Kirjoitusharjoituksissa suositellaan menemään tilanteisiin jotka pelottaa. Kirjoita omat pelot auki.
Samalla kun kirjoittaa omia pelkojaan, on tavallaan auki maailmalle. Herkkä arvostelulle. Kun sisimmästään kaivaa syviä kipujaan tai nolouksiaan, mitkä itse on painanut pinnan alle – on äärimmäisen pelottavaa joutua naurunalaiseksi. Kun seuraan ihmisiä ympärilläni, huomioin monien heränneen. Heränneen niin sanotusti itselleen, omille tarpeilleen, haluilleen ja toiveilleen. Samalla pieni lapsi, joka aikanaan on tukahdutettu ison maailman alle, nostaa päätään. Pieni lapsi meissä on yhteydessä mielikuvitukseen. Siihen luovaan, herkkään voimaan, jonka iso maailma polkisi ja vaientaisi. Kun kirjoitat pelkosi auki, saat niiden voiman takaisin itsellesi. Kun todistat itsesi itsellesi – peloilla ei ole vaikutusta sinuun.
Kun siitä huolimatta kirjoittaa vaikka pelottaa, pääsee käsiksi omiin tunnevirtoihin. Mutta mieli on kuitenkin melkoinen epeli toisinaan. Meitä voi sattua ihan tavallisten asioiden kirjoittaminen. Kirjoittaessa voi tuntea häpeää, tukahdutettua vihaa ja raivoa tai valtavaa rakkautta. Mutta useimmin kirjoitukset ovat yhteydessä synkkiin tunteisiin. Ainakin minulla. En silti ole synkkä. Mutta minussa asuu synkkä leidi, joka käsittelee maailman nurjaa puolta kirjoittaen.
Kun aloitin kirjoittamaan, en elänyt omaa elämääni kuin halusin. Kohtasin paljon kipua ja ongelmia ja kirjoittaminen oli keinoni tuoda itselleni helpotusta. Pääsin aina vain syvemmälle alitajuntaani kirjoittamalla sitä auki.
Mitä enemmän tutustuin itseeni ja omiin reagointitapoihin, sitä helpommaksi maailmani muuttui. Sillä minun ei tarvinnut enää pohtia mitä muut ajattelevat. Minun piti selvittää mitä itse ajattelen. Mitkä näistä mielessäni olevista ajatuksista on omiani ja mitkä muiden. Kun olin työntänyt muiden ajatukset pois, alkoi itseeni tutustuminen. Kuka minä olen?
Jos sanoo, ettei pelkää mitään – voi tuon lauseen takana olla valtava määrä asioita joita ei ole koskaan katsonut tai antanut itselleen näyttäytyä.
Maiju
