Aidossa maailmassa egon ja rakkauden välimaastossa

 

Liekö jonkinlainen muutos minussa menossa, sillä ärsyynnyn itseeni ja omiin kirjoituksiini. Jos maailmassa olisi vain minun kirjoitukset, se olisi hullu maailma. 

Olen tällä hetkellä työllistänyt itseäni todella paljon. Kaikki työ ei ole palkallista vaan osa on täysin vapaaehtoista. Mutta, uskon vapaaehtoisuudesta sellaisen voiman, että sillä voidaan vaikuttaa hyvinvointiin. Olen pienessä ajassa ehtinyt oppia jo paljon, luonut nettisivut, oppinut uusista ohjelmista, kokouspöytäkirjoista ja kaikenlaisesta sellaisesta, mitä oma työelämäni ei ole tarjoillut. Koen meneväni vauhdilla eteenpäin. Mutta vauhdilla eteenpäin tarkoittaa minulle vain aitona vauhdilla eteenpäin. 

Olen koko henkisen kasvuni ajan pyrkinyt rakentamaan aitoa maailmaa. Sellaista maailmaa jossa minä saan olla aito ja ympärilläni olevat saavat olla omia aitoja itsejään. Vain siten voi tutustua maailmaan oikeasti. Mutta mitä aito tarkoittaa minulle? Minulle aito on rauhaa, rentoa, helppoa ja suoraa kommunikointia. Missä olen kasvanut? Tukahduttavassa, räjähtävässä ja epävakaassa, joskus paikoin kieroilevassa maailmassa. Hyökkäävässä maailmassa. Eli draaman maailmassa. Maailmassa jossa et koskaan voi luottaa. Aidossa maailmassa on psykologisesti turvallista. 

Meillä on työelämä ja julkinen maailma, joka tuntuisi olevan yksi kilpailun ja taistelun kenttä, mutta on olemassa myös se maailma joka näkee ihmisen ja ympäristön, luonnon ja eläimet. 

Minulla on yksi arvo joka ei katoa. Se on tutustuminen luontoon. Minä saan asua maapallolla, kaiken sen luonnon keskellä. Linnut pesivät etupihallani, kauriit tai peurat ja citykanit, sekä rusakot käyskentelevät pihallamme. Kauriit toki voivat olla ihmiselle haitaksi, syömällä kukkia sun muita, mutta he ovat täällä ja he saavat olla. Mutta olen myös ihminen ja joskus joudun tehdä valintoja, joka ei kunnioita jokaista hiutaletta maan päällä. Olisi sula mahdottomuus olla täydellinen teoissa, helppoa se on kuitenkin sanoissa.

Aidossa maailmassa olen rajannut ihmisiä, jotka vievät voimani. Minun ei kuulu pitää kaikista ja olla kaikille kaikkea, vaan minun kuuluu löytää omat ihmiset jotta voin kokea olevani psykologisesti, että fyysisesti turvassa. En usko, että tulen olemaan sellainen muuri ja täpäkkä täti, joka ojentaa kaikki edessä olevat rönsyilijät - väsyn siitä. Olen tehnyt paljon omaa henkistä työtäni, itseni kanssa. Minulla on myös henkinen ego joissain tilanteissa ottanut vallan, tämä leukemia tuli opettamaan päästämään siitä irti. Henkisellä kentällä on tullut kuultua kaikenlaista. Mitä itse olen oppinut; minä olen syntynyt tänne näillä eväillä mitä on annettu ja sinä olet syntynyt noilla eväillä joita on annettu. Meidän molempien tulee löytää omat selviytymisen keinot ja oma voimamme, minä en voi tuputtaa sinulle tietoa, etkä sinä minulle. Mutta me voimme auttaa toisiamme, siinä tulee vallita vain vapaa tahto meidän välissä. Meidän tulee vapaaehtoisesti ottaa toisiltamme vastaan asioita, silloin me oikeasti voimme mennä eteenpäin ja saada apua. Kun toinen meistä luulee, että tiedämme toinen toista paremmin, suutumme toisillemme, koska emme ota vastaan jotain, olemme silloin sokaistuneet omasta egosta. 

Ego on kuitenkin meillä kaikilla, se on meidän yksi kompasseista maailmassa ja olisi luonnotonta jos se ei meillä olisi näkyvillä millään tasolla. Toisilla ego on vain näkyvämpi kuin toisilla. Huomio kuitenkin kannattaa kiinnittää vain omaan. Sillä osoittamalla jatkuvasti muita, jää oma kasvu hoitamatta. 

Maailmassa ego nyt vain tässä pyörii, mutta siitä voi oppia. Toiset haluavat oppia niin, että he jyräävät, vähät välittää empatiasta ja näkee esimerkiksi vain rahan. Mutta, rakkaus ykkösenä työntää egon syrjään. Se on isoin oppi jonka ihminen voi saavuttaa. Ja se toivottavasti pysyy kompassina lopun elämääni. 

Minulla on aina ollut valtava tarve parantaa yhteisöäni, oli se perheeni, työyhteisö tai kesäpaikkani tai harrastusseura. Tällä hetkellä olen tarttunut erilaiseen toimeen ja toivon onnistuvani. Minulla on vakaa aikomus valaa rakkautta sinne missä se tarvitsee tulla näkyväksi. 

Maiju

Ole avoin

 

Jos sinulla on ihmisiä ympärilläsi, joita arvostat - kysy heiltä mitä heille kuuluu. Jos sinulla on jotain yhteistä ihmisten kanssa, yritä jakaa elämääsi heidän kanssaan. 

Luen paljon ihmisten tarinoita ja kuulen erilaisista elämäntavoista. Olen saanut toistuvasti todeta, että ihmiset katuvat asioita yleensä silloin kun on jo liian myöhäistä. Kun kuolema tulee tai sairastuminen vie toimintakyvyn. 

Luo elämästäsi sellaista, että kuoleman porteilla tiedät olevasi tyytyväinen. Tai luo kumppanisi ja perheesi kanssa sellaisia suhteita, että kuoleman porteilla mikään ei jäänyt kesken. 

Luin niin kauniin tarinan miehen kirjoittamana joka oli menettänyt vaimonsa ja jäänyt hiukan alle 70- vuotiaana yksin. Hän oli elänyt avioliitossa 40 vuotta, mutta ei oikeastaan tuntenut vaimoaan. Hän tunsi vain itsensä ja vaimo myönnytteli häntä. Kun vaimo kuoli, mies löysi hänen tavaroista unelmakirjan, tavoitteita joita vaimo olisi halunnut toteuttaa, mutta mies ei koskaan kannustanut tai oikeastaan arvostanut vaimon elämää. Nyt kun vaimo oli kuollut, mies toteutti vaimon unelmat, kulkemalla ne itse läpi. Tarina oli niin kaunis, että kyyneleet valuivat poskiani pitkin lukiessani kirjoitusta. 

Siitä asti kun kohtasin ensimmäisen kuoleman, eli isäni kuoleman - aloin miettiä elämääni. Kohtasin oikeasti ensimmäisen kuoleman jo 5 vuotiaana, mutta olin liian pieni sitä ajattelemaan. Isäni kuolema oli vasta alku kasvulleni ja aloin riitelemään. Vaatimaan oikeuksia itselleni ja tunnistamaan oman arvoni. Minulla alkoi vaikeuksien kierre. Menin hetkeksi vastarannalle. Kuolema ei osunut vaan isääni, vaan pikku hiljaa tutut kasvot alkoivat kadota elämästä. Pienessä ajassa olen menettänyt ison määrän ihmisiä. 

Minulla on aina ollut valtavan voimakas menettämisen pelko, mutta näiden kuolemien, taloudellisen ahdistuksen, isojen velkojen ym kanssa, en enää anna jokaiselle tunteelle sijaa. Sen sijaan joudun opetella erottelemaan ihmissuhteista, ketkä tekevät hyvää ja ketkä eivät. Kenen energian annan ruokkia elämääni. Olen elämässäni taas jonkinlaisessa risteyskohdassa ja tunnen sen tietynlaisina energiamuutoksina. Jotkin vanhat jutut ovat alkaneet nostaa päätään, sillä niiden kuuluu irrota ja jatkaa matkaa.

Minulla ei sielu ilmeisesti ihan mitä vain läpäise. 

Olen sielun kasvun polulla ja kaikki vaikeudet joita voitan, ovat minun ja sieluni välisiä asioita, niihin ei muilla ole sananvaltaa vaikka voi että, kuinka usein ne muut siihen puuttuu. Mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Mutta se on inhimillistä ja teen varmasti minäkin sitä. 

Miksi tuon miehen tarina kosketti, oli pienen pieni samaistumisen pinta. Oli totta, että minä olin luovuttanut työstäni vakaassa työpaikassa perheeni takia. Miehen vaimo oli luopunut unelmatyöstään perheen takia. Mutta meissä oli eroa että en todella viihtynyt siellä enää. 

Olen ollut avoin asioille viimeisten 20 vuoden ajan, eli antanut asioiden ilmaantua elämääni ja katsellut niitä eri perspektiiveistä. On paljon sellaisia asioita, joita olen ottanut mukaani ja ne on jääneet, mutta on paljon sellaisia jotka ovat tulleet vain vahvistamaan minua ja poistuneet. 

Kohdatessani vaikeuksia yrittäjyydessä, yhteydessä yhteiskuntaan ja talouteen - monesti itkin voimattomuuttani kun en saanut tuloja. Tunnistin oman heikon asemani. Muistelin vakaata työtä, tasaista tuloa jota sain. Mutta en päässyt sinne polulle enää, sillä valitsin perheeni. Olin pienten lasten äiti, työtön ja aika arvoton työelämässä. Olin aina jonkun kengän alla. Enkä edes ymmärtänyt sitä. Piti kasvattaa lapsista yhteiskuntakelpoisia sen valtavan mielipidetulvan keskellä, mitä muut ihmiset syöttivät. Se työn määrä mitä perheen äitinä jouduin tehdä, oli valtavaa. Eikä sitä kannata edes puolustella, sillä maailmassa on aina joku joka ei arvosta perhearvoja. Mutta minä arvostan. Arvostan jokaista äitiä, joka antaa rakkautta lapselle ja jokaista isää, joka huomioi perheensä. Jokaista isää joka tuo leivän pöytään, kun vaimo ruokkii lapset. Ja jokaista isää, joka osallistuu kodin arkeen, olemalla perheen pää yhdessä äidin kanssa. Arvostan yhteiseen suuntaan katsomista, lasten hyvinvoinnin tukemista. Oli vanhemmat sitten yhdessä tai erikseen, mutta lapset ovat arvoissa keskiössä. Mutta, elämä ei ole niin yksinkertaista. On arvoja, mutta aina asiat eivät mene kuin ajattelee. Elämä on arvaamaton ja heittelehtivä. 

Sen olen kuitenkin saanut jollain tavalla karsittua - jatkuvan egoilun, kuka elättää kenetkin - puheen. Perhe on yhteinen sopimus ja se tehdään yhdessä. Ei yksipuolisesti vaan yhdessä. Se kenellä on rahaa, se antaa sitä niille jotka oikeasti tarvitsee, mutta se kenellä ei ole sitä, ei pidä sitä itsestäänselvänä. Käytä hyväksi. Pienen pieniä nyansseja oppimisessa, johon ei sovellu egoilu. Olen nähnyt tässä turhankin isoja kontrasteja. 

Lapseni ovat erilaisia, heillä on omia vaikeuksiaan - mutta heidän ei tarvitse sopeutua massaan. He ovat nepsypiirteisiä, niinkuin taidan olla minäkin ja he ovat saaneet olla omia itsejään. Emme ole huutaneet julkisesti vaikeuksiamme, mutta näin jälkeenpäin voin kertoa, että en palaisi takaisin, enkä huolisi yhtäkään vähättelevää ihmistä menneisyydestä takaisin elämääni. 

Kouluttauduin, mutta lähdin vaikealle alalle, ymmärtämättä mihin olin mennyt. En kadu, sillä opin omasta hermostostani ja omasta temperamentista. Olen rakastanut työtäni valtavasti. Kun synnyin, kasvoin maskuliinisessa maailmassa, kovana. Mutta tämä työ palautti herkkyyteni. Sen jollaiseksi minun olisi kuulunutkin kasvaa. 

Olisi hienoa, että tämä maailma jossa me elämme olisi tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen, mutta siitä voi luoda oman kuplan, jossa on onnellinen. Se on todella epätasa-arvoinen meille varmaan jokaiselle jossain määrin. Olimme sitten minkä tahansa sukupuolisia, minkä tahansa maalaisia, missä tahansa asemassa tai mitä tahansa muuta. Jokaisella meillä on taistelumme. Mutta. Taistelun voi valita. Ollako samalla puolella vai taistella aina vastaan. Syyttääkö aina muita vai löytää ratkaisun.

Sain koettavaksi itsessäni olevaa heikkoa puoltani pari viikkoa sitten. Huomasin minussa elävän uhrin, silloin kun ajetaan seinää vasten. Kehoni reagoi, hermosto tärisee, unet menee. Kehon mennessä ääritilaan, heikkoudet nousee pintaan. Ja kun heikkoudet nousee pintaan - näen kuka on puolellani ja kuka vastapuolella. Vastapuolella ovat he, jotka heikkona hetkenäsi ei tunne empatiaa - he hyökkäävät. Varo heitä. Tiedät siitä, että heitä ei kannata valita vierellesi. Vaikka he olisi kuinka mukavia. 

Mutta ole avoin, et koskaan tiedä kuka tulevista kohtaamistasi ihmisistä voi olla elämäsi ihminen, elämäsi ystävä tai yhteistyökumppani. Opettele vain erottamaan kuka ei ole ja kuka ei kuulu sinun maailmaasi. 

Kerroin uudelle tuttavalle yhteisestä projektista, että minua tarttee vain vähän taputtaa olalle ja kehua, niin tuotan asioita kuin turbomoottori. Mutta ei manipuloivaa ja teennäistä kehua, sellainen kehu haisee. Minua on alettu vasta aidosti kehua ehkä noin 10 vuotta sitten. Sitä oli ensin vaikeaa ottaa vastaan. 

Sain kehun, joka todella laittoi moottorin käyntiin. Olen oppinut itsestäni, että palautteen puuttuminen elämästäni, teki minusta alisuorittajan. En oikeastaan koskaan tavoitellut kuuta taivaalla, sillä minulla ei ollut elämässäni ihmistä joka olisi minut nähnyt kun olin lapsi. Mutta nyt minut nähdään ja näen itseni. Olen tehnyt ison työn erään yhteisön hyväksi, joka on toki vasta alkua. Koska tunnen nurisevan yhteisön, odotan jännityksellä niitä epäkohtiin puuttujia, jotka vinkuu selän takana kuinka he olisivat tehneet toisin ja eivät kuitenkaan osallistuneet mihinkään. Se on sellainen väki joka kuuluu elämässäni vastarannalle. He jotka tietävät miten tehdä asiat paremmin, mutta koskaan omat kädet eivät likaaannu itse tekiessä. Vain epäkohtien esiintuomisessa he loistavat. Tämä on minun vaikeus, jota en siedä ja jonka toivon voittavani niin, ettei se vain vaikuta minuun enää millään tavalla. 

En oikein löydä intoa julkaista tällä hetkellä tekstejäni, tämäkin on ollut tiedostossa jo hetken. 

Kun olin lapsi, minulle ei annettu vastuuta, minuun ei luotettu - vaan vähäteltiin. Kun muistelen vanhempiani, he ovat muistoissani neutraaleja. En muista sääntöjä, muistan vain vaikenemisen. Puhumattomuuden. Mitään ei selitetty. Mistään ei myöskään sanottu, jos tein väärin. Tunsin vain hiljaisen paineen. Opin tällaisen tavan olla.  Palaute oli aina negatiivista jos sitä sai - se teki minusta manipuloijan ja uhriutujan. Manipuloin muita, koska itse sain pakokauhukohtauksia häpeän takia. Negatiivinen palaute sai uupumaan, eli yhteys tunteisiin katosi ja muuttui kovaksi. Suorittajaksi, alisuorittajaksi. Kylmäksi. 

Olisinpa tiennyt tai olisipa se maailmanaikana tiennyt mitä tarkoittaa erityisherkkä adhd lapsi. Tai tyttö. En ollut häirikkö, vaan kaikki tapahtui sisäisessä maailmassani. Olin kovettunut. Kovettunut sai paljon nenilleen. 

Ja vasta äitinä 20 vuotta sitten alkoi tämä kasvu. Olen kasvattanut itse itseni. Sitä ennen tein vain niin, ettei kukaan suutu tai ärähdä tai sano mitään ilkeää. Eli maskasin ja tukahdutin ja toteutin muiden tahtoa. Olin kiltti, josta moni sanoo törkeästikin, mutta näin katsottuani taaksepäin, onneksi olin kiltti ja onneksi olen halunnut aina hyvää ihmisille olemalla kiltti. Minulla on puhdas omatunto. Mutta siitä huolimatta vaikka luulisin että olen tehnyt oikein, en silti ole voinut estää lasteni ongelmia. He kohtaavat melko samanlaisia kuin minä. Mutta mitä voin tehdä, voin pyrkiä olla läsnä. En kuitenkaan voi tehdä asioita paremmin kuin edeltävät sukupolvet. Teen vain asioita eri tavalla eri ajassa. Tätä aikakautta ja omaa lapsuuttani ei voi oikein verrata. Nämä ovat kaksi eri maailmaa. 

Moni pahantahtoinen tarttuu hyväntahtoisen helmoihin vetämällä empaatikkoa naruista, mutta se on oppi joka on hyvä voittaa opettelemalla erottelukykyä ja se on elinikäinen matka. Se sattuu, mutta siitä selviää. Omat rajat on hyvä luoda. 

Ei tartte sitten katua kuolinvuoteella, siitä kun ei tiedä koska se tulee. 

Maiju

Miten viestiä

 

Nykypäivän ihmiseltä vaaditaan paljon suhteessa ympärilleen viestimisessä. 

Jos ajatellaan meidän esiäitejä, jotka asuivat maalla 13 henkisessä perheessä. Lapset lähetettiin kaupunkiin töihin ja muihin perheisiin asumaan. Työ oli työtä, se oli fyysistä, eikä tunteille juuri ollut tilaa. Viestintä pitkän matkan päähän hoidettiin sähkein, radiossa tai kirjeellä. Odotusajat olivat pitkiä ja puheluita tuli, mutta ei usein. Silloin viestiminen oli erilaista. 

Sitten minun lapsuus, puhelin oli kehittynyt näppäinpuhelimeksi, tietokone oli juuri tullut ja faksi oli käytössä. Faksit ovat jo historiaa sillä edistynyt teknologia on sen korvannut sähköpostilla. Kirjoitettiin kirjeitä, joita lähetettiin postissa.

Nyt kaikki tieto löytyy taskussa kannettavasta puhelimesta. 

Nykypäivän ihmisestä sanotaan että se on liian herkkä ja ennen kaikki oli paremmin. Mutta nykypäivän ihmisen elämä on raadollisempi, sillä meillä on jatkuva uhka päällä. Jos ei ole sodan tai koronan uhkaa, meillä on viestimisestä tuleva median uhka. Tai tiktokin kauhu. Meidän nykymaailma on sekava. Aikana ennen älylaitteita maailma oli hieman selkeämpi. 

Viestintä on vastuuta. 

Emme koskaan voi ennustaa miten viestit tulevat menemään perille.

On tärkeää, että kaikenlainen tiedottaminen on puhdasta, ei pelottelevaa, kauhistelevaa tai muutenkaan yliampuvaa. Mutta tietenkin jos on vaara, se kirjoitetaan vaara.

Jos on tekemisissä ihmisten kanssa, niin hyvin moni ihminen on intuitiivinen. Viestimättä jättäminen sanallisesti on viestintää ja tekojen tekeminen ilman kertomista on viestintää, se voi olla hyvinkin negatiivista viestintää. Mutta se on hyvin tavallista nykymaailmassa, missä passiivisagressiivisuus kukoistaa.

Me kaikki viestimme. Viestimme eleillä, katseilla, hiljaisuudella. Vastaamattomuudella, vastaamisella. Kaikenlainen kommunikointi on viestimistä. Mutta se joka hoitaa pääviestinnän esimerkiksi työpaikoilla, yhteisöissä - sillä on suurin merkitys. Mutta viestiminen liikkuu kahteen suuntaan. Ja keskustelu rehellisesti on paras suunta. 

Ihminen ei kuitenkaan ole tyhmä, vaikka toisin sanotaan. Meillä on aistit, energian tunto. Keho tietää ennen kuin mieli edes ymmärtää ja hajottava viestintä voi sekoittaa intuitiota. Siksi on tärkeää oppia itsestään ja omasta tavastaan viestiä ja omasta tavastaan ottaa viestit vastaan. Usein tyhmäksi toista sanova on vain itse heikko kommunikoinnissaan ja tunnetaidoissaan. 

Eikä ole tarve olla täydellinen. Ihmiset supisevat aina ja yksilöillä on myös vastuu hoitaa oma työnsä. Mutta pahinta vietinnässä on, kun sen jättää tekemättä ja pamauttaa yks kaks päin naamaa, kun toinen ei tiedä tekevänsä väärin. Tai olet venyttänyt itseäsi niin äärimmilleen, että olet aivan puhki ja tämän seurauksena saat viestin mitä kaikkea olet jättänyt tekemättä. 

Viestinnässä pitäisi kiittää ja kysyä. Ei hyökätä ja rankaista. On luonnollista että kun ärsyttää, silloin tekee mieli pamauttaa päin pläsiä, mutta sen sijaan voisi kysyä onko kaikki hyvin?

Silloin kun egomieli lähtee syyttämään tyhmäksi, kyllä nyt nämä pitäisi jo tietää. Mutta. Ei pidä, vaan se joka päättää asioista, sen vastuu on viestiä niistä. Jos viestintä puuttuu - huono ilmapiiri kasaantuu, ihmiset kuormittuu ja pahantahtoisuus kasvaa. 

Meidän sukupolvi ei ole voinut uskoa sodan olemassaoloon, mutta tänään aamulla heräsin siihen kun hornetit lensivät meidän yllä monta tuntia etsien droonia. Kun pohdin viestimistä, googlesta ei löytynyt mitään. Ystävien watsap ketjussa tiedettiin kertoa, että 112 sovelluksesta löytyy tietoa. En kuitenkaan saanut sieltä ilmoitusta. Lopulta jouduin muuttaa asetuksia, että sain tiedot. Kehotettiin pysymään sisällä. Lopulta facebooksissa oli tieto. Miten nykypäivänä, kun tieto hajoaa miljoonaan eri suuntaan se saavuttaisi kaikki? Kuitenkin viestintä oli lyhyttä ja niin se tulee olla. Silloin kun on tiedotettavaa, sen on oltava ytimekästä. Kun tulee jonkinlainen vaarailmoitus, kaikkien pitäisi tietää miten toimia. 

Tällainen tieto kun tulee, se herättää meissä erilaisia tunteita. Kun hätätila syntyy, ihminen ei voi tietää miten se reagoi - varsinkaan jos ei ole kokemusta hätätilanteista. viestintä tulee olla lyhyttä ja ytimekästä, ei lietsovaa eikä missään nimessä CAPS LOOK kieltä. Ei kauhistelevaa. 

112 sovelluksessa se oli lyhyttä ja ytimekästä. Se oli hyvä. 

Mediaa kun seuraa, niin joka päivä meitä kohtaa joku vaara, joku rikos, hyökkäys, sairaus ja uhka. Koska raflaavat asiat myy. Näin sanottiin minulle noin 15 vuotta sitten kun puhuimme positiivisten uutisten sanomista. "Ei se myy. Ei ketään kiinnosta positiiviset uutiset" 

Kun raha pyörittää maailmaa, raflaava myy. Pelko ja hätä myy. Ei moraalilla sen väliä. Kunhan saadaan klikkejä. Ärsyttää. 

Siksi on tärkeää keskittyä rauhaan ja pyrkiä selkeyttämään omaa elämää, mihin kiinnittää huomioita ja mikä on tärkeää. Pelko käsitellä, sillä eiköhän näitä lietsovia juttuja tässä ole jo melkoisesti. Tosipaikka aina sanelee sen miten kukakin meistä reagoi. Tosipaikka tuo meissä esiin meidän kehitettävät piirteet. 

Maiju

Uusia alkuja

 

Olen saanut elämässäni uuden aluevaltauksen, yhdistystyön. Samalla olen päässyt luomaan nettisivuja mikä on ihanaa. Kuitenkin kaikki ihana on myös väsyttävää. Haluaisi tehdä enemmän, mutta rajat tulee vastaan. Toimin tiedottajana ja pääsen vaikuttamaan viestintään, mikä on oikeastaan ollut unelmani jo muutaman vuoden. Yritin lähteä suuntautumaan viestinnän alalle jo kolme vuotta sitten, mutta elämä tuli väliin. Nyt pääsin kokeilemaan sitä tämän kautta. Asiat ovat aina kovin hitaita elämässä. 

Olen oikeastaan hyvin tyytyväinen miten asiat ovat menneet. Olen saanut olla läsnä lasteni elämässä, vaikka olenkin poissaoleva ja haaveileva, että jos heiltä kysytään - en kuule koskaan mitään. 

Koen olevani uuden edessä. Elämässäni moni asia on nyt jonkinlaisessa käännekohdassa. Ensimmäinen lapsi muuttaa pois kotoa. En voi sanoa miltä se tuntuu, koska en tiedä. 

Viherkasvini kukoistaa, olen ihmeissäni niiden innosta kasvaa. Miten hyvältä tuntuu nähdä elämän jatkuvan. Kasvit edustaa nyt jatkuvuutta. 

Oma sairauteni on nyt rauhallisessa tilassa ja adhd testit lähtivät käyntiin. Mitä oikein haen noilla testeillä? En oikeastaan hae ymmärrystä itselleni, vaan haen apua. Olen maskannut ja selviytynyt niin kauan, mutta pelkään oikeastaan vanhuutta, koska pelkään etten selviä. En kykene enää toimimaan täysin ilman apua ja tukea. Aivoissani on iso kuorma, mutta aivoni eivät ole koskaan toiminut niin kuin muut haluaa, ne toimii niin kuin ne päättää. Tässä yhteiskunnassa eläminen on haastavaa näillä aivoilla. 

Perhe on minulle tärkein asia maailmassa, mutta kun työelämään pompahdin takaisin lasten saamisen  jälkeen, on ollut kyllä hyvin tuulista. Samalla kun on ollut tuulista, on ollut mahdollisuus olla heidän elämässä. On pitänyt pohtia - teenkö enemmän töitä, sekavemmilla työajoilla vai teenkö vähemmän töitä. Rahallisesti se on ollut melko samaa. Mutta toisinaan on kyse kunniasta, tarpeesta olla osa yhteiskuntaa, osa työyhteisöä, olla tarpeellinen. En aina tiedä mikä milloinkin on kyse, kun työelämä on riepotellut. Se on riepotellut turhan paljon jo 10 vuoden ajan. Nyt kun kuulen muiden haasteista, tiedän mitä he käyvät läpi. Mutta mitä minä olen oppinut; sisäistä vahvuutta. Sen oppii oikeastaan vain kokemuksella. 

Olen taas työkriisissä, koen tarvitsevani uuden työn. Sellaisen, joka ei jatkuvasti saa miettimään sopimusehtoja. En vain tiedä onko sellaista. En silloin 18 vuotiaana miettinyt mitään sopimusehtoja, mutta omalla alallani olen jatkuvasti tilanteen edessä, jossa joku käyttää väärin valtaa. On aika mennä erilaiselle polulle. 

Olen jatkuvasti sen edessä, että työ mitä teen ei koskaan riitä. Olen valmis vaihtamaan alaa kokonaan. Jos kirjoitan sen tänne, ehkä sen muutan. 

Olen monella elämäni osa-alueella valmis muutokseen. 

Katsotaan mihin elämä vie. Tämä hallitusjuttukin tuli valtavaa vauhtia ja kolmessa viikossa olen saanut paljon aikaan. Samalla yritän jarruttaa. "Älä ahnehdi liikaa. Ettet polta kynttilää loppuun. "

Maiju