Yksinäisyys

Herkkä, kaikkia ja kaikkien tunteita kannatteleva tyttö, joka todellisuudessa ei sietänyt yksinäisyyttä - siirsi huomion muihin ja muiden kannatteluun. 

Ja vain siksi, ettei kokisi sitä kamalaa, sielua surkastuttavaa yksinäisyyden tunnetta. 

Tyttö kasvoi ja kulki elämässä eteenpäin, tehden päätöksiä, työntäen oman ahdistuksen syrjään. Hän vihdoin löysi polun joka toisi hänelle onnen, mutta ei ymmärtänyt mitä oman onnen tavoittelu tarkoittaa. Hän ei ymmärtänyt, ettei muut kulje hänen rinnallaan, ettei elämässä ihmiset olekaan häntä varten - vaan yksinäisyys on se tunne joka hänen täytyy kohdata. Yksin elämässä. "Miten niin yksin, sillähän on kavereita pilvin pimein, eikä sitä koskaan näy kotona, eikä se koskaan valita. " Tyttö on pienestä asti opetellut maskaamaan, esittämään että kaikki hyvin - niin taitavasti ettei hän edes tiennyt ettei hänellä ole mikään hyvin. 

Tyttö luo oman perheen, mutta hänellä ei ole minkäänlaista tietoa miten perhettä hoidetaan. Hän ei sitä kerro ääneen, sillä hän on tottunut ihmisten huolimattomiin sanoihin jotka vähättelevät. Hän ei halua tuntea sitä nöyryytystä. Hän sai niitä aikanaan, jotka repivät sielua rikki. Syyllisyys, häpeä ja oma suru - ne pintautuivat, eikä hän tiennyt miten niitä kohdata. Hän löysi kynän ja paperin. Aikakausi muuttui, kynä muuttui tietokoneen näppäimistöksi. Hän kirjoitti. Hän kirjoitti tuskaa ulos, kipuja, haavoja, surua. Hän opetteli kommunikoimaan, hän opetteli tuntemaan ihmistä. Hän oppi elämään ihmispaljouden keskellä, täyttäen omaa sisintään. Hänelle sanottiin sen olevan riippuvaisuutta. Eikä riippuvaisuus ole koskaan hyväksi - he sanoivat. Toinen sanoi; kaikilla on jokin riippuvuus, älä ole niin ankara itsellesi. 

Häntä ei luotu kulkemaan yksin. Hänet luotiin kulkemaan laumassa. Laumassa tuli vallita hyväntahtoisuus ja voima, ystävällisyys ja muiden kunnioitus. Tyttöä kuljetettiin elämässä eteenpäin. Hän tiesi ja oli oppinut siihen, ettei kukaan ole häntä varten. Kaikilla on jokin oma agenda jota he toteuttavat, jopa omalla äidillä. Hän oppi siihen, että äiti ei ollut häntä varten. Hänet tuotiin elämään ja päästettiin vapaaksi. Hän yritti roikkua äidin helmassa, mutta elämä repi hänet syvään päähän jo nuorena. Hän kasvatti itsensä. Niillä rajoituksilla joita perheessä oli. Hän ei koskaan tullut todella nähdyksi. Häpeä oli keino, jolla häntä oli kasvatettu, vaiennus ja kieltäminen. Eikä sitä edes ymmärretty, sillä se oli mantra jota toistettin automaatiolla - niin sukupolvet toimivat. Ei, oli sana jonka hän kuuli jopa unissaan. Ja taas toisin hän itse pääsi elämään kiinni sanomalla kaikelle kyllä. Hän oli joustava, koska sanoi kyllä - niin kauan kunnes voimat loppui. Silloin oli sanottava ei. Mutta silloin hän oli rakentanut itselleen turvaverkon. Hän oli löytänyt ihmisiä, jotka ovat kiinostuneita mitä hänelle kuuluu. Ja hän tästä eteenpäin kulki sellaista tietä pitkin jossa hän todella tunsi tulleensa nähdyksi. Pieni ele: "Minä näen sinut" on riittävä. Mutta äiti, vaikka näin koen, silti rakastan sinua ja annan anteeksi. En halua sinun kuljettavan huonoa omaa tuntoa mukanasi, vaikka et osaa kohdata minua. Olen aikuinen. Toivon, että minun lapseni antavat anteeksi minulle, koska on asioita joita en osaa. 

Yksinäisyys on kuitenkin opettaja, se voi olla tarpeen - sillä ilman yksinäisyyttä, sitä pimeää ja kipeää yksinäisyyttä hän ei olisi koskaan oppinut tuntemaan itseään. Hän tunsi itsensä vain muiden reaktioiden kautta. Nyt he suuttuivat, älä siis ole tällainen. Tästä he tykkäävät - ole tällainen. Ei hän ymmärtänyt, että näin hän vain projisoi muita. Mutta kuka hän oli, se oli mysteeri. 

Maiju

Adhd - onko se vain tunnelukko?

 Viime vuonna kävin jossain pimeässä. Olisin toki halunnut sen olevan valoisa ja voimakas vuosi ja olisin voinut sitä myös esittää, mutta yritin selviytyä. Koin, että se toi esiin itsestäni piirteitä joita olin vuosikausia peitellyt. Loppuvuodesta aloin epäillä näin keski-ikäisenä, että vaikeuteni johtuvatkin adhd:sta, ei syövästä. Kun pohdin tätä ääneen, minulle sanottiin: "Käsitykseni mukaan adhd on tunnelukko, se on joukko kirjaimia jotka tulevat Amerikasta. Ihmisen keksimä diagnoosi". Hakeuduin lääkäriin ja lääkäri (uskon kielimuurin olevan esteenä) sanoi; kaikilla meillä on vähän adhd:ta. 

En jaksa miettiä, sanoiko nämä kaksi loukkaavasti, mutta ymmärsin, että minulla on sellainen hassu reagoimisen tapa, että kuulen erilaisia äänenpainoja. Ensimmäinen kommentti tuli tietämättömyydestä, henkilöltä joka nauttii keskusteluista ja sen myötä halusi sanoa jotain. Mutta hän oli myös turhankin rohkea ilmaisemaan mielipiteen tässä kohtaa. Lääkäri taas oli ehkä kömpelö sanoissaan, enkä kokenut tätä loukkaavana. Mutta molempien kohdalla korotin ääntä. Tunteet kuohui. 

Adhd voi tuoda kasan vaikeuksia, mutta se tuo myös kasan lahjoja. Olen alkanut ymmärtää itseäni taaksepäin. 

Adhd on kasa paradokseja, kirjoittaa Juulia Järdvike kirjassa saamaton perfektionisti. 

Minulla on valtava määrä kirjoja hyllyssä, mutta hyvin vähän kykyä keskittyä lukemaan kokonaista kirjaa. On ihmisiä, jotka kulkevat elämää lineaarisesti eteenpäin. Kun he näkevät suoran tien, he kulkevat sitä eteenpäin määränpäätä kohti. Minun suora viiva on yleensä tylsä, en kykene kävellä suoraa tietä, ellen keksi jotain virikkeitä, etten tuskastu puolessa välissä. 

Kun olen kuunnellut vahvoja ihmisiä, olen uskonut heitä. "Ei voi olla kirjailija jos ei lue kirjoja." Minä kyllä luen, mutta en niin kuin normi ihmiset. Et voi olla sitä ja tätä jos et tee niin ja näin. Voi ei, nyt kun olet tehnyt tämän virheen, niin sinulle tulee käymään näin ja näin ja voi että, se on kyllä sitten mahdoton homma korjata. 

Adhd:ssa joko tekeminen vie mukanaan tai kaikki tuntuu ylivoimaiselta. jos tehtävä on kiinnostava, aivot reagoi innostumalla. Jos tehtävä on tylsä, aivot eivät aktivoidu ja jos tehtävä on vaikea, sitä välttelee. Aivot tulkitsee vaikean uhkaksi. Kirjoittaa Juulia kirjassaan. 

Hälytysjärjestelmä ja motivaatiojärjestelmä vetävät naruja eri suuntiin. Esimerkiksi työelämässä tämä on haastavaa, sillä siellä joutuu todella tsempata. 

On olemassa normaali maailma ja on olemassa minun maailma. Normaalissa maailmassa on suora tie, mielipiteet ovat vain mielipiteitä. Kasa sanoja joita vain heitetään ilmaan, eikä niistä tarvi kantaa vastuuta. Minun maailmassa on mutkikas tie, mielipiteet ovat niin voimakkaita että ne kaatavat sänkyyn ja joskus ne ovat niin voimakkaita, että ne siirtää vuoria. Olen aina ihmetellyt, miksi menen niin pois tolaltani mielipiteistä. Mutta olen oppinut myös, että vahvoja mielipiteitä omaavan ihmisen omanarvontunto on myös hauras. Sillä se on inhimillistä. Harva vahvan mielipiteen ilmaisija on pahantahtoinen, mutta toisinaan väärässä paikassa ilmaistu mielipide on vain huono juttu. Sille sitten taas ei voi mitään. Jos se on ilmaistu minulle, aivoni vetävät hälytysjärjestelmät niin sekaisin, että en palaa enää tämän henkilön luo, ellei ole todella pakko. 

Oletan ja uskon, että juuri kyseisen hermoston piirteen takia en ole halunnut näyttää omia töitäni muille, sillä minut lytättiin nuorena. Ja niin tehdään edelleen aikuisena. Nyt vasta ymmärrän ettei he minua lytänneet vaan katsoivat maailmaani heidän maailman kautta. Kertoivat mitä tulee tapahtumaan sillä he ovat tehneet ja todistaneet tätä tapahtuvan. Sen sijaan, että olisivat antaneet nähdä ja kompastella, he toivat oman mielipiteensä esteeksi. Aivoni eivät jätä minua rauhaan, jos olen kuullut negatiivista kritiikkiä. Siksi en juuri jaa omia tekstejäni muille kuin tähän blogiin. Paitsi, että kohta sekin täytyy kohdata. 

Minulle on syntynyt auktoriteettikammo. En yleensä ota vastaan neuvoja, enkä kunnioita auktoriteetin mielipidettä, sillä se harvoin toimii kohdallani. Jos osaa kohteliaisuuskritiikin, olikohan se nyt hampurilaismallin, silloin taas voin ottaa vastaan. Koen, että sivistykseen kuuluu hyvät käytöstavat, myös siinä miten muille puhuu. Adhd maailmassa minä en ole ollut sivistynyt, enkä sivistyneiden seurassa - olen joutunut kuitenkin löytää sen kyvyn oman mielenterveyteni takia. Suora, raaka, radikaali sekoitettuna pehmeään, hiottuun ja diplomaattiseen on ollut tieni. Ehkä. Aivoni voi olla eri mieltä jonain toisena päivänä. 

Tämän blogin kirjoittaminen pitkäjänteisesti on ollut itselleni voitto. Sillä tämä on rutiini jota toistan. Ja ylläpidän. Tarvitsen rutiineita, mutta joskus ne ovat niin tylsiä, että uuvun ajatuksesta. Siksi kirjoittamisestakin täytyy tehdä jännittävä seikkailu, mielessä. 

Maiju

Valitse draamasi

 Tuntuu, että vaikka kuinka yrittää - niin draama ei koskaan lopu maailmasta. Siksi onkin tärkeää, että valitsee mihin draamaan haluaa sotkeutua. 

Sain itseni nyt kiinni, jo melkoisen monetta kertaa samasta asiasta. Näen kaverini loukkaantuneen jostain asiasta julkisesti, hän paasaa siitä ja minä menen siihen mukaan. Yritän lohduttaa, tuoda sanoja jotka helpottaa - ne kuitenkin ärsyttää, sillä hän ei reagoi mitenkään. Eli lohdutan väärin. 

Kun joku paasaa ja itkee, lietsoo tai huutaa tuskaa - minussa aktivoituu suojelija ja auttaja. Kaikki draamat eivät ole niitä joihin mennä mukaan. Jos toistuvasti huomaan, ettei toinen halua mitään, kuitenkaan ei sano mitään - täytyy oppia hiljaisesti vain pois. Se on vaikein oppi, kun toinen ei sano mitään mutta tarkoittaa silti paljon. Tukahduttaa sanat, mutta ei sano. Vetäytyy ja ärsyyntyy, pitää kuitenkin suun kiinni. Tähän voisi joku sanoa minulle, kysy häneltä. Mutta. Ei sekään aina mene niin. Kun me olemme ihmisiä, ihmisten herkkyys on voimakasta. Joskus hiljaisuus on vahvempaa. Haastavaa on kuitenkin tässä ajassa, kun muistini tuntuisi heikkenevän entisestään. En muista enää oppia kerrasta tai toisestakaan. 

Aina kun toinen sanoo " hei, en pidä tästä" , se on helpompaa lopettaa ja irrottautua, mutta silloin kun ei sanota - se jättää epävarmuuden. Sanat ovat siksi tärkeitä, vaikka ne joskus sattuukin. En aina itsekään tätä osaa. Se onkin oma varjoni. 

Kun asetan itseni hänen asemaansa, tiedostan, että joskus haluaa huutaa kipuaan maailmaan ja silloin tuntuu kuin kukaan ei ymmärtäisi. Tunnekeho on solmussa ja maailma kaatuu päälle. Sanat voivat vääristyä omassakin mielessä. Se on vain raivo joka nousee sisältä. Joskus kokee itsensä yksinäiseksi ja haluaisi huutaa maailmalle "miksi te ette ymmärrä". Tunnistan tässä kaverissa paljon itseäni. Näen hänet hyvin vahvana ja eteenpäin menevänä, mutta samoin kuin minulle, niin ehkä hänellekään ei saa sanoa mitään. Hänen täytyy antaa vain huutaa tuskaansa maailmaan. 

Kun olin nuorempi, menin muiden draamoihin mukaan pelastamaan heitä ja sain vähän turhankin paljon nenilleni. Muiden draamasta tuli minun draama. Ystäväni joka on tuntenut minut 13-vuotiaasta asti sanoi pari viikkoa sitten, että olin aina sellainen muiden lohduttaja. Aina kun joku itki - juoksin paikalle. Se on siis sisäänrakennettu minuun. Mutta näin päälle neljäkymppisenä, siitä on hyvä oppia pois. Näen tässä kohdassa kuvan jonka bongasin joskus instagramissa. Siinä on tyttö lohduttamassa toista jolla on nuoli selässä, lohduttajalla on nuolia 15 selässä. Samaistun tuohon tyttöön, jolla on nuo 15 nuolta. 

Edelleen lohdutan, mutta en voi antaa omaa voimaani toiselle. Sillä maailma on täynnä heitä, joilla on valtavan isoja ongelmia. Heillä on suuria vaivoja, he ovat menettäneet enemmän kuin kukaan koskaan. Palan loppuun, jos ajattelen heitä ensin ja laitan heidät etusijalle. Se on oppi jota olen tässä työstänyt. 

Olen jo ihan pienestä tytöstä asti oppinut laittamaan muut edelleni. 

Kun aloitin tämän työni, ensimmäiset asiakkaani jo ihan koulussa oli hyvin vaativia. Monisairaita, keuhkot vaihdettu, äänihuulet leikattu, jalasta otettu nahkaa ja paikattu korvakäytäviä. Okei, keksin tuon vikan päästäni. Mutta ymmärrätte kyllä. Kun ihmisillä oli niin paljon vaivoja, he olivat myös pienituloisia ja minä olin palveluntarjoaja, jolla ei ollut asiakkaita. Eli en saanut rahaa. Mutta en meinannut kehdata ottaa heiltä rahaa. Lapset olivat pieniä ja kannoin pieniä vaatteita hyväntekeväisyyteen, omia vaatteita kodittomille. Lahjoitin, lahjoitin ja lahjoitin. Tämä malli oli myös se mihin kasvoin. Ei saa pyytää itselle ja muille pitää antaa. Annoin paljon, mutta en saanut takaisin. Eli valuin tyhjäksi. 

Samoihin aikoihin ihmisiä menneestä otti yhteyttä ja pyysi rahaa lainaan. Olin kuin vuotava kuppi jonka otsassa luki: olen kiltti, tulkaa irrottamaan minusta kaikki minkä saatte. Kieltäydyin lainaamasta, mutta selitin aina miksi. "Minulla on niin vaikeeta, blaa blaa" Kerran olin antamassa rahaa ystävälleni, sillä minulla oli sidos häneen lapsuudesta. Olin kannatellut häntä ihan pikkutytöstä asti. Kun kerroin hänelle tilanteestani, häntä ei kiinnostanut. Hän vain kertoi miksi minun pitää lainata hänelle. Järki sanoi, että et voi lainata hänelle, hän ostaa niillä päihteitä. Sydän silti muisti sen kahden ystävyksen yhteyden lapsuudesta. Poistin hänen numeronsa ja estin missä pystyin. Estäminen on mielestäni kamalinta mitä tiedän, nyt olen alkanut sitä tehdä ihan huolella, sillä minun on jaksettava elää ja olla iloinen. 

En millään ymmärtänyt, sillä elin niin vahvassa draamassa. Olin syntynyt draamaan. Synnyin suoraan keskelle surua. Oikeastaan jo äidinmaidossa tuli kokemus, etten tiedä mitä ilo on, sillä isoisäni kuoli kun olin vatsassa ja äiti masentui imettäessään minua. 

Kun minusta tuli äiti, kaikki tämä draama aktivoitui tai tuli näkyväksi. Siitä oli vaikeaa oppia pois. 

Lapseni olivat tarvitsevia, heillä oli kaikenlaisia vaikeuksia. Ajattelin, että kun autan muita enkä ole itsekäs - he saavat apua. Olin todella yksin äitinä. Itkin suuren osan ajasta. 

Asiat ovat aina helpompia paperilla kuin toteutettuna. On todella helppoa sanoa sanoja suusta ulos, mutta paljon vaikeampi toteuttaa. 

Hyväntekeväisyys on hyvä asia, mutta hyväntekeväisyys tulee valita itse. Se ei voi mennä niin, että uhrautumisen tunne ohjaa tai joku värisyttää ääntään ja sinä annat kaikki vaatteet päältäsi. Sillä kun joku värisyttää ääntään tai pyytää rahaa - hän haluaa sinun valoa. Hän varastaa sinun valoa. Puhdas avunpyyntö on eri asia, kuin kiero avunpyyntö. Auttaja persoona, joka on joka puolella empaatikko - sen kuuluu saada myös itse . Energian tulee palata takaisin. Ei voi vain antaa pois. Jos empaatikolla on ystäviä, jotka palauttavat energian takaisin ja vastavuoroisesti teet heille saman - olet saanut lahjan, joka on arvokkaampi kuin mikään materiaali maailmassa. 

Oikea ystävyys on harvinainen lahja. Jos sellaisen saat - tee työtä sen eteen. 

Aikanaan opin näkijyydestä tällaisen. Kun ihminen auttaa muita - hänen valo kirkastuu. Valo vetää puoleensa pimeyttä. Valo tulee siis suojata. Pimeys naamioituu erilaisiin autettaviin. Empaatikko, joka on tottunut pienestä lapsesta asti kantamaan muita, ei edes tiedä miten olla olematta tai auttamatta. Joka puolella on autettavia. Joka puolella on ottajia. Mutta empaatikko ei voi loputtomiin antaa. Se valuu lopulta tyhjäksi. Keho oireilee, iho oireilee, mieli oireilee. 

Empaatikon tärkein tehtävä on pitää huolta itsestä. Joka voi olla vaikeaa, sillä maailma ulkopuolella huutaa itsekkyydestä. Mutta sen voi kääntää niin, että ulkopuolinen maailma heijastaa peilinä sisäistä maailmaa. Kaikki nuo huutelijat löytyvät itsestä. Hiljennä se itsessä. Miten? Rakkaudella. Anna itsellesi asioita. Opettele antamaan sinulle. Naura, laula, tanssi, osta vaatteita. Osta koruja, osta auto. Mene tanssitunnille. Opettele jokin uusi taito. Löydä lahjasi. Kaikkein tärkein asia tässä maailma on rakkaus. Ja rakkaus lähtee aina itsestä. Mutta kun meille opetetaan, että rakkaus itseään kohtaan on itserakkautta. Eli negatiivista. Se on väärin. Rakastaa itseään on lempeyttä itseään kohtaan. Itserakkaus on ikäänkuin kovaa "rakkautta", joka satuttaa muita. Ei silloin itseäänkään rakasta. On vaikeaa yrittää sanoittaa. Ehkä se energia välittyy mitä ajan takaa. Yritän tässä sanoa, että valitse vain ne draamat jotka opettavat sinusta jotain ja auttavat sinua rakastamaan itseäsi ja hyväksymään sinut. Koko maailmasi muuttuu silloin pikku hiljaa. 

Maiju

Valitse hyvä

Kävin eilen hyvän keskustelun kollegan kanssa. Kun nykyään vallitsee tietynlainen loukkaantumisen kulttuuri, ja ihmiset reagoivat eri tavoin eri asioihin. Usein korostettu mielipide voi olla pienen ryhmän loukkaantunut mielipide, jonka mukaan maailma muuttuu. Jos on aihetta loukkaantua, on toki silloin syytäkin muuttua - joskus tuntuu kuitenkin hiukan väärältä. Silloin kun asiat ovat hyvin, tuntuu turhalta että luodaan draamaa sinne missä sitä ei ole. Mutta toisaalta, siellä missä on ihmisiä - siellä on aina mahdollisuus draamaan. Sillä joku viisas on sanonut, että kaikki isot ongelmat ovat sosiaalisia ongelmia. 

On todella tärkeää tuntea itsensä ja osata erotella mikä tunne kuuluu itselle käsittelyyn ja mikä ei. Eri kulttuurit sopivat hyvin keskenään yhteen jos sydän valitsee sydämen. Mutta kun kulttuurien väliin tuodaan ongelma, ongelmia alkaa muodostua enemmänkin. Ellei päätä valita hyvää. 

Oikeastaan jos miettii, niin päivittäin täytyy valita olevansa hyvä. Päätät valita pitää takana olevalle ovea auki. Päästät vanhemman ihmisen bussissa paikallesi. Mutta jotta et joudu kynnysmatoksi, niin annat sellaiselle vanhukselle jonka näet olevan kiitollinen. Kukaan ei halua antaa penkkiä kiittämättömälle vihaiselle ja olettavalle vanhukselle. Katkeralle ja pahansisuiselle joka haukkuu sinut perään ja lyö vielä kepillä. Ei kiitos. Mutta, sellaisen oppii tunnistamaan. Kun sen tuntee - hyvät teot ovat enemmistöä, eikä aivot enää tunnista pahantahtoista. Katkerakin joutuu nöyrtyä, kun sen laittaa aisoihin. 

Näin aivan valtavan hyvän päivityksen instagramissa tilillä @henriikkamaikku_juura - ylemmyyden ja alemmuuden tunteesta. Molemmissa on sama tunne-energia, eli halveksunta. Kun tuntee alemmuutta, tuntee itsensä huonommaksi, kun tuntee ylemmyyttä - tuntee muut huonommaksi kuin itse. Kumpikaan näistä tunteista ei ole rakentavia eikä eteenpäin vieviä, vaan ylläpitää pahantahtoista ilmapiiriä. Ellei näitä tunnista, ne voivat peilata tätä tunnetta muihin. 

Minulla oli alemmuuden tunnetta tiedostamattomana elämäni ensimmäiset 28 vuotta. Se oli tiedostamatonta häpeää, jota en tunnistanut. Kun aloin tätä tiedostaa, meni melkoisen monta vuotta tunnistaa tämä tunne täysin ja opetella päästämään siitä irti. En voi sanoa tämän tunteen olevan pois lopullisesti, sillä elämällä on taipumus aina tulla näpäyttämään kun luulen päässeeni eteenpäin. 

Alemmuuden tunne saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi. Muut ja muiden puheet kuuluvat ikäänkuin kovemmalla ja se saa itsensä alentamaan itseään. Millä tavalla? 

Ihmiset ympärilläni ovat puhuneet melko rumasti, ei niinkään rehellisen suoraan - vaan halveksuvan suoraan. "Oletko tyhmä kun et lue iltalehtiä. Miten sulla voi olla noin iso perse. Miten sun maha voi olla noin iso, etkö synnyttänyt jo?" Nämä ovat sellaisia isoja painavia lauseita, joista alitajunta ei tahdo millään päästää irti. 

Pidättäydyin puhumasta muille rumasti, mutta kohdistin sen itseeni. Näin itseni viallisena. 

Kaivoin päiväkirjani esiin vuodelta -92 ja luin 9-vuotiaan itseni kirjoitusta. Nauroin. Otin kuvan tekstistä ja lähetin perheeni watsappiin. Oletin kaikkien nauravan. Sillä niin lapsuudessani tehtiin. Siskoni sanoi "Hei, sä olit 9-vuotias". Kirjoitin tosissani ja olin ylpeä kirjoituksistani, mutta nauroin mukana. Koska niin teki kaikki muutkin. Elin halveksivassa ilmapiirissä. Harva koskaan sanoi mitään hyvää. 

Koska sellaista se oli. Mutta, tiesin miten paljon halveksinta sattui, joten käänsin sen aina muiden suojeluksi. Jos näin, että muita kohdeltiin väärin - aloin suojella. Joka taas oli ikäänkuin väärin minua kohtaan, sillä otin muiden henkisen kehityksen vastuulleni. Kun olin tarpeeksi pitkälle mennyt tässä omassa suojelussa, kävikin niin, että henkilö jota suojelin kohteli minua huonosti. Se sattui tuplasti enemmän. 

Oli äärettömän tärkeä oppiläksy oppia näiden ero. Se, että en näe kenessäkään pelastettavaa - vaan annan jokaisen pelastaa itsensä. Se pitää vain tunnistaa, ei suinkaan kieltää auttamasta jos joku pyytää. 

On todella tärkeää oppia erottelemaan hyväntahtoisuus pahantahtoisuudesta. Ja valita aina hyvä. Jos ei voi valita hyvää, kannattaa vaihtaa suuntaa. Tuntuu pahalta joutua luopua paikoista, joissa nauttii olla ja vain siksi, että siellä vallitsee pahantahtoisuus. Joskus se on kuitenkin terve teko itselle. Toki kannattaa yrittää muuttaa ilmapiiriä, mutta jos ei pysty, on parempi tehdä palvelus itselle ja lähteä. 

Kasvoin rajattomuudessa ja olin toki silloin itsekin rajaton. Minun on opeteltava rajoja edelleen jatkuvasti suhteessa muihin. Siksi kirjoitan niistä. Kirjoitan, jotta opin tuntemaan itseäni. Opin tuntemaan hyvän minussa, enkä jää kiinni pahaan minussa. Sillä emme me olisi ihmisiä, inhimillisiä ihmisiä tällä pallolla, jos osaisimme jo kaiken. 

Kun käyn omaa adhd:n selviytymispolkuani - ymmärrän, ettei adhd aivoja ole luotu työelämään. Asiat eivät mene työelämässä niinkuin kokisi turvalliseksi. Mikään ei ole pysyvää. Adhd aivot tarvitsevat rutiineja ja pysyvyyttä, mutta työelämä ei sitä tarjoile. Ihmiset eivät aina ymmärrä. Täytyy silti jaksaa uskoa hyvään. 

Olen viime aikoina törmännyt tällaiseen taas useammin kuin kerran. Joka on toki tavallista, sillä tapaan ihmisiä päivittäin paljon. 

Kun joku puhuu minulle jollain tavalla ojentavasti "minä tiedän tämän paremmin kuin sinä". Pikku hiljaa minulta katoaa maku koko ihmiseen. Jos toinen sanoo sen ääneen, silloin meillä vaaka kallistuu - minä irrottaudun. Se on tapani suojella minua. Aikanaan minulle sanottiin "kun ei sulle saa sanoa mitään". Olin tästä hämmentynyt, mutta alan ymmärtää. Ei se mitä sanoo, vaan miten sanoo ja missä yhteydessä. Kun maailma on täynnä oikeassa olijoita ja egoilijoita, valitsen toisen tien. Kaikissa meissä on egoilija. Minä en halua aktivoida omaani riitelyyn ja vihaan. 

Kehoni ei anna enää olla tällaisen ihmistyypin seurassa. Se tietää tulevassa draamaa. 

Ellei kyseessä ole mieheni tai lapseni. Heidät minä olen valinnut pysyväksi osaksi elämääni. Rakkaudesta. 

Maiju

Miksi vieläkin kirjoitan?

 Aina aika ajoin täytyy hiukan pohtia miksi kirjoitan? Mikä saa minut edelleen kirjoittamaan? Vaikka ei olisi mitään asiaa, kirjoitan silti. Mikä voima sisälläni tekee sen? 

Olen aina ollut utelias. Olen aina halunnut ymmärtää ympäristöäni. Samalla kun kirjoitan, tutustun jatkuvasti itseeni. Menetän muistini nykyään helposti, eli työmuistini on kuormittunut ja täynnä aika ajoin. Toisinaan tuntuu todella vaikealta, kun en muista mitä ystäväni ovat minulle kertoneet saatikka asiakkaani.  Ja usein kommunikointi on minulle ponnahduslauta kirjoittamiseen. 

Kirjoitan ja toistan tarinoita siksi etten unohtaisi. Ajattelin jossain vaiheessa, että se on turhaa. Mutta nyt kun menetän ihmisiä melkoisella tahdilla ymmärrän, että on tärkeää kirjoittaa. Olisi ehdottoman tärkeää kirjoittaa ihmisistä joiden kanssa elän. En tietenkään kirjoita heistä julkisesti, mutta päiväkirjamaisesti olisi hyvä jättää jälkiä. Toki olisi hyvä kirjoittaa ihmisistä vain hyvää, sillä draamaan kykenee niin moni ja kun kirjoittaa pahaa - se voi toki viestittää vain silloin pahaa. Voi kertoa asiat asioina ja antaa ihmisten päättää itse mikä on hyvää ja mikä pahaa. 

Aina vaikeita aikoja seuraa hyvät ajat. Jonkin aikaa myllerretään vaikeissa oloissa - kunnes alkaa uusi aika. Kukaan meistä toki ei osaa ennustaa millainen aika syntyy. Siinä on vain elettävä mukana. 

Olen viimeisen kahden vuoden aikana joutunut kohdata monta hyvin raskasta asiaa elämässäni, joita ei olisi voinut estää. Tunteet joita vaikeista asioista seuraa voi olla vaikeaa käydä läpi, mutta kirjoittaminen on auttanut siinä. 

Kirjoitin itsestäni elämäntarinan, jonka kaivoin eilen esiin. Aloitin sen 2013 ja tulostin sen 2018, eli päästin siitä irti. Nyt otin sen ensimmäistä kertaa esiin. Luulin mielessäni että olen kirjoittanut 200 sivua, mutta siinä oli 100 sivua. Mieleni taipumus liioitella näyttäytyi tässä. Minulla on tapana liioitella tai vähätellä ja toistaa itseäni ja tarinaani. Siksi faktat ovat minulle tärkeitä. 

Muut eivät tunne kuin minä tunnen, eikä tiedä miten koen asioitani - vaikka kirjoitan niitä tänne. Koen tavallaan itseni melko onnistuneeksi, kun perheeni on kestänyt niin monta iskua ja haavaa ja me silti olemme yhdessä kokonaisena perheenä. 

Löysin astrologiasta kohdan, jossa olen tässä elämässä oppimassa perheestä. Minulla on paljon kauneuteen ja näkijyyteen liittyviä kohtia, sekä mystiikka on lähellä sydäntäni. Ja se osuu todella kohdalleen. Samoin kerroin, että kirjoittaminen on yksi alue joka löytyy astrologiasta. 

Minulla on ensimmäiset kirjoitukset päiväkirjan muodossa vuodelta 1992. Se on aarteeni. Puhuin kirjakieltä kirjoituksessa, mutta kun kasvoin teiniksi - muuttui puheeni slangiksi. R-vika vaikeutti kommunikointia ja sai minut häpeämään itseäni ja muokkaamaan puhettani - samoin kirjoitustani. 

Kun luin tuota omaa elämäntarinaani tai päiväkirjaani - en ole muuttunut. Tunnistan edelleen ääneni. Tunnistan huumorini. En ole koskaan ollut hienostunut, eikä minun ole tarvinut sellaiseksi muuttua. Olen siitä erittäin iloinen. Sillä hienostuneisuus on kivaa, jos se on aitoa, mutta jos sillä peitetään asioita - se on feikkiä. Pidän sellaisesta rehellisestä aidosta ja avoimesta elosta, joka ei satuta muita, joka ei lisää häpeää tai tuomitse toisia. Suoraselkäinen rehti toiminta on aitoa. Sellainen on vaikeaa olla maailmassa, jossa muutumme enemmän ja enemmän epäaidoiksi. On joskus jopa vaikeaa tunnistaa nykyaikana mikä on aitoa ja mikä ei. Valheen ero on hiuksen hieno. 

Kirjoitan siksi, että minulla on ääni. Olen hionut omaa itseäni ja häpeääni ynnä muita juttujani, joihin en aina löydä oikeita sanoja - siksi, että seisoisin enemmän itseni takana ja itseni puolella. Varsinkin maailmassa, jossa joutuu koko ajan suojella selustaa. 

Maiju

Viestintä, kaikkialla viestitään

 

Kuvassa on viestintää paljon. Reimari ohjaa laivan oikealta puolelta viestittäen matalikosta. Majakka viestittää pimeällä laivoille valoa. 

Ilman viestintää laivaa ohjaa karille. 

Kirjoittaminen on silta toisen ihmisen mieleen. 

Kävin keskustelua tutun kanssa, hän sanoi ettei pidä siitä, kun elokuvissa katsojaa pidetään liian tyhmänä. Kuinka lopun voi arvata, sillä kaava on aina sama. 

Miten sitten kirjoittamisessa? Tämä onkin itselleni seuraava haaste. Kuinka saada lukija kokemaan tunteita ilman, että niitä sanoitetaan yksityiskohtaisesti. Vai onko niin, että kirjoituksessa nimenomaan selitetään auki asiat, kun taas elokuvissa se jätetään katsojan tulkittavaksi. Sitä en ole opetellut.  

"Kaikessa on kyse viestinnästä. Virheellinen viestintä sekoittaa. " Kuulin tämän unessani. Kommunikointi on jatkuvasti itselläni mielen päällä. Myös unissani. Miten viestiä haastavassa ympäristössä, jossa viestin lukijat ovat täysin erilaisia? Tämä on vain pohdintaa, ei koulun kautta opittua.  

Miten tavoittaa viestinnällä ihmisiä, jotka "tietävät" jo kaikesta kaiken?

Miksi sekoitan viestinnän elokuvien ja kirjoittamisen kanssa samaan kategoriaan? Koska maailma on ympärillämme jatkuvasti viestintää. Se on jatkuvasti myös myymistä ja markkinoimista ja se on myös tarinoiden kerrontaa. Mutta. On tärkeää silti erotella nämä irti toisistaan, eikä suinkaan ajatella että ne ovat samaa. Osaanko selittää? 

Näin tällaista blogimaista tekstiä kirjoittaessa ei tule mietittyä kuvailuja. Mutta voisin aloittaa taas harjoittelun. Saatoin miettiä joskus, mutta unohdin sen. Tein sitä mikä oli helppoa. 

Miten esittelen meren ja veneilyn sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut? Joka ei tiedä miltä meri edes näyttää? Tai tuoksuu. Tai ei ole koskaan ollut veneen kyydissä. 

 "Viikonloppu lähestyy ja kotona alan miettiä mitä vaatteita mukaani pakkaan. En osaa katsoa sääennusteita, sillä ei ne niin sataprosenttisen luotettavia ole. Vain sade ja myrsky tulee tietää. Joskus en tiedä niitäkään. 

Pakkaan aina jokaiseen säähän olevaa vaatetta, vaihtosukkia sen varalta, että jalka osuu mereen. Villapaitaa ja sään kestävää takkia, jos tuuli osuu pohjoisesta. Kesämekkoa jos se vaihtaa suuntaa ja tuulee etelästä. On minulla uimapukukin, jota en koskaan käytä, sillä en ui. En tiedä miksi. Tai tiedän. Vesi on kylmää, enkä pidä tunteesta miltä kylmä tuntuu. Olen monesti ihmetellyt itseäni, miten olen mielummin veneessä kuin koskenkaan mereen. Mutta kylmyys ratkaisee. Rakastan meren ääntä ja sen tuoksua, mutta sinne meno ei ole minun juttuni. Kylmä tuntuu ihollani siltä, kuin lihakseni jännittyvät ja niiden jo olessa jumissa - menevät entisestään jumiin. Se sattuu. Tiedän kyllä myös miltä avanto tuntuu - siitä on jo 23 vuotta, silti muistan sen tunteen ihollani. Se oli raikasta. Siitä huolimatta, en mene. 

Kun auto on pakattu, suuntaamme kohti satamaa. Automaattiportti avautuu ja ajamme telakalle sisään. Pysäköintipaikkoja on vapaana, mikä tuntuu uskomattomalta kaiken sen joka vuotisen jännityksen jälkeen, kun ei koskaan tiennyt saako autoa mihinkään. Auto on välttämätön meidän perheelle, sillä se määrä tavaraa ja ruokaa mikä mukanamme kulkee ei sovellu linja-autokyytiin. 

Haemme kärryn, mihin kassit saa pakattua ja vedettyä laiturille. Kärry on raskas, mutta kaikki kärryt ovat aina raskaita. Helpompaa se on kuitenkin kuin kävellä edes takaisin, ja kantaa pari kassia kerralla. Meidän venepaikka on toisiksi viimeinen - pitkällä noin 50 metrisen laiturin päässä. 

Haarapääskyjen kimeä kesäinen vikinä kantautuu korviin ja hetken päästä sellainen istuukin laiturin nokalla edessäni. Mietin pysähdynkö ja kaivanko kameran esiin vai jatkanko kulkuani. Jatkan tällä kertaa kulkuani. 

Pääsemme veneen eteen. Siinä se ihana ja rakas veneemme odottaa. Miten siitä tuli niin rakas? Teimme siihen valtavan remontin ja siitä asti se on tuntunut kotoisalta omalta veneeltä. Tänä kesänä on jo kolmas kesä. 

 Meri. Kun tulee lähelle merta se ei ole vain silmien kautta näkyvä kokemus - vaan lämmin tuuli etelästä tuo kevyen puhalluksen kasvoille, laiturissa kiinnitetyt veneet kolisevat laituria päin aiheuttaen erilaista narinaa fendereiden osuessa veneeseen ja laituriin. Tuuli kantaa tuoksua riippuen siitä miten seisova ilma on ollut tai miten tuulinen ja viileä ilma on ollut. Sopiva kevyt tuuli rikkoo sinilevälauttoja ja jättää hajun unholaan. Haju on seisovalla ilmalla karmiva. 

Olo tuntuu ihanalta. Tarkistamme veden ja dieselin tilanteen. Vesisäiliön saa täytettyä laiturilla ja jääkaapin voi laittaa päälle. Meidän jääkaappi on niin pieni, että sinne saa hyvin suunniteltuna paljon mahtumaan. Tölkkiruokaa tuodaan koko kesäksi, ikäänkuin turvaruoaksi - jos jostain syystä ruoka pilaantuisi tai jotain sattuisi. On kuitenkin ihanaa, jos saamme syödä tuoretta ruokaa. Vesikanisteri riittää viikonlopuksi, mutta pidemmälle jos lähdetään - ei riitä alkuunkaan. Vien vaatekassit keulaan ja purkaan ne joko pussukoihin tai jätän kassiin, sillä meidän säilytystila elää. 

Mieheni käynnistää moottorin ja tasainen pörinä käynnistyy, vesi pumppautuu pilssistä mereen ja avaamme kattopressun. Aurinko paistaa taivaalla, muovikäärme roikkuu valotolpassa estäen lintuja istumasta kannella. Miksi? Koska he kakkivat kannen pinnan aiheutttaen meille haittaa. 

Voimme lähteä. 

Lähdemme hitaasti etenemään kolmea solmua kunnes pääsemme pois satama-alueelta. Nostamme moottorin vauhdin maksimissaan 6 solmuun. 7 solmua kuumentaa konetta liikaa, emme viitsi rasittaa konetta. Veneemme on hidas ja me pidämme siitä. 

Aiempi 60 hevosvoimainen moottorivene oli nopea ja matka meni vauhdilla, mutta pidämme enemmän matkasta. Merellä olosta. Hitaasta ja rauhallisesta etenemisestä. Haluamme myös itse päättää sen onko se meistä mukavaa vai ei. Kun juttelemme muiden kanssa, he voivat alkaa väittelemään kuinka nopea kyyti on parempi. Myydä meille ajatusta nopean veneen mukavuudesta. Mutta ei. Jos me päätämme jonain päivänä, että olemme kyllästyneitä hitauteen - silloin päätämme toisin. Tämä meidän putputti on edullinen. Tankkaamme noin 3 kertaa kesässä. Moottorivene tankataan joka kerta, sillä aina kun keula nousee pystyyn ja mennään "Sladii" - dieseliä kuluu valtavat määrät. Rauhallinen ajo on meidän kukkarollemme myös hyvä. 

Nopea vene on myös vihollinen lapsuudestani. Nopeiden veneiden kuskit ovat usein ajattelemattomia merellä, ne ajavat aivan vierestä niin ettei ehdi kääntää keulaa kohti aaltoa. Lapsena meillä oli aina joko kalakeitto porisemassa tai jotain muuta, jolloin monesti kalat uivat lattialla. Siksi moottorivene on meille "sika". 

Ehkä vähän harjoittelen. Mutta. Kun pohdin tuota virheellinen viestintä sekoittaa, niin käytän polttoaineesta aina nimitystä bensaa. Vaikka se olisi dieseliä.  Tässä vaihdoin sen dieseliksi juuri siksi. Mutta se saattoikin olla bensaa. 

Jos kirjoitan väärin, opetan väärin. En tiedä osaisinko edes olla niin tarkan yksityiskohtainen. Täytyy alkaa hiukan viritellä aivojani tarkkavaisuuteen. Mutta tarkkaavaisuus on minulle vaikeaa. Monesti puhekielessä puhutaan sekavasti, mutta yleensä kaikki ymmärtää. Viestinnässä taas ei ymmärrä. On oltava selkeä. 

Voi voi ja lämmin leipä. 

Maiju

Sekalaista soppaa

Olen kahtena yönä peräkkäin nähnyt syvällistä unta joka käsittelee kommunikointia. Äsken heräsin, ja minulle sanottiin: "kaikessa on kyse viestinnästä. Virheellinen viestintä sekoittaa. "

Näin unta kollegastani. Hän oli kirjoittanut kirjan ja olimme Maria Veitolan luona kylässä. Hänellä oli lasinen parveke ihan meren päällä. Oli kevät ja meressä ui meduusoja. Ihailin niitä ja ihmettelin samalla miksi tähän vuoden aikaan? Meduusat näkyvät vasta syksyllä, mutta tässä oli kyse meduusojen parittelusta. Hah. Taas minun elävät unet ovat käynnissä. Viime viikolla otin selfieitä Ellen DeGeneresin kanssa. Unissani tietenkin. Muistan joskus lukeneeni kirjailijasta joka käytti unia tarinoihinsa. Mietin aina, miten unia voisi hyödyntää. Unohdan unet yleensä nopeasti, ellei se ole niin vahva, että en unohda sitä millään. 

Viestintä on kyllä vaikeaa. Viittaan tuohon virheelliseen viestintään. 

Olen alkanut kirjoittaa nyt enemmän kirjaa mistä puhuin. Tehnyt 2 haastattelua nauhurillani, joka ei ole laadukkaimmasta päästä. Mutta pärjään sillä. Puhelimen nauhuri söisi vaan akkua.  

Kirja on kiinnostava siinäkin mielessä, että pääsen tutustumaan ihmisiin uudella tavalla. Oma sosiaalinen tarpeeni täyttyy. Samalla kun keskityn siihen, en osaa sanoa löydänkö kirjoitettavaa tänne. 

Kävin kyllä taas jälleen ihanan keskustelun "Kiitos, että kirjoitat. Jonkun pitää kirjoittaa tarinat ylös, ennen kuin aika näistä vanhemmista jättää ja silloin tarinat kuolevat mukana" Yllätyin tästä kommentista. Mutta samalla tiedän, että tämä on tärkeää monelle. Teen tämän yhteisöni hyväksi.

Olen kirjoitellut lähinnä vain kommunikoinnista tänne blogiin ja tunteistani, mutta en ole kirjoittanut päiväkirjamaista raportointia ajankuvasta itselleni. Mietin usein, miten kertoa tuleville sukupolville tästä ajasta tai lapsilleni meidän elämästä. Näen kuitenkin usein asiat 'negativiisesti', ajatellen ettei ketään kiinnosta se jälkeenpäin. Mutta oikeasti kiinnostaa. Päiväkirjat kertovat ajan hengestä, jos kirjoittaa muustakin kuin omista kiukun tunteista. Päiväkirja on loistava tunteiden käsittelyyn, mutta myös ajankuvan raportoimiseen. 

Minusta on ihanaa,  kun lumi alkaa kadota, aamut ovat jo valoisia puoli 7 aamulla ja illalla kun vettä sataa, tunnen iloa - aurinko sulattaa sateen jälkeen lumen. Ah. Kevät. Kohta saamme veneen vesille. Se tuo uutta intoa. Aurinko tuo myös väsymyksen, usein kun kuoriudumme pimeästä talvesta ulos, keho väsyy liiasta valosta. Se on hassua. Vuoden aikojen vaihtuessa keholle pitäisi antaa aina aikaa sopeutua. Ikäänkuin ottaa vastaan uusi aika. 

Tästä keväästä puhutaan paljon uutena alkuna. Kevät on aina uusi alku joka tapauksessa, mutta tänä keväänä minun kohdalla kävi suloinen uusi alku. Ystäväni antoi minulle juurikkaan kukasta ja vastaanottaessani kysyin: "oletko ihan varma, että haluat minulle antaa kukan - minulla ei ole kykyjä pitää kukkia hengissä?" Kävikin toisin! Kukka viihtyy meillä. Olin positiivisesti yllättynyt. Toki aikaa on mennyt vasta 4 kuukautta sen tulosta meille. Se versoo jo paljon uutta. Kasvin nimi on juoru. 

Kävimme myöhemmin Bauhaussissa ja ostin heräteostoksena toisen kukan tietämättä mikä se on ja sekin alkoi viihtyä. Muorin kukka oli hän. Samaan aikaan kumiviikuna joka on kulkenut 15 vuotiaasta asti mukanani "kuoli". Se kaatui ja kaikki lehdet meni. 

Kun puhutaan adhd impulsseista, niin sellainen minussa käynnistyi maanantaina. Tarvitsen nyt kukkia kertomaan elämästä. Veljeni lähti mukaani Ikeaan ja tätä ei olisi kukaan kummastakaan meistä uskonut - sisarukset shoppailemassa viherkasveja. Whaat? Miten hienoa. Ostin 7 kasvia, erilaista roikkuvaa ja helppohoitoista. 

Miksi tämä on uusi alku? 

Kukat ovat hoidettavia. Niiden eteen joutuu tehdä töitä, jos haluaa niiden kasvavan ja kukoistavan. Kaikki uudet alut tarvitsevat huomiota, rakkautta ja ravintoa. Muuten ne lakkaavat. Symbolisesti kun yksi kuoli, tilalle tuli 9 lisää. Melkoinen kerroin. Miksi tämä on iso juttu minulle? 

Viimeksi ehkä 20 vuotta sitten ostin viherkasveja, ne kuoli aina mitkä ostin. Lasten ollessa pieniä, mikään ei jaksanut meitä. En muistanut huolehtia, sillä elämä oli hyvin sekavaa. Vain vanha kumiviikuna jaksoi. 

Nyt täytyy olla vaan kukkien veroinen ja jaksaa mennä uuden alun yli. Kumiviikuna ilmeisesti säikähti ja meni shokkiin, en kuitenkaan heitä sitä pois vaan odotan noin 8 viikkoa, jaksaako se tehdä uusia lehtiä. Kärsivällisyyttä siis. Jos rehellisiä ollaan, en uskonut aikanaan selviäväni koirastakaan. Hän kuitenkin on nyt 10-vuotias. Sitä ennen en uskonut selviäväni lapsista. Olin varma, että heidät viedään pois minulta, kun huomataan kuinka huono äiti olen. Tuossa he ovat vielä kaikki. Kaikki hengissä. Koira ja lapset. Katsotaan selviänkö kukista. 

Olen tässä viime aikoina ollut uusintana kärsivällisyyden koulussa. Aloin kutomaan ensimmäistä villapaitaani ja kun hihat oli tehty - aloitin vyötärön. 15 cm valmista työtä, jouduin purkamaan koko työn. Ärsytti. Onneksi purkasin, sillä se olisi ollut teltta. Aloitin alusta ja kun olin jonkin aikaa kutonut - purkasin taas. Se olisi taas ollut teltta. Kolmas kerta toden sanoo. Ostin uudet puikot ja katsotaan mitä tästä tulee. Nämä ovat minulle vaikeita juttuja. Jaksaa viedä asioita loppuun asti - kun koen vaikeuksia. Katsotaan.

Ystäväni sanoi että hän voisi tehdä verkkokurssin miten saada asiat solmuun? Jollain oudolla keinolla, ne asiat saa silti auki vaikka ne ovat umpisolmussa. 

Maiju