Asia mihin törmään ihan jatkuvasti, on kirjoitusteni pituuteen.
– Liian paljon tekstiä.
– Tiivistä.
– Et voi aloittaa lausetta sivulauseella.
Toinen mikä voi vaikuttaa luettavuuteen on kirjoitukseen sopimaton kuva. Eihän perhonen sovi tällaiseen tekstiin.
Haluan käyttää omia kuviani, olla alusta loppuun tehnyt prosessin. Kuulun kategoriaan: teen itse.
Taustaa minusta. (Näitä taustoja voi lukea blogistani, mutta tunnen ihmiset – he eivät tässä ajassa enää ole ihan niin tarkkasilmäisiä. Toisin oli ennen. )
Itselläni on jonkinasteinen lukihäiriö ja keskittyminen on ollut vaikeaa lukemisen ymmärtämisessä. Keskusteluissa muiden kanssa sosiaalisessa kentässäni, moni muu kokee samaa. Olen aikanaan opetellut lukemaan ja oikeastaan jaksamaan pysyä kirjainten perässä ensin sosiaalisessa mediassa lukemalla muiden tarinoita. Ihmisten elämäntarinat ovat kiehtovia. Niissä on ollut aina jotain annettavaa itselleni.
Some on paikka, jossa ihmiset viettävät vain hetken. He eivät ilmeisesti jaksa lukea pitkiä tekstejä. Ristiriitaa aiheuttaa se, että suuri osa on jatkuvasti puhelin kädessä ja somessa. Vaikeutta tekee se, että ne joita itse seuraan – kirjoittavat täysinäisiä kirjoituksia, niin että tilaa ei jää tekstikenttään ja he jakavat sen kommenttiriville instagramissa ja taas he joiden kanssa työskentelen eivät jaksa lukea pitkiä kirjoituksia. En tiedä mikä on järkevää. Tiedän etteivät työkaverini ole se kohderyhmä ja tiedän somessa monien rakastavan myös pitkiä kirjoituksia, mutta olen häkeltynyt.
Tiivistä, tiivistä, tiivistä. Ota kaikki lisäsanat pois.
Jos teksti on monimutkaista itsensä toistoa, silloin se voi olla väsyttävää.
Olen itse se tyyppi, joka lukee sen minkä jaksaa. En pakota itseäni lukemaan koko tekstiä ja ymmärtämään kokonaisuutta. Jos minun on ymmärrettävä siitä, luotan tiedon saavuttavan minut kyllä. Myöhemminkin. Olihan tuo nyt vähän hassusti ilmaistu, mutta näin olen pärjännyt.
Liityin ammattikorkeakoulun viestinnän kurssille vähän kuin randomina viime keväänä – vailla pohjaa itse ammattikorkeasta. Muilla oli puolitoista vuotta jo opiskelua takana, eli hyppäsin suoraan keskelle. Kurssia mainostettiin facebookissa ja tartuin siihen.
Opettaja oli aika kultainen sanoessaan: "Sinulla on oppijan mieli, osoita itsellesi armollisuutta."
Huomasin etten pysy perässä ja jännitin kurssin jäävän kesken. "Älä luovuta, tee edes jonkilainen versio" "Tämä ei nyt mennyt ihan annettujen ohjeiden mukaan" Sain palautetta, mutta pisteitä seuratessa ei ne ihan täysin ala-arvoisia ollut. Ehkä voin taputtaa itseäni olalle.
Sain kurssin suoritettua. Opettaja vastasi "heittämällä läpi"
Jos ei jaksa yrittää, ei opi. Ja jos kaikki täytyy tulla helpolla – alisuorittaa. Näin olen itselleni hokenut.
Jos haluaa nousta rappusia ylöspäin itsensä kanssa, silloin täytyy ymmärtää ensimmäisten rappusten olevan ne vaikeimmat. Kun on jaksanut toistoja, tämä helpottuu. Niin kirjoittamisessa kuin elämässäkin.
Kuva Gerd Altmann Pixabaystä
Maiju
