielä. En saanut tuntea sitä tervettä isää, minkä muut tunsivat. Hänestä tuli infarktin myötä vihainen ja koska hän oli tekevä, seurasin vain turhautunutta ja vihaista vanhusta, joka ei kyennyt enää rakentaa. Hän teki aina jotain. Olin viimeistä kertaa reissussa heidän kanssaan vuonna 2004. Siltäkin reissulta muistan hänen ärähtävän, kun tein jotain väärin. Elämänsä viimeiset 10 vuotta hän oli vihainen usein ja se oli minulle vaikeaa. 

En voi oikein jättää asioita kesken ja käsittelemättä, sillä tiedän niiden olevan edessä jossain vaiheessa kuitenkin. Ymmärrän silti, että minä en tule kulkemaan isäni polkua. Minulla on oma polkuni. Tunnen silti isäni ohjaavan matkaani, varsinkin merellä. 

Isäni suku oli kiehtova. Sieltä on jo kaikki kuolleet, jotka voisivat mitään kertoa. Tai serkkuni on vielä ja isäni serkku.

Heidän suvun tarina ulottuu kieltolakiin. Uskon meren olevan minulle niin vaikuttava juuri siksi. 

Jos vain kykenisin ja voisin, kirjoittaisin heistä. Heistä kumpuaa kiinnostukseni valokuviin ja sieltä minuun ja arvoihini. He olivat suurisydämisiä. Heistä huokuu reiluus ja paljasjalkaisuus. He eivät kääntäneet huono-osaisille selkäänsä vaan auttoivat. He lahjoittivat hienoja vaatteitaan kodittomille ja antoivat omastaan. Mutta siellä on minulla kipujakin. Olen joutunut opetella nöyryyttä ja avuttomuutta itsekin. Vaikka ulkopuolinen katsoo minua materiaalisesti hyväosaisena. Se on kuitenkin vain pintaa. Meillä ei olisi mitään tällaista, jos emme osaisi tehdä itse ja jos emme hyödyntäisi luovuutta ja universumin ohjausta. 

Se oli meillä myös hyvin vaikuttava energia kotona. Meillä tehtiin kaikki itse. Ja ei koskaan ylpeilty, ettei vain kukaan olisi kateellinen. En saa iloita siitä mitä meillä on, sillä joku voi suuttua - on alitajuntani ääni. Uskon, että tämä energia lukkii minut edelleen. Tai jos kerron meidän vaaroista, niistä syyllistetään typeräksi. Siksi niistä kerrotaan omanlaisessa seurassa, tiedättekö vähän kuin entisajan bubeissa. Niissä kuuli hurjimmat meritarinat. Leffoista vaan olen nähnyt sellaisia...  

Ilman tietynlaisen jännityksen kokemusta, en eläisi. En tuntisi niin valtavaa intohimon tunnetta asiaan kuin asiaan. Kun en elä ja tee asioita, jotka saavat sydämeni pamppailemaan - saatan muuttua kyräileväksi ja kateelliseksi ja sitä en halua itselleni. Haluan kokea elämän täysin. Haluan tuntea miltä tuntuu elää ja nauttia siitä. Olla oma itsensä ja seistä sen takana. Ei miettiä - kuka nyt on kateellinen ja tekee meille siksi jotain pahaa. Haluan vain hyviä ihmisiä elämäämme. Olen oppinut kateellisista, että he jotka mollaavat, he usein myös tarvitsevat jotain meiltä. Haluan olla vapaa sellaisesta. 

Olen oppinut myös siitä, että ihmiset toisinaan mollaavat typeräksi kun tekee jonkin virheen, mutta se on heidän ongelma ei meidän. Eikö? Menestyjät eivät mollaa, vaan ne jotka eivät tunne mitä menestyminen on. 

Joskus me vain teemme typeriä asioita ja opimme niistä. Ilman typeryyttä ei olisi suurta viisautta.  

Haluan oikeastaan vain rakastaa elämää ja ihmisiä ympärilläni. Tehdä asioita joista tulen onnelliseksi.  

Troolarin uppoaminen oli tragedia, jonka isäni kohtasi oman unelmansa kanssa. Se ei kuitenkaan saa estää minua toteuttamasta omia unelmiani. Niitä tulee tavoitella. Niille tulee herätä. Elämä ilman unelmia on tasaista ja tylsää. Kokemukset tuo rikkautta. Ja kaikki unelmat eivät ole ison rahakirstun alla. Toisinaan unelma voi olla ilmaista. Kiivetä kalliolle, jota pelkää ja voittaa pelon. Se on ilmaista. 

Kun ajoimme kotiinpäin Porkkalan selkää ja lähestyimme saarta johon troolari hinattiin, otin kuvan meidän plotterista juuri 30 metrin syvyydessä. Tuli mietittyä jälkeenpäin, että tässäkö se paikka oli. Tännekö se upposi?

Oli melko erikoista, että tuo pelottava Porkkalan selkä oli tyyni ja aurinkoinen kun tulimme kotiinpäin. Ja tulimme illalla. Pääsimme perille juuri kun aurinko laski. Meidän järjellä ajateltuna, olisi kannattanut lähteä aamulla, kun aurinko vasta nousee. Joskus intuitio toimii vahvempana kuin järki. Tässä se toimi. 

Ja sen taas opin, että luonto on se joka päättää - ei me ihmiset. 

Maiju

Arkuus

 Kun kasvaa aikuiseksi ja elämä menee eteenpäin, voi unohtaa itsestään piirteitä joita ei ole aiemmin ollut valmis kohtaamaan. Minä kohtasin viime viikolla oman arkuuden tunteen. Se ei ollut iso tunne viime viikolla, mutta se on värittänyt koko elämääni lapsena. 

Viime viikolla olimme merellä meidän matkaveneellä mieheni kanssa. Kokemus oli niin vaikuttava, että saatan kirjoittaa sen vaikutuksista vielä pitkään. Toivon niin. Olin arka ja voimakastahtoinen lapsi ja minua oli ilmeisesti vaikea käsitellä, sillä olin myös hyvin herkkä lapsi. Olin myös lapsi ja nuori joka ei kestänyt yksinäisyyttä, mutta en myöskään ollut rohkea tutustumaan uusiin ihmisiin. Se pieni lapsi saattaa elää edelleen alitajunnassani. Höh. 

Ajoimme matkakaveneellä mieheni kanssa Dagmarin lähteelle (kuvassa) ja ankkuroimme lähelle rantaa. Mieheni lähti välittömästi uimaan rantaan ja katsomaan miltä lähde näyttää, itse jäin jännittämään veneeseen. En tiedä mitä jännitin, sillä syytä ei ollut. Ymmärsin tunteen olevan hyvin vanha. Tarkoituksemme oli hakea juomavedet lähteeltä ja yöpyä ankkurissa, mutta meille tutulle sponttaanilla tavalla muutimme suunnitelmia. 

Pakkasimme juomakanisterit suppilautaan ja soudin rantaan. Ensin vain hengittelin tuttua maisemaa lapsuudestani sekä luonnon äänimaailmaa. Mieheni lähti kävelemään mäkeä ylös ja minä perässä jotenkin poissaolevana. Auringon säteet valaisivat polkua ja kun pääsin ylös muistomerkille, tunteita alkoi risteillä eri tahtiin. Muistin myös trauman, joka ei kuulosta isolta muiden korviin, mutta pienelle lapselle se oli iso trauma. 

Kävimme lapsena kyseisessä paikassa monesti ja kerran suutuin perheelleni, sillä koin heidän hylänneen minut. Kyseessä oli väärinkäsitys jota ei koskaan käsitelty. Juoksin karkuun tähän metsään ja olin vakaasti päättänyt vaihtoehtoisesti hylätä oman perheeni. Piileskelin pusikossa ja he huutelivat ja etsivät minua. Saattaa olla, että pakoreissu oli lyhyt, ehkä puoli tuntia. Pienen ihmisen päässä, jolla on voimakas mielikuvitus se kesti vähintään monta vuorokautta. Tämä hetki aiheuttaa minulle häpeää ja kipeyttää edelleen hartiani vasemmalta puolelta. Se on kuin pieni kynänkärki jota työnnettäisi hartiastani läpi. Se on myös tunne, joka oli hyvin hyvin voimakas kun aloin kirjoittamaan terapia mielessä vuosikausia sitten. Se oli uuvuttava ja lamauttava kipu, mutta kirjoitin siitä huolimatta vaikka koko kehoni tuntui savuavan. 

Kun seisoin metsässä, kyyneleet virtasivat poskiani pitkin. Ajattelin ottaa takaisin palan itseäni jonka tänne jätin lapsena. Seisoin paljain jaloin kiviportailla ja hengittelin tunnetta joka alitajunnastani nousi, kyyneleet virtasivat ja hengitykseni pyysi huokailemaan syvään. Hartiaani ilmestyi pistävä kipu. 

Mieheni oli jo jatkanut matkaansa rantaan ja tuli hetken päästä huolestuneena takaisin miettien onko minulle käynyt jotain. "Ei, minä vaan purkasin traumaani". 

Se voi kuulostaa jonkun mielestä pieneltä hetkeltä mitä koin lapsena, mutta se on vaikuttanut elämääni vahvasti. Tämä oli lapsuudestani yksi osa tai yksi hetki jolloin koin etten ole niin tärkeä, enkä näkyvä osa perhettäni. Kun sain vihdoin kaverin mukaan, hän halusi olla muiden kanssa kuin minun. Se oli itselleni myös oppi siitä, että en voi vaikuttaa muiden tahtoon. Tai olen voimaton muiden tahdon edessä. 

Kun elää isossa yhteisössä, ei saa huomiota samalla tavalla kuin pienessä yhteisössä. Minä luulin ettei vanhempani nähneet minua, mutta he näkivät omalla tavallaan. Elämääni varjostivat monet tällaiset tapahtumat, joissa jäin aina syrjään. Arkuuteni kasvoi kasvamistaan. Jäin yksin asian kanssa. 

Tämä matka palautti mieleeni muistoja, kuinka en löytänyt kavereita saaristosta vaan leikin barbeilla yksin - turvauduin mielikuvitukseeni ja rakensin barbeille omia kartanoita saariin. Kun oikein muistelen, se oli ihanaa. Sain itse päättää kaikesta. 

Kun lopulta sain mukaani kaverin, hän ei halunnut samaa kuin minä, me riitelimme ja koin arvoristiriitaa, jonka myötä koin perheeni siirtyvän hänen puolelle riidassa. Tai niin minä luulin. Emme milloinkaan käsitelleet tätä, enkä ymmärtänyt sen vaikuttavan omaan selviytymiseeni jatkossa. Aloin vasta pohtimaan asiaa, kun isäni oli jo kuollut. 

Kun vihdoin sain kaverin mukaan, hän ei halunnut olla minun kanssa, vaan aikuisten kanssa. Typerää, mutta sisäiselle lapselle rankkaa. Huomaan edelleen jollain tasolla epäilevän, etten ole tärkeä ihmisille. Minun on siksi turvauduttava omaan mielikuvitukseeni. Se on nostanut minut omasta mönjästäni ulos. 

Lapsuudessani kun olen kokenut voimakkaita henkisiä arvoristiriitoja, jäin tunteideni kanssa yksin. Ne vaikuttivat minuun aikuisena. Toisille normaalit hetket voivat olla minulle painajaisia. Niin pitkään kunnes tunteen kohtaan. Se tuntuu oudolta sisäiseltä lukkiutumiselta, eikä siinä ole mitään järkeä muille. Joskus minulla on vahva intuitio joka varoittaa jostain, mutta toisinaan se on vain vanha trauma. Trauma toisaalta kuulostaa vähän raffilta sanalta, kun se on hiukan kevyempi kuin megatrauma. Mutta sinne päin. 

Kun kuljimme saarissa viime viikolla, en halunnut siellä olevan ihmisiä - vanha tunne nousi pintaan. Selittelin sitä kovasti, että teen niin sosiaalista työtä, että haluan olla itsekseni. Se oli kuitenkin tätä mennyttä arkuutta, yksinäisyyttä. 

Kun olimme Dagmarin lähteen rannassa, katsoin kuinka troolari ankkuroi melko lähelle meidän venettä. Ihan kuin isäni henkimaailmasta olisi käynyt kertomassa, että on turvallista kohdata tuo tunne. 

Tämä matka oli nostalgiamatka, jossa kävin lapsuuteni jälkiä läpi. Yksi osa lapsuudestani oli meidän uponnut troolari, joka oli samanvärinen kuin ankkuroitu troolari. Tähän matkaan sisältyi vahvasti meri teema, joka on kulkenut koko elämäni mukana. Isän ja isoisän ja isoisoisän kautta. Samoin äitini puolelta minun isoisältä. Me olemme merenkävijöitä. Meri on minulle koti. Se on arvaamaton, mutta silti se voi olla rauhallinen ja armollinen. Meille se oli erittäin armollinen. Kiitos siitä. 

Jatkoimme illalla matkaa saarelle jossa vietin ison osan lapsuuttani. Arkuuden tunne nousi voimakkaammin kuin lähteellä. Ja sanoin itselleni, että nyt jätän sinut tunne tälle saarelle. En tarvitse sitä enää. Arkuus on vaikuttanut minulla myös kirjoittamiseen. En ole uskaltanut kirjoittaa julkisesti. Koska en tiedä odottaako minua vahva häpeä, jonka olen oppinut lapsuudestani. Tuomitaanko minut, sillä olen vastarannan kiiski tai vastustetaanko minua, sillä olen aina vaikea. 

Jätin arkuuden sinne ja nyt päätän jatkaa uutena minuna. Katsotaan onko se vain sanahelinää. Ehkä minua edelleen pelottaa, kehoni vastustaa ja hiukan pistää vastaan, mutta sen olen oppinut itsestäni, mitä enemmän kohtaan lukkojani, sen rikkaammaksi elämäni muuttuu.  

Maiju

Miten löydän oman tyylini?

 

Kysymys jota moni miettii ja mitä luetaan erilaisista "tee niin tai näin, niin sinusta tulee tällainen" ohjeistuksista, joita sponsoroidut julkaisut tarjoilee. 

Onko niin, että maailma, se ulkoinen kaupallinen maailma vaatii sinun olevan jotain? Sinun täytyy olla sitä ja tätä tehdäksesi myyntiä, olla sellainen ja tällainen suhteessa kilpailijoihin, että lopulta oletkin harmaannuttanut hiuksesi, kasvoissasi on uupumuksesta johtuvat juonteet, silmissäsi kova katse, etkä oikeastaan saavuttanutkaan sitä mitä etsit. 

Luovuus ei oikein ole kaupan. Sehän on virtaava, näkymättömyydestä kumpuava inspiraatio joka annetaan meille jokaiselle. Mutta ehkä me kaikki käymme siitä omanlaiset oppimme läpi. Asiat ovat aika lailla yhteydessä toisiinsa, mutta energiat ovat usein ne joka erottaa asiat toisistaan. 

Luovuus ei ole kaupan, se on väline, mutta tekele taas voi olla kaupan ja sen määrittelee tekijä. Kun käytät aikaasi jonkin asian tekemiseen, olet panostanut siihen itsestäsi paljon. Ja se on taas sinun käsissäsi miten sen haluat hinnoitella. Toiset arvostavat itsensä korkealle, toiset ei. 

Luovuus on toiminut siinä välissä ja kun ego ja ylpeys astuu kuvioihin, voi tulla kaikki alemmat tunteet näkyville. Meillä kaikilla ego toimii eri tavalla. Toiset latistaa itsensä, toiset latistaa muut. Ja niin edelleen. 

Luovuuteen ja taiteeseen kuuluu myös se, että otamme mallia muilta ja niiden avulla löydämme oman tyylin. Se, että vierailemme hetken toisen saappaissa ei tarkoita sitä, että varastamme toisen tekeleitä. Maailma kehittyy niin, että me seuraamme muita. Mutta toisinaan luovat ihmiset luulevat omistavansa jonkin tyylin, ja he nousevat barrikaadeille vaikka se tarkoittaisi sitä, että menettää ystäviä. Ylpeys, se voi tehdä katkeraksi. 

Koen, että olen saanut kovat oppirahat luovuudesta. Olen opetellut omaa arvoani ja vahvistanut sisäistä maailmaani. Tiedän mitä haluan. Ja mitä en halua. En voi kontrolloida maailmaa, mutta voin käsikirjoittaa uusia valoisia maailmoja. 

Kaikki mitä teen elämässäni, on jollain tavalla yhteydessä myymiseen. Jos haluaisin olla kirjailija, minun pitäisi saada kirjoja kaupaksi, jos haluaisin olla ammattikuvaaja, minun pitäisi osata hinnoitella ja nyt uutena korujen teko, enhän minä voi tehdä niitä vain itselleni, kun tuotan niitä massatuotantona. En ole millään näillä tehnyt rahaa vielä, vaikka minulla on mittarissa vuosia jo niin paljon, että voisi olla jo ammattilaisen taksa. Päätin, että oma osuuteni yhteisölle, maailmalle on se että työni, mitä teen sen täytyy elättää, jotta voin tehdä näitä harrastuksiani. Mutta vain jos se on oma päätökseni. Jos joku sanoo ulkopuoleltani minulle jotain käskyttävää, tuomitsevaa tai muutakaan kahlitsevaa, silloin muutan mieleni. Joskus niitä urpoja osuu kohdalle. Koruja meinaan kyllä myydä, kunhan se oikea hetki tulee kohdalle. 

Oma tyyli hioutuu. Ehkä se toisille löytyy heti ja se on ihanaa jos näin käy. Minä taidan olla sellainen, joka kuorii kerroksia. Lähden katsomaan näkökulmia. Edestä, takaa, sivulta, toiselta sivulta, keskeltä. Ulkoreunasta, sisäreunasta, välireunasta.. No okei. Mutta sitten lähden taas alusta. 

Olen valokuvannut jo pitkään aktiivisesti, kuitenkin harrastajamaisesti. Etsinyt erilaisia luovia tapoja esitellä maailmaa. Olen myös kirjoittanut todella kauan. En enää muista kuinka kauan. Mutta näin tietokoneella jo reippaasti yli 15 vuotta. Sitä ennen kirjoitin paperille. 

Viikonloppuna innostuin kuvaamaan videolle merta, liikettä, lintuja, sinilevää, aaltoja, ihmisiä, kuuta. Sain videon kiiltomadoista, salamoista, korpeista satamassa. Universumi on tarjoillut minulle nähtävää reilusti, mistä olla kiitollinen. 

Samalla palasin muistoissani takaisin lapsuuteeni. Kuinka pikku tyttönä raportoin sanallisesti kaiken mitä kalliolla tapahtui. Olimme perheeni veneellä jossain saaressa kalliokiinnityksessä missä kalastettiin. Kalojen perkaamisvaiheessa isän puukko tippui mereen ja se oli jännittävää. Juoksin kertomaan äidille mitä tapahtui ja kun puukko löydettin, juoksin kertomaan siitäkin. Minulle naurettiin ja nimiteltiin sen jälkeen STT:n tietotoimistoksi. Se oli itselleni ominainen piirre, jota ympäristöni ei tukenut. Lempinimi jäi elämään. Sitä muisteltiin kauan. Olin ehkä 6-vuotias, mutta kuulin siitä vielä reilusti yli kaksikymppisenä. Opin tästä, ettei se innostuksen hetkeni ja raportointi ollut hyvä juttu. Jos aikuiset olisivat ymmärtäneet mitä se aiheuttaa minulle, he ehkä olisivat olleet hiljaa. Aikuisen äänestä muodostuu lapsen alitajunta. Ehkä olisin toimittaja, STT:n uutisissa. Sen sijaan valitsin häpeän. Meillä naurettiin paljon virheille ja tehtiin virheitä niistä, mitkä eivät sopineet yleiseen kuvaan. Opin nauramaan myös itselleni, mutta sen huono puoli näyttäytyi niin, etten koskaan oppinut arvostamaan itseäni. 

Valitsin lopulta vain sellaisia juttuja tulevassa mistä minulle ei naureta. Mutta eihän se niin saisi mennä. Jätin käyttämättä valtavan potentiaalin itsestäni, sillä olin naurettava ja nolo. Sisäinen ääneni on sättivä minua kohtaan. Kun menen automaatiotilaan, eli elämäni on täynnä kaikkea ulkoista: työtä, tapaamisia, kissanristiäisiä, ylitöitä ym. Silloin alitajuntani aktivoituu ja ottaa vallan pikkupikku hiljaa. Sättivä, muille kelpaamaton pikku minä nousee esiin. Vasta lomani ensimmäisenä päivänä viikko sitten, kun olin taiteilijaystäväni luona ja hän huusi minulle lauseen, josta taisin jo kirjoittaa "Vittu, mitä patriarkaalista paskaa" alitajuntani alkoi hiljalleen tajuta, että no niin just. Sitä just. Kun alitajunta ohjaa, silmät sumenee. Jonkun täytyy herättää.  

Oma tyyli kehittyy ajan kanssa. Vasta nyt ehkä ymmärrän sen, että asiat tulevat luokseni kun niiden kuuluu tulla - vaikka onhan se nyt helvetin raskasta odottaa niitä vuosia. Hakata päätä seinään, kun olet suuren inspiraation vallassa. Kukaan ei ole kiinnostunut jutuistasi millään ja sitten kun menet jo luovuttamisen suuntaan, olet kaivanut lapion esiin ja kuoppa on valmiina maassa, johon olet unelmasi tiputtamassa - siinä vaiheessa joku aktivoituu, näkee unelmasi - kiinnostuu siitä ja sinun täytyykin herätä takaisin. Sitten täytyy alkaa kaivaa itseään naftaliinista ja repiä ympäriltäsi kauniit geometriset hämähäkin seitit ja muistella, että mistäs minä nyt unelmoinkaan. 

Auts. Sehän on aivan perseestä, mutta nähtävästi se menee niin. 

Rakastan hämähäkin seittejä. En siivoa niitä juuri enää mökin edestä, laiturista tai veneen mastosta, vaan mietin miten saan niistä hienon kuvan. Olisipa niissä ihan aavistus vesipisaroita seassa, sumua taustalla josta tulisi kuvaan pala mystiikkaa. 

Minä ottaisin kuvan, monta erilaista kuvakulmaa ja menisin koneelle. Ottaisin kuvansiirtäjän esiin, johon asetan muistikortin. Kaivaisin kuvankäsittelyohjelman auki, lisäisin kuvat koneelle huomatakseni, monen kuvan tärähtäneen. Löydän sieltä kymmenien joukosta 2 hyvää, joita lähden työstämään. Koska uusi hieno tietokoneeni ei kestä ohjelman suurta kokoa, se alkaa kuumentua ja polttaa reittäni - joka tuo minulle kiireen tuntua. On oltava nopeampi, sillä reiteeni tulee muuten palovamma. Käsittelen kuvia. Mietin, onkohan ikänäkö alkanut jo vaivata. Lähetän kuvat puhelimeeni. Pohdin onko ne hyviä. Siirrän ne puhelimeni käsittelyohjelmaan. Lataan sieltä itselleni. Katson kuvia hetken ja kun olen niin innostunut kuvista. Lataan ne äkkiä instagramiin. Huomaan ettei kukaan tykkää niistä. Eli reagoi. Minä luulen että reagointi tarkoittaa sitä, että se on hyvä. Hiljaisuus tarkoittaa sitä ettei se ole hyvä. Peilaan hiljaisuuteen. Ei se ollutkaan hyvä. Teen uuden muokkauksen. Ehkä se riittää. En oikeasti ole niin hyvä. Luulen vain. Mutta riitän itselleni. 

Maiju

Kun kaikki pysähtyy

 

Loma on siitä ihanaa, että aika pysähtyy. Elän tällä hetkellä aikaa, kun en halua sen liikkuvan eteenpäin. 

"Greative people need time to sit around and do nothing"

Vaikka kuinka olisi luova ja keksisi aina uusia ideoita ja juttuja mitä tehdä, loma ja pelkkä joutenolo on se joka saa vasta kaiken virtaamaan. En oikein uskalla hehkuttaa, mutta silti haluaisin. Aloin viime kesänä luomaan kirjoitusprojektia yhteisöstäni. Mutta kun väliin tuli oma sairauteni - säikähdin ja luovuus lähti jäähylle. Tämä loma toi minut takaisin. Ihmiset ovat valmiita auttamaan minua, saan ihmeellistä tukea, niin sanallista kuin tekojakin ja olen oikeastaan aika hämmentynyt. Olen kirjoitellut yksin vuosia, ilman peilaamista. Eli oikeastaan lukijoita ei ole juuri ollut. Ehkä tämä onkin ollut itselleni mainio testi - luovutanko? Olisi tehnyt mieli luovuttaa, mutta ihan kuin tämä pakko kirjoittaa tulisi sisältäni, vatsasta. Okei, ei kirjoitus voi sieltä tulla, mutta ehkä se on sisäinen ohjaus joka tuntuu kehon eri osissa. 

Kun muuttuu turraksi, eikä mikään tunne tunnu oikein miltään - tulen huolestuneeksi itsestäni. Silloin tiedän menevän jollain tavalla liian lujaa, kehoni ei ehdi reagoida tai tuntea. Tämä on osa omaa herkkää hermostoani. Aistini ovat kyllä vahvat, eli tunto ja hajuaistini, mutta tunteet ihmisten keskellä, ne ovat olleet off - tilassa. Olen kokenut paljon vaikeaa elämässäni ja pidän niitä rikkautena, sillä voin kirjoittaa ja olla läsnä haastaville hetkille. Voin auttaa niillä ympäristöäni. 

Luovuus on itselleni pakokeino, etten sukella enää raskaisiin tunteisiin syvälle. Kävin kokemassa sen pohjamudan, siellä oli turhan kovaa ja yksinäistä - nyt haluan pysytellä pinnalla. Kirjoittaminen on yksi keinoni pysyä pinnalla. Mutta erittäin hyvänä lisänä on toiminut valokuvaus, kuvankäsittely ja korujen teko. Koin hetkiä ja muistoja jotka nousivat alitajunnastani kun pohdin jaksanko enää kirjoittaa yksin. Ne muistuttivat siitä, että vaikka maailma murentuisi - minulla on aina taito käsitellä omia tunteitani kirjoittamisen avulla. Toivottavasti sinäkin teet niin. Se ei ole vain kirjoittamista, se ei ole vain jotain. Vaan siinä tavoitellaan omaa sielua. Omaa sisäistä ääntä, herkkää sisintä joka haluaa tuoda esiin itsestään maailmalle. Ei se aina kaikille näy. Mutta tärkeintä onkin että se näkyy sinulle. 

Maiju

Terapialähtöinen maailma

 

Me elämme terapian aikakautta, jossa meille on tullut valtavat määrät erilaisia diagnooseja ja sanoja jotka auttavat meitä selkiyttämään omia ajatuksiamme. Joka kerta somessa kun näen hyvän terapeuttisen tilin, klikkaan seuraan. Ne auttavat minua selviytymään omista tunnehaavoistani. Meillä ei lapsuudessa puhuttu. Minä olen traumatisoitunut varmaan ensimmäisiä kertojani pikkutyttönä kun autovaras ajoi meidän kotipihalle poliiseja karkuun ja herätti meidät keskellä yötä, kun hän törmäsi taloyhtiömme sähkökaappiin. Tästä jäi kehooni jännitys. Mitä jos jännitys. Sähkökaappi olisi voinut räjäyttää talon. Seuraava takaa-ajo oli päiväsaikaan. Tätä elämäni oli täynnä ja taisin silloin dissosioitua. Elämämme on aina ollut kuitenkin melko extremeä. Merellä olo oli aina jonkinlaista "vaaraa". Siksi myös olen hakeutunut erilaisiin ääriolosuhdetunteisiin, jotta olen saanut tasoitettua tuota viettiä. Miksikä sitä nyt sanotaankaan. Vaikka jännityksen kaipuu. Olen erityisherkkä, eli omaan hyvin vahvan tunnekehon. Jännitys tuntuu voimakkaasti, pelko tuntuu voimakkaasti ja kun olen keskittynyt, voi säikähdys jopa sattua ihossa asti. Se on outoa. Kun tutustuin itseeni, lopetin säikkymisen, mutta kun hermostoni oli jatkuvassa pinkotilassa, säikyin todella pienestä. Säikyn kyllä edelleen välillä, mutta en niin paljon kuin nuorena. 

En kirjoittelisi tässä näin rehellisesti, ellen olisi löytänyt elämääni maailman turvallisinta miestä, jolla on valtavan vahva ja terve itsetunto. Nyt tässä kirjoitellessani, hän heräsi, huomasi kahvin loppuneen, haki sitä kaupasta ja kantoi kahvin eteeni. Minä olen koko tämän ajan istunut koneellani kirjoittamassa. Hän tietää kirjoittamisen olevan minulle tärkeää. Hän tietää, että saan purkaa tunteeni tänne, en muihin. Joskus hävettää että olen tällainen prinsessa, mutta siitä huolimatta hän jaksaa rakastaa minua. Olen mieheni avulla noussut omasta pimeästä ja likaisesta maailmasta tervehenkiseen maailmaan. Olen myös äärettömän onnekas, että olen löytänyt aikuisiällä aivan ihania uusia ystäviä. Olen myös löytänyt uusia ihmisiä elämääni, joista ei tarvitse pelätä heidän vahingoittavan minua. Siksi koen turvaa kirjoittaa. 

Kävin läpi rankan yksinäisyysvaiheen, jossa olin todella pohjalla pienten lasten äitinä, en kokenut saavani emotionaalista kannatusta ja oli opittava pärjäämään omilla keinoillani. Löysin keinon kirjoittamisesta. Siksi kirjoittamisesta tuli itselleni niin valtavan suuri juttu, sillä ihmisparat eivät kestänyt tuskaani. Loin itselleni kuplan johon vetäydyn ja mieheni tuki minua tässä. Olen niin sosiaalinen, ettei minulle riitä vain mieheni ja perheeni täyttämään sosiaalista tarvettani. Minulla täytyy olla kaveriporukoita, työporukoita, kaikenlaisia porukoita - jotta yksinäisyys ei ota otteeseen. Kuitenkin tarvitsen yksinäisyyttä jotta voin vetäytyä kirjoittamaan tai tekemään omia luovia projektejani. 

Jos elämääni tulee ihmisiä, jotka eivät pidä näistä piirteistäni, huomauttelee niistä minulle tai muuten vain kieroilee - he ovat monesti jääneetkin taakse melko pian. Sen olen oppinut, että energiamäärät ovat rajalliset täällä, valikoin seurani tarkkaan. Olen siitä onnekas, että he jotka valitsen, valitsevat myös minut. 

Jotenkin tuntuu, että tavoitan nyt sitä syvää vanhaa tunnetta, sitä syytä miksi kirjoitan. Joskus se on vain kaiken muun mössömassan alla, ettei muista miksi tekee mitä tekee. Olen kirjoittamisen avulla parantanut haavojani. Mutta jotta voin kirjoittaa, niin täytyy myös kuunnella muita. Tutustua maailmaan. Yrittää ymmärtää ympäristöään. Nousta sieltä omasta ylimielisyyden tornistaan, no okei en koe olevani ylimielinen, mutta sieltä jostain tornista ja kuulla mitä ympäristö puhuu. Hiljaa tarkkailla ja kirjoittaa siitä. Kirjoittaminen aina jollain tasolla parantaa, joko minua tai lukijaa. Taidan kuulua sellaiseen persoonatyyppiin, joka haluaa auttaa muita. Mutta viimeisen vuoden aikana koin pysähtymisen siinä suhteessa. Sekin johtui vain siitä, että jouduin tutustua omaan sairauteeni. Ja kun itse sairastuu, voiko muita auttaa? Se myös vie jollain tavalla ajatukset sellaiseen suuntaan, että ketä minä muka autan? Ainoat joilla on oikeasti väliä on ihmiset jotka tunnen, mutta kun hitsin vie en pääse laajasta ajattelukyvystäni mihinkään. En voi ajatella maailmassa vain itseäni ja läheisiäni, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen. En voi kontrolloida tuollaista asiaa. En voi ikinä tietää mihin sanani vie, enkä voi koskaan tietää miten sanat palautuu takaisin minulle, mitkä lähetän maailmalle. Siksi ainoa tavoitteeni on tehdä hyvää. Mutta hyvää ei määrittele ihmiset, sen määrittelee Jumaluus. Ihmisillä vain egot kolisee, kun he alkavat väitellä mikä on hyvää ja mikä ei. Olen oikeastaan alkanut uskoa entistä lujempaa Jumalaan. Sillä me ihmiset olemme melkoisen pieniä luonnon edessä. 

Maiju

Back to basics

 

Olen tätä kyseistä blogia kirjoitellut nyt koronan toisesta sulusta asti. En oikeastaan uskonut, että jaksaisin kirjoittaa näin pitkään samaa blogia sulkematta - menin kuitenkin yli ne pahimmat ahdistukseni. Blogini alkuperäinen tarkoitus oli uskaltaa kirjoittaa julkisesti, eli kuka vaan voi lukea. Aiemmin pidin ajatukseni piilossa ja blogit salaisena. Kun omia ajatuksiaan tuo esiin ja on tottunut vastareaktion olevan ainakin menneessä vastustus - keho jää pidättelemään aina. Kehon rauhoittaminen on ollut täyttä työtä. Kukaan läheisistäni ei lue tätä. Tätini oli ainoa joka luki aina, mutta hän kuoli joulukuussa 2023. Olen kyllä jakanut joillekin yksittäisille tyypeille tätä, mutta uskon osoitteen kadonneen. Nauran ääneen. Sillä ei minua haittaa. 

Eilen lähdimme päiväretkelle Loviisaan ja otin autoon mukaan kirjoittamista käsittelevän kirjan. Olen ostanut sen jo pari vuotta sitten, mutta nyt vasta sen sain esille. Jos haluaa kirjoittaa, on koko ajan kirjoitettava. Olen kadottanut tavoitteeni. Aiemmin se oli kohti kirjaa, nyt se on vaan kirjoittamisen ylläpitämisstä - joka taitaa olla aika tylsä aihe. Kiinnostavaa on elämä. Mietin matkalla ihaillessani luontoa, että miten kirjoittaisin matkasta. Millä tavalla saisin muut kokemaan samaa tunnetta kuin minä. 

Sama juttu on kun otan valokuvia. Kun haluan jakaa hyvän kuvan someen - siihen pitäisi kirjoittaa hyvä ja vetävä teksti, mutta jostain syystä menen lukkoon. Olin lomani ensimmäisenä päivänä taiteilijaystäväni luona. Hän kuunteli puhettani, miten sisäinen puheeni on mennyt itseäni vähätteleväksi. Hän huomautti joka kerta kun kuuli suustani, en minä voi. Jossain vaiheessa kuulin vain hänen suustaan painokkaasti: "saatana mitä patriarkaalista paskaa". Surettaa, sillä unohdin jo mistä hän möyhösi. Ja outoa, että oikeastaan olin onnellinen että hän huusi minulle. Sillä olen muuttunut zombieksi. En tunne. Enkä huomaa omaa mollaamistani itseäni kohtaan. Muistan vain tuon lauseen. Olisin saanut aiheen kirjoittaa, mutta muistini ei jaksanut kantaa. 

Tiedän mistä se itseni mollaaminen johtuu - olen suorittanut liian kauan hengittämättä. En ole antanut itselleni jouten aikaa, en ole ehtinyt tylsistyä. Tarvitsen tylsistymistä. Vain sillä tavalla oma inspiraationi toimii. Kun täytän elämäni kaikella mahdollisella, olen silloin autopilotilla. Ajatuksille ei jää tilaa. Ja alitajuntani ohjaus joka on syntynyt minulle lapsena aktivoituu. Joudun lopun elämää tehdä työtä oman itseni ruoskijan kanssa. Siitä voisin kirjoittaa. 

Tänä kesänä olen ottanut digikamerani takaisin käyttöön. Back to basics. Eli opettelen kuvaamaan ihan vain kuvaamisen ilosta. Päätin myös bongata 100 lintua. Vaikeaa, sillä aina kun luulen saavan 2 täysin erilaista lintua - käy ilmi niiden olevan uros ja naaras. Tavallaan vähän häpeän itseäni, sillä teini-iässä muistan kun tultiin metrolla koulusta ja nähtiin lintubogareita matkalla - nauroimme kuollaksemme kuinka tylsää ja noloa se on. Nyt näin yli neljäkymppisenä seison kamera kädessä bongaamassa variksia ja sorsia. Elämä on hassua. Ensin olet cool teini ja sitten yrität olla tosi cool aikuinen, kunnes et enää jaksa olla. Minusta on kovaa vauhtia tulossa pitsin virkkaaja. Enkä sano, että pitsinvirkkaaja olisi tylsä, mutta käsitin tuon ennen tylsäksi ja cool juttu oli biletys. En jaksa juhlia. Mutta jaksan luoda ja tuottaa. Olen muuttunut aivan päinvastaiseksi mitä yritin olla ja nyt vain olen se joka oikeasti olen. Terapeutti ystäväni sanoin "Maskit vittuun" 

Inhoan yli kaiken otsikoiden keksimistä. Siksi otsikkoni eivät koskaan taida istua teksteihini. 

Maiju

Täysin aito

 

Pystytkö olla täysin aito, oma itsesi? Tiedätkö tässä maailmassa muiden ihmisten ympäröimänä, kuka olet?

Me kopioimme muiden maneereja huomaamatta. Kun on seurassa jossa jollain on voimakas aksentti, saattaa huomata sen tarttuvan mukaan. 

Mutta mitä aitous on?

Pohdin näitä asioita usein, sillä aitous on minulle tärkeää. Olen monessa astrologisessa-, maya-astrologisessa- tai human design tulkinnassa peili. Eli heijastan muille. On vaikeaa joskus olla aito, jos seurassa on voimakkaita persoonia, varsinkin vihaisia. 

Eri seurassa meissä herää eri piirteitä. Minulla on kuitenkin ilmeisesti vaikutus saada ihmisten syvät tunteet esiin. Minun kanssa puhutaan henkeviä. Tarvitsen kuitenkin ympärilleni villejä ihmisiä, jotka saavat vahvan heittäytyjän esiin. 

Juttelin eilen kollegani kanssa ja totesimme molemmat, että on mennyt turhan lujaa viime aikoina. Lujaa siinä mielessä, että tunteet ovat muuttuneet turraksi. Olen miettinyt monia tunteita, tuntemuksia ja tapoja jotka ovat minulle ominaisia. Me muutumme jatkuvasti ja meillä on perusolemus. Se olemus on neutraali, mutta silti se voi olla persoonallinen. Aina kun yritän selittää, toivon ettei tarvitse yrittää liian tarkasti sillä en taida löytää sanoja. Surun ja ilon tunteet, sekä ahdistus ja voimakkaat tunteet käväisevät, mutta ne eivät ole minä. Olisi luonnotonta, etten tuntisi mitään. Ja kun minulla on liikaa kaikkea, silloin tunteeni ikäänkuin turtuvat. 

Kiinnitän siis huomiota paljon kaksoiselämään. Kun näen ympärilläni epäaitoa, minussa herää kummallinen tunne. En pidä siitä. On hyvä olla rooleja, esimerkiksi töissä ja vapaa-ajalla. Mutta lopulta, rooleilla ei pääse toisen ihmisen lähelle. Kaikkien lähelle ei tarvitse päästä, sitäkään en tarkoita. 

Voiko tässä maailmassa olla täysin aito? Jos on todella herkkä, maailma murjoo. Sanotaan ettei itseään kannata kovettaa, mutta pärjätäkseen tässä maailmassa, pieni panssarikilpi on vain tervettä. 

Mutta jos maailma tapahtuu ulkopuolella itsestä, on mahdotonta olla aito. Silloin kun kääntyy sisäänpäin, näkee itsensä. Kun katsoo ulospäin - maailma näyttäytyy muualla. Sinä olet sen laatikon ulkopuolella. Rauha syntyy siitä, kun tuntee itsensä. Mikä on itselle hyväksi ja mikä ei. Kaikille meille ei sovi kaikki. Toiset meistä ovat über sosiaalisia ja toiset vetäytyviä ja yksinäisyyttä kaipaavia. Kun nämä kaksi kommunikoivat keskenään, tai vertailevat itseään toisiinsa - siitä ei synny rauhaa. 

Kun katson yllä olevaa kuvaa, se saa minut tuntemaan ristiriitaa. Se on liian tumma, liian synkkä. Haluan oman maailmani valoisammaksi. Tykkään kuvasta, mutta se on minulle liian raskas. Kuva ei ole aito. Kukka on, mutta värejä on manipuloitu. 

Mitä kuva viestittää sinulle? 

Tästä voisi tehdä kirjoitusharjoituksen: 

"En pidä kuvasta, en siksi ettei se ole kaunis vaan siksi että se on turhan tumma ja surullinen. Suru on kaunis tunne, surun kautta maailman värit tuntuvat vahvemmilta ja voimakkaammilta. En vain jaksaisi enää tuntea surua, vaan haluan tuntea iloa. Suru saisi jo jäädä menneeseen. Elämä saa antaa minulle jo värejä, jotka valaisee ja värejä jotka kaunistaa maailmaani ilman mustia vivahteita. "

Olipa todella lennokas kirjoitus.

Maiju

Tarinat

 

"Oli kylmä ja myrskyävä yö"..

Oletko miettinyt kirjoittajana mikä on kiinnostavaa luettavaa tai mikä on kiinnostavaa kirjoitettavaa?

Olen yrittänyt elämässä pitää paloa yllä. Eli elämänpaloa. Minua itseäni kiinnostaa aitous, syvät jutut, missä joku on kasvanut tai missä kokee vaikeuksia. Minua kiinnostaa elämäntarinat, rakkaustarinat ja ehkä eniten elämä menneessä. Kun elämme aikaa, missä kaikki tarjoillaan meille valmiina - kiinnostavaa on aika, kun elämä oli haastavaa. 

En ole lukenut kirjana kyseistä tarinaa vaan elokuvana: Suon villi laulu. 

Se oli niin kiinnostava elokuva, että katsoin sen kolme kertaa. Minua kiinnostaa myös "herrasmiessopimukset", eli se kuinka voi luottaa toisen sanaan. Kuinka arvostetaan tekijää tai jätetään niin sanotut varkaudet pois. Nykypäivänä varkauksia on niin monitasoisia. Emme enää tiedä mikä on varkautta. Tämä minun ottama kuva voi mennä nettiin ja joku voi vain sen ottaa kysymättä, edes ymmärtämättä sen olevan varkaus ja se on minusta tylsää. Tai botit voivat lukea tekstejäni ja kopioida niitä ihan mielivaltaisesti. Se ei ole mielestäni kiinnostavaa. 

Aikanaan luin, että ihmisille pitää antaa ratkaisuja tai valmiita vastauksia. Mutta eihän se voi mennä niin, eihän? 

Jos saamme aina valmiin vastauksen ja saamme kaiken valmiina, meistä tulee automatisoituja robotteja.. 

Olen oppinut valmiista vastauksista, että ne menevät monesti seinään. Sillä maailmassa kun on miljardeja ihmisiä, niin siellä on miljardeja eri tavalla toimivia ihmisiä. Siksi voi antaa suuntaa. Ei vastauksia. 

Tarinat ovat kuitenkin kiehtovia. 

Kuvan tarina ei ole jännittävä eikä mystinen, muuten kuin että rantauduttiin laituriin ja näin purjelaivan kaukana. Kaivoin kameran esiin ja otin äkkiä kuvan ennen kuin kohde ehti hävitä. Kymmenestä kuvasta onnistui tämä. Se riitti. Käsittelin kuvaa hiukan ja siitä tulikin kuin vanhan ajan laiva. Tästä kuvasta voisi tehdä kirjoitusharjoituksen. Mutta mikä tekee kuvasta nykypäivää, on poiju. Ehkä niitä poijuja oli silloinkin,  mutta en tiedä olisiko ne niin uuden karheita. 

Katso kuvaa ja mieti mitä se välittää. Minkälainen tarina siitä syntyisi? Taidan itse olla tällä hetkellä väsynyt harjoitukseen, mutta ehkä sinä voit kirjoittaa tarinan laivasta. Hienointa olisi saada lukea siitä. 

Maiju

Kun sydän näkee ennen silmiä

 Tänä vuonna, vaikka tuntuukin että elämä on ollut yhtä "pimeyttä" kun kehoni ymmärsi vasta tämän vuoden puolella sairauteni. Niin tänä vuonna olen saanut hyvin paljon lohtua vaihtoehtoisista muodoista. Astrologiasta ja human designista. Nämä molemmat voivat olla huuhaata jollekin, mutta mitä syvemmälle sukellan näihin itse, sitä enempi valoa virtaa sisään. 

Rakastan tiedettä ja tieteellisiä juttuja, faktoja. Rakastan kuitenkin myös näkymätöntä. Maailma on niin ristiriitainen, että koen vain rauhoittavaksi sen, että on olemassa järki, sekä tunne. 

Maailmassa on paljon asioita joita voi ymmärtää aisteilla. Maailmassa on paljon asioita, joita vain sydän ymmärtää. Siksi rakastan vaihtoehtoista puolta, sillä se tarjoaa tien pois korokkeelta. En tiedä osaanko selittää auki.

Rakkautta ja ihmisten välistä yhteyttä on vaikeaa selittää tieteen keinoin tai järjellä. Sen voi tuntea. 

Monesti mitä enemmän järki haluaa perustella ja selittää auki esimerkkinä vaikka rakkautta, sitä kauemmaksi rakkaus voi lähteä. Silloin ego haluaa tietää, järkeillä. Rakkaus on kaukana järjestä. 

Koin aikanaan tilanteissa jossa oli korkeakoulutettuja tieteeseen perustuvia näkökulmia, että siellä ei saanut olla ns. vastaväitteitä. En viihtynyt siinä seurassa. Koin yksinäisyyttä, seinää ja ahdistusta. Kun lähdin sydämeni polkua pitkin, löysin onnen. Löysin rakkauden työtäni kohtaan, sekä sain läjän ystäviä. Silti tiede ei ole poissuljettuna, mutta koin nuo raamit ahdistavina. En vähättele koulutusta millään muotoa, mutta joskus vähättelen sitä miten korkealle nostetaan ihmiset jotka ovat kouluttautuneet ja heidän egonsa siellä puuhailee kaikenlaista järkevää ilman sydäntä. Voi kuitenkin olla, että minulla on epävarmuus siinä kohdassa missä puhutaan koulutuksesta, sillä en päässyt sisään vaikka yritin parikin kertaa. Se ei vain ollut oma paikkani. Minulla on moni ovi ollut kiinni, mitä olen kolkutellut. 

Mitä enemmän tietää, sitä kovemmat paineet syntyy. Ja siitä paineesta kun pääsee irti, voi luovuus taas palata. Mitä tiukemmat raamit on, sitä kauemmas luovuus katoaa. Mutta. Silti sanon vastaväitteen itselleni. Kun olin painekattilassa tuossa energiassa, silloin lähdin kirjoittamaan romaania. Kirjoitin 99 sivua, enkä tiedä miten kokonainen tarina purkautui minusta pihalle. En ole tehnyt sillä tarinalla enää mitään. Mutta ehkä lapsenlapseni lukevat sen, jos niitä saan.

Sydämellä on ihan oma mittarinsa ja ihan oma polkunsa tässä elämässä, se kyllä kertoo kun sitä kuuntelee. Usein vaan ego on paljon kovaäänisempi. 

Tein tuon human design tulkinnan ja tämä on niin osuva:

1. Generaattori – sakraalin auktoriteetilla:

Sinun päätöksesi tulevat kehon reaktioiden kautta, ei järkeilyn tai analyysin. Kun elämä tarjoaa sinulle vaihtoehdon (ihminen, tilanne, mahdollisuus), tunnet joko: Sakraalin "kyllä": keho virittyy, saat energiapurkauksen, innostuksen, joskus jopa ääneen "uh-huh!

"Sakraalin "ei": väsymys, lamaantuminen, epämukava olo, joskus "uh-uh" tai huokaus.

Tämä reagointi tapahtuu ennen mielen ehtimistä väliin!

Tärkeää: älä päätä mielestäsi — luota kehoosi.

Minun tunnekeho on vahva. Luotan enemmän kehoni viesteihin, kuin mielen. Nämä ovat avanneet minua paljon. 

3. Sinun vahvuutesi:

• Kun seuraat kehon vastetta ja kunnioitat tarvetta omaan tilaan, energiaasi virtaa luonnollisesti.

• Sinulla on kyky kypsyä viisaaksi opettajaksi/malliksi muille ilman, että yrität aktiivisesti olla "johtaja".

• Olet syntynyt tekemään ja rakentamaan asioita, jotka tuntuvat kehossa oikeilta, ja tämä työ on myös lahja muille.

4. Sinun haasteesi:

• Saatat välillä yrittää mielestäsi puskea asioita eteenpäin, vaikka kehosi sanoisi "ei" — tästä tulee turhautumista.

• Erakon tarve vetäytyä voi tuntua ristiriitaiselta ympäristön odotusten kanssa ("miksi en jaksa nyt olla mukana?")

Näitä kohti oinaan päättäväisyydellä. 

Maiju

Hölinää ilman otsikkoa

 Hei lukija, oletko sinä kirjoittaja? Olisi ihanaa tietää mikä sinua kiinnostaa minun teksteissä. Kun olen itse lukenut kirjoittajien tekstejä, ne ovat saaneet minut kirjoittamaan. Minun tarvitsi toisinaan lukea vain muutama rivi ja sain jo inspiraation.

 Julia Cameron on tällainen kirjoittaja. Otin hänen kirjansa mukaan tänä kesänä veneelle, jota tosin kesäksi ei ole vielä voinut kutsua vaikka heinäkuu on jo pitkällä. Täällä vain sataa ja on kylmä. 

Harmittaa, että olen tehnyt tätä niin kauan yksin, etten meinaa enää muistaa mistä lähdin ja mikä sai innostumaan. Mutta sen muistan, että jos ei teksti luista, silloin pitää vain jatkaa. Sanaa toisen perään. Toistoa, toistoa, toistoa. 

Rakastan kirjoittamista, valokuvaamista, korujen tekoa, luovia projekteja ja veneilyä. Niistä on tullut itselleni jo ikäänkuin vakiintunut olemus omassa arjessa ja elämässä. Veneily tosin liittyy vain kesään. 

Kirjoittamisessa mietin mikä saa minut kirjoittamaan, valokuvaamisessa mietin mikä saa minut kuvaamaan. 

Olen aina ollut hiukan vastarannan kiiski, vähän sellainen ohi säännöistä kulkeva. Nyt aikuisena alan vasta  oppimaan sääntöjen päälle. 

Minulla ja läheisilläni on paljon ja vähän keskittymisvaikeuksia, siksi olen opetellut selkeyttä kirjoittamisessa. Tekstin ilmavuutta. Tosin, ei kukaan heistä lue tätä blogia, joten en minä heille tätä kirjoita. Mutta harjoittelen. 

Niin kirjoittamisessa, kuin valokuvaamisessa on omat sääntönsä - olen kuitenkin itse sitä mieltä, että säännöt tukahduttaa luovuuden. Kun tietää liikaa - alkaa pelko omasta riittämättömyydestä. 

The struggling is real. Ainiin, latasin duolingon ja opettelen sen avulla Ranskaa. Naurattaa, että se on Englanniksi ja opettelen sen kautta Ranskaa. Suomen kielioppi on hakusessa, mutta niin on enkunkin. Hah. 

Snoopy, tu es un chien. Snoopy, olet koira.  C'est un chat. Se on kissa. Yeah. Melkein kielinainen. 

Maiju

Kunnianhimo

 

Miten käsität kunnianhimon? 

Näin rehellisesti sanottuna, minulta puuttui kunnianhimo lapsena. En edes tiennyt koko sanaa. Olin valtavan kovatahtoinen kilpailemaan, en vain kestänyt häviämistä. Olin lapsena vuosi toisensa jälkeen juoksukilpailussa itseäni vanhempia vastaan ja hävisin joka kerta. En harrastanut kuitenkaan mitään, sillä en ymmärtänyt harrastaa. Se ei ollut juttu meilläpäin, toisin kuin omilla lapsillani. Aloin hylkimään kilpailua, sillä koin aina häviäväni - miksi edes yrittää? Olen voimakastahtoinen ollut aina, se on ehkä myös horoskooppimerkki oinaan piirteitä, mutta tukahdutin tahtoni voimakkaiden äänien, eli tunteensiirtojen myötä. Annoin luvan ikäänkuin latistaa tahtoni. Kiltti ja miellyttävä luonne tavallaan alistui voimakkaampien edessä. Sillä opin luulemaan olevani heikko.

Kerran eräs miespuolinen henkilö noin 19 vuotiaana jätti tutustumatta minuun, sillä kerroin olevani tehtaassa töissä. "Eikö sulla ole mitään kunnianhimoa".

Olen pohtinut kunnianhimoa siitä asti. Mitä se tarkoittaa minun kohdallani? Miten sen saisi esiin?

Kun lapseni syntyivät ja olin oppinut maailmasta ja muiden voimakkaista tahdoista jotka ylittävät omani - oli suuri pelkoni etten kykene suojelemaan tai puolustamaan lapsiani. Olin kasvanut turvattomassa maailmassa ja minun oli kasvettava siitä yli. Lapsia kohdeltiin huonosti niin lasten kuin aikuistenkin suhteen ja kasvoin itse ulos omasta kuorestani. Noin 10 vuotta sitten olin hakemassa erääseen hallitukseen ja eräs nainen huudahti: "Et sinä voi sinne mennä, et osaa puolustaa meitä. " Jäin pohtimaan tätäkin. Ja mietin vain, että puolustaa miltä? Ihmisiä syöviltä susilta. Ymmärsin miten hassu tuo kommentti oli, kun elämää meni eteenpäin. Mutta jätin hakematta. Annoin tuon kommentin estää minua. Moni toisen ihmisen oma pelko, voi olla esteenä jos ei itseään tunne. 

Minulla on kunnianhimoa, se on syntynyt kaikkien kokemusteni myötä, joita elämässäni on tullut eteeni. Kunnianhimoni liittyy maailman kääntämiseen ympäri. Se liittyy kommunikoimiseen. Se liittyy siihen, miten puhua ihmisille. Se liittyy myös nykyään taiteeseen ja valokuvaukseen, sekä korujen tekemiseen. Mutta minulta puuttuu kunnianhimo myymiseen. Vielä. Inhoan pakottavaa myymistä, sellaista jossa manipuloidaan ihmistä ostamaan. En usko siihen. En usko kunnianhimoiseen tapaan toimia jossa poljetaan muut jalkojen alle. Se hajottaa meidän maailmaa. Kunnianhimo käsitetään kilpailuhenkisyytenä, jossa keinoja kaihtamatta etenet elämässä. Jossa sinä nouset kukkulalle rikkauksinesi, etkä auta muita. No okei, raflaavasti ilmaistu. Mutta se on ns. pimeän puolen kunnianhimoa. Mutta en usko siihenkään, ettei ihmiset auta itse itseään - vaan odottavat muiden joilla on rikkauksia pelastavan heidät ja antavan heille, koska heillä ei ole ja rikkailla on. Osaankohan avata tätäkään. Jokaisen tulee tehdä oma osuus. Eikä vain ratsastaa toisen kunnialla. 

Pehmeys ei vain näyttäydy maailmassamme kunnianhimona. Sitä ei arvosteta isossa massassa. Mutta pehmeys rakentaa siltoja. 

Minulle riittää omassa elämässäni kunnianhimo, jossa teen jatkuvasti omaa elämääni parantavia asioita. Olen oppinut, että voin auttaa muita - en kuitenkaan omalla kustannuksellani. En voi enää uhrata itseäni muiden voimakkaiden tahtojen alle. On olemassa hyvää kunnianhimoa, tervettä ja on olemassa huonoa kunnianhimoa, pahantahtoista. Meidän tulee itse ymmärtää niiden ero. Ja olla itse päättämässä kumpi me valitaan. Elämä kyllä takuulla haastaa meitä kysymällä olemmeko varmoja päätöksestä, mutta siinäkin täytyy olla oma vastuu. 

On helppoa olla mukana kaikessa negatiivisessa, rullata vaan mukana ajattelematta. Mutta matka kohti positiivista ja henkistä hyvää, voi viedäkin melkoisen ryminän läpi kohteeseen. Se on sitä bad ass juttua. Se on se mitä kannattaa tavoitella. Me meinaan ollaan nähty sitä pimeyttä maailmassa jo ihan tarpeeksi. Eikö? 

Maiju

Ärsyynnytkö?

 "Minua ärsyttää kun tuo ihminen käyttää maneereja" 

"Ärsyttää, kun kauppajono on aina pitkä. "

"Ärsyttää, kun tuo ei osaa puhua kuin normaalit ihmiset.  "

"Ärsyttää, kun tuo on sellainen saamaton. "

"Ärsyttää kun tuo puhuu ja puhuu, mutta ei koskaan mene eteenpäin. Aina se vaan puhuu. "

Lista on pitkä mistä pieni ihminen voi ärsyyntyä. Kuulen näitä kyseisiä ja muitakin ärsyyntymisiä usein. Me tarvitsemme toisia ihmisiä näyttämään meille missä kulkee ärsyyntymisemme rajat. Jos haluamme, voimme olla vain vihaisia ja ärsyyntyä kaikista ihmisistä. Mutta mielenrauha pysyy silloin kaukana. Me voimme lietsoa maailman tilannetta, olla angsteja siitä. Kun on sota, voimme lietsoa sotaa, kun on rauha, voimme ärsyyntyä miten rauha hoidettiin. Kun ei ole mitään konfliktia voimme ihan vain ärsyyntyä politiikasta. Tai voimme ärsyyntyä kirjoitusvirheistä, mässyttämisestä, toisen naamasta tai siitä miten joku puhuu tai vaan on. Valinta on aina meidän. 

Kun omaa vahvan tunnekehon, silloin ärsyyntymisen tunteet näkyvät ja tuntuvat. Ja joka ei ymmärrä omaa energiaansa - saa siirrettyä voimakkaat tunteet tunnesieppareiden kannettavaksi. 

Herkkä ihminen voi olla toisen herkän haaste. Sillä molemmat tuntevat vahvasti ja kantavat ikäänkuin toisiensa tunteet ja kun toinen on ärtynyt, silloin toinenkin on. Tunteet siirtyy. 

Kun lietsoo kiukkua somessa - tunteet siirtyy moninkertaisena. Silloin peräänkuulutetaan kiukustujan vastuuta. Toiset haluaa kertoa koko maailmalle, että ärsyyntyy. Herkkä joka ei tunne omaa tunnekehoaan ja osaa suodattaa ärsyyntymistä ja lukee kiukun somesta - saa kannettavaksi kiukun joka ei kuulunut hänelle. Tuntemattomien kiukkua on some pullollaan.

Kun oppii tuntemaan omaa tunnekehoaan, osaa myös suodattaa sitä. Mutta kun on herkkä, se on vaikeaa. Siksi on turvallisempaa vältellä ärsyyntyviä ihmisiä, uutisia, maailman tilannetta ja raivoajia. Oppia omat rajat. 

Maiju

Syvempi merkitys on muiden palvelemisessa?

 

"Jokainen ihminen katsoo sinua siitä tietoisuuden tasosta käsin, jossa hän juuri nyt on. Mitä korkeampi tietoisuus sinulla on, sitä harvempi sinut enää näkee. Siksi tietoinen ihminen puhuu vähemmän, koska hän tietää että kuulijoita on vähemmän". Sanoi Tommy Hellsten. 

Teksti jäi pyörimään pitkäksi aikaa mieleeni ja jäin pohtimaan asiaa. 

Elämässä on tarkoitus löytää oma ääni, sellainen ääni joka tuo maailmalle jotain itsestä. Minun elämässäni ainakin, toivottavasti myös sinun. 

Meidän tehtävä ei ole kulkea tätä elämää vain ohjauksessa, muiden sanelemissa säännöissä - omassa elämässämme ja omissa valinnoissamme. Mutta niin moni on kiinni uskomuksissa ja muiden tahdossa. Kun on ikäänkuin unessa, ei edes huomaa sitä. 

Olen joutunut luopumaan paljosta, mutta olen kuitenkin saanut tutustua minuun ja omaan tahtooni. Siihen mitä minä haluan, kuka olen ja olenko tyytyväinen siihen missä olen. Ja olen siitä kiitollinen. Meidän tulee löytää oma ääni ja toteuttaa omia arvojamme, tunnistaa keitä sisimmässä olemme ja mitä haluamme. Mutta elämää ei silti voi suunnitella täysin, se tulee kokea ja oppia matkalla. Siihen auttaa ikä. 

Meidän tehtävä on löytää oma ääni ja omat valinnat. Ottaa vastuu omasta elämästä täysin. Vasta silloin voi tuntea olevansa vapaa. Ja vapaus on tunne. Maailmassa ja yhteiskunnassa on mahdotonta olla täysin vapaa, sillä me elämme elämäämme yhteiskunnassa muiden joukossa. Mutta vapauden tunne on sitä (ainakin minulle) kun olen itse tehnyt valintani ja päätökseni ja seison niiden takana. 

Vaikka maailmassa on kyse omasta itsestä, kuitenkin syvempi merkitys kulkee muiden palvelemisessa. Mutta muiden palveleminen on kaukana nöyristelystä tai että muut käskyttävät ja sinä teet. Muiden palveleminen on rakastava asenne elämää ja muita kohtaan ja sen tulee lähteä omasta halusta. Niin kauan kun tekee jotain ajatuksella, että muut vaativat - silloin ei ole vapaa. Toivottavasti osaan sanoittaa tämän. 

Se, että pystyy antamaan jotain tälle maailmalle, muille ihmisille ja läheisille voi tuoda onnea. Mutta ei suinkaan ole kysymys siitä, että sinusta lypsetään, kun sinulla on jotain mitä muut haluaa. Ei, se ei ole asian ydin. Sinun täytyy itse haluta antaa ja palvella, puhtaasta sydämestä - siksi, että sinä tahdot, ei siksi, että joku olettaa. Se on ydin joka täytyy itse jollain tavalla sisäistää. 

Jos toiset lypsävät, on silloin omien rajojen kanssa tehtävä työtä. Ja mahdollisesti ei:n sanomisessa suoraan kohteelle. 

Minä jopa pakonomaisesti autoin ihmisiä, autoin kodittomia lahjoituksilla ja erilaisia avuntarvitsijoita. Kunnes totesin, että minua ohjaa jokin ulkopuolinen ajatus. Jokin ajatus ohjasi tekojani. Voin itse pahoin. Ymmärsin, että minun tulee ensin auttaa minua, jotta voin auttaa muita. 

Havahduin erääseen pyyntöön, kun minulta pyydettiin rahaa lainaksi. Se oli hyvin pieni summa, mutta minussa heräsi valtavan suuri kipu. Käsittelin asiaa ja ymmärsin etten voi lainata, sillä hän tulee lainaamaan uudelleen. Enkä minä ole mikään pankki. Joku voisi ajatella, että miksi ei pientä summaa voi lainata, mutta tähän tarinaan pätee monien henkisten opettajien viisaus. Opeta häntä tekemään omat rahansa. Lainaaminen on karhunpalvelus. Hänellä on oma kasvu hoidettavana. Miksi hän lainaa ihmiseltä joka on menneisyydestä? Aihe oli minulle vaikea käsitellä, sillä haluan auttaa, mutta kun on kyse rahasta - siihen sisältyy energioita. Raha on yhteydessä meidän perusturvallisuudentunteeseen. Ja en ole syntynyt maailmaan kuin Roope Ankka, siksi se on aiheena minulle vaikea. En myöskään itse lainaa muilta rahaa. Siksi en ehkä sitä siedä. 

Kun itsellä on sitä vähän, mutta joku illuusiomaisesti luulee minulla olevan sitä paljon ja hän haluaa sitä itselleen, se tuntuu väärältä. 

Ehkä joku päivä opin sanoittamaan mikä tässä pyynnössä oli itselleni niin raskasta, että pyöritän sitä vieläkin mielessäni vaikka aikaa on kulunut jo paljon. 

Opetus jonka aikanaan itse opin, oli: seuraa ihmisiä joita ihailet, mitä heillä on, minkälaisia piirteistä heissä on joista pidät ja löydä ne itsestäsi. Älä romantisoi ketään olemaan yli-ihminen, sillä kukaan ei ole. Kaikki ihmiset tekevät kaikkien ihmisten asioita, osa tekee näkyvästi, osa piilossa. No tämä nyt oli turhan provosoiva lause, joka ei ole tarkoitus. Tiedän ettei kaikki voi tehdä kaikkea. Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan. Seuraa ihmisiä, joilla on jotain annettavaa sinulle ja kaiva itsestäsi nuo piirteet esiin. 

Vastalauseet ja kateuden tunteet ovat aina merkki itselle jonkinlaisesta lukosta. Jokin tärkeä on itselle uhattuna. 

Jos uskallat elää, sinua voi sattua. Mutta jos et uskalla elää, kipu kestää pidempään. 

Maiju