Henkinen ryöpytys. Mistä tiedän milloin rajani on ylitetty? Kun minun asioitani puhutaan selkäni takana ja painostetaan tekemään jotain.
Kun minussa on jokin näkymätön pelko, mitä en ymmärrä ja sitä pusketaan ulkopuolelta – menen lukkoon. Se kuka puskee, joutuu perääntyä. (Jos hänellä on oma lehmä ojassa odottaessa minusta jotain.) Sillä lopetan toimimasta täysin. Minulle on haitallista olla ihmisten lähellä, joilla on taipumusta muiden tuomitsemiseen. Ja mikä pahinta – minun tuomitsemiseen. Minun tekemiä virheitä ei saa puhua ääneen jälkikäteen minulle, sillä minäkään en tee sitä muille. Me tehdään virheitä meinaan jatkuvasti. Jos ei tehtäisi, ei opittaisi. Ja jos elämässäni on ihminen joka korostaa "Voivoi kun sä teit sen virheen silloin vuonna nakki ja perunankuori, niin nyt sulla on tällaista. " Se on tuhoavaa ja suorastaan vittumaista. En haluaisi kiroilla, mutta joskus on vaan pakko.
Ystäväni Susanna Aarnikallio on kirjoittanut kirjan: Tunteiden mestariksi – kohti sisäistä tasapainoa.
Hän on puhunut minulle aiemmin dissosioitumisesta, mutta en ihan ymmärtänyt mitä se tarkoittaa.
Kun avasin kirjan äsken, huomasin hänen puhuvan suullani. "Dissosioituminen tarkoittaa, että on osittain irrallaan itsestään. Mielen rakenteiden välille syntyy haitallisia katkoksia eli yhteys tunteiden, muistin, ajattelun, toiminnan ja identiteetin välillä katkeaa tilapäisesti tai pitkäaikaisesti. Dissosioitumisen syynä ovat käsittelemättömät traumat lapsuudesta"
Olen puhunut tässä blogissa, että lapsuuteni oli turvallinen, huolimatta vaikeista jutuista. Ei se ollut. Meillä ei puhuttu tunteista, pelkäsin huutoa, minun piti opetella lukemaan isäni reaktioita. Hän ei ollut väkivaltainen, mutta hän oli epätasapainoinen. Jos hänelle sanoi jostain, hän suuttui. Meillä ei vallinnut puhumisen kulttuuri ja minä en saanut olla oma itseni. Minua ei nähty. Minä selviydyin koko elämäni. Kun muutin pois kotoa 18 vuotiaana, jätettiin yksin selviytymään siitäkin. Se on ehkä normaalia monille, mutta omille lapsilleni se ei saa olla normaalia.
Tällainen toimintamalli ruokkii kiusaamista. Meidän perheen sisällä kiusattiin. Tätä myös vähäteltiin.
Kun minusta tuli äiti, jätettiin yksin selviytymään. Annettiin epämääräisiä neuvoja, mutta yksin piti pärjätä. Masennuin. Mieheni paransi minut, sen jälkeen koirani. Sain lepoaikaa, että pääsin ulos päänsisäisestä kaaoksesta. Kun aloin kasvamaan ja kasvattamaan lapsiani sisältäni nousi raivoa. Olisin tarvinut paljon apua, enemmän mitä sain.
Olen yrittänyt luoda lapsilleni turvallista lapsuutta – puhumisen kulttuuria, mutta en tiedä olenko toiminut oikein. Luulin, että olen. En kuitenkaan tiedä. Minä en tarvi keneltäkään neuvoja perheeni suhteen, keneltä en sitä pyydä. Itse asiassa jos saisin – pinna palaisi.
Olimme I love me – messuilla tyttärieni kanssa ja siellä oli ihana Afrikkalainen nainen kojussaan myymässä saippuoita. Olin törmännyt häneen jo hengen ja tiedon messuilla. Esittelin tyttäreni hänelle ja hän haastatteli lapsiani englanniksi. Kysyi kuka on lapsista pisimpään suihkussa. Nauroimme kaikki, tyttärieni osoitellessa sormia toisiaan kohtaan hänen kysessä kysymyksiä. Sitten hän kysyi "which one of you is the angry one, who yells a lot?" Kaikki tytöt osoitti minua ja nauroimme. Minusta on tullut kuin isäni. Huudan. Kun kasvatin lapsiani, olin niin epävarma ja sulkeutunut, en kestänyt ojennusta, enkä äitiyteni arvostelua, joten suljin ihmiset ulkopuolelleni. Minulta puuttui työ, joka piti minut sosiaalisuudessa kiinni. Se stressasi, sillä olen erittäin sosiaalinen. Kun palasin töihin lasteni ollessa pieniä, hajosin, sillä elämäämme tuli ongelmia. Työ ja lasten kasvatus – pitää heidät erossa ongelmista oli vaativaa ja täyttä työtä. Ymmärrystä en saanut. Ympärilläni on aina vähätelty. Oma mielenterveyteni on ollut koetuksella jo vuosia, sillä kannan ihmisiä.
Olen pohjimmiltani ollut lapsi, joka ei uskaltanut rakastaa – uskoin, että satutetaan jos rakastan. Ja tämä haava on avattu taas.
Mieheni opetti minulle rakkauden, että voin rakastaa ilman pelkoa. En mene enää rikki. Kannan kuitenkin häntä harteillani. Kun mieheni pelkää, huolehtii raha-asioita tai töissä tulee ongelmia, alan parantaa häntä. Samalla menetän voimani. Kun minä repeän – mieheni ei kestä sitä. Joudun kannatella itseäni, ettei perheeni repeä. Näin koen.
Mutta kun minulta vaaditaan jotain tai minua pyydetään olemaan jotain mitä en ole, pakotetaan tekemään jotain mitä en kykene, menen tilaan missä menetän muistini.
Työelämä avaa haavani.
Minulla on oma rytmi, oma tapani toimia. Mutta se ei riitä. Täytyy olla enemmän ja parempi. Täytyy tehdä sitä ja tätä, hyödyntää sitä ja tätä ja tuota. Olla sitä ja tätä ja miksi en pyydä apua? Pelkäänkö muita, olenko jotain. Onko rahat loppu. Olet ahne. Onko se ahne, miksi se ei tee jotain. Oletko tehnyt sitä ja tätä ja tuota. Miksi teet sitä ja tätä ja tuota. Tee näin, miksi teet näin? Älä ole niin täydellinen, oletko sinäkin sellainen kuin toi, miksi olet sellainen, no kun sekin on sellainen ja tällainen.
Tee ja kun teen, miksi teet. Sama epäselvä kaava kuin lapsena. Turva puuttui, koska epätasapaino. Epämääräiset ohjeet, muuttuvat mielipiteet.. Hohhoijaa.
Rajojani on nyt sörkitty, liian moneen otteeseen liian pienen ajan sisällä ja en tiedä miten toimia. Levitän kädet.
Luin aivan mahtavan hyvän kirjoituksen, jonka lähteen unohdin: Muista aina pettää muiden odotukset, ettei sinun tarvitse pettää omia lupauksiasi!
Mitä rahaan ja työelämään tulee, sekä varmaan myös ihmissuhteisiin. Yksin me täällä ollaan. Pidä oma tilasi puhtaana ja pysy uskollisena itsellesi!
Maiju
