Elämään kuuluu kasvua

 

Moni meistä elää tietynlaisessa kehässä. Meillä voi olla jokin erittäin vaikea tilanne, josta on vaikeaa irtautua. Ja kun irtaudumme, sama tilanne tulee takaisin toisenlaisessa muodossa, ikäänkuin emme näkisi tilannetta täsmälleen samanlaisena, koska se näyttäytyy erilaisena. Kuitenkin tunteet mitä koemme ovat samoja. Tunteet voivat liittyä hylkäämiseen, epätoivoon, kipuun tai vaikka epäonnistumiseen. Lopulta alkaa nähdä ympärillään uhkia. Vanhat kokemukset muistuttavat niin paljon toisiaan, että me kaivelemme muistipankistamme samaa muistuttavia kokemuksia. Silloin usein me koemme harhaa, emmekä näe täysin selkeästi. Kuitenkin tässä tilanteessa  jonka koemme tässä hetkessä on samanlaisia efektejä, eli se ei ole täysin harhaa, mutta jotta pääsemme itse tilanteesta irti, meidän täytyy saada itsemme kiinni, eli meidän täytyy päästä kiinni juurisyyhyn, siihen mikä on alunperin aktivoinut meissä tämän reaktion. Pysytkö perässä? 

Olen oppinut omasta elämästäni ja vaikeuksien voittamisesta seuraavaa: 

Kun jokin tunne, joka yleensä on negatiivinen aktivoituu, minussa käynnistyy jokin (yleensä) lapsuudessa opittu kaava. Aikuisena vedän puoleeni ihmisiä jotka muistuttavat tätä lapsuuden henkilöä/tilannetta ja useimmiten nämä tunteet ovat olleet vaikeita. Vasta kun saan itseni kiinni ja oman tunteeni avattua, tämä toimintamalli voi loppua. Kun näitä tunteita on paljon, voi elämä olla jossain vaiheessa todella vaikeaa henkisesti. 

Tunteiden kieltäminen ei oikein tuntuisi auttavan, sillä näitä tilanteita tulee toistolla. Kun katsoo silmiin omaa kipuaan, voi tämä tilanne laueta. Tunnistaa ja antaa anteeksi itselleen. En voinut tietää, enkä voinut ymmärtää. 

Niin kauan meitä vedetään näkymättömästä narusta eteenpäin, kunnes me itse otamme narun omiin käsiin. Ja pidämme puolemme. 

Kasvu on yleensä kivuliasta. On helpompaa olla kasvamatta elämän oppikoulussa. Mutta se ei auta meitä sieluina. Näin olen omassa elämässäni kokenut. 

Maiju

Vanhoja tekstejäni vuosien takaa

                                                                             

Jaan kanssasi tekstin, jonka kirjoitin vuosikausia sitten. Tämän lukeminen tuntuu vielä kivuliaalta, sillä todella tunsin näin. Kirjoitin tämän sydäntäni raastavasta kivustani. 

Kun kirjoittaa kivusta ja päästää sisään valoa, kipu paranee. 

                                                                                                       Rikottu

Menin rikki,  kun lapseni syntyivät

Kohtasin maailman,  joka sormella osoittaen näytti oman pohjani.

Nuori äiti, kaksosten kanssa.

Oli sanoja ympärilläni, jotka sattuivat sydämeeni. 

Viiltävä kateus ja kilpailu, joka painoi minua alemmas.

Vahvat mielipiteet ympärilläni ja turhien sanojen viljely.

Minun sanojeni vähättely, alaspäin paino.

Kyllä se siitä. Ryhdistäydy.

Sattui, se sattui.

En tiennyt enää kuka olin. 

Oliko minulla titteli. Tässä tittelien maassa. 

Tarvitsenko sellaisen,  jotta minut kohdataan.

Olinko arvoton, poljettu,

 väheksytty.

Hylkiö.

Muutuin näkymättömäksi.

Ei nähty minua, ei hätääni.

Tunnistettu ei minua, ilman lapsiani.

Kuulin määrittelyä, itseni väheksymistä, 

sääliä, ulkonäköni arvostelua.

Masennuin.

Minusta tuli taakka ympäristölleni.

Oli elämäni sumua, pyörimistä usvassa.

Pelkojen pintautumista, naurun poistamista.

Vakavuuden esiintuomista, vähättelyn ja kiellon aikakaudella.

Hysteria ympärilläni, hysteria sisälläni. 

Pelko menetyksestä, pelko epäonnistumisesta, syyllisyys. 

Ymmärsin vetäytyä, piiloutua.

Huusin kyllä apua, ei minua kuultu.

En uskonut apuun. Sillä avun seasta tuli vähättely.

Olin ylpeä.

Oli minulla oma ohjaukseni.

Herkkyyteni pintautui, kehoni huusi apuani. 

Yritin puskea vastaan,  oli kehoni aina vaan vahvempi. 

Rauhotuin.

Joskus lamaannuin, en päässyt ylös sängystä.

Lamaannuin; en jaksanut edes kättä liikuttaa. 

Menetin muistini. Ei tiennyt kukaan. Eivät nähneet. 

Olin yksin.

Ei ollut voimia taistella. 

Katosin; 

Syvälle omaan maailmaani.

Huudot ympärilläni, pelottelut ympärilläni, äänet pääni sisällä, muut äidit ympärilläni, 

katosin, vetäydyin.

Vertaistuki, oliko sitä.

Vähättely ja turhat sanat, veivät minut alemmas.

Edessäni yksinäisyys ja oma pohjani. 

Huomion kiinnitin lapsiini. 

Jätin kuuntelematta muita, vain omaa perhettäni.

Miestäni ja lapsiani.

En voinut uskoa tämän olevan näin vaikeaa.

Nousin ylös, hitaasti, 

askelma askelmalta.

Ymmärsin etten löydä etsimääni ulkopuolelta.

Täytyy katsoa sisimpääni.

Hakea vahvuuttamme yhdessä, 

perheenä.

Tiedän nyt jo oman oikeani,

Uskalla sitä kuitenkaan en täysin ääneen sanoa, 

jos sekin viedään pois minulta.

Se ulkopuolisen silmissä näyttää pelottavalta. 

Mutta sisin tuntuu vahvemmalta.

Tiedän oman oikeani. 

Tiedän omat voimavarani. 

Tunnistan vahvuuteni, sekä heikkouteni.

Varovasti kuljen askeleitani, en kuuntele vähättelyä ulkopuoleltani.

Tiedän omat rajani.  Intuitio toimii suojanani. 

Lapseni ovat rakkaimpani ja heille annan huomioni.

Tässä toinen ilman otsikkoa:

Ja niin minä tein, 

minä löysin itseni, 

sen piilotetun monien kerroksien alla olevan itseni. 

Kohdaten ahdistukseni, 

yksinäisyyteni, 

vähättelevän egoni, 

tuomitsevan sisimpäni

 ja niin minä seisoin siinä alasti itseni edessä,

 revittynä, 

rikottuna, 

vahvana, 

voimistuneena. 

Otin takaisin voimani,

 villin puoleni, 

alistavan puoleni, 

alistetun persoonani 

ja niin minä löysin itseni,

 sallin muiden tuoda mielipiteitään minusta minulle, 

loukkaamatta egoani. 

sallien nousta raivoni,

 tukahdutetun suruni, 

sen joka on ollut sisälläni.

uskalsin sitä katsoa, 

rohkenin sen tuntea, 

peläten sen voimaa, 

sen vapautta ja sen huolettomuutta.

Tässä minä olen, 

tämän minä löysin,

Olenko siihen valmis, 

uskallanko ottaa itseni vastaan ja hyväksyä sen,

 joka sisältäni löytyi. 

Uskallanko?

Kyllä!  

Kyllä minä uskallan!

Tässä minä olen!

Tämän minä löysin, 

En ole täydellinen, 

olen epätäydellinen, 

mutta omissa silmissäni riittävä

 ja hyväksyn sen; 

sirpaileisen persoonani, 

joka kaikessa kauneudessaan 

löysi paikkansa minun elämässäni.

Maiju

Kuolevaisuuden kohtaaminen

 

Kun kirjoittamisen opettajat suosittelevat kirjoittamaan oman kuolemansa, silloin myös joutuu kohdata oman kuoleman pelkonsa, jos sellaista on. Pelko ei aina ole huono asia, se voi joskus olla kimmoke tehdä muutoksia elämässään. Menetyksen pelko saa miettimään omia valintojaan. Jos ei ole uskaltanut puhua, voikin alitajunta alkaa yllättäen tuottaa sanoja toisensa perään. Jos ei aiemmin ole tuntenut, voi alkaa yhtäkkiä tuntemaan ja ymmärtämään, ettei tämä jatkukaan loputtomiin tämä elämä. Tuota energiaa on hyvä käyttää hyödyksi muutokseen. Ja tavoitella elämäniloa.

Ajattelin vuosikausia sitten, kun isäni kuoli, että nyt se kuolemanpelko on selätetty. Koska kohtasin kaiken sen mitä olin pelännyt pitkään. Se oli kuitenkin vasta alkua. Sen jälkeen kohtasin elämisen pelon. Jos ei tiedä mitä pelko on, sitä on todella vaikeaa ymmärtää. Lapsien saaminen teki minut pelokkaaksi, koska en enää ollut vastuussa vain minusta. Kolmen tyttären saaminen teki minut pelokkaaksi, koska ajatus oli; kuka heitä suojelee. Minun kokemus maailmasta oli hyvin julma silloin, kun tulin äidiksi. Opin kuitenkin toisenkin puolen, hyvin rakastavan puolen maailmasta. Nyt opetan lapsiani suojelemaan itse itseään. Joka kuitenkaan ei tuntuisi olevan mikään kevyen helppo tehtävä.

Juttelimme tuttavan kanssa meidän molempien lapsuudesta. Niin minä kuin hänkin on hyvästä perheestä, mutta kummallekin meistä oli tehty vanhempien osalta sellaisia tekoja jotka ovat tänä päivänä lastensuojelurikoksia. Heitteillejättöjä. Koska maailma on muuttunut niin päinvastaiseksi, on ollut todella pelottavaa kasvattaa omia lapsia. Se voi hyvin olla, että minäkin olen tehnyt monia asioita niin, että tulevassa se on laitonta. Mutta samalla mietin, että tämä liika suojelevaisuus ja tämä liika paapominen tekee meistä avuttomia. Vai tekeekö? 

Kun menetin läheisiä, jäin miettimään sellaista hirveää asiaa luopumisesta, joka on tietenkin läheinen joka sairastuu. Mutta hänen sairastuminen voi olla nopea juttu, kestää pari kuukautta - omaiset jäävät tänne maapallolle vatvomaan, suremaan ja sairastumaan henkisesti. Ja mitä maailmasta olen oppinut, sitä vähätellään. Läheisiä vähätellään. Olen oppinut sen, että on aina yksilöllistä miten kukakin surun ottaa. Usein suru muuttaa persoonaa todella radikaalisti. Olen menettänyt jo hyvin monta läheistä kuolemalle ja joka kerta olen miettinyt omaa hätääni siinä, miten toivun kun ihmiset jättävät minut. Toisinaan mietin olenko itsekäs, kun ajattelen näin, hehän siinä ovat sairaita. Mutta he ovat kaikki poistuneet tellukselta, minä ja läheiseni ovat jääneet tänne setvimään asioita. Kohtaamaan toisenlaisen kivun. 

Kohtasin nyt oman heikkouteni, minulta löydettiin jonkinlainen löydös. En usko sen olevan vakavaa, vaikka kävinkin läpi jo testamentin kirjoittamisen ja valtakirjojen teon. Tutkimuksia on paljon. Kun sain tietää, ensimmäinen ajatus oli, mitä jätän tänne sureville. Miten saan heidän olon helpommaksi, kun he jäävät tänne. Sillä oma kokemukseni surusta on ollut niin musertavaa, etten haluaisi muiden kokevan sitä samoin kuin minä. Läheiset eivät tietenkään anna puhua tällaisia, eikä googlea kannata kaikessa uskoa, mutta pelko tuli nostamaan päätään. Miten minä hoidan asiani niin, ettei tänne jäävät joudu kärsiä liikaa takiani. Surun lisäksi. On suorastaan kamalaa ajatella näin, sillä tämä on todennäköisesti joku pöpö joka aiheuttaa minulle näitä ajatuksia, mutta epätietoisuus on se joka tunteet alitajunnasta nostaa pintaan. Mutta ihmettelette varmaan, miksi ensimmäisenä ajattelen kuolemaa. Katastrofiajattelu jostain syystä on ensimmäinen joka tulee mieleeni. Olen elänyt aina jonkinlaisella reunalla. Se ei ole kovin helppoa. Ehkä jopa jonkinlaista trauma-ajattelua. Samalla kuitenkin näistä kuolemista joita olemme kohdanneet, on ollut hyvin nopeatempoista läheisen menetystä. Pieni vatsakipu paljastui kuolemaan johtavaan syöpään, joka eteni parissa kuukaudessa. 

Oman kuoleman suunnittelu ei ole kuitenkaan mikään huono asia. Se on oikeastaan vain järkevää, sillä helppoahan on heillä jotka täältä lähtee, kun muut jäävät selvittelemään meidän sotkuja. Siksi omat paperit, toiveet ja valtakirjat kannattaa hoitaa byrokratian kannalta. 

Ajattelen ensimmäisenä kiitollisuutta. Minä olen saanut elää kivan elämän. Mutta silti tärkeintä on, että lapseni pärjäävät. Minä haluan antaa lapsilleni kuun taivaalta, haluan heidän löytävän unelmiensa elämän. Että he saavat kokemuksia. Lähinnä niitä hyviä, sillä vaikeuksia meillä on ollut jo ihan riittävästi. 

Mutta en voi viedä muiden tunteita pois. Vaikka haluaisin. Olen oppinut valtavan paljon ihmisyydestä, läheisistä, menettämisestä ja kivusta, sekä valtavan suuresta tyhjiöstä jota olen yrittänyt täyttää unelmilla ja teoilla. Olen niin onnekas, että minulla on ollut mahdollisuus toteuttaa unelmiani, vaikka lapsena en edes tiennyt mikä on unelma tai en tiennyt edes, että asioita voi saavuttaa ja itse voin vaikuttaa elämääni. Minä luulin vain sinisilmäisesti, että kaikki asiat vain tapahtuvat, enkä voi mihinkään vaikuttaa itse. 

Noh, väärin luulin. Kaikki lähtee meistä itsestä. Toki tämäkin lause on turhan vahva, eikä todellakaan ole helppoa tehdä töitä oman mielensä kanssa.

Uskon, että tämäkin mikä ikinä minulla on nyt vialla opettaa jotain minusta. Koska sitä tämä elämä on, oppimista omasta itsestä. Me emme kenenkään muun kanssa vietä näin paljon aikaa kuin itsemme kanssa. Mutta en ole kuolemassa, dramaattinen osa itseäni vain huutaa näin. Olen saanut nyt vain jonkinlaisen opin tähän elämään. Opin joka on tuntematon, joka tuo minulle hiukan huolta, samalla mietin etten saa puhua asiasta muiden takia. Mutta samalla asia, joka täytyy selvittää.

Maiju

Laineiden liplatusta

Haluan kirjoittaa. Mutta elämä. Se joskus iskee väliin. Se tuo erilaisia tapahtumia eteeni, jotka vievät huomion pois kirjoittamisesta. Elämäni pyörii luovuuteni ympärillä. Jos luovuuteni on mennyt tukkoon, haen väylää joka avaa sen. 

Olen oppinut elämän olevan hyvin haurasta. Samalla se voi olla hyvinkin vahvaa ja väkevää. 

Rakastan kirjoittamista, sitä tunnetta kun mieleeni lipuu sanoja toisensa perään ja tekee mieli tallentaa niitä. Välillä kirjoitan väkisin. 

Kirjoittamista opettavat puhuvat kirjoituslihaksesta. Sitä täytyy treenata. Mutta samoin sekin lihas tarvitsee taukoa, jotta lihas kehittyy. Sitä on vain välillä elämän ruuhkassa vaikeaa sisäistää. Kun tekee mieli puskea ja puskea. Suorittaa. En tiedä oikeiden lihaksien kasvattamisesta mitään, siksi en siitä kirjoita. Suorittamisesta taidan tietää, vaikka en haluaisi tietää. 

Olen ollut pari viikkoa lomalla ja olin hiukan huolissani itsestäni, että olen tehnyt niin paljon töitä, että ensimmäinen viikko lomasta oli vain tärinää ja energian purkausta. Piti pomppia paikasta toiseen, samoin kuin työpäivinä. Nyt on mennyt lomaa jo pari viikkoa ja tekee mieli kirjoittaa. Se on hyvä merkki. 

Istuin veneessä tyynenä iltana ja huomasin auringon valaisevan pienen poijussa olevan jollan kyljen. Tuijottelin sitä aikani, hain kamerani ja otin kuvia. Seuraavaksi huomasin tiiran nauttivan ilta-auringosta. 

En tiedä onnistuivatko kuvat, koska ensin ne täytyy siirtää koneelle, sitten lightroomiin ja sieltä tarkastella tuliko mitään järkevää. Mutta minussa läikähti. En halua elää elämääni niin, etten havaitse ympäristöäni. Mutta en halua myöskään elää elämääni niin, että olen jatkuvasti vihainen. Joskus, kun pysähtyy - alkaa huomata ympäristöstä epäkohtia, joihin ei ole tyytyväinen. Siksi on hyvä pysyä liikkeessä, jotta pysyy rentona. 

Haluan elää rauhassa, nauttia luonnosta, läheisistä ja tuottaa jotain itsestäni. 

Saimme mieheni kanssa toteutettua yhden unelman, joka on niin kauan ollut unelma etten tiennyt tuleeko se koskaan tapahtumaan. Meidän kelluva kesäkoti. Meille tuli suloinen ja kotoinen matkavene. 

Nukahtaminen liplatukseen, kun meri liplattaa veneen pohjaa vasten tuo alitajunnastani muistoja lapsuudestani. Ajasta, kun en arvostanut itselleni itsestäänselvää asiaa. Lapsi tai teini on niin keskittynyt kaikkeen muuhun, omiin tunteisiin ja draamoihin, ettei se edes ymmärrä kuinka hauraita läheiset ympärillä ovat. Se tuntee vain oman pahan olonsa ja tarpeen täyttää omat mielihalunsa. Sitä murrosikä on. 

Kun jouduin käsitellä oman elämäni tarinan, isästä ja veneestämme luopumisen. Ymmärsin niputtavani heidät samaan nippuun. Veneellämme oli sielu, jonka isä puhalsi siihen. Kun vene myytiin, pieni lapsi sisälläni itki. En ymmärtänyt miksi se tunne oli niin valtavan kivulias. Vain pari kuukautta myöhemmin isältä löytyi keuhkoista suuri kasvain. Se oli 10 cm kokoinen. Kun luovuin veneestä, luovuin myös isästä. Se oli voimakas irtipäästäminen. 

 Kun synnyin meillä oli jo vene. Olin symbolisesti liittänyt isäni kyseiseen veneeseen. 

Nyt istun omassa veneessämme kirjoittamassa. Veneessä joka oli tismalleen samanlainen, kuin viereisessä laiturissa kellui lapsuudessani, tismalleen samanlainen kuin mieheni sedällä oli.

Mieheni korjaa, osaa kaikkea, juuri niinkuin isänikin. Luotan täysin meidän tuleviin merimatkoihin. Äitini antoi vanhan veneemme maton minulle aikaa sitten. Olen sitä säilyttänyt parvekkeen oven vieressä. Siirsin sen tänne, veneeseen. Se tuo onnea. Minä tunnen isäni taas läsnä. Se liplattaa äänenä allani. Se kuuluu lokkien kiljumisesta, tiirojen kimeästä kesäisestä kiljumisesta. Ei ne laulua ole. Ne ovat raakaa elämän ääntä. Kaunista, rosoista, elämänmakuista ääntä. 

Maiju