Tiedättekö mikä elämässä on hassua? Sinä luulet haluavasi jotain, mutta kun olet siellä haluamasi äärellä – alat miettiä, ettei se ehkä tämä ollutkaan. En minä tätä halunnut. Ja jatkat etsimistä.
Olen luonteeltani etsijä. Pysyn kyllä paikallani pitkiä aikoja, mutta kaipaan vaihtelua ja jos jämähdän – tulen levottomaksi. Olen kuitenkin sitoutujatyyppiä. En tykkää pikamuodista, pikasuhteista, pikatyöpaikoista. Suhteeni on kestänyt lähes kaksikymmentä vuotta ja kaipaan pysyvää olotilaa muissakin elämäni olosuhteissa. Mutta. Pysyvässä olotilassa on aina mutta. Pysyvää tulee kehittää ja inspiroida, pitää huolta – muuten se menettää voimansa. Jos olettaa pysyvän olevan ikuista, voi yllättäen huomata säröt jotka ovat murentaneet pysyvää liian pitkälle. Esimerkiksi ihmissuhteet vaativat työtä.
Kun suru tuli aikanaan elämääni, aloin etsiä hyvää. Valoa ja iloa. Mutta liika ilo ja valo ällötti. Opin erilaisia tapoja olla. Jossain vaiheessa huomasin olevani yksin, ei muut tällaisia ole, eikä ole helppoa samaistua juuri keneenkään.
Jatkoin etsimistä. Sisälläni oli järjetön määrä ristiriitaa. Mikään ei tuntunut oikein sopivalta, kaikki oli liian vaikeaa ja kipua aiheuttavaa. Kun puhuttiin oman epämukavuusalueen ulkopuolelle menemisistä, ymmärsin olleeni siellä jo jonkin aikaa. Minun oli enemmänkin päästävä hengittämään. Ja latautumaan, jotta jaksan.
Kärvistelyn jälkeen, joka kesti vuosia – aloin pikku hiljaa tuntea oloni rauhalliseksi. Noin 10 vuotta kirjoitin tuskasta ja vihasta. Minussa asui pimeys. Ihailin pimeää taidetta, hakeuduin pimeään. Olin jatkuvasti lähellä kuolemaa ja sairautta. Jouduin kokea menetystä monta kertaa. Pettymystä. Minulle sanottiin ei, monia kertoja. Itkin. Surin. Huusin. Olin riekale. Olin kokenut, ettei kukaan juuri ymmärtänyt mitä olin käynyt läpi. Olin käynyt taisteluita jo vuosia, enkä tiennyt enää löytyykö minulle mitään hyvää. Olihan minulla hyvää ympärillä, mutta se oma hyväni. Se joka saa oman kipinäni esiin. Elämän kipinän.
Sitten saapui korona. Korona jylläsi suuren osan ihmisten pimeyttä esiin ja se osoittautui minulle käänteentekeväksi. Ymmärsin muiden käydessä taisteluita, etten tarvitse pimeyttä enää. En enää kuulu pimeyteen. Kävin lomautukset läpi kolme kertaa. Mutta se tunne, joka kaiken tämän ympärillä oli – oli etten ole yksin. En tuntenut yksinäisyyttä. Ja ne hetket, kun aiemmin olin purskahtanut itkuun, nyt purskahdin nauruun. Nauru oli nuorena itselleni keino selvitä vaikeista tunteista, mutta sain jälkeenpäin siitä syyllisyyden kannettavaksi, että nauru on pahasta. On toki myös pahaa naurua, mutta ei mennä siihen. Kukaan meidän ulkopuolella ei voi sanoa mitä me tunnemme sisällämme. Ja kun me ei itsekään tiedetä, ei voi kukaan muukaan tietää. Siitä huolimatta, vaikka ulkopuolelta onkin helpompi katsoa ja sanoittaa. Maailman käydessä kuolemanpelkoa läpi, minä aloin löytää elämäni kipinän. Se löytyi valokuvaamisesta.
Vasta silloin kun on kokenut pohjan, syvän viiltävän kipua aiheuttavan pohjan, voi ymmärtää mikä rikkaus on elää ja miten pienet oikeassa olemiset on energian kulutusta väärästä paikasta. Toki me joudumme ns. taistelemaan, mutta eri katkulla. Kaikki ei ole sitä mitä ulkopuolelta näyttää. Kun luulet pimeyden olevan pahaa, huomaatkin tumman puhuvassa kauneutta, herkkyyttä ja lempeyttä. Mutta valo. Se voi valehdella. Tai sanotaanko näin, että valo voikin tuoda esiin kaiken lian totuudellisesti ja kun kaikki lika tulee kerralla näkyväksi, se sattuu. Ja paljon. Jing ja jang symbolia katsoessa, huomaa valon ja pimeyden olevan tasapainossa. Meissä on molemmat puolet, vaikka niitä emme haluaisi nähdä.
Katsoin kuitenkin koko ajan tunnelin päähän valoon, vaikka pimeys tuntui liian pitkältä.
Aito elämä on tavoittelemisen arvoinen elämä.
Toivotan sinulle onnea etsimiseen. Tiedä, ettet ole yksin vaikka siltä tuntuu.
Maiju
