Olen ollut lukossa. Enkä ymmärrä miksi. En lepää, en meditoi. En tee mitään niitä ihania ja hyviä asioita, joita tein aiemmin. Nyt olen yrittäjänä, eikä ole asiakkaita. Minulla olisi aikaa kirjoittaa, aikaa tehdä vaikka mitä. Mutta en saa tehtyä. Mieheni kysyi eilen illalla, mikä minulla on. Olen kuin en olisi enää paikalla. Istut siihen nojatuoliin ja katoat johonkin. Et kuule enää meitä, tuijotat vain puhelinta. Se on merkki uupumuksesta.
Eilen olin niin väsynyt, että teki jopa pahaa mennä töihin. Enkä ole kipeä.
Mutta tunteita on niin paljon ilmassa, etten kykene. Olen saanut uusia ihmisiä elämääni ja he eivät tunne minua. Nyt ymmärrän, etten ehkä annakaan heidän tuntea. Olen meinaan ehtinyt aika pienessä ajassa kokea vanhojen jo käsiteltyjen asioiden palaamisen. Olen saanut ihmistyyppejä menneisyydestäni takas elämääni. Paljon. Mutta nämä ihmiset eivät ole syypäitä näihin tunteisiin, vaan se mikä minussa aktivoituu. Jokin vanha trauma. Minussa on usein käynnistynyt dissosiaatiohäiriö. Menetän muistini. Koko viime vuosi meni niin, että kärsin muistinmenetyksestä. Nyt pieni tilanne saa sen aktivoitumaan.
Mikä lukki aikanaan kirjoittamisen, romaanin suhteen? Liityin kirjoittajien ryhmään, jossa mielipiteitä jaettiin. Kuka saa olla ja mitä. "Kirjailijaksi saa nimittää itseään vasta kun on julkaissut kaksi kirjaa kustantajan kautta". Eteeni ilmestyi korkea muuri. Luovutin. Sillä koin olevani yksin kirjani kanssa ja sitä se kirjoittaminen on – yksinäistä ja hidasta ja todella vaikeaa.
Kun tein ensimmäisen markkinointitekstini ja kysyin mielipidettä, sain vahvan mielipiteen : Ihan hirveä! Kehoni tärisi ja sen seurauksena, menin lukkoon. Seuraava mielipide oli "Olit niin laiska, ettet tehnyt sitä markkinointia, siksi on nyt näin" (Tämä olisi pitänyt kohdistaa sanojalle itselleen) .Yksin näitäkin tein.
Tässä on syitä omalle lukkiutumiselleni. Olen ankara itseäni kohtaan ja jos ympärillä on ankaria lauseita, käynnistyy oma ruoskani ja menen lukkoon. Enkä voi joka ihmistä opettaa, miten minulle puhutaan. En ole vihainen heille, vaan olen vihainen itselleni, että sallin tämän tapahtua.
Toivon itselleni lempeyttä ja toivon ympäristöni muuttuvan lempeäksi myös. En jaksaisi enää olla ihmisten roskaämpäri, johon saa työntää sielunsa pimeimmät kivut olettaen, että kannan ne. Olen kyllästynyt siihen, ettei ihmiset tunne omia käytösmallejaan, vaan sallivat itselleen luvan olla ilkeitä ja sallivat itselleen luvan haukkua minulle muita. Tai minua.
Miksi tällainen puhe lukkii minut? Olen yrittänyt selvittää tätä. Olen koko elämäni kuljettanut asioita sisälläni, enkä ilmaissut itseäni. Vaikka olin turvassa, en silti kokenut että minua kuunnellaan. Pidin itseni turvassa, en ilmaissut negatiivisia tunteita – sillä koin uhkaa. Uhka oli mielestäni aika raakaa. Minua ei kehuttu, mutta toruttiin kyllä. Kasvatin siis suojamekanismin ylleni.
En ole kaivanut vihaa itsestäni, sillä viha ja muiden roskat ovat laukaisseet minussa migreenin. Aina kun saan jonkun henkisen ryöpytyksen, minussa aktivoituu migreeni. Haluaisin kirjoittaa pimeydestä ihmisissä. Pimeyttä on jokaisessa ihmisessä. Joka ikinen terve ihminen osaa olla julma, ajattelematon ja hän saattaa luottaa sokeasti, että saa kaataa toisen päälle huolensa. Kaataa, paino sanalla. Tunteiden purkaminen on eri asia.
Itselläni on sellainen eriskummallinen piirre. Kannan ja kuuntelen huolia, otan vastaan ja tuen, mutta. Kun tämä henkilö jota olen tukenut, seuraavaksi kohdistaa vihansa minuun – hämmennyn ensin, sitten nostan muurin eteeni. Tämä vastapuoli tämän seurauksena syyttää minua väärin kohtelusta, kiusaamisesta ja mitä näitä nyt on. Ja näitä on paljon. Olen vain väsynyt siihen, että heille täytyy jokaiselle selittää nämä piirteet. Kasvattaa heitä. Ei tarvitse, sanon minulle.
Tarvitsen ympärilleni herkkiä, nauravaisia ja itsensä tuntevia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tuovat hyvää tasaisesti. Onko se liikaa pyydetty? Vai onko se toisiaan niin, että täytyy itse kaivaa oma pimeys esiin, jotta saa hyviä ihmisiä lähelleen. En tarvitse ihmisiä, en minkään ikäpolven edustajia, jotka oksentavat omat roskansa toisten päälle. On aivan sama kuinka kurjaa heillä on, jokaisella meillä on kurjaa.
Maiju
