Kävelin tänään aamulla metsässä koirani kanssa ja pohdin yhteyttäni luontoon ja yhteyttä itseeni luonnon kautta. Kun koin elämäni yksinäisimpiä hetkiä ja sisälläni oli möykky, joka halusi tulla nähdyksi – turvauduin luontoon. Kun lapset olivat pieniä, heräsi minussa valtavia tunnevirtoja, joita en tunnistanut. En ollutkaan enää "kaikkivoipa". Sillä silloin kun ei kanna muista kuin itsestään vastuuta, sitä ikäänkuin kulkee silmät kiinni – ei tarvitse katsoa ympärilleen. Muut vaan ovat nipottajia. Hah.
Äitiys toi minuun valtavan särön. Aloin nähdä ympärilleni, en tosin selvästi vaan egoni pullahti pintaan. Kirjoittajat puhuvat myös sisäisestä sensorista. Minä luulin tietäväni miten tämä homma hoidetaan. Mutta jatkuvasti ylitseni vyöryi jonkinlainen hyökyaalto, joka pyyhkäisi luulot pois. Minulla oli sisäiset nyrkit pystyssä valmiina oikaisemaan asioita, kuitenkaan sitä tekemättä, sillä toinen puoli minussa oli suunnaton arkuus ja itseni vähättey. En voi olla mitenkään oikeassa. Muiden mielestä. Muiden tahto on ollut aikanaan paljon vahvempi kuin minun. Mutta. Sitten minussa alkoi tapahtumaan jotain. Aloin kasvattaa voimaani. Aloin puimaan nyrkkiä ja muutuinkin yhtäkkiä vahvaksi.
Luin kirjoituksen tahtotulesta. Näkijä Niina-Matilda Kuusisto käyttää tätä sanaa. Ymmärsin, ettei minulla tainnut niin paljoa sitä olla kun lapset olivat pieniä. Olin saanut 3 hyvin vahvaa ja päättäväistä lasta kasvatettavaksi ja minun tuli olla vahva, jotta sain heidät ymmärtämään elämästä asioita. En voi sanoa olevani hyvä äiti minun maailman asettamien kaavojen mukaan, jos kuuntelen mielipiteitä. Mutta olen sitä silti. Äidille maailma on täynnä uhkia. Tehtäväni on valistaa lapsiani. Antaa tarpeeksi eväitä kohdata maailma.
Jos maailmaa katsoo, kaaosta ei pysty hallita. On vain uskallettava luottaa ja se onkin pelottavaa joskus se.
Maailma on täynnä vääryyksiä joita oiotaan. Mielenrauha on tavoiteltava piirre. Mielenrauha voi kadota paineen alle. Kiukku kasvaa ja vaatimustasot heiluttaa päätä.
Mutta mikään ei ole ihanempi kuin tunne ettei välitä enää siitä teenkö oikein vai väärin. Sillä moni muukaan ei tee oikein. On vain tehtävä. Pelosta huolimatta.
