Jäähyväiset

 Olin eilen muistotilaisuudessa. 

Kun kuuntelin puheita, joita läheisestäni puhuttiin. Pysähdyin. Ymmärsin miten vähän me tiedetään toisistamme, jos emme kysy. Me emme voi tietää toisen elämästä, jos emme ole siellä läsnä. Hämmästelin siellä ollessani, että nämä ihmiset joita paikalla oli - oli minulle tuntemattomia, mutta kohtaaminen tuntui sydämessä. Kyseinen henkilö jonka muistotilaisuudessa olimme, sanoi kerran: Häät ja hautajaiset yhdistää sukuja. 

Yhteys läheisiin voi olla vaikeaa ja raastavaa. Joskus läheisille näytetään itsestään kaikki puolet, mutta ulkopuolisille näytetään vain ne hyvät. Minä en koskaan aiemmin nähnyt tämän juuri olevan rakkautta. Läheisten eteen ei panosteta ja juuri silloin heitä voi satuttaa. Kun on liian myöhäistä, on jo liian myöhäistä. Vaikka se onkin rakkauden yksi muoto, se on silti kipeä muoto. Koen, että rakkauden kertomista ääneen vähätellään, eikä juuri arvosteta. Se tekee meistä myös ehkä jollain tavalla välinpitämättömiä. 

Jos lapsi ei tiedä olevansa rakastettu, vaikka kaikki muut sen näkisi - se ei välttämättä mene lapselle jakeluun. Näin eilen läheiseni perheen rakkauden, samalla ymmärsin, että olen ehkä ollut vajavainen siinä suhteessa, enkä saanut asioita mitä olisin tarvinut. Elämä on ollut melkoista kamppailua suhteessa perheeseen. Tuntuu kuin olisin kantanut valtavaa jätesäkkiä mukanani ja ilon aiheet ovat olleet pieniä välähdyksiä suhteessa huolen aiheisiin. 

Tämä ei ole suoraan vain eiliseen viittaavaa pohdintaa vaan muistotilaisuus saa itsensä palaamaan menneeseen, omiin muistoihin ja omiin kokemuksiin arjesta. Siellä istuessani huomasin itsessäni kasvua. Nyt kun olen haudannut jo erittäin monta läheistä ja oppinut sen myötä itsestäni ja omista selviytymismekanismeistani, ajattelin siinä istuessani että jännää. Kun olen näin paljon tehnyt työtä oman kasvuni eteen, ei tarvitse enää elää reagoimisesta käsin. Eli suuttumisen tunne ei ole enää vahvin piirteeni.  Mutta olen myös turta, enkä jaksa enää välittää yhtä paljon kuin vielä joku vuosi sitten. Sillä jos jatkuvasti hautaat ihmisiä, ei siitä sielu helpolla pääse. Mutta tavallaan sitä ei enää anna energiaansa muille samoin kuin ennen. 

Eräs lause oli ihana, joka siellä sanottiin "jos Jumala on olemassa, siihen ei tarvita välikäsiä". Tästä olen samaa mieltä. Viime vuosi oli elämäni koetinkivi. Se pusersi minusta arvoja esiin, sekä tekoja. Ja tunnistin itsessäni piirteen, jota en ehkä osaa työstää, enkä tiedä onko enää tarviskaan, sillä voimia ei ole. Kun olen ääritilassa omien voimavarojeni kanssa ja joku satuttaa minua, oli hän tuttu, läheinen tai puolituttu - saatan sulkea vain oven, enkä palata enää. Se on yleensä äärikeino itseltäni, kun en enää kykene. Silloin olen myös jo todella loppu. Jos palaisin ja henkilö jolle oven olen sulkenut kohtaisi minut väärästä energiasta, esimerkiksi pienen pienestäkin egoilusta, oli se hänen mielipaha tai syytös, musertuisin. Siitä syystä annan itselleni luvan äärikeinoihin. Olen sulkenut monta ovea. 

Mutta aika parantaa. Aikalisä. Minulle tosin 10 vuotta on lyhyt aika, sen olen huomannut. 

Eilen matkalla tilaisuuteen kuljin pikästä aikaa bussilla. Otin tämän itselleni ihanana hetkenä, vaikkakin juuri bussissa erilaiset häiriöt voivat kuormittaa tällaisessa tilassa. Kuuntelin adhd:ta käsittelevää kirjaa. Äärimmäinen oikeudenmukaisuus on yksi adhd:n piirre. Ja samalla kritiikin vastaanottaminen haaste. Huomaan että toinen adhd osaa kommunikoida juuri oikealla tavalla minulle. Käskyt ylhäältä, vaatimukset tai näpäytykset ovat minun painajainen. Ne ei irtoa aivoistani ja luo minusta pitkävihaisen, josta en tykkää. Siitä syystä olen opetellut sosiaalisia taitoja ja kommunikointikeinoja ja kirjoitan myös niitä tänne. Saatan olla toisinaan todella melankolinen ja toisinaan todella innostuva. Molemmat ääripäät ovat uuvuttavia, mutta yritän kasvaa niistä ja tehdä elämästäni niin tasaisen kuin siitä nyt näillä spekseillä voi tehdä. 

Jos ihmiset olisivat läsnä keskusteluissa, en kokisi ehkä näitä raskaita tunteita, mutta kun kohtaa erilaisia nepsypiirteitä ja ymmärtää että kun piirteet hallitsee, on vaikeaa olla läsnä - muuttuu armollisemmaksi. Mutta sitä tulisi näissä hetkissä juuri kohdistaa itseensä. Kun olen uupunut tai väsynyt - juuri silloin ympäristö reagoi minuun satuttavasti. Olen oppinut, että siksi täytyy ikäänkuin olla armoton itseä kohtaan, koska ympäristöä täytyy opettaa ja kasvattaa ja se juuri on toisinaan todella uuvuttavaa. 

Yhteinen kieli kommunikoinnissa ja sydänten välillä on rakkaus, mutta kun elämme kaaoksen omaisessa maailmassa - rakkaus poljetaan jalkoihin ja järki otetaan esiin. Kun järki saa vallan, se haluaa kertoa missä kaappi seisoo ja luovuus katoaa. Tilalle tulee kontrolli. 

Vaikka kirjoitan erilaisista perheeni haasteista, en silti kuuluisi mihinkään muuhun sukuun kuin tähän. Olen siitä erittäin ylpeä. Ei meillä kaikki hyvin ole, mutta moni asia on tässä ajassa todella hyvin. 

Maiju

Merkityksellisyyden kokemus

 

Aivoissani on kuin hyrrä. Se on alkanut pyöriä kovempaa ja kovempaa ja samalla se asettaa minulle kovia paineita suoriutua. Kannan melkoista painetta niin omasta kuin muiden elämästä jatkuvasti ja kun koen, että tarvisin taukoa - verenpaineeni nousevat pilviin. Eli lepo nostaa minun paineita. 

On vaikeaa tunnistaa miten tunteeni toimivat, mutta minun on kirjoitettava niistä jotta voin tarvittaessa itse niihin palata myöhemmin. Olen ennenkin saanut apua itseltäni, kun mieli on ollut sumuinen. 

Eilinen päivä oli hyvin tiukka töissä. Jokainen kohtaaminen oli jollain tavalla vaativa. 7 asiakasta ja jokaisella oli jokin vaikea juttu. Pöydälle oli ilmestynyt erikoinen lappu, jolla tarkistellaan meidän työtehoa. Joko aikataulu tökki, tai oli jonkinlaista itsestäni riippumatonta haastetta ja mielipahaa ja minä olin se jonka tehtävä oli muuttaa kokemus positiiviseksi. Eilen, päiväni oli pitkä melkein 9 tuntia ja sen lisäksi kotonani oli paljon porukkaa ja haasteita. Lapsellani tuli outoja merkintöjä koulusta, jotka eivät soveltuneet häneen. Minä selvittelin. Illalla kun tulin kotiin, päässäni surisi. 

Heräsin tänään vihaisena. En tunnistanut vihaa, mistä se olisi tullut. Kunnes havahduin - purkaan eilistä. 

Aloin miettiä itseäni ja sitä, että mitä minä koen tarvitsevani että tunnen elämäni merkitykselliseksi? 

Minä tarvitsen työn, jossa koen tulleeni nähdyksi. Työ on minun arjen tavoite. En voisi olla vain kotona tekemättä mitään. Työ tekee minulle rytmin ja tuo rutiinia päiviin. Tylsä työ voisi ehkä saada aivoni automaatiolle, se taitaa olla tuota adhd:n vaikutusta. Työssäni tarvitsen onnistumisen tunteita, ihan vain että tulen nähdyksi ja saan asioita aikaan. 

Oli se työ minkälainen tahansa, ihmisten joiden kanssa toimin täytyy olla työssä merkityksellisiä. Minun merkityksellisyyden kokemus asuu siis ihmissuhteissa. Se, että minä näen toisen ja toinen näkee minut. Me teemme yhteistyössä päätöksiä, ei yksipuolisesti jossain tornissa ja annetaan niitä alaspäin käskytettäville. Vaan yhteistyössä. Maailma on iso ja ihmisiä on paljon. Olen oppimassa omasta itsestäni taas uutta. Tiedostan meneväni autopilotille, jos en tule nähdyksi. Onko joku muu vastuussa siitä että tulen nähdyksi? Ei. Mutta tämä on teema jota on työstettävä. 

Merkityksellisyyden kokemus tulee minulle näkymisestä. Siitä, että me kunnioitetaan toisia. Voisin auttaa kehitystyössä tai lähetystyössä ja pelastaa maailman meriä, mutta voin toimia myös ruohonjuuritasolla olemalla hyvä ihminen. Nykymaailma jotenkin hohkaa isojen linjojen puolesta, mutta myös pieni työ ihmisessä kiinni on merkityksellistä. Isoihin tavoitteisiin voi päästä pienillä askeleilla. Esimerkiksi siinä kuinka monta sydäntä olet tavoittanut ja kuinka montaa ihmistä olet valollasi valaissut. 

Merkityksellisyyden tunne työstäni on kadonnut. Olen liian näkymätön. Siksi minun sydän ei jaksa enää sykkiä. Sille. 

Maiju

Todista itsesi, tule nähdyksi itsellesi

 

Kirjoita itsellesi, Kirjoita itsellesi tarina sinun elämästäsi. Siitä kuinka paljon asioita sinä olet kokenut ja kuinka paljon elämästäsi olet oppinut. Sinun ei tarvitse näyttää tekstiäsi kenellekään, mutta kirjoittaessasi itsellesi tulet kuitenkin todistetuksi sinulle. Näet itsesi. Kun sinä näet itsesi, silloin muutkin pääsevät näkemään sinut. Tietenkin vain jos näin haluat.  

Kärsimys auttaa sielua oppimaan. Mutta kärsimys ei ole mikään elinehto oppimiselle, se nyt vaan tuntuisi täällä pallolla olevan jonkinlainen teema joka ympärillä pyörii. "Kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat." Not. 

Välinpitämättömyys erottaa meidät toisistamme. 

Kun kohtaan sinut - tulet näkyväksi. Kun kohtaat minut - minä tulen näkyväksi. 

Kirjoita mitä sinä olet oppinut erilaisista elämäsi haasteista, kuka sinä olet ja minkälaista tarinaa kuljetat mukanasi. Mikä sinua inspiroi ja kuka sinua inspiroi. Kannustan. Kannustan ja tsemppaan sinua tarttumaan kynään, tietokoneen näppäimistöön, puhelimeen tai kuviin ja videoihin. Ei sillä ole täysin väliä missä muodossa sen kirjoitat, kunhan teet sen itsesi vuoksi. Näytä kuinka hieno tyyppi voit olla. Näytä itsellesi myös mikä paskiainen olet ollut. Myönnä se. Ja anna itsellesi anteeksi paskamaisuutesi ja paranna tapasi. Aika rajua eikö? Mutta jos olet täysin viaton, etkä tee mitään sellaista mistä tietäisit olevasi paskamainen mieti missä asioissa olisi tarpeen olla paskiainen. 

Kun sanoittaa itseään, omia kipujaan ja omia tahtotilojaan, tulee todistetuksi itselleen. Usein erilaiset häpeät ynnä muut tulee kätkettyä alitajuntaan ja ne kummittelevat siellä piilossa heijastuen muihin ihmisiiin. Vasta kun otamme oman voimamme esiin, alitajuntamme lähtee puhdistumaan. 

Olen opetellut kehonkieltä, anatomiaa, hermostoa, kommunikointia, kirjoittamista, valokuvaamista, videointia ja vielä mitä tässä vuosien aikana. Olen opetellut myös tunnistamaan lasteni tunnetiloja, opetellut antamaan tilaa ja antaa heidän kasvaa ja mitä vielä. Olen opetellut tuntemaan minut suhteessa muuhun maailmaan. Kirjoittaminen on yksi tärkein välineeni siihen. Jos en olisi lähtenyt kirjoittamaan tai työstämään itseäni eli reflektoimaan, en varmasti olisi näinkään rohkea mitä nyt olen. En ole anatomian ammattilainen, mutta tunnistan kehoista paljon. Kehonkieli on myös oiva kertomaan. Sitä voi opetella. 

Olin arka lapsi. Imin kuin pesusieni vahvempien mielipiteitä itseeni ja pienensin niillä itseäni, nyt maailmani on muuttunut. Pääsin vihdoin adhd testeihin ja nyt kun itseäni reflektoin suhteessa adhd oireisiin, tunnistan häsläyksen. Keskittymisen puute aiheuttaa sumuisuutta ja se on päiväkohtaista. Välillä ihan arjen rutiineista selviytyminen on todella kova tsemppaus. Jos pöydällä on kasa tavaroita jotka pitää laittaa omille paikoilleen, minulla voi mennä siihen tunti. Siinä ajassa mieheni olisi pessyt koko kodin, kun minä seison vielä kynä kädessä ja mietin mitä kirjoittaisin. Eilen töissä tein niin paljon outoja juttuja, mitä en ole aikoihin tehnyt, mutta nyt kun sallin itseni nähdä itseni sen piirteen kautta - huomaan tehneeni todella paljon työtä itseni eteen etten häsläisi. 

Tunnistan häpeän, joka tulee häsläyksestä. Opettelin meditoimaan, luovimaan, maskaamaan eri tilanteissa. Opin taitavaksi elämän näyttelijäksi. Mutta nyt opettelen jotain uutta. Kun joku ei näe minua, laitan oven kiinni ja suojaudun. 

Maiju

Empaatikon kannattelijan rooli

 

Olen viime aikoina ollut keskellä erittäin outoa vaihetta, mistä olen kuullut puhuttavan ja olen kerran käynytkin tämän vaiheen läpi - nyt käyn sen tietoisena uudestaan. Eli henkisen puhdistuksen. Kun elämä on niin valtavan täysinäistä ja ajat voivat olla pitkiä - asiat unohtuu. Kävin tällaisen jakson viimeksi vuodesta 2010 eteenpäin ja 2013 syksy oli samankaltainen kuin viime syksy. 

Puhdistus alkaa ihmissuhteiden irtipäästöllä. 

Luin tästä erään meedion kirjoittamana, joka tuntui resonoivalta. Uuden alun alkaessa henkimaailma alkaa tehdä irtipäästöä pikku hiljaa ympäristöstä johon et enää kuulu. Sen ei tarvitse olla radikaalia irtipäästöä, vaan samat ihmiset eivät enää resonoi. He alkavat pikku hiljaa poistua elämästäsi. Se voi viedä pois työstä, johon et enää kuulu, kodista ym.

Mielellähän voi helposti olla taipumus alkaa ns. tuomita itseään, miksi ei kykene enää sietämään tilanteita tai mikä itseä oikein vaivaa. Minua kyllä lohduttaa tuo ajatus, sillä tämä osuu itseeni. Erottelukyvyn teema alkaa korostua tällaisessa. Kun kasvua on jo tapahtunut paljon ja irtipäästöjä tehnyt ennenkin, silloin siirtymät voivat olla nopeampia ja hiukan helpompia. Voin lohduttaa, että eräässä tapauksessa minulla meni 20 vuotta, mutta nyt tämä on jo helpompaa. Irtipäästö voi tarkoittaa myös sitä, että ihmissuhteista katkeaa ikäänkuin emotionaalinen sidos. Lakkaa kantamasta toista ihmistä harteillaan, kannattelemasta toisen eteenpäin menoa. Joskus sitä tekee ymmärtämättä. Kun jättää itsensä pois - muut voivat reagoida. 

Kun sain oman diagnoosini leukemiasta, elin sitä ennen innoissani uutta vaihetta elämässäni. En kyennyt ymmärtää miksi taas matto viedään jalkojen alta. Mutta elämän luonteeseen kuuluu erilaiset sattumukset ja epäonnet. Viime vuonna sain itsestäni esiin melkoisen paljon erilaisia tunteita ja olettamuksia ja näin mikä tekee hyvää ja mikä ei. Kun on kasvanut kannattelijaksi ja pelastajaksi, ei aina osaa yhdistää lankoja. En usko, että jatkossakaan osaan. Ainakaan heti. Ehkä se sanonta 'asioilla on oikea aikansa' on pätevä tässä. 

Sain oivalluksen erään uuden tuttavan kautta, kun näin miten hänen keho reagoi hallitsemattomasti, kun tein hänelle kasvohoitoa. Samalla kiinnitin huomiota itseeni, mitä sanon hänelle. Päätin olla hiljaa. Kun aloitimme keskustelun kysyin varovaisesti "Oletko miettinyt voisiko sinulla olla esimerkiksi adhd, sillä kehosi toimii mieleltäsi tietämättä. " En voi sanoittaa koko tarinaa. Mutta näin itseni hänessä. Olin aikanaan meikkimallina ja otsani oli jatkuvasti jännittyneenä - en tunnistanut sitä. Meikkaaja hermostui minuun. Kun kynsiäni lakataan, sormet ovat jatkuvasti jännittyneenä, en huomaa sitä. Aikanaan kun aloin käymään rosen terapiassa, rintani oli jännittynyt, koska hengitin pinnallisesti, en tiennyt sitä. Kun käyn hierojalla - hartiani ovat kiveä. Jos hieroja painostaa minua erilaisiin jumppaliikkeisiin, vaihdan paikkaa. Sillä en muista liikkeitä kun lähden pois. Jos tekijä hermostuu minulle, en voi jatkaa hänen luona käymistä. Alan kantaa hierojaa harteillani. Vastuutan itseäni hänen mieliksi ettei hän ärähdä seuraavaksi. Kaikki jotka ärsyyntyvät minusta vapaa-ajallani, vaihdan suuntaa. Vaikka reagointi olisi pientä. Alan liian helposti kantaa häntä. Sillä ei ole väliä millainen persoona on kyseessä, sillä kehoni on oppinut ihan lapsesta asti mikä on väärin ja mikä ei. Aikuisena yritän pois oppia tästä. Olen todella tarkka miten minulle saa puhua. Se ärsyttää muita. Luen niitä pienen pieniä nyansseja mitä toinen ei ymmärrä.

Siitä syystä minulla kestää pitkään, ennen kuin opin luottamaan toiseen. Nyt taidan ymmärtää tämän olevan adhd piirrettä. Olen oppinut suojautumaan voimakkaita persoonia vastaan. Kun lakkaan olemasta läsnä, kehoni alkaa ohjata tarinaa. Kun on työelämässä, on vaikeaa olla läsnä. 

Kun mieli on niin nopea, keho ei pysy perässä. Mieli analysoi joka ikistä tuntemusta, ääntä, vivahdetta - ihan kaikkea. En tiedosta sitä. Mutta siinä vaiheessa kun ihmiset ympärilläni alkavat ärähdellä, tunnen sen todella vahvasti. Se on adhd piirre. Se voi kuormittaa todella paljon, kun ihmiset jyrähtelevät, ärähtelevät, syyttävät tai suuttuvat hiljaa. 

Työssäni olen ottanut kantajan roolin, sillä jos kaikki voivat hyvin - minä voin hyvin. Näen kollegoistani jo pitkälle jos heillä on asiat huonosti. Teen yleensä heti jotain korjatakseni heidän mielen paremmaksi. Teen todella paljon ihmissuhteiden ja kommunikoinnin eteen ja selkeästi tämä henkinen puhdistus alkaa irrottaa minua tästä roolista. Tai ainakin se muuttaa muotoaan. 

Viime vuonna kun sain tietää omasta tilastani, kehoni alkoi väsyä kannattelusta. Tai oikeastaan se olikin edellisenä vuonna, aika menee hurjaa vauhtia. Kannattelua on melko paljon, jota en tiedosta. Yhtäkkiä minulle on suututtu, monta kertaa. Milloin mistäkin. 

Kun miellyttäjä väsyy - mitä tapahtuu ihmissuhteille? 

Sairauden myötä jokin minussa on muuttunut. Tai ehkä rehellisemmin: en jaksa enää olla se joka kannattelee. Kaikkia. 

Olen aina haistanut kun jokin ei ole kohdallaan, tiedän etukäteen kun jokin asia on tapahtumassa - olen oppinut valmistautumaan. Mutta kaikkeen ei voi jatkuvasti valmistautua ja toisinaan voi joutua syvään päähän yllättäen. Eli usein. 

Olen nyt tietoinen jollain tavalla kehoni tilasta ja tämä adhd on se joka vie enemmän voimia kuin leukemia. Se on saanut minut lamaantumaan, saamattomaksi, korostaa tunnetilojani. Jos voisin mennä itseni luo yläasteelle ja kannustaa häntä eli pientä minua. Kertoa, että nuo sosiaaliset paineet jotka veivät elämästäsi paljon ovat tuon hermoston takia, ei että sinussa olisi jotain vikaa. Tai se jatkuva tunne, ettet kykene siihen mihin muut. Saamaton, oma-aloitteisuuden puute turhankin näkyvä, arkuus suoriutua jos tekeekin väärin. Se pieni tyttö kasvatti kyllä itsensä, mutta se oli rankkaa. Sillä pienellä tytöllä oli myös väärät esikuvat. 

Kun keho väsyy ja hermosto on kuormittunut, roolit alkavat murentua. En pysty enää automaattisesti joustamaan, selittämään tekemisiäni, enkä ole jatkuvasti käytettävänä edes näkymättömänä kannattelijana. Silloin ihmissuhteet paljastavat todellisen luonteensa. Osa loukkaantuu hiljaa. Ei kysy, ei sano, ei avaa keskustelua tai kysy miksi näin on, vain vetäytyy. Tämä voi herättää miellyttäjäminässä hämmennyksen: Olenko syypää, mitä olen tehnyt väärin. Pitääkö minun ottaa tästä vastuu? Ja siinä kohdassa se on ei. Ei pidä ottaa vastuuta. Hiljainen suuttumus ei ole minun kannettavani. Voin ymmärtää loukkaantumisen, mutta tarvitseeko minun selvittää asia? Ei. En ole vastuussa suuttumuksen tunteesta. Suuttumus tapahtuu toisen mielessä, se on osa hänen kasvuaan. Ei minun. Mutta silloin kun kasvaa henkiseksi kannattelijaksi, sitä ottaa suuremman vastuun kuin mitä ymmärtää. Mutta kun vastuu on näkymätöntä, mitä ei voi todistaa, sillä ihmiset uskovat vain konkreettiset todisteet - silloin sisäinen siivoustyö on ehdottoman tärkeää. Sisäinen siivoustyö on tärkeää kaikesta huolimatta. Sillä olet vahvempi, kun tunnet omat henkiset heikkoutesi ja kasvat niistä. Jos ihmisellä on fyysistä voimaa, mutta henkistä köyhyyttä - hän on arvaamaton. Kun henkinen voima ja fyysinen voima ovat tasapainossa - hän on terve auktoriteetti. Maailma tarvitsee tervettä auktoriteettia enemmän kuin koskaan.

Olen opetellut itse joustamaan näissä muiden loukkaantumisen hetkissä ja oppinut ottamaan vastuun muiden tunteista, mutta se on rooli josta minun on opittava pois. Täysin. Koska minä en syytä, enkä tahallisesti satuta - silloin minä en ole se jonka täytyy pyytää anteeksi. Olen oppinut näiden vuosien aikana erilaisista loukkaantumisen tavoista ja joutunut luopua ihmisistä jotka eivät ole minun omia ihmisiä. 

Minun ydinpelkoni on yksinäisyys ja sitä olen täyttänyt ihmissuhteilla. Nyt olen kuitenkin oppinut, että oikeat ihmiset rinnalla yksinäisyys voi väistyä. Olen saanut kokea tämän sairastumisen jälkeen, että minulla on upeita ystäviä jotka eivät vaadi minulta. Se on myös molemminpuolista. Eli ystävyys ja hyvät ihmissuhteet ovat kaksipuoleisia. Niissä valitsee tasapaino, rehellisyys ja aito kommunikointi. Jos rehellisyys puuttuu, on aina mahdollisuus sen suhteen rikkoutumiseen. 

Maiju

Kirjoitusharjoituksia

 

Sain yllättävän sähköpostin veljeltäni, jossa oli ukkini yrityksen esite. Ukki kuoli, kun olin äitini vatsassa, enkä ehtinyt häntä tavata. Se on surullista. Hän oli erittäin lahjakas metallimies. Sain hänen tekemän nahkatuolin, joka on tehty ilmeisesti 60-luvulla ja se ei ole mennyt miksikään. Se on täydellinen. Hänen yritys teki paljon Helsingin metallitöitä mm. hotelleihin ja pankkeihin, sekä Artekin lamppuja. Suren, etten päässyt tuntemaan häntä tai että synnyin täysin väärään aikakauteen. Olen todella kiinnostunut juuristani ja se on kantanut minua kirjoittajana. 

Kirjoitusharjoitukseksi aion kirjoittaa hänelle kirjeen. Mutta se tulee tehdä käsin. On aika ottaa taas tavallinen kynä esiin ja kirjoittaa paperille, sillä paperi aktivoi ihan eri tavalla luovuutta. 

Yhdistän kirjoittamisen luovuuteen ja taiteeseen. Kun pohdin lähtisinkö lukemaan viestintää, se ovi tuntuisi menevän kiinni. Keskustelin erään viestinnän alalla työskentelevän kanssa ja hän kertoi työn olevan kiittämätöntä. Heillä on valtava vastuu ja onnistumisen tunnetta ei juuri koe. Toivottavasti tämä on vain yksi näkökulma. Viestintää voi tehdä myös visuaalisesti ja siihen voi käyttää kuvia ja videoita tukemaan tekstiä. Tänä vuonna voisin ottaa jonkinlaisen oman tavoitteen luoda jotain luovaa, visuaalista johon yhdistän kaiken minkä osaan. Minulla on erilaisia kameroita, videokameroita ja mahdollisuus luovien ja visuaalisten töiden tekemiseen. Luovuuden lukko on vaan vaivannut viime aikoina.

Olin tyttäreni mukana taidepajalla maanantaina ja siellä ollessani kirjoitin itselleni kirjeen, sekä väritin värityskuvaa. Olin yllättynyt omasta keskittymiskyvystäni miten jaksoin värittää koko kuvan. Osaan olla melko ankara itselleni näissä vaatimuksissani ja siksi muutun saamattomaksi. 

Luovat kirjoitusprojektit ovat itselleni helppoja, mutta raportoinnit ei ole. Tein harjoituksen, jossa käytin asiakieltä, mutta sanani menivät solmuun, lukuunottamatta päätäni. Kirjoituslihasta on hyvä harjoitella, mutta selkeästi olen kirjoitellut liian yksipuolisesti - sillä tehtävä tuntui vaikealta. 

Kielestä tulee saada rikkaampaa. Olen kirjoitellut melko tylsiä, terapeuttisia tekstejä viime aikoina. Se on auttanut minua, mutta nyt olisi hyvä oppia muutakin. Chat gpt ja tekoäly yleensäkin on hiukan jännittävä siinäkin mielessä, että kirjoitustehtävät voi hyvin antaa sille ja silloin sielu kirjoituksista katoaa. Se muuttuu koneelliseksi. Vai muuttuuko? Aivojumppa häviää, kun antaa kaiken työn sinne. Mutta lukukyky on kyllä ollut itselläni chat gpt:n kanssa ajankohtaista, sillä sieltä vasta tekstiä tulee. Olen pyrkinyt pitämään tämän blogin tekoälyvapaana. Sillä Siihen on liian helppo ikäänkuin kopsahtaa. Jos tänne tulee jotain tekoälyn kirjoittamaa, kerron sen kyllä. Sillä se olisi mielestäni valheellista, jos jakaisin tekstin omana. Tekoälyä ei kuitenkaan kannata demonisoida, sillä se on inspiroinut minua paljon viime vuonna. 

Ehkä voisin kohdata sen lukon joka haluaa jakaa tarinoita, joka aika join näyttäytyy, mutta menee kiinni. Se on se tunne, joka nousee kuin rinnastani, se repii sisintäni ja pelottaa jakaa, koska tekee mieli murskata teksti ennen jakamista. Silloin siinä on vahvin voima, mutta silloin on myös haavoittuvin. Kipu, joka syntyy tunteista ja niiden jakamisesta on todella raakaa, mutta kun niitä kipuja on kohdannut, löytää eniten voimaa sieltä takaa. Ja siitä syntyy isoja ajatuksia. 

Maiju

Osaatko hahmottaa kokonaisuuksia elämässä?

 

Otsikon ajatus tuli mieleeni, kun muistelin hetkeä pari vuotta sitten. Aloin opiskella vimmatusti uutta ja luin ja kävin kursseja, olin varma pääseväni eteenpäin. Mutta osuin seinään ja maailmassa tämä aikakausi oli hyvin vaikea. Siitä on nyt aikaa noin 3 ja puoli vuotta. Kuulin itsestäni tällaisen lauseen. "Kaikenlaista se opiskelee ja tekee, mutta mitään se ei saa aikaiseksi." Minä jatkoin matkaani ja kun näen kyseisestä samasta paikasta meininkiä, niin samalla tavalla siellä hommat pyörii. Eikä siellä mitään tapahdu. Näin monen vuoden jälkeenkään. Eli olinko minä se, jonka täytyi peiliin katsoa. Kyllä myös minun piti katsoa, mutta ei ehkä niin miten sanoja ajatteli. Minun piti jatkaa matkaa toksisesta ja minua alaspäin painavasta paikasta. Mutta, se jätti minuun häpeää. En saanut aikaiseksi. Jouduin jatkuvasti olla varpaillani ja puolustella itseäni. Yrittäjyys on tuonut erilaisia haitallisia puolia elämässäni esiin. En tiedä puhuuko niistä monikaan. En ole ollut pääyrittäjänä, eli omistaja tahona, muuten kuin toiminimenä, mutta toiminimellä toisen tiloissa on kyllä ollut erikoista näiden kaikkien vuosien aikana. 

Tavallisesti kasvu tapahtuu hitaasti. Mutta nykymaailmassa kun asioiden pitäisi olla valmiita heti tai vähintään sinun pitäisi vuoden päästä aloituksesta olla miljonääri. Meneekö se niin? Ainakin maailma uskottelee niin, mutta kuitenkin kun ympärille katsoo, niin eipä se taida niin olla. Pinnan alta paljastuu kulisseista vaikka mitä haasteita ja valheita. Jos asiat vaativat nopeutta, se on yleensä huijaus. 

Tein "aarrekartan" vuonna 2022. Piirsin siis käsin almanakkaan veneen, jollainen meille tulee. Se oli hyvin tikku-ukkomainen kuvaus veneestä, jossa keulassa on sängyt, keskellä on vessa ja veneessä on myös keittiö. Löysin piirustuksen viime uutena vuotena ja edellisenä kesänä meille oli tullut kyseisen lainen vene. Samoilla spekseillä. Olin hämmentyneen iloinen. Tämän veneen olin piirtänyt. Meillä on mieheni kanssa taipumus tehdä paljon itse käsin ja vene oli todella huonossa kunnossa, siksi sen saimmekin edullisesti. Nyt se on ollut meillä pari vuotta ja veneessä alkaa olla ehjiä osia enemmän kuin mätiä ja me olemme onnemme kukkuloilla. Meidän kolmas kausi starttaa pian. Ruori on irrotettuna ja kohta alkaa sen hiominen ja puunaaminen. Venettä ei tunnista enää samaksi. Paitsi ulkokuoresta. Sekin on kyllä valkoisempi, sillä se on puunattu. 

Aarrekartat ovat ihania unelmien kartoittamisia. Nyt olen itse monien kysymysten edessä, on pohdittava kenelle haluan unelmiani jakaa ja kenelle jättää jakamatta, sillä joskus liian aikaisin unelman jakaminen viekin sen voiman. Se ei pääse toteutumaan juuri siksi, että lakkaa lopulta itse uskomasta siihen. 

Vuosi on todella lyhyt aika ihmisen elämässä, sekä tapahtumaketjujen edessä. Mutta kun kertoo haaveistaan muille, niin muut voivat kysellä usein, no miten olet tehnyt ja miten asiat on edennyt. Jos ei ole tapahtunut mitään ja kuulija on toksinen, saat kuulla vähättelyä. Jos taas kuulija on tsemppaava, hän kannustaa ja sanoo, että kyllä sinä vielä onnistut. On vain fiksua olla tarkka kenelle jakaa. 

Olen pohtinut paljon itseäni ja elämääni, miksi jotkin asiat eivät ole liikkuneet elämässäni eteenpäin, kun taas toisissa asioissa menen kuin höyryjuna eteenpäin. En ole oikein tehnyt täysin päätöksiä kaikissa asioissani, eikä kaikkiin päätöksiin löydy valtavan suurta tahtoa mennä eteenpäin. 

Mutta, kun mietin itseäni 10 vuoden haarukalla, olen kasvanut valtavasti. Arka, herkkä, ja sekava tyttö muuttui normaaliksi naiseksi, jolla on tällä hetkellä taas sekava pää. Mutta luotan siihen, että jokin apu elämääni astuu ihan pian. Joku joka vie minua eteenpäin ja saa virtapiirini yhdistymään. 

Haaveilen nyt uudesta alusta työni suhteen, sillä minulla on valtavasti annettavaa, mutta ei enää täysiaikaisena hoitajana. Mutta minulla on myös isoja teemoja edessä, johon liittyy muuttaminen, lasten kotoa lähtö ja uusi rakennusprojekti. En tiedä milloin nämä asiat liikkuvat elämässäni eteenpäin. Mutta kun olen viiskymppinen, silloin olen elämäni huipulla. Sinne on aikaa. Mutta silloin voin katsoa taaksepäin ja sanoa: 

"Hyvä mimmi, sä teit sen. Kasvatit lapsesi maailmalle, he ovat hengissä ja elämä rullaa. Sinä ja miehesi vihdoin saitte palkinnon elämäntyöstänne vanhempina ja saatte nauttia elämästänne kaksin ja ehkä saatte vielä pieniä lapsenlapsia lähellenne. Lapset eivät hylji teitä, vaan kunnioittavat. He ovat menestyneitä omilla saroillaan ja tekevät asioita joista ovat iloisia. Vaikka elämä vei sinulta paljon läheisiä liian aikaisin, sait kuitenkin perheen ja voit rakentaa heille hyvän pohjan tulevalle. Sinä taas olet hengissä, ehkä jo leukemian hoitanut ja menossa rauhassa eteenpäin elämänpolkuja. Et enää juokse, sillä tiedät stressitasojesi olevan hyvin heikkoa ollut jo nuoresta asti, nyt vain olet viisas oman hermostosi kanssa. Sinulla on ystäviä, joiden kanssa vietät aikaasi, sinulla on mies joka edelleen näiden vuosien jälkeen sinua rakastaa ja lapset, jotka ovat löytäneet omat ihanat elämät" . Kiitos siitä. 

Maiju

Herkkä hermosto

 

Ihan aluksi, herkkä ei ole kirous. Herkkä ei ole heikko. Herkkä voi olla erittäin ovela ja taitava monissa asioissa. Mutta hermosto voi olla kovilla siinä vaiheessa, kun se on kantanut liikaa. 

Tämä itsediagnosointi on vapauttanut minua todella. Kun ymmärrän miten paljon olen pienentänyt itseäni muiden mieliksi. Kun mietin, että minua ei ehkä ole ojennettu vaan muita, mutta minun hermostoni on oppinut sen aina vierestä. Mutta silloin kun se ojennus kohdistuu minuun, alkaa kipuilu. Ja silloin kehoni reagointi on kipeää.

Kuuntelin erästä läheistäni, hän lopetti hajuveden kokonaan koska hän kuuli toisen ärsyyntyvän siitä. Minun kehoni loi ruoka-allergian, koska kyseinen ruoka oli inhottava erään mielestä. Vatsani tuli kipeäksi, enkä ymmärtänyt asiaa. Nykyään syön kyseistä ruokaa ilolla. Me molemmat muutuimme ja kavensimme elämää toisen takia. Se on väärin. 

Herkkä hermosto kestää paljon, mutta miksi se käsitetään väärin? 

Herkkä kestää elämän syvyyttä, vaikeita tunteita, vaikeita totuuksia ja voimakkaita kriisejäkin. Herkkä voi olla kriiseissä loistava empatiansa takia. Mutta herkälle on haastavaa, jos se ei pääse palautumaan aistittuaan liikaa. Kun joutuu sopeutua ympäristöön ilman valinnan mahdollisuutta. Joutuu jatkuvasti olla valppaana. Silloin voi lopulta polttaa kynttilää molemmista päistä. 

Tämän 12 vuoden aikana kun olen työskennellyt ihmisessä kiinni ja työnantajat ovat olleet vaativia. Minun keho on hakenut paikkaa johon sopeutua. Olen herkkänä aistinut niitä asioita, mitä minulta on piilotettu. Kehoni reagoi ensimmäisessä paikassa valvomalla joka yö. Lopetin melko nopeasti. Seuraavassa paikassa minua painostettiin, kehoni reagoi pitkällä päänsäryllä, joka loppui siihen kun sanoin ei. Kehoni reagoi paniikkikohtauksilla, olin hämmentynyt miten kykenin toimia paniikkikohtaus päällä. Tunsin kuinka kurkkuni turpoaa ja suoritin vaativan tehtävän pakokauhun tilassa. Huolestuttavaa oli seura joka sen minulle sai aikaan. Vaihdettuani paikkaa, jouduin kohdata kylmyyden ja kovat iskut, sekavan meiningin jossa en kokenut turvaa. Työaikani olivat niin heiluvat ja hermoston piti käsitellä niin paljon, että menetin muistini. Vaihdoin taas. Täällä taas koin vahvaa selän takana kieroilua, tunsin vahvasti kun minusta puhutaan. Kehoni tärisi. Jouduin puolustautua ja hyökätä ja olin melko riekaleina. Sitten pääsin paikkaan joka oli hyvin lyhyt aikainen, mutta näytti minulle kuinka voin rauhoittua ja kokea turvaa. Nyt olen tai koen olevani tieni päässä hoitajan olemuksella. Kun sain diagnoosini, tuntui kuin rakkaus olisi alkanut hiipua toisen hoitamista kohtaan. Tänä 12 vuoden aikana olen oppinut kollegoista ja asiakaspalvelusta. Miten herkät hakeutuvat näihin rooleihin. Ja miten taitavia he ovat juuri asiakaspalvelussa. Mutta. Herkkä vahvistuu siinä myös, sillä palautteet mitä saamme ovat aivan omaa luokkaansa. Mitä pidempään on työtä tehnyt, sitä vahvemmin vastaa palautteeseen ja oppii tunnistamaan mikä on se mihin haluaa itse panostaa. 

Opin nuorena maskaamaan ja vasta nyt havahdun siihen. Oikeastaan hiukan jännittää, miten alan toimia maailmassa jos en maskaa. Sillä maailma missä minä olen ollut ei hyväksy sitä henkilöä joka olen sisimmässäni. Tai minä en hyväksy ihmisten reagointeja. 

Minusta on tullut parantaja joka tuo muille helpotuksen. Sen maailma kestää. Mutta minussa on melko paljon puolia, jotka ovat piilossa ja ne näkyy vain heille jotka minut hyväksyy. Miksi? Koska kyseisen hermoston takia olen oppinut ihmisten reagoinneista. He hylkäävät, huutavat, vaimentavat, käskevät tai häpeävät. Mutta jos osoittaisin vain sormella muita, olisin väärässä. Minä itse saatan reagoida samoin. Sain kohdattavaksi hyvin vahvan pikkutytön joka koki että meidän edessä saa olla oma itsensä. Vaativa, vaikea, huutava, pureva. En minäkään sellaista jaksaisi. Ei me voida ihmiset olla sellaisia kuin haluamme ja olla niin kaikissa seuroissa. On luonnollista, että silloin joku hylkii. Vaikka olisi pieni. Myös aikuinen joka vaatii, että hänet täytyy hyväksyä sellaisena kuin hän on. Ei tarvitse. Jos herkkä hermosto antaa itsensä olla lietsova, riehuva ja voimakas mielipiteissään, voi olla että muut herkät hylkäävät. Se sattuu, mutta niin se on. Silloin pitää oppia sopeuttaa oma energia seuraan sopivaksi. Aina ei vaan löydä sitä omaa seuraa kovin helposti. 

Maiju

Yhteys aukeaa itseen

Taidan käydä läpi melkoisen isoa identiteetin muutosta. Tähän liittyy elämäni isoja teemoja joita olen käsitellyt aikanani. Tunnistan nyt itsessäni piirteitä joita olen sparraillut läheisteni kanssa. Olen yrittänyt saada itseäni ymmärtämään eli sisäistämään asioita, koska silloin tiedän, että voin tehdä niille jotain. 

Minulla on ystävä, jonka kanssa olemme jännällä tavalla synkassa kun puhumme. Voin hänen kauttaan peilata omaan elämääni liittyviä hetkiä, mitä en saisi yksin oivallettua. 

Käsittelin viime syksynä turvaa. Moni asia elämässä voi aikuisena aktivoitua, jotka ovat lapsuudessa jäänyt kesken. Minun kokemus turvasta on häilyvä. Olin näkymätön lapsi. Olen saanut sanoitettua todella paljon asioita ääneen, joita en olisi pystynyt tehdä yksin. 

Kiinnyn vääränlaiseen turvaan. Ja kun kiinnyn ihmiseen joka tuo turvan tunnetta, jään ikäänkuin roikkumaan häneen. En kuitenkaan ole tietoinen tästä riippuvuudesta, vaan se on ensin ihan luonnollista yhteyttä. Ja kun alkaa satuttaminen(henkinen), tuntuu kuin minun aivoissa lähtisi hyrrä vahingoittamaan minua. Isoin oivallukseni on nyt se, että tämä on minun kokemus. Se ei koske muita ihmisiä. Tunne on syntynyt lapsena ja aikuisena ihmiset voivat tämän laukaista. Se on iso yhteys nyt hylkäämiseen. Eikä se ole sen tämän hetken ihmisen vika. 

Kun asiat tapahtuvat alitajunnassa, eli tiedostamattomassa - helposti luulee muiden kokevan samaa. Mutta tämä kokemus on nyt jollain tavalla täysin minun kokemus. Henkilö joka saa minut tuntemaan turvaa tai pystyy minua auttamaan, saatan jollain tavalla kiintyä häneen. Se on erikoista ristiriitaista kiintymistä. Siihen ei liity mitään romanttista vaan jonkinlaista energiatason sidosta. 

En kykene ottaa helposti apua vastaan. Sen olen oppinut jo lapsuudesta. Minulta puuttui lapsena aikuinen joka näkee ja kuulee minut. Vaikka olin suht turvallisessa perheessä ja kaikki oli hyvin sen ajan mittapuulla. Siellä kuitenkin jäi yksi pieni yhteys syntymättä ja se oli luottamus ja turva. Olin näkymätön tunnetasolla. En tiennyt tätä kuin vasta silloin kun tulin itse äidiksi ja aloin kohdata isoja vaikeuksia. Se oli kuin kuilu, joka syntyi elämääni. Muistan hätäni "miten uskallan suojella näitä lapsia". Olin kasvanut uhkan alla, joka ei tullut perheestäni vaan kasvuympäristöstäni. 

Viime syksyn oivallukseni omasta adhd:sta taas toi lohtua menneisyyteni kokemuksille. Miten vaikeudet minussa näkyvät. Aivoissa olevat virtapiirit eivät yhdisty. Kun sain voimakastahtoiset kaksostytöt ja yritin pärjätä työelämässä, se oli ensimmäinen kokemus kun virtapiirit lähtivät erilleen. Minua kutsuttiin laiskaksi ja saamattomaksi ja se kutsuminen tapahtui minun päässäni. Muilta sain tunteensiirtoja ja vahvoja ääniä ja reaktioita jotka vahvistivat minun olevan oikeassa. 

En muista enää miten sain hoidettua vaikeuteni noin 15 vuotta sitten, mutta muistan, että vuonna 2013 syksyllä minulla oli samanlaisia tuntemuksia kuin viime syksynä. Se oli kummallista aikaa ja silloin minussa aktivoitui henkimaailman yhteyksiä. Luovuus on minun kokemukseni mukaan yhteys henkimaailmaan. Luovuuden virta tulee jostain yläpuoleltani ja se toimii inspiraatioina, mutta inspiraatiot väsyttävät. Taisin jossain kirjoittaa tuolla, että se on egon piirre. Se ihmistasolla sekoittuu egoon helposti. Luovuus on virta joka pulppuaa voimalla, mutta kun siitä nappaa kiinni, se voi alkaa kuormittaa sillä ego astuu jossain vaiheessa vaatimaan parempaa ja parempaa. Isoin kompastukseni on muilta tuleva vaatimus. Kun kysyy ikäänkuin vääriltä ihmisiltä, jotka sanovat kovalla energialla mielipiteensä. Silloin tämä oma innostuksen ja luovuuden virta tyrehtyy. koska sisin on niin sanotusti heikko ja turva ja luottamus omaan tekemiseen puuttuu. Näkymättömyys joka on isompi tunne kuin yhteys nostaa päätään. Tämä on nyt iso tunne, joka minun on sisäistettävä ja siihen tarvitsen yhteyttä itseeni ja kirjoittamiseen. Tällä kertaa aion olla niin rohkea ja kirjoitan tänne, en itselleni piiloon. Tulen nyt näkyväksi minulle. 

Olen jollain tavalla synnyttänyt yhteyttä itseeni auttamalla muita todella monta vuotta. Kun elämästäni on kadonnut ihmisiä ja yhteyksiä, olen kohdannut niin paljon kipua ja surua, että joskus mietin miten paljon psyyke kestää. Mutta se on kestänyt. 

Mutta keskusteluun ystäväni kanssa. Eilen puhuimme puhelimessa ja kävin läpi tätä kiintymystä väärällä tavalla ja juurikin sitä, että miten voin jäädä kantamaan toista ihmistä, kun haluan työntää hänet pois. Varsinkin kun perusolemukseeni kuuluu vapauden tunne. Se on elinehtoni ihmissuhteissa. 

Vapaus voi olla käsitteenä erilaista eri ihmisille, mutta minulle vapaus on sitä, että olen vapaa tulemaan ja menemään. Kun joku rajoittaa "syyllistämällä" poissaoloani - se aktivoi hädän. Juokse! Se huutaa. Mutta mieleni luulee tätä kiintymystä jota olen toista kohtaan osoittanut rakkaudeksi. Irrrottautuminen aiheuttaa ihmeellistä syyllistymistä ja pitkää irtipäästämisaikaa. 

Mutta se on silloin mielen tason tunne, se ei ole sydämessä se kiintymys vaan se on päässä. Ymmärsin sen peilaamalla kahta eri kokemusta samanlaisilla tunteilla. Molemmissa oli vuosien "ystävyys". Joskus on vaikeaa tunnistaa mielen ja sydämen eroa. Mutta sydän kun ei satuta koskaan. Se on iso ero. Mieli sen tekee. Mieli arvottaa ja mieli erottelee. Sydän hyväksyy. Ja sydän on. 

Maiju

Vuosi alkaa kirjoittamisen parissa

 

Taidan tarvita tätä kirjoittamista nyt hetken aikaa hiukan enemmän. Ihan vain käsitelläkseni tätä kuormaa, jota elämä on minulle työntänyt. En muista edellisiä kirjoituksiani, ellen lue niitä.

Kun pohdin uuden vuoden aiheita, mitä vuosi opetti ja mitä se antoi ja näinkö siellä hyvää. Kehoni väsyi ajattelusta. Se oli iso merkki siitä, etten voi todistella mitään kenellekään. En voi tehdä uuden vuoden kohokohta päivityksiä. Enkä todistele, mutta en voi kertoakaan, sillä aina kun jakaa julkisesti, siellä on ihmisiä jotka voivat analysoida ja pohtia vääristyneesti asioita. Ajatuksella "Tiedän paremmin kuin sinä tiedät itsestäsi ja sanon sen vielä sinulle ääneen". Täällä blogissa olen nobody, se on ihanaa. 

Positiivinen ajattelu on mielen tapa selviytyä elämästä ja se on tärkeä taito. Usein juuri kaikkein vaikeimpia asioita kokeneet ovat kaikkein lämpimimpiä. 

Positiivinen ajattelu auttaa, mutta on tärkeää ettei tukahduta niitä negatiivisia. Tai mitenhän sen sanoisin, keho tulee saada samalle linjalle mielen kanssa. Kehoni on ollut kuormittunut aika kovastikin, mutta mieleni on sinnikäs näkemään hyvää maailmassa. Se on myös oppinut jo aikaisemmista vaikeuksista, että vain sillä jaksaa. Se on itselleni jo automaatio. Silloin kun on todella vaikeaa - kannattaa nauraa. Ihan kaikelle. 

Olen tänä vuonna menossa kohti turvallista minua. Rajaamassa elämääni niin, että muut hoitavat omat kuormansa, minä omani. Kun keho ja mieli ovat kuormittuneet, psyyke alkaa purkaa vanhoja keskeneräisiä asioita. Ihmissuhteista ja tilanteista. Ei siksi, että se yrittää palata vanhaan - vaan siksi että niihin on jäänyt kiinni energeettinen koukku. 

Hermosto yrittää purkaa jälkiä joita kehoon on jäänyt. Ne voivat olla sanottuja sanoja, joita ei ole ymmärtänyt ja ne voi olla vallankäytön asioita, mitä on ohittanut. Kun on oikea hetki, keho pintauttaa niitä vain jotta se voi niistä päästää irti. 

Viime syksy oli minulle se hetki. Ja nyt niitä pulpahtelee pintaan. 

Elämä näytti minulle niitä tilanteita jotka tekevät oloni turvattomaksi. Se näytti, ketkä ovat naamioituneet erilaisiin hienon hienoihin vallankäytön tilanteisiin kohdallani. 

Se näytti myös, etten ehkä jaksa enää auttaa enkä hoitaa muita. Katsoin dataa työsovelluksestani ja se näytti, että tein 990 asiakasta viime vuonna. Se oli vähäinen määrä, sillä edellisenä vuonna tein yli 1500. Heistä todella iso osa oli rentouttavia hoitoja. Niin monta ihmistä olen hoitanut ja sydän pikku hiljaa alkoi sanomaan etten jaksa enää. Kädet väsyivät, mieli ei meinannut jaksaa. 

Tänä vuonna toivon uuden alun työssäni. Olen antanut jo todella paljon tälle maailmalle. Vuodesta 2013 asti olen hoitanut ihmisiä. Nyt on tullut aika lähteä hoitamaan joko toisella tavalla tai lopettaa kokonaan. Uusi alku on toivottu. 

Tapasin vuoden ensimmäisen ihmisen eilen (jos perhettäni ei lasketa) ja hän oli kiinnostunut siitä mistä minäkin. Hauska yhtälö. Hän etsi harvinaisempaa lintua kiikarit kädessä ja minä kuljin kamerani kanssa etsien eläimiä joita kuvata, sillä talvimaisema tuo ihan oman tunnelmansa kuviin. Juttelimme niitä näitä ja huomasin tämänkaltaisen kommunikoinnin tuovan turvaa. Siinä me kaksi täysin tuntematonta keskustelimme vailla mitään kitkaa. Ihmettelimme vain luontoa. Sitä minä haluan. 

Lähdimme mieheni kanssa kävelylle luontoon, nappasin kamerat mukaan. Ulkona oli niin kylmä -11c', että sormet jäätyivät, mutta se oli sen arvoista. -11 astetta veden äärellä on kylmää. Todella kylmää. Kuitenkin huomasin perillä ollessa, että toisesta kamerasta oli muisti täynnä. Este. Ja kun kaivoin toisen kameran esiin, sieltä puuttui akku. Ehkäpä tämä oli näpäytys minulle, sillä olin taas menossa kuvaamaan muille. Jakaminen kuvaamisessa on se juttu, mutta jostain syystä elämä ei vaan halua että jaan. Se laittaa kapuloita rattaisiin ja tekee haasteita matkalleni. Tiedän, että keskittymisen tasoni on myös heikkoa. Olen hidastunut melko paljon toimimisessa ja mieheni ei mene synkassa kanssani. Hän hoputtaa minua liikkeelle ja silloin mokailen. En kuitenkaan jaksa siitä ottaa stressiä, enkä häntäkään siitä jaksa huomautella, että huomioisi minun vaikeuksiani. Sillä jos hän ei hoputa, me emme liiku. Teen niillä eväillä mitä minulle annetaan. Hänelläkin on iso taakka hoidettavana tässä meidän kaaoksessa. 

Maiju