Tervetuloa vuosi 2026, tervemenoa vuosi 2025

 

Luin oman vuosikatsaus-päivitykseni viime vuodelta ja hiukan naurattaa, sillä tein sen taas. Uskoin tulevasta vuodesta tulevan paremman kuin edellinen. Tänä vuonna en tee niin, mutta ensi vuonna opettelen uudenlaista tapaa olla minä.

Muistan vielä todella hyvin, kun tein instagramiin päivityksen vuonna 2020 uutena vuotena. "Tervetuloa onnen vuosi 2020". Halusin vaikeuksieni loppuvan. Elin todella henkisesti vaikeaa aikaa. En löytänyt oikeita ihmisiä auttamaan minua tai perhettäni. Olin toiveikas, mutta prosessit ovat hitaita. Sitten tuli korona. 

Tämä vuosi alkoi sillä, että edellisen vuoden hyperfocus korujen tekoon, toi minulle stopin. En kyennyt enää. Sain 3 flunssaa peräkkäin. Ymmärsin, että keho haluaa lepoa. Olihan minulle juuri kerrottu leukemiasta. Joka tosin on kiltti. Mieleni muuttui hiukan kipuilevaksi, koska yritin käsitellä omaa tilaani. Luulin, että saisin tilaa käsitellä asiaa, mutta perheeseemme astui uusi huoli. Sitten seuraava huoli. Kun tuli vielä yksi huoli liittyen työyhteisööni, josta olin voimani jollain tavoin ammentanut - ymmärsin että nyt minut laitetaan selkä seinää vasten. Joudun miettiä arvojani ja valintojani uusiksi. Tänä syksynä on satanut vain vettä, enkä jaksanut juuri tehdä muuta kuin töitä. 

Olin peruspositiivinen ulospäin, mutta sisältäni oli alkanut nakertaa. Kun huomasin olevani melkoisen pimeissä mieleni lokeroissa, aloitin terapian. 5 viikossa olin saanut itsestäni ulos tunteita, joita en oikein ymmärtänyt. Sen seurauksena tein irtipäästöjä ihmisistä jotka kuormittavat. Ymmärsin, että minun on hakeuduttava adhd testeihin, jos haluan mennä vielä kouluun. Jos sitä nyt saan edes aikaiseksi. Kun kuormitusta on ollut niin paljon, se on saanut minussa olevat adhd:n haitalliset piirteet esiin, joiden eteen olen tehnyt paljon työtä, mutta unohtanut jo. Sillä muistini ei kanna. Huomaan ärsyyntyväni adhd sanasta. Ihan kuin käyttäisin sitä hyväksi. 

Nyt kun vielä mietin, niin todella lapseni ovat kaikki add/adhd tyttöjä ja se on tuonut omat vaikeutensa elämään. Kuitenkin olemme selviytyneet, mutta sehän se. Olemme selviytyneet. Se ei kuulosta siltä, että olemme eläneet onnemme kukkuloilla. Adhd tai add tuo omat haasteensa elämään. Varsinkin silloin kun on paljon vaikeuksia. Ja ei ole vielä diagnoosia kenelläkään, mutta eipä sitä tarvitse edes todistella. Meillä on neurokirjon haasteita kaikilla meillä tytöillä. Tärkeintä olisi kuitenkin saada jonkinlaisia päätöksiä asioille. 

Kun lapset olivat pieniä, elämän pitäisi olla silloin ihanaa, mutta herkälle - se oli selviytymistaistelu. Vaikka kuinka iloitsi ja kertoi muille, että  "elämä on ihanaa" - se oli itselleni hetkittäin iloa ja hetkittäin selviytymistä. Siinä hetkessä kun elää kaaoksen keskellä eikä ole näkyvissä valoa vielä vuosiin, on pakko huijata itseään. Muuten selkäranka vaan katkeaa. Mutta opettelin hölläämään. Tiputin erilaiset oletukset ja vaatimukset pois ja elettiin niin miten kyetään. Tavallaan näissä vuosissa on toistoa. Lapset ovat jo aikuisia, mutta huolet ovat muuttaneet muotoaan. Kun olin elämäni rajuimmassa hetkessä - sain kuulla ympäriltä mitä oudoimpia juttuja. Minua mollaavia tai minulle suoraan sanomista. Väärällä hetkellä. Kipeät lauseet jäävät aivoihin pyörimään ja niistä on vaikeaa mennä yli. 

Viime vuonna, kun sanoin, että tästä 2025 tulevan parempi kuin edellinen, niin tämä vuosi on koetellut enemmän kuin vuosikausiin. Se on koetellut niin paljon, että olen ollut luovuttamispisteessä. En jaksa enää uskoa valheelliseen hyvään vaan minusta on tulossa realisti. Ehkä. Naiivi minä kyllä heti tilaisuuden tulessa, muuttuu innostuneeksi ja hihkuvaksi tyypiksi. Mutta nyt alan ymmärtämään, että innostuminen on egon piirre. Tänä syksynä tunsin oikeasti olevani jonkinlaisessa pimeässä paikassa, jossa ollessani kuuntelin miten minulle puhuttiin, mitä niistä ajattelin ja miten työnsin sellaiset tyypit pois. Kun opin ymmärtämään itsestäni näitä piirteitä miten sisimpäni toimii kuormittuneena, en vain voi pitää ympärilläni ihmisiä jotka jollain tavalla odottavat minusta tai minulta mitään. Tai varsinkaan hyökkäävät minua vastaan. 

Ehkä on aika myös opetella miten dopamiini toimii. 

Olen kuvannut elämää videoille, jotta muistaisin hetkiä. Ilman videoita, en muistaisi mitään. Kuormitun ajatuksesta, että kaikki pitäisi muistaa ja tai elää hetket ilman kameraa. Kamera muistuttaa minua eletystä elämästä. Kamera myös muistuttaa, että minulla on ollut niitä onnellisia hetkiä paljon. Vaikka joskus elämän kuorma onkin melkoisen suurta. Valokuvista muistan, että siellä on paljon hyvää seassa - ne raskaat asiat vaan ovat tunteiltaan niin painavia, että ne syövät niiden hyvien hetkien muistot. 

Toivon, että vuosi 2026 tuo elämääni erilaisia muutoksia. Tiedän, että nämä syvät tunteet mitä olen käynyt - piti käydä läpi, jotta heräsin näkemään. Tunnistan itsessäni erilaisia piirteitä, mm. ripustaudun helposti ihmisiin. Mutta niin ei voi tehdä. Ihmiset voivat kadota elämästä ja silloin sattuu. Koen myös helposti valheellista turvan tunnetta. En voi luottaa turvaan joka tulee ulkopuoleltani, se pitää rakentua minun sisääni. Terapia tänä syksynä on auttanut näkemään minut. Luottamus on sitä, että uskoo itseensä ja omiin mahdollisuuksiin. Vaikka elämä on aika ajoin työntänyt seiniä eteeni, luotan että oikeat ovet aukeavat oikealla hetkellä. Huoh. Tähän on ärsyttävää uskoa, koska toisinaan juuri ne ovet jotka haluaisin aukenevan, pysyvät kiinni ja olen kyllästynyt universumi - viisauksiin "Jotain parempaa odottaa". Vaikka se tuokin toivoa. 

Tänä syksynä, kun ongelmia kasautui eteeni melkoisella paineella. Totesin, että nyt joko olen ylikuormittunut tai masennus alkaa. Aivoissani käynnistyi sellainen erikoinen ilmiö. Istuin ja yritin aloittaa asioita, mutta en kyennyt toimia. Yritin ja yritin, mutta en saanut aikaiseksi. Tekeminen ja toimeen tarttuminen oli kuin magneetin vastapuolet, en saanut niihin otetta ja se toi stressiä ja kuormitusta. Ihan kuin virtapiirit aivoissani olisi ollut katki ja yritin niitä yhdistellä, kykenemättä. Mutta tällaista minulla on ollut aina, opin vaan elämään sen kanssa. 

Tänä syksynä olisin tarvinut paljon apua yhdistelyyn, mutta osasin nyt vasta sen sanoittaa. Pohdin ääneen mahdollista adhd:tani eräälle, johon olen oppinut luottamaan ja hän totesi sen oman mielipiteensä kautta, adhd on yhtä kuin tunnelukko. Ja ihmisen keksimä diagnoosi. Kerron tähän nyt, että kaikki on ihmisen keksimää. Kun saa selityksen omille raskaille tunteilleen, se avaa enemmän sisintä ymmärtämään omia vaikeuksia. Kun joku ulkopuolinen ilmaisee tyhjiä sanojaan, siitä syntyy itselle turhaa syyllisyyttä. 

Taasko minä olen huonompi, kun tuo toinen väittää tietävänsä paremmin minusta kuin minä itse. 

Muistin tästä yhden isoimmista haavoistani "kaikesta ei tarvitse olla mielipidettä". Ihminen joka haluaa osallistua kaikkiin mahdollisiin keskusteluihin, voi sohaista alueisiin, joista ei ole paluuta. 

Vuodesta 2026 en oikeastaan odota mitään. Annan elämän tuoda minulle mitä se tuo ja katsotaan uppoanko vain opinko uimaan. Kun puhutaan toivosta, on vaikeaa sitä ymmärtää. Kun on tunteilla vahvasti elävä, on vaikea niitä kieltää. En aio tunteitani kieltää vaan kokea ne, vaikka välillä kyllä on hirvittänyt. Tunteideni tehtävä on tänä vuonna ollut siivota pois asioita joita en enää voi ottaa mukaani. 

Mutta sinulle silti haluan välittää toivoa. Ehkä sinun kokemukset ovat kevyempiä kuin omani. Toivottavasti. Minulla on ystävä, jonka elämä on kevyempää kuin minun ja siksi koen itse toivoa. Eikä hän kanna minua reppuselässä vaan antaa minun ihan itse möyriä paskassa. Siitä oppii parhaiten. Saan voimia siitä, että näen hänen voivan hyvin. 

Joskus suurimmat käännekohdat eivät tule ilotulitteiden kera. Ne tulevat hiljaisina hetkinä, kun vihdoin myönnämme totuuden itsellemme. Mitä me ihan todella haluamme? Niinkuin oikeasti. Jos meistä riisutaan kaikki egon versiot pois. 

Kun kysyy kysymyksen itseltään ja omalta keholtaan. Mitä ihan oikeasti haluan? Se voi viedä hämmentävien sattumusten kautta sinne, mihin kuuluu mennä. Se löytää niitä arvoja joita emme olisi ymmärtänyt ilman kokemista. Ilman niiden läpi elämistä. Vaikka kuinka olen opetellut kehomieli- yhteyttä, elämä silti opettaa minua jatkuvasti vieden ne erilleen. Toisaalta taas, elämäni ei ole oikein tukenut sitä, että voisin panostaa vain itseeni. Enkä tiedä koska sellainen aika on tulossa. Toivottavasti se sieltä tulee vielä.

Ensi vuonna helmikuussa kiinalaisessa astrologiassa tulee tulihevonen esiin. Kaikki voi tulla vauhdilla. Tuli voi myös polttaa, jos ei ole varovainen. Siksi onkin hyvä hiukan jäähdytellä. Tarttua toimeen, mutta muistaa lepo, ettei pala kirjaimellisesti loppuun. Pysähdyksen jälkeen vauhti voi tuntua huimaukselta. 

Vuosi 2026

Liiku - mutta älä kadota itseäsi

Kasva - mutta älä anna egosi johtaa tätä showta

Ole rohkea - mutta pysy vakaana ja maadoittuneena

Lepää - terveys on ykkösasia

Mieti ketkä ovat ympärilläsi. Katso vierellesi.  Ovatko he sinulle tärkeitä ihmisiä? Saatko heidän seurassa olla sellainen kuka olet, se joka on aito sinä? On tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä joihin luottaa. Mutta joskus he jotka ovat luotettavia häviävät elämästämme. 

Vuonna 2026 ei tehdä vaikutusta muihin, vaan ollaan sellaisia kuin ollaan ja muut joko kulkee mukana tai luopuu meidän seurasta. 

Vuonna 2026 ollaan sopusoinnussa oman itsensä kanssa. 

Tänä vuonna menetin taas läheisen. Kiitos rakkaalle tädille opeista elämäni varrella. Kaunista taivasmatkaa 💔 

Viimeinen tätini täällä. Maan päällä. On melko surullista huomata, että äitini on ison neljälapsisen perheen viimeinen elossa oleva jäsen ja hän on vanhin. Isäni puolelta kaikki ovat menneet. Ja minä olen vielä nuori. 

Maiju

Vielä hetki tätä vuotta

 Kun kuulostelen muiden ajatuksia tästä syksystä, huomaan samoja toistuvia teemoja. Innottomuutta, levottomuutta. Vaikeuksia ja eroja. Elämä on jatkuvaa liikettä ja muutosta. Tällaiset vaikeat ajat kutsuu kysymään meiltä: mikä on todella tärkeää? Mitkä ovat niitä arvoja joita haluamme vaalia? Mistä kaikesta olisit valmis luopumaan pitääksesi jonkun muun. 

Joskus elämän luonne on rikkoa asioita, jotka eivät tee meille hyvää. Joskus sen tehtävä on rikkoa meissä olevia ylpeyksiä ja oletuksia, ennakkoasenteitamme. Ihan vain todistaakseen meille, meidän pitäneen turhaan pelosta kiinni. 

Luin todella hyvän kirjoituksen terapeutin kirjoittamana. Jos aikuinen sanoo ettei hän pelkää mitään, hän ei ole silloin aikuinen. Moni aikuinen taantuu vaikeissa hetkissä pikku lapsen tasolle. Silloin hän on pieni lapsi aikuisen nahkapuvussa.

Tämä vuosi on loppuunsaattamisen vuosi numerologiassa, eli numero 9 ja ensi vuodesta alkaa uusi, eli numero 1. Kiinalaisen astrologian mukaan, olemme siirtymässä helmikuussa tulihevosen vuoteen, eli aktiiviseen vuoteen. 

Tänä vuonna en aio tehdä ruusunpunaisia uuden vuoden lupauksia. Pidän sormet ja varpaat ristissä, että onnistumme kaikissa niissä suunnitelmissa joita olemme kypsytelleet, mutta katsotaan nyt. Elämän luonne on ollut tähänkin asti toimia ikäänkuin hidastelijana. 

Luovuuteni on ollut tauolla, mutta niin on metsähaahuilutkin. 

Lepo on kuitenkin luovuuden kannalta tärkeä asia. Sillä alitajunta toipuu ja luo uusia maailmoja levossa. Uskon tähän ja haluan toivoa ja uskoa luovuuden palautuvan minulle. 

Olen valmis kuitenkin uuteen alkuun. Tiedän jo ainakin yhdestä uudesta alusta, mutta katsotaan tuleeko muita.. 

Maiju

Hyvää joulua

Hyvää joulua sinulle lukijani 💕

Kiitos kun olet pysynyt matkassani.

Toivotan sinulle lämmintä, rauhallista ja ihanaa joulun aikaa

Maiju

Kiitollisuus löytyy varjojen jälkeen empatialla

 

Tämä syksy on ollut syväsukellus omiin varjoihini. Niihin joita minä olen elämääni kerännyt. Olen niistä kirjoitellut ja vapautellut niitä. Kun oivalluksia on sadellut, on samalla muistini mennyt. 

Tänä syksynä on näytetty erilaisia teemoja, erilaisia totuuksia erilaisista asioista. Erilaisia polkuja. Kun sieluaan kuuntelee ja sisintään puhdistelee. Toiset kutsuvat egokuolemaksi, toiset joksikin muuksi. Sieltä vapautuu jotain sellaista jota ei tarvitse enää kantaa. 

Olen itsestäni ylpeä. Kehoni on viisas, mutta se on välillä oikukas. Se ei luota juuri muihin. Tänä syksynä olen löytänyt itsestäni ristiriitaisen turvan mallin. Ja tänä syksynä olen saanut itselleni tietoisuuteen sen, että turvan voi löytää vain itsestä. Se ei auta ripustautua muihin. Ei vanhempiin, ei työhön, ei puolisoon,  ei ystäviin, ei lapsiin. Ei perheeseen. Sehän tuntuu melko rajulta. Synnyin isoon perheeseen viimeisenä, isoon sukuun viimeisenä. Ensimmäinen suvussani tapahtuva kuolema oli, kun olin kohdussa, seuraava 5 vuotiaana. Opin hyvin nuorena, että ihmisistä täytyy päästää irti. Mutta takerruin vanhempiini. 

Minun oppini elämästä on ollut kasvaa vapaana. Turva syntyi siitä, kun luulin että minuun luotetaan niin paljon, että pärjään. Mutta kun tulikin niin voimakkaita esteitä elämässäni, en sitten pärjännyt. Olen kyllä selvinnyt vaikeuksistani aina. Olenhan hengissä, eikä katastrofeja ole sattunut, mutta tämä syksy on pintauttanut rauhaa ihan vain siinä, että "hei, voisit hyötyä adhd -testeistä".

Adhd voi aiheuttaa turvattomuutta, sillä se ei ole selkeää. Se on kaaosmaista ja kuormittavaa ja varsinkin ympäristölle. Kun se ei ole millään lailla hallussa - elämä on ikäänkuin rakennettu erilaisten rakennelmien päälle. Adhd on piirre joka voi olla valtava lahja, mutta se voi hallitsemattomana ja näkymättömänä viedä itsetunnon. Sillä vaikeuksien kasaantuessa päälle, elämänhallintataidot voivat rasittaa niin, että se lamauttaa. Kun tämän sain itselleni näkyväksi, ymmärrän äitiäni. Miten hän olisi voinut yksin saada järjestystä 4 lapsen arkeen joilla on kaikilla adhd, lisäksi hoitolapsien kanssa joilla oli kehitysvamma. Yksi oli sokea, yhdellä jokin syndrooma ja kolmannella jokin ylivilkas häiriö. Hän juoksi kotonamme veitsi kädessä ja äiti yritti hoitaa. Siihen elämän aikaan kehitysvammaiset eivät päässeet päiväkotiin. 

Kun hänen elämä helpotti minun kasvaessa, hän huokaisi - vihdoin se on ohi ja kun minä olisi tarvinut huomiota, sitä ei enää ollut saatavilla. Tämä on valtavan vapauttava tunne minulle. Kärsin suuresta loukkaantumisen tunteesta äitiä kohtaan. Mutta anteeksianto täytyy tehdä syvemmällä tasolla. Se tulee ymmärryksestä. 

Kun tiedostaa kaiken tämän, se tuo armollisuutta itselleni. Kun lapseni siirtyivät koulumaailmaan ja elämä oli yksi selviytymistaistelu. Tunsin aivan valtavaa syyllisyyttä. En riittänyt. Olin yksin tunteideni kanssa ja aivan hajalla. Kukaan ei nähnyt mitä kävin läpi. Yritin kelvata äitinä, työntekijänä, puolisona, perheenjäsenenä, ystävänä. En pärjännyt. En kestänyt kritiikkiä, joka on muuten väärin sanoin ilmaistuna - nuoli rintaan. 

Mutta adhd:n lahja on se, että me teemme asioita joita rakastamme. Kaikkein isoin lahja on kuitenkin iso empatia joka on syntynyt vasta omien vaikeuksien ja omien varjojen kohtaamisen kautta. Ennen kuoleman kohtaamista 15 vuotta sitten olin elämän shokissa. Vaikeudet joita käsittelin, en käsitellyt. Kätkin ne alitajuntaani, joita olen puhdistellut isän kuoleman jälkeen. Asioiden käsittelemättä jättäminen tekee kylmäksi. Se on hyvin normaali ilmiö meissä suomalaisissa. Ulospäin näytetään hyvää, takanapäin sitten pahaa. Se on asia johon kannattaa kiinnittää huomiota omassa arjessa. Tunteita saa purkaa, se on eri asia kuin pahan puhuminen ja lietsominen. Mutta esimerkiksi adhd yhdistettynä yliherkkyyteen voi viedä pahan puhumisen kierteeseen. Se energia voimistuu vahvaksi ja voi saada aikaan väärässä seurassa vääränlaista käytösmallia. Hakeudu siis hyvään. Hakeudu valoisien ihmisten lähelle. Se on lahja. 

Koen  olevani ison elämänmuutoksen kynnyksellä nyt. Olen valtavan kiitollinen, että sain kolme tytärtä. Olen valtavan kiitollinen, että sain perheen, joka on upea ja heillä on kaikilla jokin vahvuus, joka on saatu esiin. Minä en tiennyt omista vahvuuksistani. Minä en tuntenut itseäni. Tunsin vain itseni muiden reagoimisten kautta. Peilasin muihin. Se on väärin. Kävikin ilmi, että en olekaan kiltti, rauhallinen ja huomaamaton seinäruusu. Olen melkoisen taiteellinen ja melkoisen eläväinen, ilmeikäs ja mielikuvitusrikas. Tylsä olen heille jotka eivät minua tunne. Sillä maskaan. Koska kehoni on oppinut, että on piirejä joissa esitetään, ollaan hiljaa. Mutta ne jotka minut tuntee, ne saavat nähdä lennokkuuteni ja ylivireyteni. 

Eilen olin ylpeä itsestäni, uskalsin tiputtaa suojamuurit ihmisen kanssa jolta olin suojannut minua. Se on iso askel minulle. Olen vuodesta 2014 asti ollut erilaisissa kehon hoidoissa. Ihan jo oman ammattini puolesta, mutta myös hoidattanut itseäni. Kehoni tapa reagoida hoidoissa aina uuteen ihmiseen, on luoda kylkikipu. Hoidoilla tarkoitan hierontaa ym. En osaa hallita kehoni reagointeja, hermostoni ja kehoni sen tekee. Olen hoitanut itseäni säännöllisesti ja kun kehoni luottaa - se jää ikäänkuin koukkuun. Eli ripustaudun. Koska se on kehoni merkki kokea turvaa. Mutta en voi ripustautua. Sillä luon sillä ristiriitaisen turvallisuusmallin. Jonain päivänä turva pettää, henkilö satuttaakin jollain tavalla. Ja sitten aloitetaan alusta. Minun täytyy luoda turvaverkko, joka on laaja. Mutta päävastuu on minulla. Ei kenelläkään muulla. Leukemia on tullut minun opettajaksi. Mustaksi varjoksi, joka voimistuu jos en kuuntele sitä. Tehtäväni on elää elämäni niin, että koen turvaa siellä jossa liikun. Turva ei tarkoita meille ihmisille samaa asiaa. Sillä minä voin olla turvassa myrskyssä. Merellä, jossa aallot iskevät veneen yli - voin olla siellä onnellinen ja turvassa. 

Tällä hetkellä tunnen valtavaa kiitollisuutta tästä syksystä ja tästä kamalasta vuodesta, jossa kohtasin hirveitä tunteita. Voisin lietsoa ja voimistella niitä, mutta se olisi typerää. Ihmiset jotka ovat turta eikä tunne empatiaa - heille varmaan lietsoisin överisti, mutta en halua sellaisia ihmisiä lähelleni joille näin täytyy tehdä. En halua ihmisiä enää yhtään lähipiiriini jotka eivät näe minua. Miten vapauttavaa. En yhtään puhetta "pidä viholliset lähellä" Bullshit. Viholliset kuuluvat juuri sinne, kauas minusta. Mutta herkät ja ihanat, avoimet ja sydämelliset. Itsensä tuntevat ja kohteliaat, he saavat olla lähelläni. 

Tervetuloa! 

Kiitos ja piste!

Maiju

Tulla siksi joka on ja hyväksyä se vielä

 

Blogini tarkoitus oli alunperin kirjoittaa kirjoittamisesta. Mutta, se on rönsyillyt aiheista toiseen. Päiväkirjakirjoittaminen on kuitenkin yksi iso työkalu kohdata omat sisäiset lukot. Jakaminen on pelottavaa. 

En edes muista enää aikaa, kun sensuroin itseäni häpeän takia. 

Mutta en muista enää myöskään aikaa, kun tarinani olivat luovia ja villejä. 

Näen joka puolella virheistä naurajia silloin kun olen kuormittunut. Tai he korostuvat jostain syystä mielessäni. Minun tietoisuuteni tai ehkä se on se ego ja sisäinen sensori - jonka tapa on löytää haukkumisia jotka osuvat minuun ja saada minut kärsimään. Olen aina heitä vetänyt puoleeni. Varsinkin silloin kun suojaukseni ovat tippuneet. Mollaajat on aina saanut minut pienentämään itseäni. Se on väärin. En tarvitse tuollaista piirrettä enää. Toivottavasti sinulla ei ole sellaista taipumusta. 

Olin sellainen mollaaja mahdollisesti itsekin aiemmin. Silloin, kun en tehnyt mitään. En tiennyt minulla olevaa lukihäiriötä tai adhd taipumusta, silloin kun elin vain itselleni. Olin taitava piilottamaan asioita ja maskaamaan. Mutta se on mennyt minä. Nuori, hölmö ja tietämätön. Päästän hänet nyt vapaaksi. 

Nykyään, suurperheen äitinä, jolla on miljoona rautaa tulessa - on vaikea hallita elämää. En kuitenkaan enää sekoile ja sählää. Sen piirteen olen itsessäni saanut jollain tasolla mallilleen. Ennen pelkäsin kävellä Stocmannin maljakko-osastolla. Huh. Se oli kauhuni, muistan kuinka tärisin siellä. Olin varma, että kaadan jotain ja rikon. 3 eläväisen lapsen kanssa liikkuminen yleisillä paikoilla oli hermostoni kauhu. Ne kaikki ihmisten kauhistelut, kun sirkus saapui kaupunkiin. Ne ovat nyt takanapäin. En tarvitse niitäkään tunteita enää. Kun mietin adhd:ta, perheessäni on kaikilla adhd. Me kaikki vain reagoimme ja toimimme eri tavalla. Emmekä ole tätä ymmärtäneet. Sehän ei siis ole mikään sairaus, vaan sille on jotain termejä. En vaan niitä muista. Meidän aivot vaan ovat kuin hyrriä. Minulla on puheripuli ja olen äärettömän herkkä, kirjoitan kuin konekivääri. Siskoni on pyörremyrsky siivoamisessa ja asioiden järjestelyssä, mutta hän uupuu helposti, toinen veljeni rakentelee mökkejä tuosta vaan ja toinen veljeni taas reagoi eri tavalla. Meillä on kaikilla toistemme vastakohta piirteitä ja siksi myös tunteet voi kuohua, mutta me olemme kaikki hyvää tahtovia. Äidilläni on ollut valtavan kovat hermot, mutta nykyään niitä ei enää ole. Meissä ei ole mitään vikaa, mutta emme kuitenkaan kuulu mihinkään muottiin. Emme mahdu sinne. Meillä ei ole diagnooseja, mutta nämä kriteerit täyttyvät meidän kohdalla. Mutta jos näkisit minut, ajattelisit että miten tuolla voi olla adhd, sehän on maailman rauhallisin tyyppi. Maskini on tehokas. Näyttelijän roolini on taitava esittämään vaikka mitä. 

Koululääkäri kysyi lapseni pakko-oireista. Tyttäreni ei tunnistanut itsessään niitä, mutta minä tunnistin sen minussa. Laitan autonovet kiinni 3 kertaa. Enää en käytä kahvinkeitintä, joten ei tarvitse hermostua siitä olenko sen sammuttanut. Uuni sammuu ajastimella, ei tarvitse pelätä tulipaloa. Ovi menee lukkoon itsestään. On todella mahtavaa tunnistaa näitä piirteitä ja samalla rauhoittua. Olen luonut elämääni minua helpottavia asioita. Olen siitä erityisen iloinen ja ylpeäkin jopa. 

En tiedä tarvitsenko enää tietoa etten ole yksin asian kanssa, mutta se on kyllä hyvin yleistä monella herkällä. Ihmissuhdetyö on opettanut minua siihen, että voin huokaista. Pakko-oireisiin tehoaa hengitys. Pyrkiä olla läsnä. Mutta ah kuinka vaikeaa läsnäolo on, kun päässä on muurahaispesä. Mutta vielä se kauhistus, että minun on myönnettävä sana pakko-oire. Nauran sille, sillä todella sellainen vaivaa minua. Miksi ei vaivaisi, jos hermosto on kuin tärisevä pesukoneen rumpu. Ikinä ei tiedä mihin yksi sukka häviää matkalla. 

Suosittelen sinua kirjoittamaan itsellesi omista varjoistasi. Varjot voivat olla hyvin piilossa. Mutta voi että. Se tunne kun saat itsesi kiinni, niistä omista heikkouksista, joita on kätkenyt häpeän alle. Kun saat sinne juureen valoa ja valoa ja valoa. Se tunne, kun olet mennyt eteenpäin elämässä ja huomaat, ettei se kyseinen asia enää vaivaa. Tallenna itsellesi edistystä. Kun kukaan muu ei sinua kehu tai näe, niin sinä näet. Ihmiset näkevät sinut niin miten näytät heille. He tarkistelevat sinua aina oman maailmankuvansa kautta. Vain sinä näet sinun ajatuksiin ja sinun alitajuntaasi. He voivat peilata asioita takaisin, mutta sinä olet kuitenkin se, joka on pääjehu. Vain sinä voit itseäsi muuttaa ja parantaa. Toki on näitä lääkärijuttuja, mutta ehkä voit ymmärtää mitä tarkoitan. Sinun ajatuksesi itsestäsi on se juttu. Siksi päiväkirjakirjoittaminen on oikeasti hyvä juttu. Niitä voi poltella aina silloin tällöin nuotiolla kun olet valmis päästämään kipeistä asioista irti. Mutta sitten voit kirjoittaa itsellesi runkoa, jonka pidät itselläsi. 

Yksityiskohtaiset ahdistavat tapahtumat voit kirjoittaa sinulle itsellesi yksityisesti ja julkisesti voit kirjoittaa oivalluksesi. Oivallukset usein sopivat muiden kanssa yksi yhteen. Maailmassa on niin monia samalla tavalla ajattelevia. On kuitenkin todella paljon helpompaa kirjoittaa tuntemattomille kuin tutuille. Tuttujen kanssa on ehtinyt syntyä erilaisia tunneklikkejä, se voi rajata luovuutta. 

Kun aloitin kirjoittamaan blogia vuonna 2010, silloin kirjoitin hetken. Ahdistuin ja suljin sen. Kopioin tekstit itselleni. Aloitin vuonna 2013 uudestaan. Kun aloitin uudestaan, kirjoitin ajatuksella niin, etten lietso, enkä purkaa vihaisia yksityiskohtia. Olin surullinen silloin, enkä sitä halunnut myöntää - oli kuitenkin johonkin kanavoitava. Pidin blogia ehkä 2 vuotta ja suljin sen. Aloitin uudestaan 2016 ja tein erilaisen blogin. Poistin tekstit ja suljin sen. Tämän aloitin vuonna 2021. Oli koronan toinen kierros ja olin melkoisen turta, mutta opettelin nauramaan. Nauroin kaikelle ja aloin kirjoittaa. Olen pysynyt itseni kyydissä näin kauan. Aivan helvettiä tämä omien pelkojen kohtaaminen, mutta voi että. Ihanaa. Se on vahvistanut niin monia asioita itsessäni. Ne jotka tuntevat uuden minut, eivät ymmärtäisi ehkä. Mutta sydämeeni astuneet uudet ystävät kyllä ymmärtävät. 

Olen pohtinut omaa herkkyyttäni ja miettinyt miten sisäinen maailmani toimii. Enkä oikein aina vieläkään sitä ymmärrä, se meinaan toimii vähän levottomasti ja miten se haluaa. Mutta empatia toimii niin, että vaikka huumori olisi mustaa ja rajua, se silti tuntee rajat miten toiselle saa ja kannattaa puhua. Se osaa olla hiljaa, kun se huomaa että toista sattuu. Mutta ei silti voi ihan kaikessa olla se täydellisyys. Jos siihen yrittää lähteä, palaa empaatikon piippu karrelle, kuin kärähtänyt kalkkuna. 

Tämä syksy on opettanut minua rajaamaan. Sillä on ihmisiä jotka kuormittavat minua. Eniten vaivaa se, että he eivät sitä edes tiedä. Ja jos tietävät, heidän ego on niin suuri, ettei he halua ymmärtää. Ylpeys voi estää monia ihmissuhteita edistymästä. On tärkeää, ettei väärien ihmisten anna omia energioita syödä, ja on tärkeää tunnistaa missä asioissa on oltava itsensä puolella. Ja kannattaako sitä yrittää mielistellä jonkun ihmisen ylpeyttä. Minulle on tehnyt todella hyvää käydä läpi mitä siedän ja mitä en. Niissä asioissa mihin minulla on vaikutusvaltaa - voin muuttaa omia olosuhteitani. Olen tehnyt vuosien aikana niin kovia rajanvetoja ihmissuhteisiin, että ymmärrän itsestäni pystyväni kyllä seisomaan jaloillani. 

Luin äsken äärettömän inspiroivan kirjoituksen oman alani ihmiseltä joka on kasvattanut omaa yritystään vauhdilla ja saanut muut innostumaan myös. Kun luin kirjoitusta, minun energiatasoni lähtivät kohoamaan ylöspäin. On ihmisiä jotka herättävät meissä sisäisen valon ja on ihmisiä jotka vievät valoa meistä pois. On tärkeää tunnistaa, että hyväksyy myös varjot. Mutta myös tärkeää tunnistaa, jos kantaa jonkun muun varjoa. Minun tämän syksyn tavoite tai oikeastaan toteama on ollut vahvistaa omaa valoani. Vaikka olen ollut synkkyydessä. Me emme aina tiedä mikä meidät pudottaa meren pohjaan. Se voi tulla täysin yllättäen. Olisi väärin verrata itseään esimerkiksi terveeseen henkilöön jolla ei ole elämässä sen tason ongelmia kuin minulla ja olla inspiraatio muille. Palaisin loppuun. Minun on elettävä ja maadoituttava oman itseni äärelle. Mietittävä mitä täytyy tehdä, että elämäni lähtisi onnellisempaan suuntaan. Eilen sain dopamiinipiikin, tänään olen alamäessä. Dopamiinipiikit voivat olla väsyttäviä, sillä innostuminen vie myös voimia. 

On erittäin tärkeää valita seuransa hyvin, sillä minä ainakin imen muiden energiaa kuin pesusieni. Ajatella, että tässä vieressä olisi jatkuvasti minusta valittava, negatiivinen muiden mollaaja. Minä olisin samanlainen, sillä voin ottaa tuon itselleni kannettavaksi. On tärkeää valita seura jossa voi hyvin ja on tärkeää vaihtaa seuraa jos voi huonosti. 

Tunnistan, että on ihmisiä joille en koskaan näytä itsestäni kaikkea. Vaikka he luulevat. He tutustuvat minuun sen perusteellä mitä he tottuvat. Kun meillä tulee riita, he luottavat siihen versioon jonka he ovat nähneet. Mitä haluan tällä kertoa. Ihmiset eivät koskaan jaa itsestään kaikkea. He eivät uskalla. Riidat syntyvät vääristä olettamuksista ja kyvyttömyydestä kuulla ja nähdä toista. 

Minun selviytymistapani on pienestä asti ollut taistele, pakene ja jäädy. Kun joku uhkaa minua, nämä aktivoituvat. Nämä uhkaajat voivat itse olla kivoja ja kilttejä kaikille, eikä edes ymmärrä tekevänsä väärin. He voivat olla oman elämänsä uhreja, niinkuin moni on. 

Tässä isoja lauseita mukaan poimittavaksi: 

"Minä saan valita itseni ilman selitystä"

"Ei omia valintojaan tarvitse muille selitellä"

"Minä valitsen itseni, vaikka kukaan ei taputa" 

"Minun ei tarvitse tehdä merkityksellistä työtä ollakseni merkityksellinen"

"Näkyminen itselleni on isoin asia minkä voin itselleni antaa"

Vielä on vuotta jäljellä ja moottoriturpa ehti vielä kirjoittaa paljon. Tai sitten hän lamaantuu loppua kohden, eikä vain pysty. 

Maiju

Älä hylkää itseäsi

 Saan usein hetkittäisiä oivalluksia elämästäni, jotka voivat olla todella nopeita välähdyksiä ja jännitän unohdanko ne ennenkuin saan kirjoitettua niitä ylös. 

Tämä syksy on tuonut tietoisuuteeni itsestäni erilaisia asioita, niin tuntemuksia kuin minuun liittyviä piirteitä. On vaikeaa kohdata tunteita, joita ei ole nähnyt itsessään. Niissä ei ole silloin tietoisuutta. 

Elämä kuitenkin järjestää oikeat ajankohdat asioille tulla esiin. 

Turvattomuus on ollut isoin teemani elämässä. En vain ole tiennyt sitä. Oli jopa hassua, kun tajusin miten talouden menettäminen oli isompi tunne minulle kuin sairastuminen. Se toi kuitenkin paljon ydinuskomuksia alitajunnastani esiin. Olin hämmentynyt, että näynkö minä vasta silloin kun olen sairastunut ja todella. Kyllä näyn. Tietylle osalle ihmisistä. Yrittäjyys on opettanut köyhyydestä, sekä siitä miten heikot olot voi olla pienyrittäjällä vailla tukiverkkoa ja miten valtava vastuu silti on. Tavallaan minulla on ollut tukiverkko, olemme mieheni kanssa onnistuneet hoitamaan asioitamme säästeliäästi, sekä teemme itse niin paljon, että se korvaa jo paljon. 

Kun katsoo somea, esimerkiksi tiktokkia ja sieltä lukee erilaisia menestymistarinoita. Siellä voi saada paljon voimaa ja tukea omaan polkuun. Mutta samalla sieltä saattaa saada tunteen, ettei itse riitä. Ihmiset hokevat kuinka onni on jokaisen omissa käsissä, mutta se ei ole näin. Kaikki eivät saa elämälleen samanlaista alkua. Esimerkkinä kerron erään inspiroivan tarinan tytöstä, joka yläasteen jälkeen perustaa yrityksen ja saa sen alkuun vahvasti. Hän saavuttaa elämässään erilaisia asioita ja suorittaa kursseja. Käy monissa eri maissa ja tutustuu hyvään ruokaan ja terveelliseen elämään. Hänen menestys on taattu. Toinen käy samankaltaisen polun, mutta hänen menestys ei ole taattu. Miksi? 

Koska heidän lähtökohdat ovat elämälle eri. Toisen vanhemmilla on rahaa, he ostavat lapselle erilaisia asioita. Vaikka lasta kiusataan koulussa ja hän kokee vihdoin löytävänsä elämään suunnan, se on silti eri arvoinen polku kuin toisen tytön. Jolta puuttuu täysin perheen tuki. Tai vaikka olisi tuki, perheellä ei ole rahaa. He lähtevät menestymisen tielle täysin erilaisista lähtökohdista ja menestynyt on paljon myyvämpi energia. Se kannustaa ihmisiä iloon ja onnellisuuteen. Mutta se jolla ei ole tukea, hän helposti uhriutuu, sillä hänen pohja on heikompi ja vaikeampi. Työllistymisen mahdollisuudet ovat haastavempia. Toisen kaikki ovet aukeaa, mutta toisen ovet ovat kiinni. Ja se voi toki olla kiinni omista uskomuksista. Tämä köyhempi saattaa uskoa siihen ettei hänelle ole mitään. Kun taas toinen uskoo, että häntä kannatellaan. Tarina on osittain minua, mutta ei kuitenkaan. Minä vain tiedostan sen, että kun ponnistaa perheestä jossa on täysin näkymätön, on menestymisen mahdollisuudet vaikeampia. Voi olla näkymätön kaikkialla, eikä sitä edes itse ymmärrä. Olen nähnyt sen monesti. 

Olen kokenut joskus, että joustava ja kiltti ihminen toisinaan pääsee vähemmällä elämässä, mutta ei se niin taida olla. Joustava ja kiltti vaan työntää omat tarpeensa syrjään, eikä edes itse sitä tajua. En edes tiedä mihin kaikkialle kiltteyden lonkerot kohdallani ulottuu. Mutta sen tiedän, että tästä eteenpäin teen tietoisempia valintoja. En voi tietää jokaikisen ihmisen omia tarpeita tai haluja, enkä voi ottaa kaikkien tunteista vastuuta. 

Hämmennyin kuitenkin itsestäni, kun työnsin tänä syksynä ihan kevyesti 2 ihmistä pois elämästäni. Kevyesti kuulostaa hölmöltä, sillä en tee kevyesti tuollaisia päätöksiä. Tänä syksynä kuitenkin henkiset olosuhteeni ovat olleet todella rajut, ikäänkuin tunteideni merenpohja. Yksi henkilö joka ei ole edes ystäväni, eikä edes läheinen - hänen työntäminen pois oli kuitenkin työlästä ja on oikeastaan edelleen. Hän edusti minulle turvallista aikuista. En tiedä mitä tarkoittaa täysin turvallinen aikuinen tai ihminen. En tiedä olenko sellaista eläissäni kohdannut. Olen aina tiennyt kuitenkin ihmisistä sen, että kun he jotain antavat - he myös ottavat sen pois. Jos he vaikka suuttuvat. Se on yksi alitajuntani uskomuksistani. Siksi en oikein luota ihmisiin, mutta luotan elämään. 

Hän oli turvallinen, kunnes kohtasin jotain todella vaikeaa. Eli muutuin todella heikoksi. Sen jälkeen kohtaaminen hänen kanssaan oli minua satuttavaa. Pahinta on se, ettei hän itse tiedosta sitä. Olen oppinut itsestäni sellaista, että silloin kun olen omassa ääritilassa, eli todella voimaton ja alan sekoilemaan - silloin saan tuomitsemista, vähättelyä tai raivoa muilta. Eli minut jätetään näkemättä. Taas. 

Olen pohtinut pääni puhki, pitääkö minun selvittää asia ja ottaa vastuu minun suuttumuksesta, mutta hänen asemansa huomioon ottaen, ei tarvitse. Minulle on sanonut yksi jos toinen, että ei tarvitse. En vain itse sitä ymmärrä. Olen nähnyt erilaisia versioita mielessäni, miten kerron tästä ja saan sen jälkeen joko hyökkäyksen tai tylyn "selvä sitten" viestin. Enkä jaksa kumpaakaan. Joten estän vain hänet. Se on nyt minun tapani suojautua.  

Olen uupunut elämäni tapahtumaketjuista eli silloin minun ei tarvitse ottaa tuota vastuuta. Sain kuitenkin melkoisen ison oivalluksen tästä. Minun on oltava itseni puolella. Olen saanut melkoisen monta kertaa elämässäni kokemuksia, joissa olen altavastaajana. Kun sanon omasta päätöksestäni tehdä jotain, minun päätöstäni vastustetaan niin kovasti, että siihen käytetään manipuloivia keinoja. Nyt ei tarvi, olen saanut alitajuntaani ohjauksen, että tuo ihminen tulee varmasti tekemään samoin, sillä hän edustaa jollain tavoin näitä edellisiä hahmoja. Nyt kuitenkin olen jo sen verran vahva, että voin jo kannatella itse itseäni. 

"Saanko minä olla heikko ilman, että kukaan tarvitsee siitä mitään?" Jos vastaus on kyllä - olet turvan äärellä. Jos ei - olet roolissa. 

"Luottamus on uskoa siihen, että meissä on kyky olla hylkäämättä itseämme."

Kun joku vastustaa sinun päätöstäsi oman elämäsi suhteen, ole tietoinen että sinä teet päätökset itse omasta elämästäsi. Koska kyse on sinun elämästäsi. Kaikki tuollaiset epämääräiset alitajunnan vastustukset voivat olla vanhaa energiaa. Kun kasvaa miellyttäjänä ja vaikka olisi kuinka vahva muiden mielestä ja muut ihmettelisivät sinun asioitasi, on tärkeää tiedostaa itsestäsi ja omasta päätäntävallastasi omaan elämääsi. Moni outo ja kummallinen asia voi ollakin alitajunnan vastustelua, eli menneisyyden uudelleen kokemista. 

Ole itsesi puolella, älä hylkää itseäsi ja arvojasi. Ja jos olet valmis hylkäämään, niin vakuuta itsellesi että menet kohti sinua. Sinun parastasi, vaikka aika ei olisi juuri nyt sopiva. 

Maiju

Paljon vai vähän

 

Olen kirjoittanut nyt tämä teksti mukaan lukien 350 tekstiä toukokuusta 2021. Se on mielestäni paljon. Vaikka mieleni vähättelee sitä. Eli se sisäinen sensori, joka mielessä haluaa meitä kirjoittajia latistaa. 

Kirjoittaminen on itselleni ihanaa. Se on terapeuttista ja rentouttavaa. Kuitenkaan se ei ole ihan helppoa ollut koskaan. Ja aina se ei ole rentouttavaa ja ihanaa. Joskus se on helvetillistä puurtamista. Omien mörköjen esiintuomista alitajunnan synkistä lokeroista. 

Vaikka tekstiä syntyisi valtavat määrät, on se silti vaatinut paljon karsimista. Tämän vuoden kirjoitukset ovat määrässä yhtä paljon kuin vuoden 2022 kirjoitukset. Vaikka hoen itselleni, ei se määrä vaan laatu, niin sisälläni asuu se outo konekiväärikirjoittaja joka kirjoittaa ihan koko ajan. Jos mietin vuotta 2022, se oli ehkä silti raskaampi kuin tämä vuosi. Ja vain siksi, että olen henkisesti vahvempi kuin silloin. Olen ylpeä itsestäni etten luovuttanut tämän blogin suhteen silloin kun teki mieli luovuttaa. Eli jaksoin minun itseni takia. Luulin, että pitää olla lukijakunta, niinkuin normaalisti kirjoittajilla on. Mutta minulla ei ollut. Kirjoitin silti. Saavutin siis itselleni vahvuutta mennä läpi siitä hiljaisuudesta. Katsoin vuosia taaksepäin ja olen siitä eteenpäin kun aloitin - kirjoittanut vähintään yhden tekstin per kuukausi. Vähän kuin streak. Hah. Mutta tätä blogia ennen kirjoitin vuosia piilossa. Siksi tämä julkinen kirjoittaminen on voitto minulle. 

En ole viime aikoina oikolukenut omia kirjoituksiani. Ai miksi? Koska, en ole nähnyt syytä. Tämä syksy on ollut melkoisen voimakas itselleni. Tämän syksyn tehtävä on ollut tuoda alitajunnastani pintaan minua hidastavia tai minua kuluttavia ajatuksia. Se on hionut arvojani ja se on hionut rajojani. 

Huomaan kirjoituksieni olevan aika ajoin sekavia, ettei niitä oikein täysin taida ymmärtää, mutta en vain jaksa niitä lähteä oikomaan. Vaikka tiedän, että pitäisi. Tänä syksynä energia on mennyt oman elämänhallinnan ylläpitoon, ei niinkään oman itseni ja kulissieni ylläpitoon. 

Miksi? Koska en näe siinäkään juuri mitään hyötyä. Mieleni on luovutusmoodissa.. Hetken. 

Minulla oli sellainen aikakausi, kun tsemppasin. Kirjoitin ja hioin tekstejäni ja luin niitä ääneen, mutta edessäni oli pitkä hiljaisuus. En ole antanut läheisilleni luettavaksi blogiani, sillä opin itseäni kohtaan olevan vähättelyn aikanaan, siksi en halua siitä kuulla. Voin reagoida jo ihan pienestä. Siskoni on heistä nyt ainoa lukija. Minun piti kehua sisäistä lastani etten pitäisi itseäni niin surkeana, sillä se oli lähtökohtani. Josta olen kasvanut. Aika ihanaa. Voi että, mitä vähättelijöitä olen matkallani kohdannut. Hah. 

Eli syy, miksi en koskaan jakanut näitä, oli etten kokenut turvaa. Minua ei nähty aikanaan, miksi he näkisivät minua nytkään. Mutta. He ovat alkaneet nähdä nyt. Olen siis menossa eteenpäin. Se on iso askel elämässä. Oikeastaan, olen sallinut itselleni luvan näkyä. Tänä syksynä olen tehnyt työtä oman näkymisen kanssa. Tehnyt sisäistä työtä ja sisäistä siivoamista. Se ei tarkoita että minut näkee joku tietty ihmisryhmä, vaan että minut näkee se oikea ihmisryhmä. Ne jotka ovat tärkeitä.  

Tänä syksynä olen käsitellyt turvaa. Olen myös saanut itsestäni esiin erilaisia turvattomuuteen liittyviä teemoja. Kuinka en ole oikein koskaan oppinut luottamaan, että ihmiset haluaisivat minulle hyvää. Vaan opin palvelevani jotain heidän tarkoitusta. Kun en hyväksy sitä mitä he minusta haluavat, he aloittavat minun ojentamisen ja minä loukaannun. Voimakkaasti. Yleensä ympäristö tuomitsi minut loukkaantumisesta, mutta nyt. Yleisö on vaihtunut. Olin vastarannan kiiski ja siksi jäin myös yksin. 

Olen oppinut kyllä kasvattamaan turvaa itsessäni, joskaan en ihan vahvasti vielä. Sillä elämä on heiluva. Mutta luottamus omaan itseeni on se juttu. Ei se, että luotan johonkin ulkopuoliseen tahoon. Minun on luotettava omaan itseeni ja omaan vaistooni. Oltava itseni puolella. Se on melkoisen iso oivallus se. Varsinkin maailmassa joka on täynnä mielipiteitä. 

Mutta nyt olen oppimassa itsestäni jotain isoa. Tuo överiherkkyys jota kannan mukanani, se on este minun etenemiselleni.  Sillä luulen toisinaan, että muiden energioilla on jotain väliä. Tai tämä on vanhaa tunnetta. Tunnen hyvin vahvasti aika ajoin muiden tunteet ja jos ne ovat kovat ja jyrkät, voin helposti luulla että siihen energiaan täytyy sopeutua. Mutta kehoni ei enää siedä sellaista. Siksi negatiiviset auktoriteetit ovat haitallisia itselleni. 

Elaine Aaron toi tämän termin meidän tietoisuuteen. Eli erityisherkkyyden. Kun erityisherkästä sanottiin, että he kuormittuvat helposti, ja suurperhettä ei suositella - minulla oli silloin jo suurperhe. Minulla on myös adhd - taipumuksia ja elän siitä, että teen paljon. Kun koen ylikuormaa, eli hermostoni on liian villi - en palaudu, silloin muiden mielestä täysin mitättömältä tuntuvat jutut voivat alkaa ahdistaa. Ja silloin en kestä niin sanottuja viattomia huomautuksia. 

Istuin tyttäreni kanssa koululääkärillä ja havainnoin niin häntä kuin itseänikin, kun keskustelimme adhd diagnoosista. Jossain vaiheessa kuulin lääkärin sanovan "äitikin voisi hyötyä näistä testeistä". On hyvin erikoista, että joku tunnistaa sen minussa ilman että se tuomitaan minulle. Ihmiset joilta empatiakyky puuttuu - helpostikin leimaavat. Mutta miten se minulla ilmeni siinä istuessa. Se mikä yleensä aiheuttaa heilumista ja ylivilkkautta, minulla se tapahtuu sisälläni. Niskoihin tulee paine, kylkeen alkaa pistää, jalat alkaa puutua. Tekee mieli liikkua, mutta olen oppinut että rauhallisuus on se juttu. Eli hyväkäytöksiset osaavat istua paikoillaan ja kuunnella. En osannut sitä koskaan. Mutta pakotin itseni, se toi erilaista painetta. Kun käynti oli hoidettu ja lähdimme pois, unohdan koko käynnin. Olen alkanut jännitämään näitä käyntejä, sillä muistini ei kanna enää. Siksi kirjoitan ja siksi kuvaan, jotta ne toimivat muistini tukena. Onneksi hän kirjasi kaiken ylös. 

Opin kuitenkin tunteiden tukahduttamisen mestariksi, sekä maskaamisen mestariksi, enkä oikeastaan edes itse tätä millään tavalla ole tajunnut. 

Olen opetellut riitelemään. Se on ollut vaikeaa ja pelottavaakin jopa, mutta samalla olen opetellut siitä pois. Riidoista ei ole mitään hyötyä, mutta joskus se kasvattaa auktoriteettia. Sillä ihmispeli on toisinaan outo kenttä. 

Elämääni on noin 10 vuoden aikana tullut auktoriteetteja joiden kautta olen opetellut erilaisia sosiaalisia vallankäytön ja manipuloinnin tapoja. Kun puuttuu rehellisyys ja tasavertaisuus, silloin astuu kuvioihin erilaiset haitalliset käytösmallit. Ja vaikka kuinka hokisimme inhimillisyyttä ja ihmiset nyt vain ovat sellaisia, niissä silti on erilaisia vallankäytön teemoja. Tiedän itsekin äitinä, että on ihan äärettömän vaikeaa saada lapsiaan toimimaan kuin kuuluu. Silloin turvautuu erilaisiin vallankäytön keinoihin. 

Ihmiset elämässäni ovat opettaneet minulle että en saisi toistaa itseäni, mutta se on minun persoonan piirre. Markkinointi taas opettaa toistojen tärkeyttä. Yritän tehdä eroa markkinointiin, en jaksa enää pohtia aihetta. Myyntiä ja markkinointia, joita esimerkiksi some on täynnä. Jota koko 10 vuotta työelämääni on ollut täynnä. Ja koen silti, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Mutta miksi koen näin. Minulle sanoi eräs hyvin julma nainen pari vuotta sitten, kun opettelin erilaisia tekniikoita markkinoinnissa "Kaikenlaisia kouluja se Maiju yrittää käydä, eikä se mitään saa aikaiseksi". Lopetin meidän yhteistyön ja kun katson hänen meininkiä, meno on villimpää kuin minun aikana. Jostain syystä minussa asuu kusipäämagneetti, jonka puhdistan nyt itsestäni pois. Ehkä se on se kiltteys. 

Tällä hetkellä turvattomuutta aiheuttaa ihmiset jotka eivät kuule minua. Olen tekemässä voimakasta eroa erilaisiin piirteisiin, joita itsessäni on. Siksi joudun rajata myös ihmisiä, jotka eivät kulje kanssani linjassa. Aiemmin elämässäni rajasin heitä niin, etteivät he ehkä tienneet asiasta. Nyt estän puhelimesta. 

Samalla, kun teen itsestäni näitä oivalluksia - voin aiheuttaa väsyneisyyttä teille lukijoille. 

Aika hyvä astrologinen kuvaus minulle:

Kun laskeva puolikuu koristaa Skorpionin ensimmäisen dekaanin varjoisia syvyyksiä, sinut kutsutaan introspektiiviselle matkalle tunteidesi labyrintin läpi. Tämä vaihe kehottaa sinua kohtaamaan psyykkeesi piilotetut nurkat, joissa pelot ja halut kietoutuvat yhteen kuin tummat lonkerot. Tässä piilee muutoksen voima; hyväksy epämukavuus ja anna sen johdattaa sinut syvällisiin oivalluksiin. Kuu kuiskaa sinulle rohkaisten vapauttamaan sen, mikä ei enää palvele henkeäsi – olipa kyse myrkyllisistä ihmissuhteista, täyttymättömistä tavoitteista tai epävarmuudesta. Tässä hiljaisessa antautumisessa kaiverrat tilaa uudestisyntymiselle ja kylvät selkeyden siemenet, jotka kukkivat tulevien syklien valossa.

En tiedä mikä on introspektiivi. hah taas hienoja lisäsanoja pakkiini. 

Yllä oleva tulkinta on kuitenkin enempi minua kuin tällainen: 

"Nyt olet niin täynnä itseäsi, että vakavatkin vaaran merkit saattavat jäädä sinulta huomaamatta. Vaikka tunnet voivasi valloittaa maailman, olet vaarassa rynnätä keskelle tuhoisinta miinakenttää elämässäsi. Sinulla on suuret luulot kyvyistäsi, mutta arvostelukykysi on ottanut tämän päivän lomaa ja palailee vasta ylihuomenna hommiin, joten älä suotta intoudu luomaan menestyksen dynastiaa yhdessä päivässä. " Mitähän vittua.. Oh fuck, miinakenttä odottaa. Ja tämä tulkitsija lähtee lätkimään. 

Alla oleva tulkinta on omalle hermostolleni jopa haitallinen ja oikeastaan aika lietsovan kauhistuva. En halua enää elämääni tämän tyyppistä energiaa kuin alla oleva teksti. Jos sellaista tulee, painan delete. Off away ja soronoo. Vaikka se tekisi minusta yliherkän ja pelkäävän. Tuollainen lietsova kauhistelu tappaa meidän innon elämästä. Fuck you! 

Maiju

Erityisherkkä ei välttämättä luota ihmisiin

 Sain eilen muistutuksen erityisherkkyydestä ja siitä, miten vaikeaa on luottaa elämään, kun aistii niin paljon asioita. Normaaleilla aisteilla elävä ei lue niitä elämän pieniä nyansseja, mitä herkkä aistii. Esimerkisi herkkä tuntee kehossaan myös väärän kosketuksen, eli turvattomuuden. Jos käy vaikka hierojalla, niin keho aistii voiko luottaa ja ottaa hoitoa vastaan vai ei. Olen vuodesta 2013 asti hyödyntänyt omaa herkkyyttäni ihmisten hoitamisessa, mutta olen tieni päässä. Ei löydy enää annettavaa. Työelämä voi olla yhtä draamaa ja kun olisi hyvä olla itse siitä irti, että jaksaa hoitaa muita - se on vaikeaa. On vaikeaa luottaa siihen, että elämässä asiat menisi hyvin. 

Olen menossa kohti turtaista olemusta. En jaksa enää välittää. Välitän niin paljon, että kuormani ei enää kestä. Annan itselleni luvan ikäänkuin kaiken romahtaa minkä kuuluu. Se tuntuu todella vaikealta, sillä haluan tehdä kaiken hyvin ja kunnolla, joskus turhan täydellisesti. Kun olen tehnyt päätökseni lopettaa ihmisten hoitamisen, kehollisesti - olen saanut jos jonkinlaista testiä. Olen katsellut tätä ikäänkuin näytelmänä. Rajojani on ylitelty, olen saanut myös positiivisia rajojen ylityksiä ja ihan kuin kaikki joista olen taistellut - tuotaisi eteeni näkyväksi. Niin, että ihmiset unohtelee asioita jotka osuu minun selviteltäviksi, taistelen omasta pienestä palkastani jotta oikeuksiani ei poljeta ja minun on oltava mahdollisimman terävä. Saan arvoani vähättelevän mieshenkilön, itseäni kolme päätä pidemmän asiakkaan, johon joudun käyttää kaikki voimani. Saan rikkaan ihmisen asiakkaaksi, joka käyttää aikaani hyväksi ja on vielä vaatimassa alennusta. 

 Miten harva tietää minkälaisia taisteluja esimerkiksi pienyrittäjä voi käydä työnsä puolesta. Ja kun lähden näitä pohtimaan ja laittamaan vaikka vastaan. Joudun mahdollisesti ottaa seuraukset myöhemmin vastaan. Se on vallankäytön dynamiikkaa joka uuvuttaa. Ihmiset eivät tunnista omia arvovalintojaan. En jaksa enää. 

Kun joutuu jatkuvasti olla valppaana ja miettiä suhdedynamiikkoja, on jatkuvassa hälytystilassa. Ja on oltava miellytttävä ihan koko ajan. Se on uuvuttavaa. On uuvuttavaa jatkuvasti kasvattaa ympäristöään. 

Samaan aikaan perheen talousasiat painaa. Niin paljon, että pienikin rahan pyyntö voi saada valtavat mittasuhteet aikaan, sillä kuorma on niin kova. Kun kantaa pelkoa harteillaan pärjäämisestä ja samalla työntää elämässä pois ihmisiä jotka turhaan kuormittavat, lisäksi joutuu kohdata pelon, jota jokainen äiti pelkää - se on vähän liikaa. En edes jaksa surra. Olen väsynyt olemaan näkymätön ja miellyttävä. En kuitenkaan osaa muuta, joten sen on aika muuttua. Samaan aikaan mietin, koska saan suru-uutisen. Koska sellainen on tulossa, mitään ei ole tehtävissä.

Luin äsken todella hyvän ja ajankohtaisen sähköpostin, jossa käsiteltiin aihetta. Älä yritä viedä toisen kipua pois. On ihan helvetin vaikeeta olla äiti masentuneelle tyttärelle ja samalla yrittää itse rämpiä elämän mutalätäkössä. Eilen mietin ensimmäistä kertaa selviämmekö perheenä näistä haasteistamme. Olen kyllä joskus sellainen sarvikuono, että selkääni mahtuu melkoisesti roinaa kannettavaksi. Onko ihme että se ratkeaa aika ajoin. En luota elämään. Vaikka haluaisin. Alan rakentaa turvaa itselleni pienin askelin, mutta en tiedä mikä paikka räjähtää tällä matkallani. Elämäni jokainen osa-alue on kriisissä. Se on haastavaa. Normaalisti elämässä on näitä asioita esimerkiksi: Perhe, koti, ystävät, työ, harrastukset ja vapaa-aika. Minun perhe ja suku on kriisissä, työni on vaakalaudalla, en jaksa harrastaa juuri siksi koska ei ole voimia ja vapaa-aikana käytän aikani tunteiden käsittelyyn. Ihmiset kuormittavat minua myös. Vain ystävät ovat tällä hetkellä voimia antava juttu. Mutta vasta nyt kun karsin yhden feikin pois. Hän halusi minut parantaa, tyrkytti ohjeitaan jotka oikeastaan sai minut äärimmäisen vihaiseksi. Sillä otan apua vastaan vain samassa tilanteessa olevalta tai joltain jolla on kokemusta minun tavastani elää. Ja vain jos pyydän. Ja ehkä meidän on luovuttava meidän kodistakin. 

Tavallaan te lukijat olette päässeet enempi minun lähelleni kuin moni läheiseni, sillä ymmärrän etten kerro ihan kaikkea kaikille. Yritän luottaa elämään, siksi kirjoitan tänne. Minuun taas liian moni on luottanut elämäni aikana. Eli luottaa siinä mielessä että saa käyttäytyä miten haluaa, saa sanoa mitä sylki suuhun tuo. Alemmista tunteistaan käsin kun toista ojentaa tai parantaa, se on aina satuttavaa ja siksi on vaikeaa luottaa ihmisiin. 

On todella tärkeää myös ymmärtää, että jos ihminen on sairastunut joko vakavasti tai masentunut tai mitä onkaan. Siitä ei parane kuukaudessa tai vuodessakaan. Se matka mitä sairastunut joutuu käydä on pitkä. Ja parantua voi vain itse. On väärin tyrkyttää ohjeita joista ei tiedä ja on väärin tuoda viisauksiaan ja vertaa muihin, kun joku toinenkin pystyi niin sinäkin pystyt. Sillä asia ei mene niin. Vaikka joku muu on parantunut, ja sen tuo kuin vinkkinä - voi vahingoittaa syvemmin. On myös väärin tyrkyttää terveellisempiä vaihtoehtoja, kun kamppaillaan elämästä. Mutta eri asia on jos lapsi haluaa vanhempansa parantuvan. Se on jo hätää, mitä lapsen ei kuuluisi käydä. Ihminen on vastuussa vain itsestään ja lapsistaan.

Kuuntele, ole läsnä ja hoida omaa mieltä että jaksat, jos joudut olla seurassa jossa toinen on sairastunut. On iso asia olla läsnä, mutta muista ettet voi kantaa ketään vaan sinun tulee hoitaa itseäsi, et kantaa toisen taakkaa. Taakat kuuluvat heille joilla ne on. Jos mielesi ei kestä, sinun kannattaa vaihtaa suuntaa. Pahoittelut, jos olet herkkä ja otat sanani kirjaimellisesti. Luotan siihen, että osaat poimia rivien välistä. 

Mutta arvatkaa mitä elämä toi äsken eteeni. Ketun. Kettu, joka oli terve ja vahvan näköinen yksilö käveli ikkunani ohi. Kettu, josta olen yrittänyt saada valokuvaa vuosia - jolkotteli edestäni. Eikä ollut sitä kameraa. Ei tietenkään, mutta löysinpä taas iloa erikoisesta asiasta. 

Maiju

Sisäisen voiman hiljainen nousu

 

Haluan jakaa erään oivallukseni, jonka olen saanut jo aikoja sitten. Elämä tulee aina näyttämään totuuden. Se tulee aina olemaan täynnä rakkautta, vaikka toisinaan tuntuu että rakkaus loistaa poissaolollaan. Rakkaus näkyy arjen pienissä asioissa. Mutta. On tärkeää myös tiedostaa, ettei elämä ole vain glooriaa ja kunniaa. Elämään kuuluu kasvua ja voimistumista, viisastumista. Kuitenkin jokaikinen käy tien omalla tavallaan läpi. On tärkeää löytää omia valomajakoita silloin kun itsellä on pimeää ja on tärkeää myös olla kiitollinen heistä jotka polkua on valaissut. On tärkeää osoittaa sanoittaen kiitokset ihmisille, jotka auttavat tai tukevat tai ovat muuten vain olleet osana omaa polkua valaisten tätä matkaa. 

Aikanaan kävin rosen terapiassa ja opin siellä kehon viisaudesta. Keho kätkee paljon asioita sisälleen ja varsinkin jos on herkkä, sieltä pulpahtelee mitä tunnetta milloinkin pintaan. Uskalla kohdata itsesi ja oma arvokkuutesi. Uskalla kohdata sinun vahvuudet ja näe missä asioissa loistat. 

Vertailu voi olla paikallaan hetken, mutta ei suinkaan kannata jäädä siihen jumiin vaan koittaa löytää ydin vertailun takana. Ja mennä eteenpäin. Aito kohtaaminen elämän kanssa vapauttaa paljon energiaa. On myös tärkeää tiedostaa, että olemme yksilöitä. Vaikka me käymme samankaltaisia asioita läpi elämässä, me emme ole sama ihminen. 

Tämä on irtipäästämisen loppuvuosi. 

Mitä voisit jättää tähän vuoteen? 

Olen valmis ottamaan seuraavan askeleeni elämässä. Olen liian kauan junnannut. Vaikka omassa elämässäni on tapahtunut paljon viime aikoina. Suru on tunne, joka vielä hioo minua, mutta olen valmis jättämään pelon energiat taakseni. Elämä kyllä auttaa ja valmistaa minua uuteen. 

Itsearvostus - rajaan elämästäni asioita, jotka tekevät minulle haittaa. Rauhallinen jämäkkyys toimii suojanani. Opin seisomaan puolellani. 

Itsesuojelu - terve etäisyys ihmiseen, joka ottaa enemmän kuin antaa. Alkoholistin rajaaminen pois, jonka ainoa energian antaminen on negatiivinen. Rajaaminen tuo turvaa. Kun on kyse päihdekäyttäjästä, ei voi kokea turvaa, sieltä tulee vihaa, itkua, anteeksipyytelyä, häiriköintiä, väittämistä että häntä huijataan ja mitä kaikkea. En tarvitse sitä enää. Kasvoin siinä maailmassa jossa päihdekäyttäjät mollasivat kaltaisiani, joksi olen kasvamassa. En ole itse alkoholisti, enkä joudu puhdistaa itsestäni alkoholismin juuria pois. Olen tehnyt paljon työtä, ettei lapseni ajautuisi päihdemaailmaan. 

Nyt olen toisella puolella. Rakkautta heille, mutta myös rajoja. Irrottaudun siitä energiasta. Irrottaudun myös energiasta, joka vähättelee minua. Polkee minua tai yrittää hyötyä minusta. Olen valmis päästämään näistä energioista irti. Minun ei tarvitse enää työntää itseäni pieneksi isojen edessä. Olen valmis olemaan tasavertainen kaikkialla mihin kuljen. 

Tämä on se mitä tapahtuu:

En enää reagoi - vaan valitsen

En enää selittele - vaan rajaan

En enää kanna - vaan lasken alas.. taakat.

Odotan selkeyttä, rauhaa, päätösten keveyttä ja sen ymmärtämistä mitä ansaitsen. Toivon sitä myös sinulle. 

Maiju

Sielun koulu

 

Tämän syksyn tunteiden läpikäynti on tehnyt hyvää. Vaikka on pelottavaa joskus katsoa silmiin omia heikkouksia ja omia kipujaan, on todella ihanaa kun tilaa puhdistuu uudelle ajattelulle. 

Arvoni ovat olleet kovassa kulutuksessa. On tehnyt höpöttiä kohdata itsensä, vaikka oikeasti kehoni on ollut ihan puristuksissa. En suosittele, mutta eipä tuollaista voi jättää väliinkään. 

Olen uuden edessä. En vielä ole luopunut vanhasta, mutta olen jo mielen tasolla aloittanut vanhasta irtautumisen. Eilen luin pitkästä aikaa valotyöntekijöiden työstä. Sana joka on unohtunut. Vanha roolini olla täällä on putoamassa pois ja sille on annettava lupa lähteä. En tiedä kuinka hyvin pystyn tällaiseen, mutta omassa työssäni en voi sitä lopettaa, se on liian vaikeaa. Siksi on tehtävä muutoksia työhön, jossa en enää palvele. 

• En kanna enää muiden tunteita
• Ylivastuu
• Hoivaa muita oman voiman kustannuksella
• Selitä itseäsi niille, jotka eivät näe minua
• On unohdettava vanha velvollisuusrooli

Tätä kohti:

Keskustele vain niiden kanssa, jotka:

• Näkevät minut
• Ymmärtävät herkkyyteni
• Eivät kilpaile
• Eivät ime energiaani

Sain eilen korvanappiini ihan yhtäkkiä sanan hyvesignalointi. En tiedä mistä se tupsahti, mutta se on yksi tärkeä tutustumisen aihe seuraavaksi. Luin siitä jo hiukan. On tärkeää tutustua omiin piirteisiin ja puhdistaa itsestään näitä juttuja pois. 

Mikä on valotyöntekijä?

Se on sielun alkuperäinen rooli, ihmisillä jotka:

• Tuntevat muiden tunteet
• Reagoivat kollektiivin energioihin, kokemalla syvää empatiaa
• Haistavat tai aistivat jotain mikä ei näy
• Näkevät totuuden rivien välistä, näkee enemmän kuin muut - se voi tuoda yksinäisyyden tunteen
• Alkavat herätä yöllä katsoen kelloa esimerkiksi 2:22 tai 3:33 yms. 
• Saavat merkityksellisiä unia
• Kokevat elämäntehtäväkseen auttaa, mutta eivät enää uupua
• Läsnäolo rauhoittaa muita
• Kantaa paljon taakkoja ja tunteita, ennen kuin tajuaa ettei ne kuulu itselle
• Tarve auttaa, mutta on tärkeää ymmärtää ettei uhraa itseään
• Unimaailma voi puhua symboleillaan

Valotyöntekijän rooli aktivoituu kun sielu on valmis. Se ei ole rooli jonka ihminen valitsee, vaan se on sinussa, jos on. Esimerkiksi selvännäkijyyden voi aktivoida, mutta meedio on meedio syntyessään. Valotyöntekijöiden kenttä on villi paikka, henkinen ego kolisee välillä ja kovaa. Hyvä oppi on erottelukyky. Oma intuitio. 

Se kuitenkin aloittaa oman puhdistautumisprosessinsa aktivoituessaan. Se uupuu maailmaan, tähän fyysiseen, jossa on kovat keinot ja raaka bisnes. Kuitenkin työ voi olla aika rankka ja siinä voi käydä monestikin niin, että oma ego ikäänkuin aktivoituu monia kertoja, itse edes tiedostamatta. Puhdistautuminen kuitenkin hioo sielua valmiimmaksi kohtaamaan maailman. Se löytää sellaisia polkuja joita ei olisi ymmärtänyt löytävän. Joskus se väsyy. Kun ihminen "herää" -  se innostuu ja haluaa huutaa maailmalle: Minä tiedän nyt kaiken. 

Mutta se on vasta alku. Vaikka joku tietäisikin tiedon kanssa kaiken, hän joutuu silti möyriä mudat ja mullat. Koska silloin persoonasta hioutuu piirteitä jotka ovat juurikin egoa. Useimmiten se joka alkaa näitä käymään, lähipiiri vastustaa tai itse alkaa nähdä lähipiirin uusin silmin. Se on vaikea polku. Mutta jos se on sinun tehtäväsi kasvaa omaan täyteen mittaasi, se on kaiken arvoista. Aito rakkaus hyväksyy. Monista tilanteista löytyy vaan erilaisia rooleja ja manipulointikaavoja edestä. Rakkaus on pikkuinen energia siellä alla. 

Kun herkkyys lisääntyy, paha olo voimistuu. Sillä henki alkaa tuntea voimakkaammin asioita. Ja se sattuu. Varsinkin jos ympäröivä maailma on matalavärähteinen, riitainen yms. Siitä alkaa kasvu kohti omaa voimaa. Silloin alkaa karsia haitallisia käytösmalleja pois. Ja kyllä, minulla meni ensin masennukseen koko polku. Se ei ole mikään helppo tie. Se on sielun koulun tie. Kun tämän koulun aloittaa, se on ikäänkuin sinun, sielusi ja korkeamman itsesi välinen asia. Korkeampi itse on sinun sielusi esimies. Sielu on taas henkesi takana ja persoona on siinä mielen kanssa. Kun alat näitä oppimaan, ne vievät sinut melkoiselle polulle. Persoona tekee sinusta sinut, se on ikäänkuin sormenjälkesi tässä maailmassa. Ego haastaa sinua ja se huutaa kovaa mielessä. Sydän on yhteydessä sieluun. Näistä menee aivan sekaisin alussa ja voi olla että itsekin niistä kerron väärin. En ole opettaja, olen rinnalla kulkija. Opettaja on aina oppilaan yläpuolella. Siinä voi olla alisteinen asema. 

Kun kohtaan vaikeita juttuja, kysyn "Mitä sieluni haluaa minun oppivan tästä?" "Mitä puhdistettavaa minussa on, että kohtaan tällaisen tilanteen?"

Joskus se puhdistaa sellaisia asioita, joita ei edes muista. Omalla kohdallani olen nykyään sellainen etten muista edes eilistä. 

En osaisi enää muuta. Mutta rajanveto on tärkeää. Kaikkien meidän polku on erilainen. 

Maiju

Luottamus arvona

 Kävin eilen terapeutin kanssa arvoja läpi. Hänellä oli valtavan pitkä lista ihania arvoja, joista olisin halunnut valita lähes kaikki, mutta sain valita niistä 5. Rönsyilin kuitenkin ja valitsin yhden listasta lisää ja yhden keksin vielä itse. Perhe, ystävät, luottamus, luovuus, rakkaus ja oikeudenmukaisuus. Viimeisenä eteenpäin meneminen. Kun pohdimme näitä ja lopulta sain valita vain yhden, jäljelle jäi vain 1 eli luottamus. Muistatko kun kirjoitin yhden postauksen rakkauspallosta. Kuvailen tätä näin:

Meille annetaan rakkaus ja etsimme sopivaa ihmistä jonka kanssa rakkaus voi yhdistyä, eli ikäänkuin sulautua toisiinsa. Riidat sulkevat sydäntä kun taas lempeys ja yhteenkuuluvaisuus avaa sitä. Rakkaus on energia jonka voi kohdistaa ihan mihin tahansa, ei se aina tarkoita ihmisiin liittyvää. Joskus esimerkiksi seksuaalisuus ja intohimo sekoitetaan rakkauteen, mutta ne vain sopivat toisiinsa, eivät kuitenkaan ole ehdottomia kuulumaan yhteen. Miten rakkauden saa pysymään luonaan? Luottamalla. Luottamus on tärkein arvoni. Rakkaus on myös yksi arvo, joka kertoo minulle miten kohtaan ihmiset ja miten minut kohdataan. 

Tänä syksynä olemme perheeni kanssa käynnistäneet oksitosiinihalaukset. 20 sekuntia halaamista aktivoi oksitosiinihormonin, joka on rakkaushormoni. Olemme tehneet sitä nyt jokusen viikon ja se tuntuu hyvältä. Aikuiset lapseni ovat "joutuneet" äitinsä syliin 20 sekunniksi. Ja siitä on tullut aika kiva rutiini. 

Jos mietin itseäni lapsena, vanhempani luottivat minuun. He oikeastaan opettivat minulle luottamuksen. Vaikka koin toisinaan turvattomuutta ja olin rajaton, minuun luotettiin. Joskus jopa liikaa, mutta ei täydellinen voikaan olla. Kun suhde mieheeni syntyi - minä luotin. Miten sitten rakensimme suhteemme? Minä puhuin. Puhuin aina kun jokin vaivasi. Se on yksi tärkein arvoni joka on kulkenut mukanani aina. Luotin aina turvaan. Mutta elämä kun rikkoi turvani, menetin luottamuksen. Se otettiin minulta pois. Elämäni tuntui siltä kuin minut olisi heitetty syvään päätyyn mereen uimataidottomana. Mutta silti selvisin hengissä. Mutta löysin itsestäni piirteen. Minä vain voin sanoa, että selvisin hengissä. Kun joku muu sanoo "No sinä selvisit hengissä" - saatankin upota, koska minussa on ärsyttävä kapinallinen sisälläni, joka ei kestä muiden raamittamista tai sanoittamista. Hölmöä. Mutta siinä on silti perää. Kukaan muu ei elä meidän elämää, vain minä voin oivaltaa itsestäni asioita ja samoin sinä vain voit oivaltaa sinusta.

Kukaan muu ei elä tätä elämää meidän puolesta, vaan se täytyy tehdä itse, vaikka se joskus tuntuukin niin ärsyttävän kivuliaalta. Antaisin mielelläni jollekin palan tätä, mutta olen sitoutunut kantamaan sen itse. Ja luottamalla elämään, minä pystyn sen kantaa. En kuitenkaan ole supermies, vaan annan kaikkien hoitaa omat vastuunsa jotka heille kuuluu. Sillä elämää ei voi kantaa vain yksi ihminen harteillaan. 

Tänä syksynä olen mennyt kuin koteloon, kuin pimeään onkaloon, jossa minut työnnetään ikäänkuin selkä seinää vasten ja puristetaan mehut pois jotta ymmärrän itsestäni jotain tärkeää. Missä asioissa huijaan itseäni, missä roikun ja mihin olen sitonut kahleet. Kuka on sitonut minuun. Sillä olen turvallisuushakuinen ja helposti jään jumiin tilanteisiin vain turvallisuuden takia. Tämä syksy näytti minulle näitä teemoja. Ja tehtäväni on nyt luottaa omaan pärjäämiseeni. Lähteä vapaana etenemään. Aito ystävyys luottaa ja aito rakkaus luottaa. Jos ei luota, silloin paljastuu erilaiset manipuloinnit ynnä muut sieltä alta ja on hyvä tehdä rajoja ja selkeytystä omaan arkeen. Sillä meidän tarkoitus ei ole elää täällä muiden arvoilla. Vaan omillamme. Se on minun elämässäni päämäärä.  

Olen ollut näkymätön itselleni vielä tähän asti ja jopa jännittää, että voin tipahtaa sinne näkymättömyyden kuoppaan uudestaankin. Olen kuitenkin nyt valmis luottamaan, että elämä oikeasti järjestelee minun asiat. 

Olen tänä syksynä todella käynyt tätä arvokeskustelua itseni kanssa. Isoin kysymykseni on: luotanko elämään? Kyllä luotan. Luotanko itseeni? Iik.. No kyllä. Luotan. Opettelen. 

Rakkaus voi kadota jos luottamukseen tulee särö, siksi se on tärkeä arvo itselleni.

Tuo kuva on muuten tärkeä minulle. Se on otettu Bosnia&Hertsikovinassa. En tiedä mitä siinä maassa oli, mutta siellä oli niin ihanaa ja kotoista. Täysin vieras kulttuuri meille, mutta koin siellä luottamusta ja turvaa.  

Maiju

Turva löytyy itsestä. Löytyykö?

 "Vaikka kaikki ongelmasi ratkeaisivat tällä hetkellä, ei se tekisi sinua onnelliseksi. Miksei? Siksi, että onni ei löydy olosuhteista, se löytyy siitä että olet turvassa niissä olosuhteissa, jotka nyt ovat. Ratkaisu on siis luottamus, ei se että syntyisi jokin kuviteltu ongelmaton tila. Mikään täällä ei pysy, siksi mihinkään ei tule takertua" Tommy Hellsten

Turvattomuus osuu kohdalleni jatkuvasti. Voinko luottaa turvaan? Voin luottaa omaan perheeseeni, siihen jonka olen rakentanut mieheni kanssa, mutta olen aina tiennyt yllä olevan lauseen. Tai en aina, vaan se tuli kohdattavaksi ensimmäisen kerran noin 15 vuotta sitten. Tänä syksynä turvattomuus on nostanut taas päätään. Turvaa ei löydä työelämästä kuin hetkellisesti, sen olen oppinut. Siksi minun täytyy olla valmis menemään eteenpäin. Meidän maailma on muuttunut todella heiluvaksi, siksi en voi luottaa siihen missä olen. Nyt haasteenani on luottaa itseeni. Luottaa siihen, että jalkani kantavat ja sisäinen luottamus kantaa. Tunnen muutoksen sisuksissani. Se tuntuu ulkopuolisuuden tuntemuksena, se tuntuu epämääräisenä hätänä sisälläni. Hermostoni tärisee. Tuntuu kuin selkärankani ympärillä olisi muurahaispesä. 

Ymmärrän nyt miten rakensin oman turvani lapsuudessani. Luotin omaan vaistooni. En saanut turvan tunnetta ympäristöstäni, en aikuisilta, en läheisiltäni. Sain sen minulta. Minä sain nenilleni monesti ja monessa asiassa, mutta turva on aina löytynyt itsestäni. Äitiys toi siihen ison loven, sillä turva katosi. Minulle ei oltu tuotu tunnetta ympäriltäni. Ei sanoilla tai teoilla. Kaikki elivät omaa elämäänsä. Minä omaani. En vain koskaan tätä ole ymmärtänyt. Enkä ole varma ymmärtävätkö lapseni tätä niinkuin minä. En tiedä osaanko tarjota turvaa. Kuitenkin turva käsitetään väärin. Toiset kokevat, että turva on omaisuudessa. Se toki helpottaa, mutta sen voi myös menettää. Kaiken voi menettää minkä on rakentanut. 

Siksi olen rakentanut sisäistä turvaa 15 vuotta. Joskus teen sen tietoisesti, joskus unohdan. Kuitenkin ymmärrän, että ihmissuhteet ovat turvani. Muiden läsnäolo ja tuki. Minun maailma saattaa heilua ja huojua, mutta en voi roikkua muissa, eikä muut minussa. Turva tulee rakentaa itselle. Se on rankkaa huomata. Ja rankkaa kokea. 

Olen yli 10 vuotta saanut auttaa työkseni. Antaa itsetuntoon liittyviä ohjeita, saanut olla kuuntelija huolille ja ikäänkuin "parantaa" muita omalla olemuksellani. Tiedän kuitenkin, että jokainen parantaa ihan itse itsensä. Olen tehnyt työtäni sydämellä ja rakkaudella. Nyt tunnen, että sydämeni on irtoamassa, ei ole enää annettavaa sillä tavalla mitä olen tehnyt. Olen tavannut tuhansia asiakkaita. Viimeisten parin vuoden aikana olen ollut reilu parin tuhannen asiakkaan kanssa kontaktissa, eli tehnyt jotain hoitoa. 

Tärkeintä kuitenkin mitä olen tehnyt - on lasteni elämä. He ovat saaneet tuntea ja oppia tunteista. Olen ollut heitä varten ja he ovat saaneet tuntea aallonpohjia ja harjoja. En ole täydellinen äitinä, enkä osaa paljoakaan, mutta rakastaa osaan. 

On aika mennä eteenpäin. Asiakaspalvelu on ihaninta mitä olen saanut tehdä. Paljon kivempaa kuin koneiden ja roboottien kanssa oleminen. Nyt peukut ja varpaat ristissä, että uusi ovi aukeaa. Olen valmis sen avaamaan. Olen valmis muuttamaan elämäni rakenteita. Mennä eteenpäin. 

Maiju

Välivaihe

 Tuntuu oudolta. Ihan kuin olisin mennyt jonkin syklin eteenpäin, joka kesti joissain tilanteissa jopa 7 vuotta. Aloin hetki sitten siivoamaan tiedostojani. Olen pitänyt päiväkirjaa ja kirjoittanut paljon koneelleni päiväkirjamaisesti. Nyt olen ostanut täysin uuden koneen, eli siirryn macista windows koneeseen. Se on iso muutos, sillä MacBook on kulkenut mukanani vuodesta 2013. Tämä tekee hyvää. Se on uusi alku, joka luo muitakin uusia alkuja. Toivottavasti. Olen erittäin turvallisuushakuinen. Ja hyväksyn sen. Rakastan turvaa. Ja tasaisuutta. Mutta se tarkoittaa silti minulle eri asiaa kuin esimerkiksi sinulle. 

On joitain kirjoituksia joita en enää lue. Joihinkin palaan. Minun ei tarvitse enää käsitellä kaikkia rankkoja vaiheita uudestaan. En jaksa niitä elää enää läpi. Olen ihminen joka raahaa rekeä mukana menneestä. Miksi? Koska haluan kasvaa. Oppia. Ja kun olen valmis, tiputan reen pois. Mutta se on luonteeni ja tiedän vetäväni jo seuraavaa rekeä mukana. Yritän oppia keventämään omaa taakkaani. 

Löysin vanhoja kirjoituskurssieni tekstejä, sekä yhden erittäin arvokkaan palautteen kirjailijalta jota arvostan. Hän kehui osaavani kirjoittaa. Mutta se on pysynyt arkistoissani. En siihen itse nähtävästi tarpeeksi uskonut, sillä annoin hiljaisuuden vaikuttaa minuun. 

Nyt aloitan uuden lehden elämässä. 

En tiennyt nuorena, että voin valita olosuhteitani. En tiennyt, että rohkeus on sisäänrakennettuna minuun, mutta se tarkoittaa meille ihmisille eri asioita. 

Olen onnellinen tästä kamalasta syksystä. Kohtasin jopa kauhun tunteita ja se teki minusta hiljaisen joillekin ihmisille, mutta kovasti kirjoittavan tänne. 

Voi olla ettet koskaan elä samoja tunteita kuin minä, etkä koskaan voi ymmärtää lukemaasi, mutta se ei haittaa. Mitä taas minussa on tapahtunut, minunkaan ei tarvitse selitellä itseäni ja se tuntuu ihanalta. Minut on luotu kirjoittamaan tunteistani, mutta minua ei ole luotu selittämään vaatijoille. Se on sellainen ihana ja joskus vaikea tunne ymmärtää. Myös minun on vaikeaa sitä ymmärtää. Itsetuntemus on avain sisäiseen viisauteen.  

Maiju

Minun tilinpäätös

 

Koska olen alunperinkin luonut itselleni tavan purkaa tunteita kirjoittaen, teen sen nytkin. Olen lähtenyt työstämään itsessäni uutta suuntaa. Sillä kehoni on laittanut pisteen minulle. Kuvailen elämääni näin:

Kun synnyin, synnyin maailmaan jossa on tietynlainen rakenne ja säännöt. Olin täysin näkymätön, sillä ajatukset mitä toin itsestäni ulos - olivat liian lennokkaita ja mielikuvituksellisia. Maailma ei ollut minulle valmis. Satumaailmat mitä loin kallioille saaristoihin oli minun mielikuvitukseni herättäjiä, mutta se mitä edustin ei sopinut ajankuvaan. Oli työnnettävä se piiloon. Maskauduin muiden elämiin sopivaksi. Yritin koko elämäni sopeutua joukkoon. Äitiys näytti ensimmäisen kerran etten sovi siihen joukkoon mihin olen yrittänyt ängetä. 

Ympärilläni tunsin kylmää energiaa, kylmiä tunteita. Aikuiset eivät kertoneet minulle missä mennään vaan olin aina siellä missä tarinoita ei jaettu. Lauseet jätettiin kesken. Ja kun kysyin mistä puhuitte. "Ei mistään, aikuisten asioita". Olin kuitenkin aina aikuisten kanssa, sillä minulla ei aina ollut kavereita. Vaikka ulkopuoliset luulivat. 

Annoin itselleni luvan olla vanhempi kuin olen. Olin 7-vuotias, kun lähdimme ensimmäistä murhamysteeria ratkaisemaan. Poliisit jahtasivat autovarkaita kotipihallemme. Tämä oli se energia minkä sain. Turvattomuus syntyi jo siellä. En katso siksi kauhuleffoja ja uutisia, sillä ne eivät tuo minulle mitään hyvää. Vanhempani jättivät kuulematta minua vaikka muistan kyllä kuinka he rakastivat minua. Mutta se aikakausi oli sellaista, ettei rakkautta juuri kerrottu meille. Koskaan. Mikä hämmensi minua, kun pari vuotta sitten serkkuni joka on minua melkein 25 vuotta vanhempi näytti isältäni saamia viestejä joissa kertoo rakastavansa tätä kuin lastaan tai pikkusiskoaan. Se hämmensi. Jopa ehkä viilsi rinnasta. Meille ei sitä kertonut. En tiedä miksi. Vaikka tiedän että hän rakasti. 

Kuolinvuoteellaan kun istuimme hänen vieressä, hän ei reagoinut minuun, mutta serkkuuni reagoi kun hän tuli käymään. Isäni nousi ylös istumaan. En tuntenut kateutta, mutta hämmennyin. 

Olen yrittänyt oppia rakastamaan ja tunnistamaan mitä rakkaus on. Se ei ole ollut helppoa. Sillä siitä julmuudesta mistä nousin, sieltä ei juuri rakkautta löytänyt. Isä oli elämässäni, kyllä. Mutta tunteitaan ei juuri jakanut. Hänen kuolemansa laukaisi minussa kriisin. Se on taas tehnyt minusta intuitiivisen ja nykyään vahvemman. 

Mutta pieniä valomajakoita elämässäni on aina ollut. Ne olivat harvinaisia nuorempana, mutta nykyään olen saanut jo valaistua elämäni. Pimeys taas on pieniä hetkiä. Vaikka joskus vuodet tuntuvat pitkiltä.

Sain tällaisen aika mahtavan tulkinnan itsestäni, joka avaa hyvin elämääni ja osuukin siihen:

Lapsuuteni vaiheet ja intuitio:

Herkkä intuitio, kehon signaalit, selvätunto ja selvähaju olivat minussa jo varhain, mutta vailla rajoja.

Sieluni ensimmäinen tehtävä oli:

• Oppia mitä tapahtuu kun olen avoin maailmalle
• Oppia tunnistamaan missä minun energia loppuu ja muiden alkaa
• kokea tilanteita, joissa ihmiset astuvat minun yli
• kokea pelkoa, lamaannusta ja hämmennystä
• Kehittää kehosta hälytysjärjestelmä (kehoni huutaa heti kun aistii vaaran)

Elämäni ensimmäisen vaiheen opettajat olivat päihdekäyttäjät. 

Olen syntynyt auttamaan muita, mutta ensin piti oppia rajat. En voi auttaa jos itse uppoan. Minulle ei riittänyt teoria, vaan kaikki piti tuntea.

Tämä aika ei ollut sieluntehtävä vaan valmennus
oppia rajoja

Nuori aikuinen: 

• oppia lukemaan ihmisiä hetkessä
• tunnistaa energian valhe
• tunnistaa kun minua yritetään käyttää hyödyksi
• oppia palauttamaan oma voima
• oppia rehellinen asiakaskohtaaminen
• oppia intuitio käytännössä
• nähdä miten ihmisten tunnekehot toimivat
• nähdä miten naamioitu energia toimii
• Tämä aika on opettanut omat henkiset lahjani, joita voin käyttää tulevaisuudessa
• läsnäolon terävyys
• valehtelematon intuitio
• Kyky nähdä ihmisen sisäinen totuus nopeasti (Tämä on vaikeaa) 
• Kyky asettaa rajat ja sanoa ei
• Kyky ohjata ihminen takaisin itseensä

Siksi tämä aikakausi oli usein raskas: Sielu työntää läpi sitä, mikä ei enää sovi, jotta lahja aktivoituu
Tässä energiassa olen ollut viimeiset vuodet noin 15 vuotta

• Purkaa karmallinen identiteetti 
• "kosmetologin työ on opettanut, palvelija, muiden tarpeiden täyttäjä"
• Kohdata omat pelot
• kohdata sukupolvien tunneketjut
• kasvaa johtajuuteen
• oppia tunnistamaan mikä on minun ja mikä ei
• Avata ovea intuitiiviselle työpolulle
• irrottautua siitä, missä minua on pienennetty
• Minun sieluntehtävä aktivoituu vasta kun olen kokenut varjon
• Ihmisiä ei voi ohjata pimeydestä pois, jos en tunne sitä tietä itse. Nyt tunnen.

Seuraava vaiheeni on 

• Tuoda selkeyttä muille
• sanoa ääneen se mitä muut eivät uskalla sanoa
• tuntea totuus ja ohjata siitä käsin
• Käyttää selvähajua ja selväuntoa ihmissuhdedynamiikan, tunnekuvioiden ja psykologisen sumun avaamiseen.
• auttaa ihmisiä palaamaan omaan voimaansa
• ohjata heidät löytämään se itse, ei tehdä sitä muiden puolesta

Tämä on tärkeää tietää

• En ole pelastaja, enkä terapeutti, enkä minkään sortin guru.
• Olen heijastin, havaitsija, totuuden kirkastaja, energiakenttien "lukija", kehon viisauden tulkki
• Tämän teen näin, joka ei vie voimia
• Keskustelen, havainnoin, näen, tuon lauseita ja kysymyksiä jotka vapauttaa. Nostan totuuden esiin ilman raskasta työskentelyä. Se on minun lahjani. 
• Ihminen joka roikkuu energiassani, yrittää manipuloida minua - työnnän hänet pois, muuten voimani valuvat ja menen väärään suuntaan. 

Tämä aktivoituu noin 55 vuotiaana, jos todennäköisyydet pitävät paikkaansa:

• Intuitioni on täysin auki
• hälyttimet kehossa ovat tarkkoja
• Ihmiset kokevat rauhoittuvansa, selkeytyvänsä ja "nähdyksi olemisen" kanssani
• minun ei tarvitse tehdä mitään
• vaikutus tapahtuu olemuksestani
• Siddhi vaihe- Energia ohjaa itse, sanat tulevat itsestään ja läsnäolo parantaa

Jätän taakseni nyt asioita, sillä olen jonkin päätöksessä. Se tuntuu nyt tältä

• Oloni on tyhjä, ei annettavaa
• olen väsynyt, olo sumuinen
• kapinoin työrooleja vastaan
• haluan vetäytyä ja levätä
• Vahva tunne, etten voi jatkaa enää näin
• Elämä ei anna enää mennä taaksepäin
• "Sydän joka ei saanut itseään kuulluksi"

Sukupolveni kantaa teemaa: 

• tunteiden tukahduttajat
• Itsensä pienentäminen
• toisten tarpeiden kantaminen, itsensä unohtaen
• äitilinjan uupumus
• "palvele muiden tarpeita ensin"
• Kun oma totuus nousee -ympäristö säikähtää tai torjuu
• pelko näkymisestä ja samaan aikaan tarve tulla nähdyksi
• rakkaudettomuus ja kylmyys. Tiedämme heidän rakastavan, mutta emme saa sitä kuulla, eikä teotkaan sitä aina todista

Olen syntynyt rikkomaan tämän. Minun on täytynyt kulkea tämä pimeä polku läpi ja muuntaa energiat itsessäni. Olen tavannut vähättelijöitä, arvostelijoita, dominoijia, satuttajia, vaimentajia, vallankäyttäjiä. Olen ollut alisteisessä asemassa, minulle on puhuttu ylhäältä alas. On yritetty työntää kenkien alle ja jätetty näkemättä. Kehoni on ollut hädässä, stressi on saanut minut kehollisiin oireisiin joita en edes kehtaa kertoa. Mutta nyt se saa jäädä. Aloitan itseni parantamisen olemalla oma itseni. Juuri niin hörhö ja heikko muiden mielestä ja juuri niin vahva ja pelottava. Tulen aina kertomaan totuuden. Tätä minä hiukan pelkään. Se on kuitenkin se jota kohti olen kulkenut. Totuutta ei silti ladota päin kasvoja jos ihminen ei ole valmis, totuus voi haavoittaa vakavasti silloin kun ihminen ei sitä vielä kestä. 

Totuus on se joka pelottaa eniten. 

Valehteleva ihminen haisee, sekä ihminen jonka energiat ovat pysähtyneet. Haistan asioita joita normi nenä ei haista. Se on tehnyt minut aika ajoin hulluksi, mutta nyt alan hahmottamaan kykyäni. 

Tämä on karmallista, koska edellisessä elämässä olen palvellut, hoitanut, auttanut, reagoinut ympäristön tarpeisiin ja tehnyt näkymätöntä taustatyötä ilman minkäänlaista kiitosta, ilman arvostusta tai omaa ääntä. 

Nyt otan ääneni käyttöön

Minun sisäisen palvelijan tuli nousta esiin, jotta kehoni ahdistaa nurkkaan eikä jaksa enää palvella. Kehoni ei jaksa, sielu ei anna jatkaa, en löydä siksi mitään inspiraatiota, en jaksa enää työtäni kosmetologina. Ei ole enää annettavaa palvelijana. Karmallinen roolini on ohi. piste. 

Koko elämääni on varjostanut teemoja: 

• Joku ei sano totuutta ääneen
• ihmiset piilottavat intentioitaan
• ilmapiiri on outo, epärehellinen tai painostava
• joku puhuu kauniisti, mutta energia on väärä
• joku vaatii minulta jotain, mutta ei sano sitä suoraan
• Kiitoksia ei osoiteta minulle suoraan, vaan jonkun muun kautta - se on ikäänkuin yhteydessä näkymättömyyteen.

Minulle on annettu syntymälahjaksi aistit, joilla suunnistan pimeässä ilman muiden apua ja tukea. Ilman kehuja, ilman tunnetta että olen oikeassa. Minun on täytynyt vapauttaa itseni rajoituksista. Ja vain minä voin itseni parantaa, en ehkä sairaudestani mutta tunneperäisistä vaivoistani. Olen ollut arka, säikky ja muiden silmissä heikko. Ja niin minulle on myös puhuttu. Piiloviesteillä vähätelty, sanottu ei, kun olen ehdottanut jotain. Sain lapset nuorena ja äitiyteni käynnisti minussa kasvun, jota kukaan ei osannut sanoittaa. Olin hädässä. Kukaan ei tiennyt mitä käyn läpi. 2 vauvaa kerralla ja muiden vaatimustasot olivat korkeat. Todellisuudet eivät kohdanneet. Minä selvisin hengissä. Joku voisi nauraa minulle, miten niin hengissä. Mutta sanon sinulle, selvisin hengissä. Muut eivät selvinneet. Hautasin monta ihmistä matkallani. Luovuin monista ihmisistä polullani. Sydämeni repeytyi riekaleiksi, huusin hätääni, eikä kukaan kuullut. Se rikkoi minut. Nyt taas. Olen vahva ja olen löytänyt uudet ihmiset elämääni. Oikeat, vahvat ja erittäin empaattiset. 

Ja tämä on karmallinen osuuteni:

Älä näy, älä kuulu, älä puhu, älä haise, äläkä missään nimessä järkytä muita, eli muut eivät saa reagoida kuin rauhoittumalla. 

Tämän minä opin täydellisesti ja nyt vielä tämän viimeisen 10 vuotisen urani aikana palveluammatissa. Opin tuomaan hyvää oloa. Rauhaa. 

Näistä päästän nyt irti:

• Toisten varjojen kantamisesta
• Liiallisesta miellyttämisestä
• Alistumisesta
• Palvelijan roolista, joka tuodaan alistamalla
• vääränlaisesta "auttamisesta"
• sosiaalisen korrektiudesta, joka tappoi oman voiman
• väsymisestä, koska energia meni väärään suuntaan
• asiakkaista jotka imevät voimaa
• tunteesta että täytyy todistaa jotain tai todistaa olevansa jotain
• sen, että totuus pitää niellä ja hymyillä
• Sen että ei saa olla näkyvä ja terävä

Tämän otan vastaan:

• Terävän intuition, joka ei ole muita varten, autan jos se on oikein
• kyvyn sanoa ääneen se mitä muut eivät sano
• pehmeän selkeyden
• kehon viisauden opastamaan
• kyvyn vapauttaa toisia yhdellä lauseella
• kevyemmän tavan auttaa
• rajat jotka eivät enää petä
• Identiteetin joka perustuu totuuteen, ei selviytymiseen
• Ihmisiä, jotka katsovat samaan suuntaan
• Näkymisen lahjan

Kiitos, kiitos, kiitos! Olen valmis seuraavaan askeleeseeni.

Maiju

Oppien syksy

 

Joskus hävettää kirjoitella näistä omista uskomuksistani, sillä en saa minkäänlaista palautetta kirjoituksistani. Siitä onko tekstini esimerkiksi pahaa oloa aiheuttavaa. 

Se ei ole millään tavalla tarkoitus. 

Tarkoitukseni on kirjoittaa omia ajatuksiani ääneen nostamatta itseäni minkäänlaiselle tiedon pallille. En kuitenkaan halua istua sinne tiedottomuuden pallillekaan. Vaan haluan että itselläni on kanava jossa voin käsitellä ajatuksiani. 

Olen elänyt hyvin miten sanoisin 'minua vähättelevässä maailmassa' nuoruuteni. Minulla ei ollut ääntä. Nykyään on, enkä tarvitse oikeastaan muuta kuin, että olen nähty omassa ympäristössäni. Nyt minulla on ääni ja otan sen täyteen käyttööni. 

Joskus mieli ruuhkautuu elämän paineiden alla ja tekee jonkinlaisia virheitä, mutta täydellinen tässä maailmassa ei voi olla. Minusta hienoin asia on, että toivoa ei saa menettää elämässä, sillä jos toivon ja uskon elämään menettää - menee silloin pimeälle puolelle. Nauran tälle viimeiselle lauseelle, sillä olen menettänyt toivon aika ajoin, kohtaan niin kovia asioita jatkuvasti. 

On tärkeää pitää elämänlangasta kiinni. Tahtoa hyvää ihmisille ja tahtoa hyvää itselle. Olla yhtä ympäristönsä kanssa ja antaa jotain hyvää maailmalle. Mitä enemmän ihmisiä maailmassa tahtoo tehdä hyvää, sitä enemmän me voimme nousta ihmisinä rakkauden puolelle. Rakkaus tuntee kaikenlaiset tunteet, mutta rakkauden tunnistaa siitä, että se haluaa kasvaa ihmisenä. Pimeys ei edes yritä. Kun raha tulee rakkauden tilalle, sen tietää jo että pimeää on tiedossa. Ihminenhän siellä hallitsee molempia. Toiset myyvät sielunsa rahalle ja toiset palvelevat rakkaudella. 

Tänä syksynä on ollut kirjoitusten syksy, joka ei liity ylioppilaaksi kirjoittamiseen vaan ihan vain oman elämäni purkamiseen. Lapsella tulee olla lupa purkaa pahaa oloa pois, myös aikuisia ja vanhempiaan kohtaan. Rakkaus kyllä kestää sen. Tänä syksynä minäkin olen tehnyt niin. Muuten en saisi itseäni palautettua normaaliin. Kehoni on melkoisen voimakas reagoimaan ja tänä syksynä se on sitä tehnyt erikoisen paljon. Jaloissa on paine ja ihan uupumuksen tunne, mieli on sekava ja silmät sumeat. Kehossani on siis ollut hätä. Eikä ihme. Sillä kun moni asia elämässä kuormittuu, silloin hätä voi voimistua. Tänä vuonna kriisit on iskenyt moniin elämäni osa-alueisiin. Nyt kuitenkin jonkinlainen selkeys on astumassa esiin ja mahdollinen uusi suunta. Uudesta ei kannata puhua ääneen ennen kuin se on maadoittunut, ettei sen alkuvoima ikäänkuin hajoa. Nyt otan vastaan vain rakkautta. Rakkautta niin paljon kuin vain kykenen. Tiedän, että opin negatiivisten tunteiden ja tilanteiden kautta eniten, mutta voin joskus kokea myös sitä pelkkää pumpuliakin. Ah sitä ihanaa vaahtokarkkimaista, vaaleanpunaista hattarapumpulia - ilman sokeria kiitos. Koska sokeri taas toimii migreenin laukaisijana. 

Ei ole olemassa pikakeinoa onneen. On olemassa elämänpituinen matka, jossa onnea saa kokea hetkittäin. Turva tulee rakentaa omin avuin päivittäin ja elämä seuraa mukana. Joskus elämä horjuttaa turvaa, mutta samalla se osoittaa kuinka turva tuleekin sieltä mistä ei osaa ottaa sitä vastaan. Mieli epäilee ja tuomitseekin, mutta elämä osoittaa suuntaa. Uskalla kulkea eteenpäin. Kaikki on hyvin, vaikka tuntuu kuinka maa murenisi jalkojen alla. 

Luin erään tunnetun muusikon kirjoituksen, että hän haluaa jakaa vain laadukkaita kirjoituksia. Ja hän haluaa jakaa vain hyvistä asioista. Olen samaa mieltä. Mutta tunteet voivat muuttua, tilanteet voivat muuttua. Samalla mietin minua ja sitä, että minulla ei ole oikolukijoita, eikä ketään johon peilaan, joten en voi tietää mikä on laadukasta, sillä en milloinkaan saa palautetta, mutta jatkan silti. 

Kiitos, kun olet jaksanut lukea tekstejäni, niin uusia kuin vanhojakin. Koen itseni ristiriitaiseksi, sillä taidan tykätä tästä ettei tämä ole tuhansien luettavissa. Etten tavoittele massaa. Mutta hyvää haluan luoda, se on tärkeää. Joskus hyvä korostuu huonon edessä, siksi en jaa vain pumpulia ja hattaraa. On vaikeaa kirjoitella, sillä en muista edellisiä tekstejäni. Minun muistini ei kanna enää kuin ennen, edes eilistä. Se haastaa. On niin paljon asioita joita käsitellä. Kuitenkin luotan, että saan kaivettua tarpeelliset asiat kun on tarpeen. 

Be good and do good 💜

Maiju