Kun kirjoittamisen opettajat suosittelevat kirjoittamaan oman kuolemansa, silloin myös joutuu kohdata oman kuoleman pelkonsa, jos sellaista on. Pelko ei aina ole huono asia, se voi joskus olla kimmoke tehdä muutoksia elämässään. Menetyksen pelko saa miettimään omia valintojaan. Jos ei ole uskaltanut puhua, voikin alitajunta alkaa yllättäen tuottaa sanoja toisensa perään. Jos ei aiemmin ole tuntenut, voi alkaa yhtäkkiä tuntemaan ja ymmärtämään, ettei tämä jatkukaan loputtomiin tämä elämä. Tuota energiaa on hyvä käyttää hyödyksi muutokseen. Ja tavoitella elämäniloa.
Ajattelin vuosikausia sitten, kun isäni kuoli, että nyt se kuolemanpelko on selätetty. Koska kohtasin kaiken sen mitä olin pelännyt pitkään. Se oli kuitenkin vasta alkua. Sen jälkeen kohtasin elämisen pelon. Jos ei tiedä mitä pelko on, sitä on todella vaikeaa ymmärtää. Lapsien saaminen teki minut pelokkaaksi, koska en enää ollut vastuussa vain minusta. Kolmen tyttären saaminen teki minut pelokkaaksi, koska ajatus oli; kuka heitä suojelee. Minun kokemus maailmasta oli hyvin julma silloin, kun tulin äidiksi. Opin kuitenkin toisenkin puolen, hyvin rakastavan puolen maailmasta. Nyt opetan lapsiani suojelemaan itse itseään. Joka kuitenkaan ei tuntuisi olevan mikään kevyen helppo tehtävä.
Juttelimme tuttavan kanssa meidän molempien lapsuudesta. Niin minä kuin hänkin on hyvästä perheestä, mutta kummallekin meistä oli tehty vanhempien osalta sellaisia tekoja jotka ovat tänä päivänä lastensuojelurikoksia. Heitteillejättöjä. Koska maailma on muuttunut niin päinvastaiseksi, on ollut todella pelottavaa kasvattaa omia lapsia. Se voi hyvin olla, että minäkin olen tehnyt monia asioita niin, että tulevassa se on laitonta. Mutta samalla mietin, että tämä liika suojelevaisuus ja tämä liika paapominen tekee meistä avuttomia. Vai tekeekö?
Kun menetin läheisiä, jäin miettimään sellaista hirveää asiaa luopumisesta, joka on tietenkin läheinen joka sairastuu. Mutta hänen sairastuminen voi olla nopea juttu, kestää pari kuukautta - omaiset jäävät tänne maapallolle vatvomaan, suremaan ja sairastumaan henkisesti. Ja mitä maailmasta olen oppinut, sitä vähätellään. Läheisiä vähätellään. Olen oppinut sen, että on aina yksilöllistä miten kukakin surun ottaa. Usein suru muuttaa persoonaa todella radikaalisti. Olen menettänyt jo hyvin monta läheistä kuolemalle ja joka kerta olen miettinyt omaa hätääni siinä, miten toivun kun ihmiset jättävät minut. Toisinaan mietin olenko itsekäs, kun ajattelen näin, hehän siinä ovat sairaita. Mutta he ovat kaikki poistuneet tellukselta, minä ja läheiseni ovat jääneet tänne setvimään asioita. Kohtaamaan toisenlaisen kivun.
Kohtasin nyt oman heikkouteni, minulta löydettiin jonkinlainen löydös. En usko sen olevan vakavaa, vaikka kävinkin läpi jo testamentin kirjoittamisen ja valtakirjojen teon. Tutkimuksia on paljon. Kun sain tietää, ensimmäinen ajatus oli, mitä jätän tänne sureville. Miten saan heidän olon helpommaksi, kun he jäävät tänne. Sillä oma kokemukseni surusta on ollut niin musertavaa, etten haluaisi muiden kokevan sitä samoin kuin minä. Läheiset eivät tietenkään anna puhua tällaisia, eikä googlea kannata kaikessa uskoa, mutta pelko tuli nostamaan päätään. Miten minä hoidan asiani niin, ettei tänne jäävät joudu kärsiä liikaa takiani. Surun lisäksi. On suorastaan kamalaa ajatella näin, sillä tämä on todennäköisesti joku pöpö joka aiheuttaa minulle näitä ajatuksia, mutta epätietoisuus on se joka tunteet alitajunnasta nostaa pintaan. Mutta ihmettelette varmaan, miksi ensimmäisenä ajattelen kuolemaa. Katastrofiajattelu jostain syystä on ensimmäinen joka tulee mieleeni. Olen elänyt aina jonkinlaisella reunalla. Se ei ole kovin helppoa. Ehkä jopa jonkinlaista trauma-ajattelua. Samalla kuitenkin näistä kuolemista joita olemme kohdanneet, on ollut hyvin nopeatempoista läheisen menetystä. Pieni vatsakipu paljastui kuolemaan johtavaan syöpään, joka eteni parissa kuukaudessa.
Oman kuoleman suunnittelu ei ole kuitenkaan mikään huono asia. Se on oikeastaan vain järkevää, sillä helppoahan on heillä jotka täältä lähtee, kun muut jäävät selvittelemään meidän sotkuja. Siksi omat paperit, toiveet ja valtakirjat kannattaa hoitaa byrokratian kannalta.
Ajattelen ensimmäisenä kiitollisuutta. Minä olen saanut elää kivan elämän. Mutta silti tärkeintä on, että lapseni pärjäävät. Minä haluan antaa lapsilleni kuun taivaalta, haluan heidän löytävän unelmiensa elämän. Että he saavat kokemuksia. Lähinnä niitä hyviä, sillä vaikeuksia meillä on ollut jo ihan riittävästi.
Mutta en voi viedä muiden tunteita pois. Vaikka haluaisin. Olen oppinut valtavan paljon ihmisyydestä, läheisistä, menettämisestä ja kivusta, sekä valtavan suuresta tyhjiöstä jota olen yrittänyt täyttää unelmilla ja teoilla. Olen niin onnekas, että minulla on ollut mahdollisuus toteuttaa unelmiani, vaikka lapsena en edes tiennyt mikä on unelma tai en tiennyt edes, että asioita voi saavuttaa ja itse voin vaikuttaa elämääni. Minä luulin vain sinisilmäisesti, että kaikki asiat vain tapahtuvat, enkä voi mihinkään vaikuttaa itse.
Noh, väärin luulin. Kaikki lähtee meistä itsestä. Toki tämäkin lause on turhan vahva, eikä todellakaan ole helppoa tehdä töitä oman mielensä kanssa.
Uskon, että tämäkin mikä ikinä minulla on nyt vialla opettaa jotain minusta. Koska sitä tämä elämä on, oppimista omasta itsestä. Me emme kenenkään muun kanssa vietä näin paljon aikaa kuin itsemme kanssa. Mutta en ole kuolemassa, dramaattinen osa itseäni vain huutaa näin. Olen saanut nyt vain jonkinlaisen opin tähän elämään. Opin joka on tuntematon, joka tuo minulle hiukan huolta, samalla mietin etten saa puhua asiasta muiden takia. Mutta samalla asia, joka täytyy selvittää.
Maiju
