Olen pari päivää ollut herkillä, en tiedä miksi tai tiedän nyt. Olen ollut herkistynyt ja itku tullut helposti. Asiakkaiden kanssa keskustellessa, huomasin kuinka silmäni kostuivat kyynelistä, mutta tein sen ikäänkuin piilossa näyttämättä. Maanantaina, eli toissapäivänä ystäväni koira lopetti elämisen. Koska elän niin vahvasti ystäväni mukana, hämmennyin omista reaktioistani. Miten olen, miten puhun, miten ystäväni ottaa asian.
Eilen töissä kerroin työkaverilleni oudosta olostani, kuinka haluan vetäytyä yksin syömään. En halua liittyä mihinkään porukkaan vaan piiloutua, se oli outo tunne, mutta laitoin väsymyksen ja hormonien piikkiin.
Illalla lähdin töistä ja avasin facebookin, siellä oli kirjoitus Miki Liukkosen kuolemasta, se pysäytti. Minulla on todella vähän esikuvia kirjoittajana. Mikin tekstejä en ole juuri lukenut, kuin somessa ja olen kuunnellut häntä. Hänen persoonaansa. Hän oli pahoinvoiva, mutta silti hauska. Tragikoominen. Kun minulla alkoi tämä innokas kirjoittajan vimma kursseilla, aloitin ensin Kirsi Rauduskosken luovan kirjoittamisen intensiivikurssilla loppuvuodesta 2018. Seuraava luovan kirjoittamisen kurssi oli Miki Liukkosen nettikurssi kirjoittajaklubista. En tuntenut häntä, enkä ollut kuullut hänestä mitään aiemmin. Hän piti lyhyitä videoita aiheista, joita en enää muista, mutta sen muistan – että paljoa ei tarvinnut kuunnella, kun inspiroiduin ja kirjoitin. Kävin kurssia hitaasti ja kirjoitin paljon. Siitä asti olen seurannut hänen juttujaan, kuunnellut ohjelmia ja ollut kiinnostunut hänestä. Viime aikoina vähemmän. Eilen kun luin hänen kuolemasta, se pysäytti. Pidättelin itkuani matkalla autoon. Mutta miksi hän vaikutti minuun niin vahvasti? Hänestä ja hänen pahasta olostaan näki kauas. En löydä sanoja, enkä osaa sanoittaa, mutta tulin surulliseksi, hän oli vasta 33 vuotias. Hänellä oli erittäin paha olla. Hänellä oli hauska ja aito huumori, hän sai jäätelön syömisen kuulostamaan hauskalta. Hän sai paljon kritiikkiä. Voi kun maailma ymmärtäisi, että mielenterveyden kanssa kamppailevat eivät tarvitsisi yhtään enempää kritiikkiä, kuin mitä he saavat jo itseltään.
Onko ihmisyys oikeasti noin julmaa? Että julkinen maailma on tragediaa. Ja tiedän sen olevan, mutta miten saamme nuoret pahoinvoivat kääntämään suuntaa, löytämään rakkauden? Mielestäni aihe on pelottava ja vaikea, sillä kirjoittaminen on itselläni yhteydessä vaikeisiin tunteisiin. Kirjoittamisessa voi mennä sellaisille tietoisuuden tasoille, jotka voivat olla hyvinkin masentavia ja mustia.
Mutta, kaikki kritiikki ei ole vain rikkovaa se voi olla myös erittäin rakentavaa ja kasvattavaa.
Kauniit tekstit syntyvät rumista asioista, rikotuista mielistä.
Olen kasvanut ympäristössä, jota ei voi kaunistella. Kirjoittaminen auttoi minut siitä eroon. Kirjoitin asiat itsestäni ulos, jotta niiden ei tarvitse kulkea muistoissani. Ne kulkevat silti kehoni muistissa, mutta laimeampana ja laimeampana.
Näin unen viime yönä, jossa poika makasi lattialla kuihtuneena. Hänen käsi oli syöpynyt ja jalat olivat muodottomat. Minulle kerrottiin unessa, että hän oli Miki. En osaa sanoa mikä sen oli aiheuttanut, suru tai viha tai tuska, joka oli vienyt raajat. Enkä tiedä miksi hän tuli uniini. Hän oli minulle siis tärkeä. Siksi suren, vaikka hän ei minua edes tiennyt. Ihailin hiljaa.
Toivon rauhaa sinun sielulle ja hyvää ja kaunista taivasmatkaa. Uskon, että sinä paransit ihmisiä ja suren, että elämäsi päättyi. Toivon, että sinulla on nyt hyvä olla taivaskodissa, sillä sinne sinä pääset. Kiitos, että olet ollut osana minun kirjoittajamatkaani. Suren poismenoasi. Se tuntuu syvällä. Maailma on rikki, mutta sen kurominen yhteen on vielä mahdollista. Jatkan sinun podcastien kuuntelua, jostain syystä sinun hidas äänenpaino sai minussa kirjoittajan liikkeelle. Kiitos siitä 💜
Hyvää taivasmatkaa Miki
Maiju
