Sosiaalinen vai antisosiaalinen

 

Miten voi saada korjaavan kokemuksen, jos ei tiedä paremmasta? 

Olen onnekas, että viime vuosina ystävyyssuhteeni ovat muuttuneet todella syviksi ja viisaiksi. Oli aikakausi, joka kesti hyvin monta vuotta kun koin yksinäisyyttä. Olen perheeni kuopus ja täysin erilainen kuin äitini ja siskoni. He ovat enemmän erakkomaisia ja olen aina luullut, että minunkin pitää olla. Olen kuitenkin erittäin sosiaalinen. Voin asiakastyöni lisäksi puhua puhelimessa tuntikausia ja olen vielä perheenäiti. 

Sosiaalisuus pitää henkeni elossa. Kun keskustelin aikanaan henkistyneiden ystävieni kanssa ja pähkäilimme näitä piirteitä, sain itselleni tunteen olevani läheisriippuvainen ja että se on huono asia. Silloin kun patterini on täynnä, esimerkiksi peloista - voin alkaa pelätä myös sosiaalisia tilanteita. Siksi oman mielen hallinta ja positiivinen maailmankatsomus ja ajatukset ovat tärkeitä. Kun olen pelokas, voin muuttua läheisriippuvaiseksi. Ihmiset joissa roikun, eivät jaksa minua. Kun olen onnellinen ja tiedän kuuluvani johonkin yhteisöön, en tarvitse riippuvuutta. Yhteys muihin ihmisiin on itselleni todella tärkeää. 

Tarvitsen tervehenkistä yhteisöä, jossa asiat puhutaan suoraan ja kauniisti, ei hyökäten tai vittuillen. Silloin voin luottaa, että voin olla sosiaalisesti turvassa.

Kun sosiaaliset patterini eivät täyty, ahdistun. Ja koska en voi kuormittaa muita omalla ahdistuksella jatkuvasti, olen löytänyt keinoja kirjoittaa ja valokuvata ja lisäksi tehdä koruja. Työnnän energiaa näihin, sillä minussa on joskus loputon virta jota on hyvä kanavoida, jos en saa kanavoitua ja olen negatiivisessa energiassa - se kanavoituu kiukkuna. 

Jostain syystä minä vaan tarvitsen energiaa hässäkästä ja sosiaalisuudesta. Jaan paljon tänne blogiin, jaan paljon instagramiin ja luon muitakin kanavia joihin jakaa. 

Mutta tämä hässäkkä jota tarvitsen, ei tarvitse sellaisia persoonia jotka syövät energiaani. Koska voin tyhjentää patterini, jos joku vie liikaa huomiotani. Esimerkiksi eräs itselleni täysin tuntematon henkilö täytti ajatukseni sillä, että hän oli joka paikassa sosiaalisessa mediassa. Hän kutsui minua erilaisiin ryhmiin, lähetteli viestejä ja kun näimme ensimmäisen kerran, hänen energia hyökkäsi päälleni. Sen jälkeen ymmärsin, että täytyy ottaa etäisyyttä. Se tapahtui melko nopeasti, että aloin kuormittua - noin puolessa vuodessa. Kun työnsin hänet pois, oloni helpotti. Oli aikakausi henkisessä kasvussani, kun joka puolelta ohjeistettiin että minun täytyy kertoa tällaiselle henkilölle, että tuntuu pahalta. Yritin sitä, mutta tämä vastassa olevan energia nakersi minun patterini kuiviin, siksi opin, että pois vaan ilman selitystä. En voi ottaa vastuutta jokaisen ihmisen henkisestä kasvusta. Vain omastani. 

Hämmennyin aikanaan tällaisista piirteistä, että toiset ovat todella voimakkaita viesteillä jakamaan ja väittelemään, mutta kun ollaan kasvotusten - he eivät puhu mitään. Tai toiset ovat viesteissä todella positiivisia ja miellytäviä, mutta kasvotusten tuntuu kuin raivo hyökyisi päälle. 

Siksi kommunikoinnin opettelu ja erottelukyvyn oppi on ollut yksi kultainen taito. 

Olen todennut, että me todella ollaan erilaisia kommunikoinniltamme ja herkkyyksiltämme. Isoin asia on hyväksyä oma tapa ja olla sinut sen kanssa, samoin toisten tapa. 

Vain itsetuntemuksella olen saanut oman elämäni paremmaksi. Ja minulla on tietynlaista kunnianhimoa parantaa ympäristöäni. Ei sellaiseksi kuin haluan, että muutan ihmisiä - vaan haluan korjata asiat jotka ovat huonosti, jotta kaikki ovat luonnollisesti onnellisia. Kukaan meistä ei voi viedä toisen ihmisen kipua ja kasvua pois, mutta me voimme olla läsnä ja kuulla häntä. 

Muistan hämärästi, kuinka kirjoitin aarrekarttaan haluavani ystäviä. Oikeita ja hyviä ystäviä. Kun uudet ihmiset tulivat elämääni, jännitin jatkuvasti heidän vaihtavan maisemaa heti kun he näkevät millainen olen. He jäivät. Aika ihanaa. Kun pelot ovat alitajunnassa ja henkisiä, kukaan ulkopuolelta ei voi tietää miten asian korjaa. Se on vähän niinkuin ihmisen ja hänen sielunsa välinen asia. Kun jotain loksahtaa, se vain loksahtaa. Sitä on kasvaminen. Siitä syntyy myös korjaava kokemus. 

Maiju

Lue ääneen

 Lue tekstisi ääneen 

Kuka voisi olla paras kuuntelija kirjoituksillesi?

Joskus isoin askel on lukea oma teksti ääneen toiselle henkilölle. Varsinkin sellainen teksti, joka on itsellesi niin voimakas, että itsekin hiukan pelkäät sitä. Kun lukee ääneen, kuulee oman äänen kautta mahdolliset virheet ja epäkohdat. Mikä sopii ja mikä ei sovi tarinaan tai tekstiin. 

Itselläni on edelleen todella hakusessa otsikon ja tekstin yhteensovittaminen. En todella osaa kirjoittaa, niin kuin moni vaatisi. Saattaa olla tuuria vain, että otsikointi osuu tekstin kanssa yhteen. Hah. 

Puhutaan klikkiotsikoista, joissa tarina ei ehkä vastaa otsikon sisältöä, mutta otsikko on mehukkaan lietsova. Kerron siis ääneen, että en hae otsikoillani klikkejä, laitan niitä vain, koska ajattelen että niin kuuluu tehdä. 

Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, sanovat lähes kaikki jotka puhuvat kirjoittamisesta. Lukemalla ääneen, pystyy jäsentämään tekstiä. Ja samalla kun lukee muille, voi saada arvokasta palautetta, joka ei ole itsestäänselvää. 

Minulla on kirja nimeltä "itsekseen ääneen puhumisen voima". Tiesitkö, että ääneen puhuminen on muutenkin tervettä. Puhut silloin alitajunnallesi. Mutta joskus sitä saattaa tuntea itsensä hiukan.. Noh erikoiseksi. Mutta mitä sitten. Taiteilijaluonteeseen kuuluu olla vähän omalaatuinen. 

En enää tiedä miksi kirjoitan. Mutta minun on vain kirjoitettava. Aina en tiedä onko enää edes asiaa. On minulla. Mutta juuri tällä hetkellä ei. 

Maiju

Täydellinen

 

Olen horoskoopiltani oinas, mutta neitsyt vaikuttaa minuun vahvasti nousevassa merkissä sekä kuumerkissä. Oinas on itsepäinen ja kun päätän jotain, pääni ei käänny helposti, jos olen varma itse asiasta. Joskus olen kamppaillut juuri päättämättömyyden kanssa. Neitsyt taas on turhan tarkka. Se on jopa absoluuttinen pilkunviilaaja ja voi että se on rasittava piirre. Olen kirjoittanut monia postauksia tännekin perfektionismista, joka on itselleni joskus kuin kirous. Elän kotonani todella pellossa, nautin omasta kaaosmaisuudestani, mutta heti jos joku täytyy kutsua kylään - menen sisäisesti kierroksille. Tätä piirrettäni olen hionut. Neitsytmerkki on siisti, se ei pidä kohdallani paikkaansa. 

Olen kertonut, että otan valokuvia harrastusmielessä. Valokuvaaminen on taidetta jota haluan tehdä, jotta on tekemistä. En jaksa käyttää aikaani esimerkiksi juuri siivoamiseen, se ei ole kiinnostavaa. Meillä on puhdasta, mutta tavaraa aivan hirveästi. Mutta meidän suurista ikäluokista tulee vahva oppi, että vain puhdas koti on hyvä koti. Tunnen jatkuvasti syyllisyyttä sisäisesti, jos en nosta peittoa lattialta tai laita tyynyjä suoraan, koska joku huomauttaa. Hah. Huomauttaminen. Se on se joka tekee minusta perfektionistin. Olen tästä piirteestäni jo tietoinen, enkä ole enää siinä suhteessa kireä kuin viulun kieli, mutta ennen olin. Olin rakentanut oman arvoni ja itsetuntoni siihen, ettei kukaan pääse ikinä koskaan sanomaan mitään poikkipuoleista sanaa elämästäni. Aivan järjettömän raskasta. Ei herranjestas sellaiseen voi kyetä. 

Mutta se on salakavala piirre. Sain itseni kiinni ihan just hetki sitten. Valokuvaaminen on nyt se juttu, mutta kun pari tyyppiä kommentoi kuviani, menin taas viulun kieleksi. Kunnes huomasin pari viikkoa myöhemmin että hei, eivät he tarkoita samaa asiaa kuin minä. Oletan automaattisesti, että ihmiset tuomitsevat vaikka he vain kommentoivat. Luulen aika ajoin vääristyneesti että olen huono ja muut hyviä. Se on todella vääristynyttä. Se tulee minun menneisyydestäni, enkä tarvitse sitä enää. En elä enää menneessä. 

Nyt otan ryhtiliikkeen ja alan jakaa omia kuviani ja olen niistä ylpeä. Malleissani ei ole mitään vikaa, mutta kuvaaja saattaa polttaa heidän hiukset ynnä muuta. Mitä sitten. Get over with. Apua, minusta on tullut finnlish vai miten se ilmaistaan. 

Tarvitsen sanoitusta, koska elän usein automaatiolla. Se on helppoa minulle. Kun elän automaatiolla alan kuulla mielipiteitä, jotka voivat olla vähätteleviä. Olen ollut valokuvausryhmissä nyt jonkun aikaa ja yrittänyt oppia erilaisia kuvaustekniikoita. Yksi kuva jota ryhmissä nostetaan esiin, on lause kuvalla "kuka tahansa voi olla valokuvaaja kunnes tulee manuaaliasetukset." Näen tämän viestin usein. Ja minä en oikein niitä osaa. Ne ovat perusjuttuja, mutta jostain syystä en opi niitä. Aion oppia, mutta joku sisälläni ei salli oppia. Eilen keskustelimme mieheni kanssa ohjekirjoista, miten tärkeää on osata lukea ohjekirjoja. Niinpä niin. En ole lukenut yhtäkään koskaan, en vain ymmärrä niitä. Yritän kyllä, mutta aivoni menevät vinoon siinä kohdassa kun ne pitää avata. En tiedä, joku vika siellä on siinä asiassa. Vai onko? Tekniikka ja manuaaliasetukset asiassa kuin asiassa. En tiedä miten olen selvinnyt maailmasta yli 40 vuotta tällä osaamisella. Noni, taas alkoi sisäinen sensori latistamaan minua. Ja muuten, oli aika kun mollasin itseäni todella paljon, miksi? Ettei muut ehdi ennen. Typerää. Nyt haluan siitä eroon. 

Jaan muuten valokuvausmatkaa toisessa blogissani, täällä käsittelen tunteitani enimmäkseen. Hajotan itseäni miljoonaan suuntaan vaikka voisi olla vain yksi kanava. https://maijuli.blogaaja.fi

Lukekoon kuka kiinnostuu. Äh miten tylsä lause. Jos haluat lukea mistä tykkään ja mitä oikeastaan rakastan, niin olisi ihanaa jos luet. Ei kuitenkaan tarvitse. Sinulla on omat kiinnostuksen kohteet ja minulla omani. 

Nyt ymmärrän itseäni jollain tavalla kuvaajana. Olen todella nopea kuvaajana ja haluan saada ikuistettua sadasosa hetkiä esimerkiksi ilmeistä. Ja liikun merellä, jossa mennään nopeasti ja hetket ovat sekunnissa menneet. En ole paikallani jalustan kanssa. Tarvitsen aivoni vapaaksi säädöistä jotta voin kuvata miten haluan. Siksi haluan kuvata automaatilla. Joku toinen on varmasti taitava manuaalilla, mutta miksi minun pitää yrittää olla kuin muut jotta riitän. Maailma on täynnä vastakkainasettelua. Olemme aina jollain puolella. Puolesta ja vastaan. On hyvä päättää oma oikea ja seistä sen takana. Minä riitän tästä eteenpäin kuvaajana. Piste. Tämä tunne täytyy vielä sisäistää. 

En kykene kuulla jos joku haluaa vänkää kanssani miksi pitää tehdä jotain. En yksinkertaisesti ymmärrä tai aivoni blokkaa asian. Siksi ehkä myös kirjoitan, että ymmärtäisin itsekin elämää. En halua sinullekaan vääntää rautalangasta mitään asiaa, vaan tiedän että sinulla on oma tapasi katsoa ja ymmärtää maailmaa. Hyväksy sinun tapasi. 

Minulla on menossa kilpailu itseäni vastaan. Yritän vain jatkaa kirjoittamista, vaikka lukijana et ymmärtäisi mistä puhun. Pahoittelut siitä. Yritän väkisin kirjoittaa, jotta saan aikaiseksi. Tämä on omaa vaikeaa vaativaa luonnettani. Kilpailen itseäni vastaan. 

Bloggaaminen yleensä on lukijan huomioimista. En tällaisina hetkinä ehkä osaa huomioida. Viime aikoina tuntuu etten ole osannut sitä yhtään. 

Maiju

Kulissien takana

Taidan ensimmäistä kertaa täällä näyttää kuvalla enemmän. Tässä kuitenkin olen, istumassa veneemme keulassa matkalla kotiinpäin. Kun katson tietokoneeni näyttöä, näen sormenjäljet joita en saa ilmeisesti puhtaaksi, enkä onnistu kuvankäsittelyllä piilottaa. Näen kaikki epäkohdat, huonosti roikkuvan katoksen, pyyhkeen joka roikkuu epäesteettisesti ikkunalaudalla ja köyden jota ei ole asetettu tyynyjen taakse. 

Minä tiedän hyvin paljon epäkohtia elämässä, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Aina kun jakaa jotain julkisesti, silloin toki kulissit tulisi kiiltää. Not. En kuitenkaan ole kulissityyppi. Joten en kiillota niitä. 

Otin viikon venereissulle mukaan tietokoneen, kamerat ja koruntekovälineet. Odotin inspiraatiota. 

Venereissumme oli kuitenkin niin suorittamista, etten saanut esille kuin kamerat.  

Hermostoni kannalta olisi hyvä osata olla läsnä hetkessä, sillä kuulemani mukaan minulla on taito laskea liukumäkeä vauhdikkaasti suoraan menneisyyteen ja hakea mielelleni virikkeitä. Mutta olla läsnä tässä hetkessä - se on viime aikoina haastanut. 

Minun ei tarvitse olla läsnä jatkuvasti, mutta hermostoni kannalta olisi hyvä olla jatkuvasti olematta. 

Ja se on mahdollisesti estänyt luovuuttani. 

Olenko kertonut meidän veneestä? Viime kesänä vene tupsahti ikäänkuin syliimme. Koska mieheni osaa korjata autoja, hän taitaa myös veneet. Vene oli telakalla rikkinäisenä ja omistajat olivat "luovuttaneet". Menimme mieheni kanssa katsomaan venettä ja kaiken sen työn pyyhkiminen mielemme edestä totesimme, että kyllä. Se on meidän. Vene oli kärsinyt kosteudesta reilusti ja olihan sillä jo ikää yhtä paljon kuin uusilla omistajillaan. Vene on työmaa, sen olen aina tiennyt - se kuitenkin tarjoaa seikkailuita joista sieluni syttyy. Meri. Se on salaperäinen. Minä en ole sitä oppinut koskaan lukemaan järjellä, vain intuitiolla. Käsillä tekeminen ja korjaaminen, se on yksi arvoni. Pääsemme halvemmalla, kun teemme itse ja sen avulla saamme enemmän. Mutta tyynyt jotka ovat kuvassa, ne on ostettu. Suunnittelin mielessäni juuri samanlaisten tyynyjen tekemistä homeen kestävästä kankaasta ja Uv suojalla, mutta. Menimme kauppaan ja siellä nämä olivat puoleen hintaan. Ihan normi kangas. Mutta hintaa tyynyille tuli 45 euroa. Jos olisin tehnyt itse, olisi menty reippaasti yli parin sadan. 

En kuitenkaan aio kirjoittaa blogiini tarjousvinkkejä. En nauttisi sellaisesta. Jatkan edelleen kommunikoinnista kirjoittamista. Veneily on yksi valtavan iso osa minua. Meri. Liplatus. Turvan tunne. Kun nukun veneessä, tuntuu kuin olisin kehdossa. Siellä minulla on todella turvallista olla. 

 Ensi viikolla vene nostetaan telakalle. Meidän kesä loppuu siihen. Meillä on mökki saaressa ja emme ole siellä näin myöhään lähes koskaan. Tämä vuosi oli poikkeus. Meidän elämään tuli iso henkinen muutos. Mieheni mökki jossa olemme olleet 21 vuotta yhdessä on myynnissä, koska me ostimme uuden. Meidän vanha mökki on ihana ja kaunis ja se palveli hyvin. Uusi sijainti palvelee paremmin. Me ostimme läpimädän mökin. Mieheni purkasi ja poltti mökin ystävien kanssa ja keväällä rakennamme uuden. Eilen mieheni istui vanhalla mökillä muistellen menneitä ja päästäen irti omasta lapsuudestaan, sillä siinä paikalla hän on kasvanut. 

Meillä on ollut haastava elämä, mutta me olemme saaneet voimaa meidän projekteista. Olimme rahattomia kaksosten tuoreita vanhempia nuorina, jotka miettivät miten saamme ruokaa ilman, että lainaamme rahaa keneltäkään. Aloitimme rakentamisen. Oman elämän rakentamisen. En ole koskaan saanut mitään helposti ja valmiina. Perustan arvoni itsetehtyyn, käsityöhön ja osamiseen. Kykyyn pärjätä maailmassa omilla käsillä. Tuottaa itsestä asioita. Oli se mitä vain. Arvoni liikkuvat kotikutoisessa. Ei täydellisessä. Rakastan itse tehtyjä villasukkia, joista näkee niiden olevan käsintehtyjä. Uniikkeja. 

Ajattelen aina niin, että jos maailmassa tapahtuisi jotain vaikeuksia, millä taidoilla me sen korjaisimme. Mitä annettavaa minulla olisi antaa maailman rakentamiseen. Tällaista hassua höpinää tänään. Hyvää viikonloppua. Huomenna on vuoden viimeinen päivä käydä merellä. Seuraava kerta on sitten keväällä, sillä en laske laivaristeilyä samaksi asiaksi. 

Maiju

Miten voi kirjoittaa toivosta tai välittää toivoa?

 Olen alkanut vaatia itseltäni kirjoituksia vaikka tiedän, että jos liikaa vaatii, voi tulla suttua. Eikä teksti ole kiinnostavaa. Ja olisihan se ihan kivaa, että teksti olisi kiinnostavaa. En kuitenkaan tiedä mikä on ja mikä ei, kun kirjoittelee yksin. Kirjoitan siis sitä mistä haluan. 

Viikonloppuna on viimeinen kerta tänä vuonna veneellä. Tämä syksy oli astrologiystäväni mukaan voimakas syklin päätös ja uuden alku. Pidän syksyä muutenkin aina kuin uutena vuotena, kun kesä päättyy ja lapset lähtee kouluun. Viime viikko oli henkisesti raskain aikoihin, pimennysenergiat toivat kuoleman pelon pintaan. Nyt tällä hetkellä en taas koe pelkääväni sitä, viime viikolla pelkäsin. Eletty elämä on se mitä katuisin, jos nyt kävisi huonosti. Sairauteni oli liikahtanut ja se aiheutti hätää. Hätää se aiheutti perheelle myös. Kun lääkäri katsoi tuloksia, hän rauhoitti. Meitä kaikkia.

Pimennys nosti pintaan myös minulle sanottuja sanoja. Niitä kun on elämäni aikana viljelty paljon. Heikkouteni on aina ollut se, että en ole sanonut takaisin ja nykyään kun osaan sanoa takaisin, en tiedä onko se yhtä tehokasta, koska siitä huolimatta moni sanottu sana jää pyörimään mieleeni. Useimmiten ne vahvasti sanotut, eleillä tai äänen painoilla. 

Juttelin ihmisen kanssa joka on kokenut juuri menetyksen ja totesin, oikeastaan nauraen, että olen menettänyt niin lukemattoman määrän sukulaisia - etten oikein näe toivoa elämästä. On naurettava, jotta energia pysyy iloisena. Jos märehdin, koko olemukseni valahtaa. En kuitenkaan ihan jokaiselle kertoisi nauraen tällaista, vaan valikoidusti. Kun ymmärtää surun ja ilon merkityksen elämässä, pysyy helpommin pinnalla. Huumori on se joka pitää hengissä. Mutta huumori on vaikeaa. 

En ole saanut kokea parantumisia muilta. Vain menetyksiä. Siksi olen uuden edessä. Tiedän itse selviäväni. Mutta mieleni yrittää märehtiä. 

Halusin aina osata kirjoittaa toivosta, mutta en tiennyt mitä se on. Sillä menetin toivon isäni mukana. En uskonut toivoon, kun yritin hänet saada elämään viimeisin voimin. Yritin ettei hän luovuta. Mutta ei se ollut hänen käsissään. Hänen katse kertoi minulle ettei hän selviä.

Kun ilmaisin usein uutena vuotena; tästä tulee paras vuosi - se oli lopulta kamala vuosi. Koin sen illuusiomaiseksi toivoksi. Sanojen hötöksi, jota yritin ylläpitää vääristyneesti. Lopetin sen. 

Mitä se toivo sitten on. Se on oikeastaan hiljaisuutta minulle. Olen hiljentynyt niiden voimakkaiden päättäväisten sanojen kanssa. Ehkä se on armoa. Ehkä se on hiljaisuutta siinä, että en tiedä, mutta toivon. Hiljaa. Olen tietoinen epäonnistumisen mahdollisuudesta, mutta toivon silti hiljaa ja nöyränä. Tiedän että elämä tuo meille aika ajoin voimakkaita aaltoja, mutta aalloista menee helpommin läpi kun ei anna liian vahvojen tunteiden heilua. 

Voinko edes yrittää välittää toivoa, jos itsekin sen kadotan aika ajoin?

Ristiriitaista on kuitenkin se, että taide tarvitsee vahvoja tunteita. Omasta mielestäni. Mielestäni oikeilla tunteilla pystyy vaikuttamaan muihin. Olen seurannut paria suomalaista laulajaa. Kun he aloittivat, musiikki oli hyvää, mutta vuosien päästä he loistivat. He olivat vahvempia ilmaisussaan, mutta surullista oli kuitenkin, että viha sai heidät tuntemaan raadollisesti ja se musiikki taas kosketti. Artistin elämä voi olla todella raskas. Ihmiset eivät välitä siitä. Tai kyllä he välittävät. Se vain tuntuu ettei välitä. 

Eräs ystäväni on alkanut kuvaamaan, ja hänestä on kuoriutunut herkkä tulkitsija, joka on melkein jopa hämmentävää. Koska hänellä oli vahva kuori, voimakas ääni ja puhe oli kovaa. Nyt hän on antanut taiteen tulla sielustaan ja hän on herkkä ja saa sanat koskettamaan sielua. 

Mietin vain, kuinka moni kantaa sisällään herkkyyttä. Vahvuutta ja taidetta. Kuinka moni pitää sen piilossa. Toisen pitävät sen kovuuden takana, toiset taas vitsien takana. Herkkä joutuu kasvattaa kuoren ylleen, kuin kilpikonnalla. Maailma kun on mitä on, se opettaa suojautumaan iskuilta. Toisinaan ajautuu itse iskuihin mukaan, toisinaan suojautuu. 

Samalla kun kirjoitan, vastustan kirjoittamista. Vastustan itseäni jakamasta tekstiä. Vastustan sitä, että puhun vaikeista asioista, sillä olen oppinut että vain hyvistä asioista saa puhua. Vain siistin kodin saa näyttää ja vain kulissit voi näyttää. Muista aina hymy ja sielvistely. Yeah right. Joskus nuorena kun tein jotain hölmöä, minulle sanottiin älä vie sinun kauneutta minulta. Vienpäs, sillä se on minun kauneus, kun on kyse minusta. Joku vanhempi nainen sanoisi "no jaa, et sä nyt niin kaunis oo, kuin luulet". Perustuu tositapahtumiin. 

Oikeastaan kun mietin, en oikein voi kertoa sinulle toivosta, sillä meidän toivo ei ehkä ole samanlaista. Mutta sanat voivat sitä välittää rivien välistä. En tiedä tarvitsetko sinä toivoa ja minkälaisessa elämäntilanteessa sinä olet. Mutta olen alkanut miettiä monestikin, että toivo löytyy itsestäsi. Saan toisinaan vastauksia minulta. Kun joskus olen niin itsepäinen etten suostu kuunnella muita, jonkun toisen neuvo osuu minua kehokilpeen. Vastustan neuvoa. Silloin voin palata omiin neuvoihini. Ajattelin aina, että kirjoitan muille. Mutta kirjoitan itselleni. Sillä kirjoitan yksin. Joku joskus eksyy lukemaan tekstiäni, mutta koska en tunne teitä, enkä näe - minun on silloin peilattava vain itseeni. Joskus mietin mikä on kirjoittajan ääneni. Se on herkän tytön ääni, joka on kasvanut naiseksi. Joka haluaisi joskus palata lapsen kenkiin, mennä satumaahan ja kirjoittaa sateenkaarista ja yksisarvisista. Mutta sitten se muistaa, että asuu maapallolla, jossa on tehtävä töitä elääkseen ja muistettava ympäristökin. Joka puolella on huolehdittavia ja itsekin on saanut pitkäaikaisen pöpön. 

Maiju

Oppeja

Ystäväni aikanaan totesi minulle "kirjoita raskaista asioista itsellesi, hyvistä asioista muille". Olen pyrkinyt tähän. Joskus erehdyn ja puhun liian vaikeista teemoista, joskus taas kirjoitan "sielun viisautta."

Kirjoita lyhyesti, selkeästi ja positiivisesti. Liian paljon tekstiä tekee artikkelista raskaan, eikä sitä jaksa lukea. En tätä aina noudata. Unohdan sen.

Opin myös, että toisto on opintojen äiti. Vanha aikakausi opetti minulle opettamisesta ja kasvattamisesta, että yksi kerta opettamista pitäisi riittää. En usko tähän. Se on hämmentävä ajatus, sillä jos yksi kerta pitää riittää, siitä puuttuu ihmislähtöisyys täysin ja se voi johtaa narsistiseen kilpailuun ja ruokkia pahantahtoisuutta. Koska ihminen joka ei ymmärrä, eikä myönnä sitä - alkaa tällaisessa ympäristössä "kiusaamaan", eli pelaamaan pelejä ettei menetä omia kasvojaan. 

Meidän ihmisten kuuluu kasvaa henkisesti vaikka ei henkisiksi itseään nimittäisikään. Ihminen kasvaa hitaasti. Vaikka ihmisen nahka on aikuinen, hän voi olla kuin pikku lapsi, edes itse ymmärtämättä sitä. Vaikeat hetket kertoo sen yleensä. 

Kysyn todella paljon kysymystä miksi? Miksi pitää? Moni hämmentyy siitä, kun joutuu avata tällaista kysymystä. Koska se laittaa miettimään. Moni asia on itsestäänselvää toisille, mutta toisille taas ei. Lämpöisen ja opettavaisen persoonan tunnistaa siitä, että hän jaksaa vastata. Kylmä ja kova ei vastaa. Hän tuhahtaa ja vastaa kuinka kysyn tyhmiä. Tai kysymys saa hämmentymään niin, että menee lukkoon. Joskus kun toimii autopilotilla, ei osaa edes kyseenalaistaa omia tekemisiään, tekee vain kun käsketään. 

Käsittelen nyt työelämää, sillä saan sieltä paljon oppia ihmisyydestä. 

Olen oppinut ettei ole tyhmiä kysymyksiä vaan vastauksia. Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastausta, mutta miten vastaa kysyjälle - se kertoo paljon henkilöstä. Mieltä voi treenata ja persoonaa voi kehittää, ydinluonne meillä monesti pysyy samana. Kun me toimimme ihmisten keskellä, meidän on hyvä treenata omaa mieltä. Ja kehittää yhteistyökykyämme.

Meillä on jokaisella omat heikkoutemme, joita kohtaan on hyvä olla rehellinen. Kun katsoo ja tunnistaa omia varjojaan, voi olla vähemmän nyrkit pystyssä. 

Moni ihminen on intuitiivinen, he aistivat ilmapiiriä antennit auki. Silloin on tärkeää, että huoneessa ollaan rehellisiä. Jos intuitiivinen kohtaa epärehellisyyttä paljonkin, silloin on tärkeää oppia tuntemaan kehonkielen käytöstä ja erilaisia psykologisia manipulointitekniikoita ja vielä oppia niistä. Usein hankala persoona voi olla myös intuitiivinen, hän alkaa reagoida epärehellisessä ilmapiirissä. Aina taas raadollisen rehellinen ei menesty, sillä hän harvoin sopeutuu. Työelämässä taas yhteistyö vaatii joustoa. 

Olen LInkedinissä, mutta en osaa siellä tehdä mitään muuta kuin lukea mielenkiintoisia tilapäivityksiä työelämästä. Äsken luin erään työelämään liittyvän päivityksen, josta ymmärsin etten ymmärtänyt yhtään mitään. Se oli kuin ihmiset olisivat laitettu numeroiksi ja kuinka säännöt kasvuun ja tehokkuuteen säädetään täysille, kuinka yrityksen mennessä hetken eteenpäin tulee vaihtaa työntekijät ettei lihota ja jäädä liian stabiileiksi. Se taas kuulostaa ihmislähtöisenä ihmistyyppinä hyvin rajulta. Kun luin tekstiä mistä en ymmärtänyt, minulle syntyi siitä väärinkäsityksiä. En usko, että luin tätä ihan oikein. Kun luin tekstiä - ymmärsin minkälainen minä olen työelämässä, olen ihmislähtöinen. Me emme ole numeroita. Minä haluan toimia yrityksessä jossa on ihmislähtöiset arvot. Jos arvot ovat numeroissa vain, silloin olemme jatkuvasti löysässä hirressä. Mutta tämä on taas helpommin sanottu kuin tehty. Sillä yrityksen tehtävä on tuottaa rahaa. Yleensä. Rahalla maailma pyörii. Mutta siellä on silti taustalla ihminen. Kun raha nousee jumalaksi, ihmisen ego lähtee keulimaan. 

Koko sydäntä ei kannata antaa yritykselle, sillä yritys on täynnä numeroita ja kun kohtaat heikkoutta, sinut voidaan potkia ulos. Siksi on myös tärkeää opetella mihin kuuluu ja mihin ei. Kun kokee kuuluvansa johonkin, silloin haluaa tehdä parhaansa yrityksen eteen. 

Me sekoitumme työelämässä helposti numeroiksi. Joku katsoo numeroita paperilla ja jättää ihmisyyden pois. Se taas voi olla yrityksenkin alamäki. Sillä Ihmiset työskentelevät yrityksessä ja ihmisillä on tunteet, siksi työelämä on täynnä riskejä. Vaikka antaisit kaiken panoksesi yritykselle ja olisit kuinka menestynyt, yritys voi päättää luopua sinusta. 

Mutta se on totta, että jos emme mene eteenpäin - jämähdämme ja kehitys pysähtyy. Maailma ei koskaan pysähdy, mutta ihmisen kehitys voi mennä automaatioasetuksille. Silloin on tärkeää lähteä haastamaan itseään. 

Jos haluat jotain ja et saa sitä heti - suutut. Silloin täytyy opetella kehittämään luonnetta kärsivällisyyteen. 

Jos haluat jotain, voit saada sen kyllä ja saatuasi sen, saattaa olla ettet haluakaan sitä. On siksi tärkeää oppia erottamaan mitä todella haluaa. Asiat ovat todella hitaita ihmisen elämässä. 

Ihminen voi sanoa olevansa mitä vain, mutta oikea luonne tulee esiin vaikeuksien kautta ja kun vaikeudet ovat hioneet ihmistä, arvot ja mielipiteet muuttuu. 

Mitä nämä kaikki opettavat kirjoittajana. Voin olla väärässäkin. Tämä on vain yksi näkökulma elämästä. Näkökulmia on paljon, niin monta kuin on katsojaakin. Maailma kehittyy yhteistyössä. 

Ihmiset tarvitsevat toisiaan kehittyäkseen vaikka he kuinka sanoisivat muuta. Maailma ei pyöri yhden ihmisen voimin, eikä yhden mielipiteen voimin. Maailmassa asiat liikkuvat hitaasti, koska meillä on niin monta muuttujaa välissä. 

Vaikka tietäisitkin asioita oikein, edessäsi voi olla monta seinää jotka eivät ole sisäistänyt sanomaasi. Voit olla ensimmäinen joka jonkin asian oivaltaa ja vasta kun oivallus saa monen ihmisen oivaltamaan - se menee eteenpäin. Ellet ole vaikutusvaltainen valmiiksi. Jos sinulla on vaikutusvaltaa, voit saada asiasi helpommin perille. Ruohonjuuritasolta asiat etenevät hitaasti. Siksi on välillä pelottavaa, kun vaikutusvaltaisilla on isot yleisöt, ja isot yleisöt menevät väärille raiteille. Oikeudenmukaisuus ei aina toteudu ihmisyydessä. 

Maailma on täynnä vastakkainasettelua, ei kannata osallistua kaikkiin taisteluihin. Palaa oma kynttilä vain monista päistä. 

Maiju

Aitoja hetkiä, aitoja tunteita

 

Olen käynyt melkoiset kivut läpi henkisesti viime päivinä, joista haluan kertoa rehellisesti ja aidosti. Samalla mietin onko se järkevää. Minä synnyin hyvin tuomitsevaan maailmaan (niinkuin varmaan sinäkin) ja joudun tehdä hyvin paljon työtä itseni kanssa, että pysyn positiivisena. Positiivinen voima on paljon terveempää kuin negatiivinen. Minun mielestäni. Kuitenkaan en usko, negatiivisuuden kieltämisen olevan vastaus. Luin aivotutkijan sanovan, että aivot ovat luotu selviytymään katastrofeista, positiivinen ajattelu vaatii aivojen kouluttamista. 

Olen viime päivinä tuntenut pelkoa omasta kuolemastani. Ei sitä tunnetta voi kukaan viedä minulta pois. Minun täytyy se itse käsitellä. Samaan aikaan yritän selitellä itselleni ettei tämä ole niinkuin luulen. Isäni kuoli keuhkosyöpään, tätini suolistosyöpään. Minulla todettiin krooninen leukemia. Mikä on minulle erilaista, on se että voin selvitä tästä, kääntää tästä korjaavan kokemuksen. Mutta tiedän senkin, että se on annettava "Herran haltuun". En usko näihin, sinä pystyt itsesi parantamaan kun vain ajattelet positiivisesti.  Tai syö mantelia, niin paranet. Tällainen nykyajan terveyshypetys, saa itsensä tuntemaan syyllisyyttä siitä että sairastuu. Joissain henkisissä piireissä aikanaan sanottiin, että syöpä on itse aiheutettu sairaus. Tällainen on mielestäni sairastuttava ajatus. Minulle sanottiin pari viikkoa sitten myös "leikkimielisesti" "kun sinulla on flunssa, ymmärrätkö että tapat jonkun". Sanat ovat vaarallisia. Ne voivat tappaa. Minun vastustuskykyni on heikentynyt oikeasti leukemian takia, eli olen itse riskiryhmää. Tuollainen kommentti on törkeä. Ehkä minä pelotin häntä. Minun taakkana painaa taas sairasloma pienyrittäjänä. En voi olla pois. Olen toisinaan puun ja kuoren välissä. 

Puoliksi heitetyt typerät vitsit nakertavat mieltä ja lopulta voivat tuhota kokonaisia koteja ja elämiä. Sanat ovat vallankäyttöä. Vaikka ne olisivat kuinka leikkimielisiä, tai puoli tosissaan sanottuja. Ne vaikuttavat alitajuntaan. Siksi sanat on valittava viisaasti. 

Meidän perheellä on tällä hetkellä paljon käsiteltäviä tunteita. Meillä on materiaalista uudistumista, ostimme mädän mökin, jonka tilalle pitää rakentaa uusi. Se on meille uusi alku, jota tarvitsemme. Samaan aikaan meillä on henkisiä vaikeuksia. Lapsillani on kaikilla terveydellisiä haasteita. Minulla on terveydellisiä haasteita. Miten opin erottelemaan mistä lähteä liikkeelle. Kuka meistä saa sen huomion, mikä pitää antaa tasapuolisesti. 

Siskoni on tarttunut apuun. Hän on päättänyt alkaa siivota meidän kotia, olemaan konkreettinen apu. Se on hänelle helppoa, minulle vaikeaa. Siivoaminen siis. Hänen elämä on myös yksi vaikeuksien koulu. Ja hänen apu on minulle valtavan iso asia. Joka auttaa konkreettisesti kannattelemaan. Ystävämme auttoivat purkamaan mökin, työ oli valtava. Mieheni ei joutunut tehdä sitä yksin. Vaan ystävät tulivat pyytämättä avuksi. Se oli iso ele. 

Olemme mieheni kanssa kaksin kannatellut perhettämme kaikki nämä vuodet. Silloin kun olisimme tarvinneet tukea, tuki loisti poissaolollaan. Konkreettista apua ei ollut. Se mitä minä tarvitsin, ei ollut saatavilla. Mutta me selvisimme. Kaikkein isoimmissa vaikeuksissamme, tuki loisti poissaolollaan. Silloin kun minun mieli oli musta. 

Luin siihen aikaan paljon tällaisia lauseita: "et saa sitä mitä haluat, vaan sitä mitä tarvitset, terveisin universumi." 

Minusta kasvoi vahvempi henkisesti. Vahvuus tapahtui minun sisälläni, se ei tapahtunut vain minun sanoissani. Muistan kuinka mietin, miten kukaan ei tajua että minulla on vaikeaa. Kiinnitin huomiota itseeni viime perjantaina. Sain verikokeen tuloksia jotka eivät näyttäneet hyvältä. Itkin. Mutta otin maskin kasvoilleni, hymyn. Säteilin. Kun minulla on vaikeaa, muut katsovat minua säteilevänä. "Miten näytät noin hyvältä" Kysyvät. Ymmärsin tämän, kun olin oman elämäni kamalimmassa kaaoksessa. Hymyn naamio on suojellut minua aina. Eikä se ole aina huono asia. 

Nyt meidän perheessä on käynnissä iso henkinen mullistus. En osaa sitä sanoittaa, mutta minun on tehtävä rajoja tietynlaisten kannattelujen välille. Minun on eroteltava mitä teen milloinkin ja mihin keskityn. Saanko sanoa esimerkiksi kuolemaa hautovalle tyttärelleni asioita, tehdä rajoja. Näitä pohdin. Miten saan ilmaistua turvaa, kun en tiedä itsekään onko minulle tulevaisuutta. 

Kun kohtaa kipuja, silloin tunteet vääristyy. Tunteet voivat ilostuttaa, mutta tunteet voivat myös sairastuttaa. En voi sanoa nyt itselleni "ryhdistäydy ja lakkaa valittamasta". Sillä en tiedä autanko vai pahennanko oma oloani ja muiden. Samalla mietin, että olenko olettanut, että perheen kuuluu tukea hädässä. Siksi on tuntunut niin rankalta, että tuki puuttui. 

Pelkäsin ennen enemmän, pelko salpasi henkeni ja lukki sisimpäni. Se sai minut kieltämään itseni ja kieltämään asioita. Yritin kyllä. Aika on parantanut ja tehnyt tehtäviään. Sain eilen viestin, jonka luin väärin. Luin sen moneen kertaan. Viesti sai minut raivostumaan, uhriutumaan ja ymmärtämään väärin. Se taas muistutti minua siitä, että viestintä on tärkeä työkalu jos haluaa rakentaa rauhaa. Me valitsemme jokaisen viestin lähettämisessä aina rauhan tai sodan. Haluaisin valita aina rauhan, mutta joskus olen typerä. 

Maiju

Tunnusta itsesi

 

Ystävällisyyttä ei pitäisi koskaan joutua puolustelemaan. Jos kuitenkin seura on alavireinen ja negatiivinen, silloin sitä tahtomattaankin ajautuu tilanteeseen jossa on pidettävä puolensa. Vähän niinkuin otettava esiin valon miekka. Ystävällisyys on monikulttuurisessa maailmassa yhteinen yhdistävä piirre, jolla saamme luotua rauhaa ja yhteistyötä. 

Joskus ihminen joka on pahoinvoiva käsittää ystävällisyyden negatiivisena tai ärsyyntyy jos jollain on asiat paremmin kuin itsellä on. Silloin on erittäin tärkeä osata sanoittaa ja erotella mistä mikäkin tunne johtuu ja laittaa ne omiin lokeroihin. 

Aikanaan kun aloitin oman itseni peiliin katsomisen, en ollut millään tavalla positiivisuuden perikuva. Positiivinen asenne oli kuitenkin suojakeinoni. Olin oppinut hymyilemään läpi kivun. Harva ihminen näki, että oli paha olla, sillä en itsekään nähnyt. Elämääni tuli rakkaus ja rakkauden myötä tuli 2 lasta kerralla. Olin nuori, enkä tiennyt miten toimia ja silloin aloin kokea paljon vastustusta ja aloin ehkä näkemään ympärilleni minkälaisia valintoja olin tehnyt ja missä en halunnut olla mukana. Elämääni tuli vastuu. Mutta en ollut mielestäni vastuullinen. 

Henkiset ohjaajat joita elämääni tulivat opastivat minua pois pimeästä. En usko guruihin, mielestäni he ohjaavat heidän totuuteen, minä haluan löytää minun totuuteni. Toivon että sinäkin omalla polullasi voit katsoa viitteitä ja tienviittoja, mutta valitset aina oman suuntasi. Muut ihmiset voivat osoittaa meille tietä, mutta heidän tie ei ole meidän tie. Meillä on jokaisella oma tie. Niin sinulla kuin minullakin. 

Kun aloin ottamaan vastuuta, jouduin kulkea omien pelottavien puolieni läpi. Ymmärsin tässä, että yksi itseäni pelottava asia oli, että minut jätetään yksin. Että minusta puhutaan selän takana pahaa, eikä minua tueta. Tämä oli johtanut minut miellyttämään ympäristöäni. En siis tuntenut minua, tunsin vain muut minun kautta. Tiesin mistä muut eivät pitäneet joten muokkasin itseäni ympäristön mieleiseksi. Se on ollut myös yksi syy miksi en uskaltanut kirjoittaa tai jakaa kirjoituksiani, sillä kirjoittamisessa olen aito oma itseni ja se on yhtä kuin alastomuus. En osannut olla oma itseni nuorena varsinkaan voimakkaassa seurassa. Olin aina jotain miellyttävää. Se tarkoitti etten ilmaissut vihaisuuden tunteita jotka ovat meille kuuluvia tunteita. En myöskään itkenyt vaikka olisi pitänyt. 

Tunnistan omasta tekstistä milloin olen ollut vihainen ja milloin iloinen. Mutta en haluaisi muiden sanovan niitä minulle. Sillä opin aikanaan muiden ilmaisevan aina omasta lähtökohdastaan asioita. Ei niin, että he näkisivät minut vaan miten he näkevät itsensä ja oman maailmansa minun kauttani. Moni mielipide on usein omaan itseen liittyvä mielipide. Siksi esimerkiksi kuuleminen ja kuunteleminen on tärkeää oppia ja oman itsensä tiedostaminen on tärkeää. Joskus meillä ihmisillä on niin valtava draama päällä, että kuulemme kaiken tuon draaman läpi, näemme että muillakin on draamaa. Ja lähdemme enemmänkin sörkkimään toisten draamaa, vaikka pitäisi hoitaa ensin oma draama. Jokainen draama mitä muut käyvät läpi on jokaisen omalla vastuulla. Me voimme seistä rinnalla, mutta jokainen joutuu pelastaa itse itsensä. Tämä on myös yksi kipeä oppi minulle.  

Olen tehnyt yli 10 vuotta asiakastyötä. Pääsen ihmisen ihon alle ja kuulen tarinoita. Monesti tarinat liippaavat omia kokemuksiani ja toisinaan saan olla vain ulkopuolinen tarkkailija, jolla ei ole tarttumapintaa. Yhteiset kokemukset yhdistävät ja usein tuovat meidät lähemmäs toisiamme, ja kun taas ei löydä kontaktia toiseen, silloin olemme niin sanotusti vieraita. 

Muistan erään asiakkaan joka sanoi menettäneensä läheisen, sen jälkeen ympäriltä katosi ihmiset. Hän jäi kipunsa kanssa yksin. Koin silloin samaa. Jäin emotionaalisesti yksin, kun isäni kuoli. Se oli kipeää aikaa, enkä tiedä haluanko siksi jakaa enää tätä omaa sairauttani ihmisille. Jaan silti. Elämääni on tullut ystäviä jotka kestävät minun kipuni. Se on erikoista. 

Haluaisin kannustaa sinuakin kirjoittamaan itsestäsi ja tutkimaan omia reagointejasi maailmaa kohtaan. Kuka sinä olet maailmassa ja ketkä ovat sinun ihmisiä. Me emme kaikki halua ympärillemme haaremia, eli paljon ihmisiä. Minä olen lapsesta asti tarvinnut ihmisiä paljon ympärilleni. En tiedä, ehkä se on se ekstroverttius. Vai miten se ilmaistaan. Mutta valikoin tarkasti keitä haluan lähelleni. En halua pahantahtoisia tai egoisteja elämääni. Jos en voi valita, pidän etäisyyttä heihin. En halua miehiä jotka painavat alas naisia tai heikommassa asemassa olevia. Tämä kun on miehinen maailma, edelleen - haluan, että miehet jotka ovat elämässäni kunnioittaa naista ja ihmisyyttä. Reagoin välittömästi alaspäin painavaan huumoriin, jonka tarkoitus on loukata. Pysyn heidän huumoristaan erossa. Näen tällaista huumoria somessa, myös naiset jotka valitsevat tämän kaltaisen huumorin - pysyn erossa. Aitous ja hyväntahtoisuus kaikissa sukupuolissa tai persoonissa ja olemuksissa, heidät valitsen. Intuitio valitsee. Ja siihen on tarvittu paljon peiliin katsomista ja itsensä hyväksymistä. 

Kun olin kotona lasten kanssa ja oli vain pari aikuista joille puhua, hajosin. Olin rikki ja yksin. Kun pääsin työelämään ja löysin tämän yhteisön missä nyt olen, yksinäisyyteni on laantunut. Sillä minulla on joka puolella joku jota tervehtiä. En tarvitse välttämättä muuta kuin tunteen että kuulun tähän joukkoon. On ollut tärkeää ymmärtää se, että vaikka vierustoveri ilmaisee painokkaasti olevansa jonkinlainen ja tykkäävänsä jostain, minun ei tarvitse olla samanlainen ja tykätä samasta asiasta. Silti me voimme olla ystäviä. Monissa tilanteissa egot kolisee ja kaikkia ei tarvitsekaan toivottaa elämäänsä tervetulleeksi. Mutta vain opettelemalla erottelukykyä, henkistä erottelukykyä - tunnistaa rajat.  Koska en tunne sinua lukijani, en tiedä onko sinun intuitiosi vahva, mutta oletan sen olevan - siksi sinä luet tätä blogiani. Muista siis se, että sinä tiedät kyllä sisimmässäsi mitä tarvitset ja kuka olet. Maailma näyttää jatkuvasti tienviittoja, sinun täytyy nähdä ne ja kulkea niitä kohti. Sydämen ääni on lähes aina vaimea, järki ohjaa voimakkaasti. Jos olet tyytymätön siihen missä olet, anna sydämellesi hiukan ääntä ja kuuntele. 

Maiju

Kemiat

 

Sarjakuva Lukuja Kuvaketta Yksinkertainen Hymy

Kommunikoinnissa ja ihmisen kohtaamisessa kemia on tärkeää.

Kysymyksiä joita itse olen itseltäni kysynyt. 

Kun astut ryhmään, menetkö sinne voimakkaasti kertomaan miten asiat tulisi olla? Käskytätkö ja sekoitatko muiden päätä viisauksillasi? 

Jos haluaa kuulua joukkoon, joutuu itseään muokata ryhmään sopivaksi. Huom, jos haluaa. 

Muoti on tänä päivänä vahvasti: Ole sellainen kuin olet. Älä muuta itseäsi miellyyttäksesi muita. 

Kyllä, se on näin. Mutta jos haluat kuulua johonkin ryhmään ja menet tällä asenteella, voi olla ettei se toimi. 

Yksilöllisyys ja erottautuminen on tänä päivänä myös se juttu. Miten erottaudut. Mikä tekee sinusta sinut. Ja jos haluat olla yksilöllinen, minkälaiseen porukkaan haluat kuulua? 

Yksilöllinen tapa ei kuitenkaan luo yhteisöjä. Ja me tarvitaan maailmassa toisiamme. On todella tärkeää tiedostaa, että me voimme olla yksilöitä ja tulla hyväksytyiksi yksilöinä yhteisössä, mutta me emme voi yrittää saada yhteisöä muuttumaan meidän mieliksi. 

Mitä jos haluat sellaiseen ryhmään, johon et sovi? Jos sinun kiinnostuksen kohteet ovat täysin muuta kuin ryhmän. Ei ole mitään puhuttavaa. Hiljainen hetki, vaivautuneisuus. Sanot jotain väkisin. Siitä seuraa hiljaisuus. Piinaava tunne. Kun lähdet pois ryhmän luota:  itselle jää tunne –  kuinka sanoinkin näin tyhmästi. Tunne täyttää tyhjyydellä koko rinta– alan. Tulee paha olo. Juuri siksi olisi hyvä tutustua omaan itseen ja persoonallisuuden piirteisiin. Minkälainen minä olen ja kuka olen? Minkälaisessa seurassa viihdyn ja miksi? Vaikeita kysymyksiä, varsinkin silloin kun ei vielä tiedä. Ei ole mitään mihin nojata. 

Tässä linkkejä joista voi käydä tekemässä testejä:

https://www.16personalities.com/fi/persoonallisuustesti

https://www.namaste.fi/fi/enneagrammi/tunnista-itsesi– persoonallisuustesti

Tänä päivänä itse-reflektointi on tärkeää. Se tulee olemaan myös tulevaisuuden juttu. Itsensä tunteva ihminen osaa kommunikoida rakentavasti. Koska kanavat ovat auki joka suuntaan maailmalle, meidän tulee olla hyviä vuorovaikutustaidoissamme. 

Mutta kemioita on vaikeaa oppia. Ystävyydet syntyvät hitaasti ja ensivaikutelma on tärkeä. Jos ensivaikutelmassa oletat tietäväsi kaiken, ja kohotat itsesi muiden yläpuolelle, voi olla ettei kemiat lähde muodostumaan kenenkään eduksi. Ihmiset pitävät siitä, että uudet ihmiset tuovat rauhan tunteen mukanaan. 

Löysin tämän kirjoituksen luonnoksistani. Olen kirjoittanut sen vuonna 2022. Luonnoksissa on 360 julkaisematonta tekstiä. Tämän julkaiseminen mietityttää.. Mutta menkööt..

Maiju

Kuinka pitkä on varjosi?

 

Tämä on todellakin oivallusten aikaa. Olemme pimennysten välissä, astrologiystäväni mukaan. Seuraava pimennys on 21.9. Ja nämä nostavat alitajunnasta pintaan asioita joita voimme puhdistaa pois vaivaamasta. Henkiseen kasvuun tulee käsittelyyn sanoina uhri ja narsisti. Mitä ne oikeasti tarkoittavat ja mitä ne tarkoittavat meille? En halua olla itsekäs, enkä halua olla narsistinen  -ajatellaan, mutta en halua myöskään olla uhri. Tulee valtava ristiriita. Ihan kuin olisimme vanhan ajan flipperi -pelissä palloina, tietämättä kumpia me olemme. Kultainen keskitie - se on tavoite. 

Mutta kun näitä asioita lähtee pohtimaan, me alamme nähdä ympärillämme uhreja ja me alamme nähdä ympärillämme törkeästi käyttäytyviä narsisteja. Alkaa kasvu. Alat kulkea tietoisena erilaisten haastavien tilanteiden läpi todetaksesi rehellisesti itsellesi missä mennään. Oi että, niin uhrina olo, kuin narsistina olo tekee kipeää. On aivan hirveää kokea olevansa kumpikaan. On sanottu, että psykopaattisia piirteitä oleva narsisti ei myönnä narsistisuuttaan, joten et voi olla sellainen jos epäilet olevasi. Mutta saatat kulkea varjon läpi. Saatat nähdä ympärilläsi narsistisesti käyttäytyviä ärsyttäviä tyyppejä. Ja saatat huomata niitä perheesi sisällä. Lopulta voit todeta, että apua minustakin löytyy tämä piirre. Vasta kun tietoisuus on tuonut asioita eteemme, voimme niistä vapautua. 

Mutta tämä tunnemylläkkä on vain käväisy, ellet päätä jäädä jompaan kumpaan rooliin. Sinä vain kuljet erilaisten haasteiden läpi, opit niistä ja kasvat ja toteat - Tämä oppi on nyt käyty. Jos se ei ole vielä käyty, eli et ole saanut lopullista oivallusta asiasta - edessä odottaa vielä oppitunteja. Sitä taas harvoin mieli päättää. Se tulee syvemmältä. 

Minulla on varjo. Se on toisinaan todella pitkä. Joskus varjoni kulkee lapsuuteeni saakka. Olen kamppaillut melkein puolet elämästäni teeman kanssa, jossa minulta on viety jotain tärkeää. Ja koska siellä on jämiä edelleen tunnelukkoina, tulen edelleen käymään samaan teemaan liittyviä aiheita läpi. Mutta niin kauan varjoni ei muutu, eikä pienene - kun löydän syyllisiä omaan olooni. Kun päätän ottaa vastuun koko todellisuudestani, on silloin mahdollisuus vapautua. 

Lähdin muistelemaan ystäväni kanssa vanhaa aikaa. Meitä yhdisti samankaltaiset kokemukset. Ymmärsin, että tunteensiirto voi aiheuttaa minussa erilaisia asioita. Jonkun toisen tunnetila, esimerkiksi käskyttäminen ja vihaisuus voi saada sen tarttumaan minuun ja jos en pidä puoliani ja tee rajaa tunteen ja minun välille, otan sen ikäänkuin itselleni kannettavaksi. Kun tulee seuraava ns. viaton tyyppi, joka näyttää olevan egoni mielestä heikko, kaadan tuon kiukun hänen päälleen. Tätä voisi kutsua narsistiseksi tunteensiirroksi.  On todella tärkeää tuntea itsensä ja rajansa, jotta ei siirrä omaa roskaa tai muiden sinulle siirtämää roskaa muiden kannettavaksi. En tiedä kykenenkö sanoittamaan tätä oikein. 

Ihminen ei ole sisimmässään paha, mutta monesti käytös jota ei hallitse - johtaa pahoihin asioihin. On tärkeää tunnistaa kun oma suu puhuu. Puhuuko se omalla suulla vai jonkun muun suulla. Joskus meidät on ehdollistettu ajattelemaan jollain tavalla. Meidät on kasvatettu tietyllä tavalla tai meihin on siirretty tunteita kannettavaksi. On tärkeää tutustua omiin käytösmalleihin ja omiin arvoihin. 

 Siksi itsensä on tärkeää tuntea tässä ajassa. Koska omilla teoilla voi olla erittäin pitkä varjo. 

Minun varjooni kuuluu yliymmärtäminen, kaikki tänne ja heti - asenne, eli kärsimättömyys ja liika kiltteys. Varjoni on myös sotkuisuus ja epäjärjestelmällisyys, mutta se onkin ehkä mielipidekysymys. Varjooni on kuulunut myös se, että kun joku ilmaisee ilkeän kommentin minulle - imen kommentin itseeni ja hiljenen. Kun olen jonkin aikaa imenyt näitä kommentteja - alkaa reagointi. Kun alan reagoida, kommentoija kääntyy syyllistämään minua, minussa on vika ja olen nolo ja heikko. Sillä se on hänen tapa suojautua. Tällöin en voi muuta kuin sulkea koko ihmisen pois elämästäni. Myös muiden teoilla meissä on pitkä varjo. Me vain kätkemme varjot alitajuntaamme. 

Kärsivällisyyttä olen saanut rutkasti opetella esimerkiksi tämän kirjoittamisen suhteen. En halunnut kenenkään lukevan tätä blogia niin, että heidät on pakotettu lukemaan. Siksi en jakanut tätä. Ainoa jolle jaoin, kuoli. Joten se oli myös melkoisen kova kolaus minulle. Mutta en kykene jakaa tietylle ihmistyypille tätä. Sillä jaan sielustani asioita, en voi sietää heitä jotka tuomitsevat. Tai näkevät minut vääränä. Olen kasvattanut vahvuuttani hiljaisuudessa. Sillä itsetuntoni oli heikko. Ymmärsin etten kykene jakamaan sukupolvelle joka on minua parikymmentä vuotta edellä. Sillä heillä on erittäin kiero ja alaspäin painava huumorintaju. En voi sanoa että kaikilla, mutta minun maailmassani isolla prosentilla. 

Samalla kuitenkin muistan tällaisen lauseen jostain vuosien takaa, että narsistinen joukko on yleensä vain noin 5% väestöstä, mutta heillä on kovin ääni. Siksi se tuntuu niin suurelta. Jos huoneessa on 20 ihmistä ja yksi vahvasti negatiivinen narsisti, huoneen ilmapiiri usein kääntyy vahvimman persoonan eduksi. Ole siis tarkkana.

Maiju

Elämä on valintoja täynnä

 Tänään aamulla kun heräsin, olin unen ja valveen välimaastossa, vielä silmät kiinni. Pieni usva edelleen mielessäni unimaailmasta. Kuitenkin vahva lause pyöri toistolla mielessäni; "erilaisuus on rikkaus". 

Olin edelleen hämärän rajamailla ja ajattelin, että tästä täytyy nousta kirjoittamaan. Kun heräsin, keitin kahvit ja tulin koneelle, mutta olin kadottanut jujun. Sen usvaisen, unelmoivan ja vahvan tunteen kirjoituksesta. Kun kävin tähän koneelle, en saanut enää ajatuksesta kiinni. Unimaailma oli onnellinen, mutta arkeni taas kipeä. Heräsin päänsärkyyn. 

Sellaiseksi kirjoittaminen on mennyt nykypäivänä. Töksähtämiseksi. Mutta valitsen silti kirjoittaa, vaikka en löydä yhteyttä niihin sanoihin, joihin haluan löytää yhteyden. 

Tämä aikakausi, varsinkin nyt parin kuukauden ajan on ollut itselleni puhdistavaa aikaa. Koko tämä vuosi on ollut kuin päälläni olisi ollut varjo. Mutta varjo on tuonut esiin omia varjojani. Alitajuntani "roskaa". Menneisyyden haikua. Käyn aika ajoin läpi konkreettisesti ihmisten kautta vanhoja tunteita läpi. Ihmiset ovat vähän kuin näyttelijöitä omassa tarinassani. He muistuttavat käytöksellään jostain vanhasta. Silloin minun on oltava tarkkana, etten siirrä joidenkin muiden tekemiä asioita ikäänkuin näiden näyttelijöiden syyksi. 

En tiedä osaanko ilmaista tätä sillä kuulostaahan tämä hiukan sekopäiseltä, mutta olen mahdollisesti puhunut aiheesta ennenkin. Kyseessä on tunnelukot. Ihan kuin elämä vain päättäisi, että hei nyt on oiva aika antaa tämän tytön kasvaa ja se tuo kuin puskista uusia ihmisiä kohdattavaksi. Minulle on jäänyt kipeitä kokemuksia menneeseen, joita olen jo purkanut, mutta ehkä en lopullisesti, sillä edelleen opetukset jatkuu. 

Elämääni tuli tämä uusi ihminen joka täytti ajatuksiani liikaa. Hän oli rajaton, hän vihjaili minulle epämääräisesti asiasta mistä pidän. Sai minulle ehkä jopa häpeän tunteen. Hän korosti omaa paremmuuttaan ja jollain tavalla sai minun niskakarvat välittömästi pystyyn. Olin hämmentynyt, miten reagoin näin. Koska olen kasvanut miellyttämään kiltissä, tunteet tukahduttavassa perheessä - olen myös oppinut väkisin pitämään ihmisistä. Eli toisin sanoen kieltämään oman hyvinvoinnin muiden takia. Tämä uusi ihminen toi erilaisia ristiriitaisia ajatuksia mieleeni. Inhoa, halveksuntaa, sekä pelkoa että hän vie jotain minun omaa. Ne ovat pienen lapsen tunteita. Hän tosiaan tuli ja vei jotain omaa, mutta hän vei silti ilmaa. Eli jotain näkymätöntä, jota en voi selittää missään ryhmässä tai kenellekään sellaiselle joka ei voisi ymmärtää, sillä en itsekään ymmärrä. 

Hän tuli siis muistuttamaan minua elämäni kipeimmästä aikakaudesta. Jonka olen luullut jo jättäneen taakse. En siis ollut. Elämä kuitenkin symbolisesti näyttää minulle tämän aikakauden päättymisestä. Se näyttää, että tämä tilanne on nyt vapautettava ja mentävä todella eteenpäin. 

Ja minä joudun tehdä valinnan mennä eteenpäin. Eteenpäin meno ja vanhan jättäminen taakse voi tehdä kipeää. Mutta samalla se voi tehdä todella hyvää. Olen oppinut, että vanhan ja uuden aikakauden välillä on tyhjiö. Se on tila, jossa käsittelet vanhan pois, jotta voit mennä uuteen ilman vanhan taakkaa. Jos otat taakan mukaasi, et todellisuudessa mene eteenpäin vaan viet vain vanhan mukanasi uuteen. 

Mutta tämä on oikeastaan helpommin sanottu kuin tehty. Kun on kyse alitajunnastasi. Et voi hallita sitä, mutta voit vapautua siitä, jos sallit. Se vaatii tilaa ympärilleen, eikä se salli muiden kontrollia, jolla tarkoitan että muut ulkopuolellasi sanoittavat sitä. Se on vain sinun päätettävissä. Se on vain sinun itsesi vastuulla, valitsetko sen vai et. 

Kun me ymmärrämme, että vain itse voi tehdä valinnan mennä eteenpäin, silloin on ottanut vastuun omasta elämänpolusta. On pelottavaa jopa huomata, että minä voin valita aina toisin. Voin valita tuntea toisin, voin valita eri polun. Mutta minun on jätettävä taakse asioita, jos haluan mennä eteenpäin.  Irtipäästö on yksi vaikea teema, todella vaikea. Sillä se on vain sinun ja sinun henkesi välinen asia. Kuinka valmis on henkesi menemään eteenpäin. Ja jättämään muistosi ja niihin liittyvät kipeät kokemukset pois. Joskus elämä laittaa konkreettisesti kulkemaan polun uudestaan, jotta voit olla varma valinnastasi. 

Maiju

Viattomuus

 

"Älä milloinkaan kadota viattomuuttasi, silloin kadotat luovuutesi." 

Siivoan muistikorttejani ja löysin valokuvia sammakoista joita otin keväällä 2020. Olin silloin ensimmäistä kertaa aikoihin hurmoksessa. Mutta mitä hurmos tarkoittaa ihmisille? Minkälaisia tunteita ja sanoja kätkeytyy hurmoksen taakse? Toisille se on innostumista, toisille se voi tarkoittaa vaikka seksuaalista viehtymystä. Kuitenkin luovuus ja seksuaalisuus kulkevat käsi kädessä ja se on ihmiselle luonnollinen tunne, joka meille kuuluu, kunnes tulee joku ja tekee asiasta ruman. 

Kameran avulla pääsin tallentamaan luontoa, kauneutta. Olin löytänyt jotain ihanaa. Löysin myös sammakoita. Sammakot kutivat altaissa, jotkin kuvat olivat myös melko villejä jonkun mielestä, mutta katsoin asiaa viattomuuden ja kauneuden silmin ensin, kunnes jaoin sen facebookkiin. Sain naureskelevia kommentteja rivien välistä luettuna. Ja samalla tajusin että ei hitto. Käänsin välittömästi ajatukset eri värähteelle. Mutta jos olisin saanut säilyttää viattomuuden olisin vain katsellut sitä viattomin silmin. 

Viattomuus on piirre, jota emme saa ikäänkuin säilyttää ihmisten kesken. Maailmaan missä minä olen elänyt, ei ole ollut tilaa viattomuudelle, sillä ihmiset tekevät viattomuudesta rumaa. 

Viattomuus on kuitenkin lapsenomainen uutuuden viehätys, kun katsot kaikkea ikäänkuin olisit löytänyt sen ensimmäistä kertaa. Ikäänkuin ihastuisit sen kauneuteen ja hempeyteen ja näkisit vain mahdollisuuksia. Mutta meidän maailmassa viattomuus on yhtä kuin  naiivi. "Et pärjää tässä maailmassa olemalla noin naiivi" sanovat he jotka ovat nähneet maailman julmuuden. Ja jotka ovat jo saaneet osansa katkeroituen. Viaton ja naiivi, pystyy sulkea pahuuden maailmasta. Se pystyy luomaan taidetta maailmaan ja tarjoamaan ihmisille kauneutta, siitä huolimatta vaikka hän on itse voinut kokea jotain paljon kamalempaa mitä katkera on kokenut. 

Saan tutustua nykyään vain useammin ja useammin ihmisiin, jotka ovat kokenut kamaluuksia ja he tulevat minua tervehtimään hymyillen. He välittävät ympärilleen rakkautta. Ihminen joka ei tiedä mitä toinen on kokenut voi nimitellä naiiviksi tai liian hyväntahtoiseksi tietämättä mitä toinen on kokenut. Mutta tämä onkin kätkenyt sen pahuuden viattomuuden alle. 

Me emme oikeasti tiedä mitä ihmiset käyvät läpi elämässään. Viattomuus on hyvä asia. Jos kaikki maailman ihmiset kadottaisivat viattomuuden, meidän maailmaa ei enää olisi. 

Lapsenomainen, viaton, naiivi. Pidä kiinni näistä ominaisuuksista ja luo maailmaan hyvää. Siitä huolimatta vaikka näet, mitä ympärillä tapahtuu. Siitä huolimatta vaikka luet uutisista kamaluuksia. Ylläpidä viattomuuden henkeä ja näe asioissa rakkautta. Niin selviää vaikeuksista. 

Love only love

Maiju 

Kirjoittamisen tärkeyttä ei voi korostaa liikaa

 Havahduin eilen kun istuimme pöydän ääressä 4 ihmisen kanssa allekirjoittamassa sopimuspapereita. Otin automaattisesti kynän käteen ja toimin kirjurina. En koskaan aiemmin ollut se, joka kirjoittaa. Ennen vanhaan siis. Nykyään rakastan lajia niin paljon, että haluan kirjoittaa. Kuuntelin muiden puheita, kuinka vaikeaa on kirjoittaa tänä päivänä, vielä vaikeampaa kuin ennen. Kun kirjoittamista ei ylläpidä, taito katoaa. Ja se on totta. Mutta vaikka kirjoitan ja rakastan sitä, teen silti paljon virheitä. Eikä käsialani ole kauneimmasta päästä. Se on sellainen mikä minulle on annettu. Käsiala on vähän kuin sormenjälki tai persoona. Se on yksilöllinen meille kaikille. Me voimme hioa sitä, mutta sieltä silti tunnistaa sinut. Ja se on ihanaa. 

Päiväkirjamainen kirjoittaminen on hyödyllistä siksi, että voin ulkoistaa itseni paperille tai tietokoneen ruudulle. Kirjoittaminen on yksi ikivanha tärkeä taito meille ihmisille. Mutta käsinkirjoittamista kannattaa myös harjoittaa. Ensimmäinen reaktio monelle  käsin kirjoituksessa on ns. häpeä sotkuisuudesta, epäselvästä käsialasta. Minun käsialani muuttuu harakanvarpaiksi nopeasti kirjoitettuna. Mutta, toisinaan käsialastani saa myös selvää. Siksi yritän harjoittaa sitä mahdollisimman paljon.

Kirjoitin ihmeiden oppikurssia kopioiden, vain siksi, että ymmärtäisin lukemaani. Kopioin sanasta sanaan reilut 250 sivua. Miksi ihmeessä? Huomasin siitä olevan hyötyä, hermostoni rauhottui ja ajatukseni selkeytyi. Samalla tarkkailin käsialani muuttumista eri vaiheissa. En osaa sitä selittää miksi se muuttui. Samalla kirjoittaminen oli itselleni tekemistä. En ole sellainen tekijä, mitä mieheni on. Hän on kuin duracell joka liikkuu lakkaamatta. Hänen täytyy touhuta ja rakentaa ja luoda uutta. 

Minä taas tarvitsen paljon luovia taukoja ja hitautta, jotta saan enemmän aikaan. Minulle kirjoittaminen on touhuamista. Se on omien ajatusteni jäsentämistä ja itsetuntoni nostamista. Näin tiktokissa haastattelun emeritusprofessorin huolesta, kuinka meistä on tulossa itsekäs kansa tällaisena minäminä aikana. Ainakin meille suomalaisille itsekkyydellä osoittaminen on kuin häpeä. Meidät on kollektiivisesti kasvatettu oltu olematta itsekkäitä. Mutta samalla kaikki epäitsekkäät hätkähtää. En ole professori, enkä millään tavalla viisas koulutukseltani, mutta olen silti sitä mieltä, että meidän kuuluu kasvaa ihmisinä. Epäitsekkäät saavat kasvaa hiukan terveeseen itsekkyyteen ja itsekkäät taas saavat opetella epäitsekkyyttä.

Mielestäni tämä aika on niin sanotusti itseensä tutustumisen aikaa. Tässä ajassa niillä persoonallisuuden piirteillä, joilla ei ennen ollut ääntä, alkaa tänä päivänä olla. Ja kirjoittaminen on mielestäni yksi tehokkaimmista keinoista tutustua itseensä. Miksi? Koska alitajunta on toisinaan lukkotilassa, se on kuin ämpäri joka on täynnä eikä siellä ole tilaa jäsentää ajatuksia. Kun kirjoittaa, saa ämpärin sisältöä jaettua alitajunnasta ulos ja silloin on helpompi nähdä itsessään olevia piirteitä. Ämpäriin tulee myös tilaa ja kun on tilaa, ajatukset selkeytyy. 

Kun aikanaan aloin kirjoittaa tietokoneelle, se oli ehkä vuosi 2010 - olin todella lukossa. Kirjoitukseni vaikuttivat todella samankaltaisilta kuin nytkin, mutta sisältö alitajunnassani oli kaaoksessa. Alkoi minun kasvu. Kun aloin kaivaa alitajunnastani roskia, se luonnollisesti aiheutti ahdistusta ja kipua. Hartiani olivat tulessa, sillä se oli stressaavaa. En suosittele sitä kaikille, se oli meinaan kivuliasta. Mutta kun olin kirjoittanut itsestäni ulos asioita ja tunteita ja luin niitä tietokoneen näytöltä, se oli alkua. Sen jälkeen tuli elää kaikki se käytännössä. Käytäntö oli vaikeaa. Sillä minulla oli paljon uskomuksia ja oletuksia, jotka olivat harhaa. Pelkäsin sitä, että olen valheellinen. Pelkäsin olevani sekava tai että joku huomauttaa virheistäni. Olin arka ja kivulias tuomaan ajatuksiani esiin. Voisin edelleen olla, mutta huomaan tämän olevan osa omaa persoonaa. Olen tavallaan aina arka ja jännittynyt, mutta silti aika ajoin löydän rohkeuden mennä sen yli. 

Olen oppinut itsestäni, että on ihmisiä jotka näkevät minut heikkona ja liian kilttinä, liian sitä ja tätä etten voi tehdä sitä ja tätä. Mutta. Se on aina jonkun toisen uskomus ja näkemys, eikä se välttämättä minuun liity. Se on hänen kokemus elämästä ja minä nyt istun hänen uskomukseen. 

Ihmisillä on tapana leimata. En tiedä onko se pelkoa vai mitä, kun keksitään jonkinlaisia nimityksiä.

Omasta itsestään kirjoittaminen ja eläminen läpi vaikeiden tunteiden, joita itsessään tunnistaa tuo nöyryyttä. Ensin sitä luulee olevansa kuin kukko tunkiolla, kunnes elämä opettaa rajulla kädellä. Toisinaan se laittaa meidät polvilleen. Ja sieltä lopulta astuu nöyryys esiin. Koen, että nöyryys on se jolla maailmastamme rakennetaan parempi paikka. Se ei ole koulutuksen mukana tuleva titteli. Sillä olen nähnyt myös sen, että tittelin varjolla ratsastetaan. Minut on myös isoäitini puolelta aivopesty uskomaan, että titteli on hyvä ja viisas ihminen. Mutta näillä kahdella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. 

Maailman silmissä vain niillä on ääni, joilla on titteli. Tai ehkä se on vain uskomus, jonka mummini minuun istutti.

Maiju

Oivallukset parantavat sielua

 Tämä on energeettisesti vahvaa aikaa. Astrologian ja numerologian mukaan vanha päättyy ja uusi alkaa, sekä huomenna 7.9 on voimakas täysikuu. Verikuu. Täysikuuta kohti mentäessä vanhat tunteet nousevat pintaan, jotta niistä voi vapautua. 

Ihmisenä elo on toisinaan todella vaikeaa, sillä tunteet tuntuvat joskus vyöryävän päälle. Joskus tuntee niin valtavaa epävarmuutta elämää kohtaan ja toisinaan sitä on todella varma asioista. Olen viime keväästä asti käynyt epämääräisiä tunteita joita olen yhdistellyt milloin mihinkin vaivaan ja tapahtumaan. Leukemia oli luonnollisestikin yksi shokin aihe, mutta sen shokin alta on paljastunut myös monia henkisiä kipuja, joita en ole ennen nähnyt. Ehkä en ollut valmis näkemään. 

Kun pidin isääni kädestä kun hän kuoli, minusta katosi turhamaisuus hänen mukanaan. En enää välittänyt miltä näytän. Kun sain kuulla leukemiasta, minulle tuli vahva tunne etten enää välitä mitä minusta ajatellaan. Vaikka todellisuudessa välitän. On tärkeää välittää mitä muut ajattelee, sillä silloin on kiinnostunut ympäristöstään. Mutta on hyvä valita ne jotka on tärkeitä, eli kenen mielipiteistä välittää. 

Minä kasvoin miellyttämään. Itsetuntoni oli hauras ja suojelin itseäni häpeältä. Olin oppinut työntämään omat tarpeeni syrjään, eli hyväksyin roolini. Alisuoritin. 

Tein oivalluksen itsestäni kolmen eri henkilön kohdalla. Oivalsin sen tänään aamulla. 

Vuosikausia sitten eräs ihminen oli väkivaltainen ystävääni kohtaan. Olin sinkku, yksinäinen ja oikeastaan pelokaskin, melkoisen masentunut. Elin selviytymistilassa. Silloin tämä henkilö tuli lähelleni ja päästin hänet lähelle. Hän oli vain noin kuukauden ajan elämässäni, mutta ohitin inhoni ja hyväksyin hänet, eli jätin kuuntelematta itseäni. Lopulta sain nähdä kuinka hänessä on hyvin ilkeitä piirteitä edelleen. Mutta koska olin ohittanut itseni hänen kohdallaan, sain oppia lisää aiheesta. Seuraavan henkilön kohdalla olin jo ihan pienestä lapsesta asti inhonnut häntä, mutta aikuisena kun koin taas valtavaa epätoivoa ja yksinäisyyttä, päästin tämän henkilön lähelleni ja lopulta hän meinasi sairastuttaa minut mielenterveydellisesti. Minun pahin pelkoni on yksinäisyys. En tiedä mistä pelko on syntynyt, mutta en lapsenakaan kokenut turvan tunnetta yksin. 

Nyt elämääni on tullut henkilö jonka avulla voin parantaa tuon haavan. Hän esittää pahista näytelmässäni ja minä annan itselleni luvan halveksia ja inhota. En tiedä tulenko sitä koskaan hänelle kertomaan, ellei hän saa minun raivoani pintaan ja tee jotain typerää, silloin saatan suuttua ja kertoa mielipiteeni. Muuten annan vain itseni tuntea tunnetta etten pidä hänestä. Olen aina ohittanut tuon ensivaikutelman, koska oma kipuni on ollut niin syvällä. Se on helppoa näinkin kirjoittaen lukea omasta haavastani ja ehkä vähän soosotella eli heiluttaa sormea; "soosoo", mutta se, että uskaltaa myöntää asian itselleen voi auttaa itseä vahvistumaan. Oivallukset tuntuvat aina itsestä mitättömiltä ja vähän sellaisilta, että tämä nyt on tällainen pieni juttu. Mutta henkisellä tasolla ne ovat valtavia juttuja, ne voivat vapauttaa meitä käyttäytymästä itseämme vastaan. Meillä on syystä intuitio, eikä ole mahdollista tykätä kaikista. Tämän tunteen alta kuitenkin paljastuu pelko, mitä jos minusta ei tykätä. Mitä jos minut hylätään siksi, että minusta ei pidetä. Se on hylätyksi tulemisen pelko, jota varmasti jokainen empaatikko joutuu kokea. Ongelmani on aina, että jään muistelemaan näitä henkilöitä. Mutta. Nyt, en tiedä miksi olen alkanut menettää muistiani. Aivoni ovat alkaneet suojella minua stressiltä. Kiitos aivot! 

Olen valmis kasvamaan. Minä saan olla tykkäämättä kaikista, eikä minusta tarvitse kaikkien tykätä. Minun ihmiset tykkäävät minusta ja minä tykkään minun ihmisistä. 

Maiju 

Toisen taiteen vieminen

 

Sain käsiteltäväksi hämmentävän tunteen, jota en oikein ymmärrä itsessäni. Olen valokuvannut nyt noin 5,5 vuotta aktiivisesti kameralla ja sitä ennen otin kuvia vuosia puhelimella. Minulla on jokaisesta aikakaudesta jäänyt jonkinlainen kamera ja videokamera jäljelle. Olen aina kokenut tarpeelliseksi tallentaa elämää. Se on minun juttu. Samalla kun olen hionut omia kykyjäni ja taitojani, olen miettinyt mikä on oma tyylini ja minkälaista taidetta kuvillani haluan välittää. Olen siis tehnyt paljon työtä oman kuvaamisen ja tyylini löytämisen eteen. Mutta kuvaaminen on minulle muutakin kuin taitojeni hiomista, se on minulle terapiatyökalu. Kun pääsen kameran taakse tai kun näen jotain joka kiehtoo, haluan vangita sen - luoda siitä taideteoksen ja vain toivon, että ihmiset pitävät siitä. Olen opetellut kuvaamista ilman kouluja, eli en ole saanut sitä samaa tietoa mitä koulu välittää, joka olisi arvokasta. Nykypäivänä valokuvaajat ja harrastajat kokevat uhkaksi sen, että kuka vain voi olla valokuvaaja (mitä olen lukenut). On luotu erilaisia kuvia, kameran napeista, että kaikki voivat olla kuvaajia kunnes tulee manuaaliasetukset. Olen itse sitä mieltä, että sielu näkyy kuvaamisessa, sillä ei ole tekemistä asetusten kanssa. Jos puhutaan taiteen tekemisestä. Mutta aina kun meidän ego päsmäröi, silloin henkilökemiatkin kolisee. 

Koska omaan valokuvaamisen matkaani on kuulunut verta, hikeä ja kyyneleitä ja olen samalla halunnut innostaa muitakin löytämään kauneutta maailmasta kuvien avulla. Olen ikäänkuin unohtanut jo joitain alkuaikojen tuntemuksia. En halua kenenkään vievän minulta jotain, jonka olen itse luonut. 

Nyt elämääni on ilmestynyt opettaja. Reikin opeissa sanotaan "opettaja tulee, kun oppilas on valmis". Opettaja ei koskaan ole oikea konkreettinen opettaja vaan se voi olla kuka tahansa, joka tuo jonkin oman kipukohtasi ja haasteesi esille. Usein opettaja nostaa ärtymystä ja kipua ja itse voi helposti uhriutua ja syyllistyä ja mitä kaikenlaisia tunteita voikaan kokea. 

Olen kasvanut rajattomassa ympäristössä, vailla kasvatusta. Meillä oli jonkinlaisia sääntöjä, mutta todella vähän. Olen vasta aikuisena oppinut mitä rajat tarkoittaa. Perheen sisällä meillä on aina ollut naljailua ja naureskelua toisiamme kohtaan, mutta olemme hyväksyneet sen toisissamme ja olemme menneet myös äärilaitaan, melkoisiin riitoihin - ettemme voineet olla saman katon alla vuosiin. Nyt olemme taas perheenä. Minun on pitänyt oppia erottelemaan kuka minä olen muiden seassa, mitkä ovat lahjani, mitkä ovat arvoni ja kävelläänkö minun yli vai annetaanko olla sellainen kuin olen. Perheessäni kuitenkin hyväksyttiin kaikki ihmiset. Vaikka he eivät olleet hyviä. 

Olen oppinut omasta perheestäni, myös sen että haluan jollain tavalla seurata sisaruksiani, mutta vain hetken. Vanhin veljeni otti paljon kuvia kavereistaan, minäkin halusin. Sain ensimmäisen kamerani 14-vuotiaana. Isäni kuvasi luontoa ja katsoi luonto-ohjelmia, hänen poistumisen jälkeen aloin itsekin kiinnostua luonnosta. Valokuvaaminen on myös käsillä tekemistä, olen halunnut luoda jotain kaunista sen ympärille. Parantaa maailmaa kuvillani. 

Valokuvaamisessa erottelukykyä on täytynyt opetella siinä, että voin kehittyä kuvaajana etsien tyyliä niin, että katson erilaisia taiteilijoita, mutta vain inspiroituakseni heistä - ei varastaa kenenkään tyyliä. Voin vierähtää hetken toisen kengissä, mutta en voi jäädä sinne. Jokaisen tulee löytää oma tyyli. Muuten se on plagiointia ja henkisessä mielessä se on energian varastamista. Oppiminen tapahtuu aina itselläni niin, että seuraan mitä muut tekevät ja kokeilen sen jälkeen itse. Hyvään ja eettiseen oppimiseen kuuluu mielestäni, että ottaa esikuvia, ei kuitenkaan vie heidän töitään. En selkeästi ole ollut sinut tämän asian kanssa. Sillä kun saan kohdattavakseni tällaisen tunteen, että toinen tulee ihoni alle ja vie minun tapani kuvata, hämmennyin todella paljon.

Nykyaikana kun kaikki on meille ilmaiseksi saatavilla ja meillä on paljon kenestä ottaa mallia, ihminen voi sekoittaa asiat omikseen. Opin viestinnän AMK Kurssilla, että jopa googlessa olevat kuvat ovat jonkun muun, niitä ei voi noin vain ottaa. Mutta, jos piirrät esimerkiksi mallista silloin sinulla on piirustuksesi tekijänoikeus. Ja jos otat kuvia toisen idealla, silloinkin sinulla on sinun kuvaasi tekijänoikeus, mutta onko se oikein? Jos henkisessä mielessä ajatellaan, että tekee toisen tyyliä, se on silloin henkistä laiskuutta ei sielun kutsumusta. Se on silloin ikäänkuin laimeampaa henkisesti. Mutta piirtäminen on eri asia. Piirustukseen joutuu nähdä paljon vaivaa, siihen sitoo sielunsa. Tämä on aika vaihea aihe pohtia. Yleensäkin se mikä on oikein ja mikä väärin.,

Elämääni on tullut uusi ihminen keväällä, hän on opettaja (ei titteliltään), sillä harvoin minulla nousee karvat pystyyn näin nopean tutustumisen jälkeen. Kun esittelin itseni, hän pienessä hetkessä nosti itsensä minun yläpuolelle, enkä osaa sitä sanoin selittää, mutta hän halusi välittömästi kävellä minun yli. Päätin samalta istumalta etten ota häneen kontaktia kuin pakolliset tervehtimiset. Elämällä on kuitenkin tapana näyttää jossain vaiheessa uudestaan tämä oppi, jotta varmasti asian osaan. 

Olen löytänyt erilaisia tapoja ottaa kuvia tänä vuonna, joista olen aika innoissani ja hän kopioi minua. Hän otti kuvan samalla tyylillä kuin minä otin ja pyysi lähettämään sen kuvan minun läheiselleni. Olin todella hämmentynyt. Samalla kun olin hämmentynyt tästä tilanteesta, olin hämmentynyt miten hän ei ymmärtänyt varastaneensa minun ideaa ja miten hän astui tässäkin varpailleni luullen, että on ok pyytää minua lähettämään hänen ottama kuva minun perheenjäsenelle. Olin todella hämmentynyt. Kuvassa oli siis hämähäkinseitin kautta kuvattu kohde, jollaisen olin juuri alkukesänä ottanut itse. Symbolisesti hämähäkinseitti kuvaa ansaa, elämänlankaa, hetkellisyyttä ja haurautta mutta vahvuutta. Se näyttää hauraalta, mutta on kuitenkin vahva. 

Kun kirjoitan näin, oivallan, että hän on aikanaan tehnyt sellaisen teoksen, jota minä joudun käyttämään lähteenä omaan tekemiseeni. Mutta en voi kopioida sitä. Samoin kun hän vain otti tyylini. Yhtään miettimättä. Minä en tule antamaan hänelle sellaista kunniaa.

Ihminen joka on rajaton ja eksynyt itsensä kanssa, ei tiedosta tällaisia hienon hienoja näkymättömiä sääntöjä. Kyseessä oli siis energiavarkaus. Sain kuitenkin tähän ihan valtavan hienoa vertaistukea, sekä oivallusta.  Kun luot taideteoksen ja joku kopioi sinua, se on ikäänkuin varkaus sinua kohtaan, mutta kukaan ei voi viedä sinulta sitä kykyä jonka sinä olet ensin luonut. 

Tämä oli sinänsä pieni asia, joka sai minussa melkoisen mittavat tunteet esiin. Kerron vain näin esimerkin. Minä olen opetellut kuvaamista ja nimenomaan hämähäkinseitit ovat se oma juttuni. Niitä ei näe usein, mutta tänä vuonna yllättävän paljon. Kun otan kuvan kameralla, teen löydöksen josta olen innoissani, jopa lapsenmielisesti innoissani. Vien kuvan kotiin, sillä saan sen kamerasta ulos vain tietokoneella. Siirrän kuvan koneelle, lataan lightroomiin ja hion. Lopulta siirrän sen puhelimeeni. 

Toinen, minulle tuntematon henkilö näkee tapani ottaa kuvia, hän nappaisee kännykällä samalla idealla kuvan, lähettää sen sähköpostiini jonka loin sitä varten, että ihmiset lähettäisi minulle tarinoita. Ei omia valokuviaan. Hän lähettää sen sinne ja pyytää lähettämään sen eteenpäin. Nämä kaksi asiaa eivät kuulu mitenkään yhteen. Siinä on todella monta hienon hienoa varpaille astumisen vivahdetta, mitä hän ei selkeästi ymmärrä. Hän ensinnäkään ei arvosta minua, ei varmaan itseäänkään. Toiseksi, hän yrittää minua nakittaa lähettämään hänen kuvansa eteenpäin. Päsmäröi. Eihän se nyt niin mene. Ja kaiken lisäksi hän lähetti sen täysin väärään paikkaan, eli aliarvioi myös minun työpanostani. 

Hän myös korosti minun tekemääni tapaa ottaa videoita, en ole varma vähättelikö hän minua vai kehui, mutta jäin joka tapauksessa vihaiseksi hänen kommentistaan. Kun tällainen rajaton henkilö tulee elämääni jonka arvot ovat päinvastaiset kuin minulla, minulle on kaikkein parasta sulkea tämä ihminen pois kokonaan. Olen käynyt jo elämässäni nämä väittelyt kumpi meistä nyt on oikeassa tässä asiassa ja totesin lopulta, että tällaisessa seurassa olen mielelläni väärässä sanallisesti, eli luovutan oman voimani pois ja pidän mielenrauhastani kiinni, mutta työnnän tämän ihmisen niin kauas elämästäni etten enää pian muista hänen olemassaoloa. Ellen lue tätä kirjoitustani. Hah. 

Hämähäkinseitit ovat kaikkien vapaasti käytettävissä, en omista niitä ja minusta on ihanaa, että ne nähdään, sillä ne ovat maagisen kauniita. Ystäväni oli myös ottanut upean kuvan seitistä eilen. Mutta tämän tyypin tapa oli väärä. Ja se meni ihoni alle. 

Maailma on opettanut minut rajojen vetoon monissa asioissa. 

Elämääni on tullut toinenkin ihminen ja hän kuvaa myös, samoin ystäväni on innostunut valokuvaamisesta. Meille on kaikille kolmelle ominaista se, että me haluamme näyttää maailman muille omin silmin ja kun näemme toistemme kuvia, me seisomme rinnalla kun arvioimme toistemme tyyliä. 

Mutta tämä opettaja, hän tuli pystymetsästä, ohitti kaiken ja otti oman tyylini omakseen. Todennäköisesti edes itse tajuamatta koko asiaa. Vanha kiltti yliempaattinen minä saisi ohjeita ympäriltään, kuinka minun tulisi hänelle kertoa kuinka väärin hän tekee ja minusta tuntuu pahalta. Mutta nykyinen minä haluaa korjata tämän tunteen vain minussa itsessäni. Hän osoitti nyt sormella minun haavaani ja jos tällainen piirre löytyy minusta, haluan pyytää asianosaisilta anteeksi ja mennä tästä yli. Silloin kun haaste nousee esiin epämääräisyytenä ettei sitä kykene edes sanoittamaan, silloin siinä on jokin todella tärkeä viesti. 

Koska kyseessä on nyt melkoisen röyhkeästi käyttäytyvä ihminen joka naamioituu erilaisiin muotoihin, minun tehtäväni ei ole aikuista ihmistä kasvattaa. Hänen tulee kasvaa itse. 

Vaikka toinen varastaisi minun tavan ottaa kuvia, tai minun tavan tehdä asioita, tiedän kuitenkin itse että se on silloin kopio. Tämä on tavallaan vaikea aiheena. Sillä en omista tätä kyseistä tyyliä, mutta se riippuu minkälainen energia käyttää kuviani. Jos varastaa ja omii, se on nounou, jos haluaa kehittää itseään oppiakseen ja nähdäkseen miten tuollainen on tehty, niin go for it. Silloin maailma menee eteenpäin ja luomme hyvää, mutta varkaus ja omiminen ei koskaan luo hyvää maailmaan, se jättää haavoja, katkeruutta ja kipua peräänsä. Siitä ei synny rauhaa, vaan sotaa. Siksi en tällaista hyväksy. 

Hän osoitti minussa olevan pelon, taiteen varastamisen pelon. En tiennyt minussa olevan sellaista piirrettä.  Mutta pelko ei ole aina huono asia, se osoittaa asian olevan minulle tärkeä. Asia mitä haluan puolustaa ja suojella. 

Meidän tulee taiteilijoiden ymmärtää puolin ja toisin, että toimimme eettisesti. Me emme voi viedä toisen tyyliä ja tehdä siitä omaa. Me voimme ihailla ja ottaa mallia, mutta emme voi viedä toisen keksimää, jonka hänen sielu on synnyttänyt. 

Ja itse asiassa kipuilen sanan "taiteilija" kanssa, sillä ihmisen maailmassa pitää olla titteli ennen kuin voi nimittää itseään taiteilijaksi. Mutta sielujen maailmassa sitä jo olen. Kun puhun ihmisistä, puhun egoista. 

Ps. Tämä oli minun tekstini nro. 300. Hämmentävää, että olen jaksanut näin kauan. Ennen luovutin nopeammin. Silloin en ollut henkisesti vahva. 

"Et voi tuoda ääntäsi maailmaan ilman että se herättää reaktioita muissa. Et voi elää lahjojasi todeksi ilman että joku kokee kateutta. Et voi löytää valoasi ilman että se vituttaa joitain. Se kuuluu asiaan 

-Jeff Brown-" 

Maiju

Sinä olet ihme, tärkeä osa elämän helminauhassa

Olen ihaillut hämähäkinseittejä jo jonkun vuoden. Miksi? Koska hämähäkki on taiteilija. Hän selviytyy. Hän luo valtavan upeita geometrisiä seittejä, joihin hänen saaliinsa jää kiinni. 

Olimme 6 päivää merellä ja mukanamme kulki hämähäkki, joka sinnikkäästi kutoi uuden verkon nopeasti kun edellinen oli rikkoutunut. Annoimme hänen olla kyydissä ja välillä jouduimme purkamaan seitin. Hän asui meidän sumuvalossa. Hämähäkki on ihmisen inhokki. Se on monelle negatiivinen ilmiö, he pelkäävät hämähäkin muotoa ja nopeutta, vaikka kyseessä on suomessa asuva harmiton ohutjalkainen olio. Hämähäkki pitää talon kuivana. Olen aina antanut hämähäkkien asua kotonamme, sillä tiedämme siitä talomme olevan kuiva. 

Hämähäkki luo verkkoja ja se osoittaa kaverin sitkeydestä. Siitä huolimatta vaikka ihmisen siivoushalu iskee ja tuhoaa hämähäkinseitit, se rakentaa pian uuden. Ihmiselle seitti on taas asumattomuuden ja likaisuuden merkki. Ihminen ei voi sietää, että luonto kulkee rinnalla. Koska ihmisen pitää hallita ja kontrolloida. 

Kaikki se kauneus mitä joku toinen luo, se ei kelpaa kaikille. Miksi siis sinäkään pienentäisit itseäsi siksi, että joku negatiivinen kommentti osuu sinun ihon alle. Ihminen ei kykene täydellisyyteen, mutta ihminen kykenee negatiiviseen arvosteluun osallistumatta itse koko prosessiin. Ihminen kykenee mollaamaan niitä jotka osallistuvat, samalla kun itse juovat kaljaa ja silittelevät turvonutta vatsaansa. Kaljanhuuruissa mollaavat ja tietävät kaiken paremmin kuin muut. Tai sellainen jolla on aina paha mieli siitä mitä muut tekevät, mutta itse ei osallistu auttamaan. 

Hämähäkki on yksinäinen, sillä harvoin on isoa joukkoa mukana. Massakäyttäytyjä voi olla lietsova ja se joka on ylväs, ahkera ja hyvää muille tahtova, se voi olla hyvin yksin. 

Älä ole massakäyttäytyjä, ole hämähäkki, joka sinnikkäästi luo omaa juttuaan, sillä hän ei epäile itseään. Suomessa hämähäkki ei ole paha olento, se on harmiton, mutta hänessä elää illuusio. Pelottava illuusio. 

 Kun joku tulee ja tuhoaa hänen taiteensa, hän luo välittömästi uuden. 

Ihminen varmasti sanoo ettei hämähäkillä ole virkaa suuressa kuvassa, mutta ihminen on väärässä. 

Luonnolla on aina oma tarkoituksensa, samoin sinulla. 

Maiju