Vuosi lähenee loppua

 

Marraskuu loppuu. Joulukuu alkaa. Täällä on satanut vettä koko syksyn. Ilma on ollut kostea ja pimeä ja kylmä ja nytkin tuuli ulisee tai oikeastaan kumisee ikkunoiden takana. Vuoden lopussa tehdään aina tilinpäätös, miten on vuosi mennyt. Minun vuoteni ei ollut ihana, sen näkee kirjoitusten määrästä. Olen saanut paljon asioita kohdattavaksi. Mutta isoja tunteita on noussut pintaan ja samoin aivan valtavaa rakkauden osoitusta ulkopuoleltani. 

Jäin vuosia sitten yksin, kun kohtasin henkisiä kipujani. Koin valtavaa ahdistusta. Itkin ja pakotin itseni luomaan taidetta. En ollut valmis tiedolle, jolle olen valmis nyt. 

Sain diagnoosini, jonka kautta en halua elämääni elää. Haluan vain tulla sinuiksi sen kanssa. Eli hyväksyä sen osaksi itseäni. Lokakuussa vuosi sitten, kun lääkäri työnsi tulostetun paperin eteeni ajattelin hämmentyneenä että noni, tämä on sitten tässä ja teen kaikkea mikä jäi kesken. Minussa käynnistyi korutehdas. Tein 100 paria korviksia. Mihin laitoin ne? Odottamaan, että jaksan jatkaa niiden työstämistä. Mutta tämä tehdas olikin outo asia. Menin niin sekaisin, että loppuvuodesta täysin tuntemattoman asiakkaan edessä tasapainoni petti ja kaaduin hänen edessä. Hävetti. En muista kuka hän oli ja kävikö hän enää uudestaan. Tätä kutsutaan hyperfokukseksi. Kun tekee, tekee ja tekee. 

Tammikuussa pysähdyin totaalisesti. En pystynyt tehdä enää mitään mistä olin nauttinut. Sain 2 flunssaa peräkkäin, kolmas tuli vielä perään. Ymmärsin, että on aika rauhoittua. Ikäänkuin lammaanuin. Korvissa sirisee ja hermosto tärisee. Enkä edes ymmärrä kuinka se tuli jäädäkseen. Kun hermosto tärisee voin käsittää asioita väärin tai voin reagoida herkemmin. Tai näin oletan. En tiedä. Odotin kesää kuin hulluna. (Älkää pliis reagoiko tuohon lauseeseen). 

Pääsimme kaksin merelle. Mutta ollessamme siellä, saimme vakavan puhelinsoiton ja koin shokin. Palasimme kotiin ja jouduin katsoa silmiin melkoisen rankkaa asiaa. Menin syvemmälle omaan kipuun. Kävin verikokeissa ja arvoni olivat heilahtaneet, koin syvempää hätää. Enkä edes tajunnut koko asiaa. Jossain siellä pohjalla mieleni ymmärsi että tämä ei voi jatkua. En voi olla kävelevä negatiivinen kasvoton patsas. Täältä on päästävä pois. 

Sanoin ääneen ikäänkuin universumille: Kuka haluaa auttaa minua. Melko nopeasti ystäväni otti yhteyttä ja hän pyysi minut opiskeluasiakkaaksi. Aloitimme terapian. Tämän myötä kehoni on joka viikko pintauttanut jonkin uuden ilmiön itsestäni esiin. Turvattomuuden, adhd:n, maskauksen ja mitä vielä. Olen lapsesta asti ollut turvaton ja joutunut elää kuin kameleontti ihmisten keskellä. En saa olla ihmisten keskellä oma itseni, siksi olen hiljaa tai myötäilevä. Muut kuormittuvat tai joutuvat katsomaan itseään peiliin minun kauttani, joten en kuormita heitä. Tämä KLL taas laittoi minut etusijalle. En voi elää enää niin, että muutan itseäni muiden takia. Mutta en edes tiennyt tätä niin selkeästi. Kirjoittaminen on minulle tärkeää, olen sanojen keskellä elementissäni. Kuitenkin lennokkaat sanani on saaneet muut aina reagoimaan. En jaksa sitä tunnetta mikä itsessäni herää muiden reagoimisesta, eli ärisemisestä, matkimisesti, huudahtamisesta, kauhistumisesta, vähättelystä, tai pitkästä katseesta, sekä silmien pyörittelystä. Silmien pyörittely on ollut vaikeinta. Koska se osuu siihen tunteeseen, etten miellyttänytkään tätä henkilöä. Olen aina joutunut pähkäillä ja arvailla mitä muut meinaa, eli rakentaa itsetuntoni muiden ihmisten varaan. Miellyttämällä. Luomalla rauhaa. Koska muut eivät ole kontrolloineet itseään, minä tein sen heidän puolesta. Se on aiheuttanut minulle valtavan taakan. Muut kyllä rakastavat vierittää syyn niskoilleni ja joskus olen syyt ottanut vain rauhan takia. 

Vasta nyt ihan viimeaikoina sain tuntea sen tapaista turvaa, että sain nähdä nämä piirteet itsessäni. Kun elämä on heittelevää ja sekavaa, silloin on vaikeaa keskittyä näkemään. 

Opettelen elämään nyt itseäni varten. Kirjoitin henkisistä ihmisistä, että alan rajaamaan heitä pois elämästäni ja kutsua heitä jotka ovat jalat maassa. Henkiset ihmiset joilla on iso ego, he huutelevat ympäriinsä totuuksia joissa voi olla hyvääkin, mutta nyt minä rajaan ne pois. Minun kestävyyteni ottaa vastaan suoria sanoja on kasvanut, mutta voin silti rajata pois epäaitoja ystäviä, jotka eivät ole minun puolella vaan jonkin oman ideologiansa, narratiivinsa. Kuulun muuten siihen porukkaan joka inhoaa näitä sanoja. Narratiiveja. 

 Eli tässä selitys narratiivista : Narratiivi = tarina, jonka kerromme itsestämme tai elämästämme.

Se vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme tapahtumia ja keitä ajattelemme olevamme.

Tämä blogi on siis minun narratiivi. Eikö? Minun tarina ja kokemus. Haluan muuttaa oman kokemukseni, kaiken joka estää minua elämästä elämääni täysipainoisesti. En mahdu toisen kokemukseen enkä tarinaan, vain omaani. 

En halua olla totuuksien huutelija, haluan vain ja parantaa itseni. Olen ympäröity kuolemalla, sairauksilla ja masentuneisuudella. On tärkeää saada omat asiansa järjestykseen. Ei niin, että kaataa ne muiden päälle vaan niin, että oppii itse sieltä ulos. 

Joskus tulen turraksi kuoleman edessä, en oikein jaksa enää tuntea niiden syvintä pohjaa. 

En jaksa enää ihmisiä jotka hyötyvät minun mukavuudesta. Toiset luulevat, että minun mukavuus ja kiltteys tekee sen, että minulle saa sanoa asioita. Minua saa ojentaa, minulle saa antaa neuvoja miten parantua tai minulle saa sanoa mielipiteitä asioista jotka eivät kuulu mielipiteen väittäjälle. Opin, että kaikesta ei tarvitse olla mielipidettä. Jos en tiedä jostain asiasta, minulla ei tarvitse olla asiasta mielipidettä. Mutta se minkä sisällä olen, minä saan yrittää selittää sen itselleni ja parantua siitä. Jos minä käyn itseeni liittyvää hätää läpi ja alan etsiä siitä tietoa, minua ei saa törkkäistä mielipiteillä. Jos minulla ei ole adhd:ta mutta vain tarkkaavaisuushäiriö ja erityisherkkyys, niin minä saan pohtia sitä jos siitä on minulle apua. Ihmiset jotka eivät ymmärrä taipumustaan puhua asioita mitkä eivät heille kuulu ja ikäänkuin arvostella niitä minulle, eivät ymmärrä tekevänsä tekoja jotka erottavat meidät toisistaan. Lopullisesti.

Ihmiset reagoivat eri tavoin eri asioihin. Se ärsyttää. Mutta olen oppinut tukahduttamaan itseni turraksi, niin en aina tunnista niitä. Nyt kehoni on ääritilassa ja ärsyynnyn jatkuvasti. 

Tänä syksynä joudun karsia elämästäni heitä, jotka eivät enää elämääni kuulu. Enkä edes tiedä tarvitseeko niitä perustella. En ole velvollinen selittelemään kaikille. Sillä mieli ei halua ymmärtää. Tämä syksy toi positiivisen raivon pintaan. Ja ehkä se tuo minut lähemmäksi itseäni. Tätä blogia kirjoittaessa olen ollut maskaileva. Pohtinut ja miettinyt miten saan sanoa ja missä järjestyksessä sanani ovat ja kuinka voin ärsyttää ja sohaista sanoillani. Olen aina tehnyt sitä. Ensi vuonna opettelen elämään entistä rehellisempää elämää. En aio muuttaa itseäni, vaan aion tulla itsekseni. Ihmiset jotka eivät sitä kestä, he yleensä reagoivat ja kipuilevat. Rajoja on erilaisia. On rajoja jotka sanotaan ääneen ja on rajoja, joita ei sanota vaan tehdään. Kokeilin kilttiä rajanvetoa, mutta se sai käänteisesti toisen loukkaantumaan. Joten tein myös ehdottomat rajat. Rajat ovat rajuja mutta rajat ovat myös rakkautta. Ketä kohtaan rakkautta? Tärkeintä se on omaa itseään kohtaan osoittaa. Ei ne ihmiset jotka ovat kauempana elämässäsi ole ne tärkeimmät. Vaan sinä olet. Sinä teet rajat itseäsi varten. Jotta sinulla on hyvä olla omassa elämässäsi. Kaukaiset ihmiset huudelkoot siellä kaukana. Vaikka teitä yhdistäisikin jotkut asiat, ei se tarkoita että sinun tulee sitoutua heihin lopuksi elämää. Varsinkaan jos he satuttavat sinua. Sinäkin voit päättää olla lukematta minun höpinöitä, sillä tämä syksy on opettanut että minä kirjoitan itselleni. Ja se voi tehdä minusta itsekkään sinun mielestä. En osaa aina päättää kenelle puhun. Saatan puhua sinusta, minusta ja meistä ja se voi aiheuttaa ristiriitaa. Kun minussa aktivoituu jokin vanha trauma, silloin en tiedä kenelle kaikille puhun. Nyt aikuinen minä sanoo, että olen turvassa ja voin rauhallisesti parantaa omaa hermostoani ja kirjoittaa vain ja ainoastaan itselleni. Silloin kun kirjoitan sinulle, minun on oltava selkeä. Kun kirjoitan itselleni, vain minä ymmärrän sitä. Häiriinnyin siitä, kun lukijamäärät pompsahti yhtäkkiä. Olin tottunut ettei kukaan tätä lukenut, siksi olin sallinut itselleni rönsyilyt. Ja tulen sallimaan jatkossakin. Eihän minulla ole kustannuspainetta. Täydellisyyspainetta. Tai muutakaan painetta. Kaikki täydellisyyttä vaativat meinaan ovat epätäydellisyyden perikuvia. Älä kuuntele heitä. 

Maiju

Kaikenlaista

 

En ole koskaan aiemmin saanut blogilleni näin paljon lukukertoja. Huomasin, että se laittoi mieleni tai jonkin sisälläni kierroksille. Minusta tuli sekoilija. Eli se sekavasti kirjoittava tyttö, jonka sanamuodot ovat väärin. Ja joka itsekin uupuu tekstien alle. Ihan kuin minun pitäisi olla nyt skarpimpi ja viisaampi ja kaikkea. Koska minussa asuu se vaativa perfektionisti. Jos en tee nopeammin ja tehokkaammin ja parempaa, joku näpäyttää. Se on alitajunnan ohjaus. 

Adhd piirteiset ihmiset ovat lapsesta asti saaneet kuulla mikä itsessä ja toisissa on vikaa ja se jää aivoihin pyörimään. Se alkaa luomaan silloin perfektionistista maailmaa, eli fokusoituu kohti täydellistä. Anteeksi kun käytän jatkuvasti adhd sanaa, (laitoin sen muuten pienellä, ettei se korostu. Ihmiset suuttuvat siitä kun jotain korostaa). Fuck you people, ketkä siitä suututte tai edes analysoitte asiaa! 

Rankkaa. Kun tiedän oman taipumukseni, minun tulee höllätä. Mikä saa minussa olevan täydellisyyden tavoittelijan pintautumaan? Muiden sanat. Ympärillä olevien ihmisten sanat. 

Oletan etten juuri siitä syystä aikanaan saanut oikolukijoita tai palautteita, sillä olen välillä todella sekava. Sain usein hiljaisuutta. Nyt peilaan tätä hetkeä menneeseen. 

Haluanko kirjoittaa kuin konekivääri? En. Lähdin kilpailemaan itseni kanssa. Kilpailin itseni kanssa, että pitää saada niin ja niin monta tekstiä kirjoitettua siinä ja tässä ajassa. Ja kun lukijamäärät tippui, helpotti. Huh. Minun ei tarvitsekaan kiillottaa jotain kulissia. Enkä edes tiedä mitä kulissia, sillä olen aito koko ajan. Tai aina niin hyvin kuin voin. 

Herkkyyteni etsii koko ajan ulkopuolelta sanoja ja nykyajan internetti ja somet, sekä algoritmi tarjoaa jatkuvasti ylivilkkaalle mielelle ärsykkeitä. Tämä on nykyajan ongelma. Meidän maailma on muuttunut sellaiseksi. Me pompitaan vaikka päällämme kuin sirkusapinat, kunhan ollaan näkyviä ja viihdyttäviä. Mutta oikeasti. Ei tarvitse. Meidän tulee näkyä vain ja ainoastaan itsellemme. Rauhoittua. 

Tämä syksy on ollut samaan aikaan rankka, mutta samaan aikaan ihana kuin mikä. Olen hämmentynyt mikä määrä rakkautta on rinnassani. Olen aina katsonut elämää suoraan silmiin ja jopa sen ammottavaan kitaan, ihan lapsesta asti. Olen aina kasvanut lähiöissä, naapureinani aina jollain tavalla jotain rikollisia ja vasta viimeiset 14 vuotta olen asunut paritalossa metsän reunalla. Ja kun muutimme tähän, luulin tulleeni turvaan. Että täällä olisi jollain tasolla viisaampia ja parempia ihmisiä kuin lähiössä. Mutta kaikkea kanssa. Täällä taas ihmiset loukkaantuvat jos koira ei saa haistella toista koiraa. Välttelen heitä. Pysyn vain pihapiirissä. 

Olen aina nähnyt elämästä kaikenlaisia puolia, paitsi sitä kaikkein rikkaimpien puolta. Henkisesti sairaita ihmisiä on aina ollut lähistöllä. Valehtelisin jos väittäisin ettei se olisi vaikuttanut minuun. 

Nyt minä kaipaan lepoa. En kaipaa enää mässäilyä, kaipaan rakkautta. Kaipaan maailmaa joka rakastaa. Kaipaan maailmaa, joka suojelee lapsia. Kaipaan maailmaa joka näkee ne pienen pienet lapset ja ennenkaikkea heidän vanhemmat. Ja en kaipaa yhtäkään ihmistä joka käyttää minun sanojani minua vastaan. Jos minä päätän tänään olla eri ihminen kuin huomenna, se on minun valinta. Ei kenenkään muun. Aina kun ihminen muuttuu, ne ihmiset joiden kanssa on syntynyt riippuvuussuhde, ne kipuilee. Aina kun joku ei halua että sinä muutut, joku joka on riippuvainen sinusta - loukkaantuu. Se riippuu täysin molemmista, kuinka valmiita riidan jälkeen on yhdessä jatkamaan matkaa vai päättyykö tie. Joskus se päättyy ja toisten kanssa voidaan jatkaa matkaa - tasavertaisina. 

Siksi minä nuolen nyt haavojani ja jätän muutaman ihmissuhteen taakseni ja aloitan uuden alun. Kun sain näkyväksi missä asioissa on riippuvuutta, voin helpommin mennä eteenpäin. Nyt en tarvi niitä suhteita. Kun kysyin "Kuka haluaa auttaa minua" - sain apua. Yllättäen. Apu tuli myös käänteisesti. Se tuli nostamaan minun haitalliset käytösmallit esiin. Se on hengen tehtävä. Eli kun sielu on valmis kasvuun, se tuo näkyväksi asioita joita et enää tarvitse. En tiedä mitä nämä opit ovat ja kuinka monesta suunnasta saan vielä oppia. Mutta henkinen ego näyttäytyi. Henkinen ego on auttaja, joka tarvitsee auttamista. Hän on riippuvainen hänelle sanotuista sanoista. Hän haluaa auttaa. Ja hän saa autettavia joissa on tämä tarvitsevuuden energia. Kun riippuvuus syntyy näiden välille, he ovat ikäänkuin sidoksissa. Ja kun riippuvuus katkeaa - se usein katkeaa sekavan riidan kanssa. Kumpikin katsoo asiaa aivan eri näkökulmista ja egot kolisee. Silloin ratkaisu on hiljaisuus. Vetäytyminen. 

Maiju

Olenko koskaan antanut itselleni lupaa olla minä?

 

Olen onnekas, sillä elän tällä hetkellä elämässäni aikaa, jossa minulla on todella paljon tärkeitä ihmisiä ympärilläni ja uusia tärkeitä ihmissuhteita syntyy. Olen aina avoin uusille ihmissuhteille, mutta vain toisiamme kunnioittaville, eikä millekään traumakemiaan taipuvalle suhteelle. 

Vaikka kirjoittaisin että minulla on kolme ihmistä elämässäni, minulla saattaa silti olla niitä montakymmentä. Kirjaimellisuus on minulle haaste. Minussa asuu liioittelija ja vähättelijä. Kun minä olen aito oma itseni, olen oppinut muiden kärsivän siitä. 

Opin isäni ärähdyksestä, etten saa liioitella. Opin aikuisten vahvasta viestinnästä ja hiljaisesta painostuksesta aina kun olin jotain väärää. Kun taas sain kritiikkiä, raivostuin. Olet varmaan huomannut miten joistain lauseistani ei saa selvää. Tulen niille itsekin sokeaksi. 

Olen oppinut hyödyntämään hiljaista ajatusten ja piiloviestien lukemisen piirrettäni ihmisten lukemiseen. Käytin sitä ennen muiden hyväksi, eli miellytin muita ja kielsin itseni. Luin ihmisiä muuttaakseni käytöstäni. Nyt käännän sen toisinpäin. Tai näin olen opetellut toimimaan vuosia. Aina en siinä onnistu. 

Tapaan jatkuvasti ihmisiä. Kaikki eivät tunnista itsessään olevaa käytöstä. Tunnistan esimerkiksi asiakkaistani kun joku yrittää manipuloida minua, sillon annan itselleni luvan haistattaa hänelle. Mutta teen sen mielessäni. Energia muuttuu. Huomaan, ettei henkilö itse halua olla hallitseva, mutta hänen energiat ovat niin sekaisin, että jos en ohjaa tilannetta, hänen energia ohjaa ja se näkyy aina reklamaationa. Reklamaatiot useimmiten tulevat heiltä, jotka odottavat valtavia ja luulevat tietävänsä kaiken. Silloin he arvioivat jokaista liikettäni ja miettivät miten epäonnistunut kokemus voi olla tai miten onnistunut se on. Tämä on myös se ihmistyyppi joka vaatii muilta pätevyyttä ja joille korostetaan titteleitä. Titteleiden luetteleminen mairittelee heidän itsetuntoa. Heille kerrotaan, että tämän ja tämän on suunnittelut plaaa plaa plaa tittelititteli arvonimi korkeaherran kanslisti. He kokevat silloin asian tärkeäksi ja suostuvat kuulemaan. He myös itse korostavat omaa pätevyyttään piiloutumalla tittelin taakse. Koska heillä ei ole tervettä itsetuntoa. Mutta he eivät yleensä koskaan ole itse maksavia asiakkaita, vaan joku muu on maksanut sen heidän puolesta. 

Näiden ihmisten edessä olen jatkuvan suurennuslasin alla ja jos se olisi päivittäistä, olisin uupunut. Mutta kun aloitin, niitä oli paljon. Opin kuitenkin ottamaan voiman itselleni tilanteista. En käyttänyt siihen sanoja, vaan omaa olemustani. Mutta olisin väärässä jos sanoisin osaavani tämän täysin. Ihminen on haavoittava olento, jos se ei tunnista omaa energiaansa. Siksi saatan poistaa omia kirjoituksiani täältä, jos joskus jyrähdän. Tällä viikolla rajojani tökittiin ja suutuin. Poistin tekstini.

Minulla on 10 vuoden kokemus asiakaspalvelusta ja tässä olen saanut harjoitella näitä juttuja toden teolla. 

Kuormitun helposti, sillä yritän kantaa isoa pakettia harteillani. Olen tehnyt niin jo monta kymmentä vuotta. Olen joskus miettinyt omaa mielenterveyttäni kuinka kauan se ihan oikeasti jaksaa ja vielä pysyä positiivisena, mutta siihen auttaa ne ystävät. Sekä ihmiset jotka näkevät. Ei neuvoja, vain läsnäoloa tai oikeanlaista rehellisyyttä. Tämä kirjoittaminen on minulle tärkeää, mutta samalla pelkään ilmaista tunteitani. Sillä en ole uskaltanut näyttää vihaani. Ja viha on yhteydessä kaikkiin niihin kipuihin joita kehoni kantaa. Terve viha saa minussa valtavat voimat aikaan, mutta en voi kohdistaa sitä väärin. Pelkään agressioita. 

Minulta on kysytty, että mistä ymmärsin mennä lääkäriin? Olen tehnyt omaa työtäni nyt yli kymmenen vuotta ja yli puolet ajasta yrittäjänä. Kun elämme tällaisena aikana pienyrittäjänä, kun asiakkaita on vähän. elää silloin jatkuvassa taloudellisessa kuopassa, jossa ihmisen vaikeat tunteet tulevat pintaan. Syntyy helposti riippuvuuksia toisen avusta tai markkinoinnissa käyttää manipuloivia keinoja jotta tavoittaisi ihmisiä. Se on rankkaa kun ihmiset kilpailuttavat sinua ja joudut jatkuvasti katsoa peiliin. Tai teet asiakkaan hyväksi asioita ja hän kiittää sinua sillä ettei palaa koskaan takaisin. Tai jos tein yimääräistä he kiittivät valittamalla. Opin etten tee enää mitään ylimääräistä kenellekään. Koska ihmiset eivät arvosta sitä. Opettelin tuntemaan oman arvoni. 

En ollut kohdannut sellaista aikaa kun asiakkaita on yhtäkkiä niin paljon, että teen aamusta iltaan töitä vaikeissa olosuhteissa. Minulla saattoi olla jopa 11 asiakasta päivässä, enkä huomannut siinä olevan mitään väärää. Kunnes en palautunut. Aloin suuttua äärimittoihin epäoikeudenmukaisuudesta. Ihmismieli on sellainen, että sille pitää todistella. Tai ihmisen ego on sellainen. Mutta ego ei näe, siksi tuossa lauseessa on jotain mätää. Et voi koskaan todistella egolle. Et tule nähdyksi.  

Kun jäin lomalle, tärisin viikon. Aloin hengästyä ja ihmettelin omaa läähätystäni. Luulin, että minulla on astma. Lopulta sain tulokset ja minulla todettiin lokakuussa pitkäaikainen lymfosyyttileukemia. En uskonut että diagnoosi on minun, vaan ajattelin positiivisesti niinkuin kuuluu. Tämähän on pikku juttu. Minussa käynnistyi korutehdas. Nimitin sen terapiakseni. Mutta kyseessä olikin ilmeisesti hyperfokus. Tein aamulla niitä ennen töitä ja illalla myös, juoksin joulukaupoissa ja tein kaikenlaista. Sain tehtyä 100 paria ellen enemmänkin. Uutena vuotena romahdin. Sain ensimmäisen ja toisen ja kolmannen flunssan. Silloin se alkoi nakertaa mieltäni. En ole jaksanut tehdä enää koruja. Ajatuskin väsyttää. 

Tänä syksynä aloitimme tyttäreni adhd testit ja aloin todella miettimään, että se on perintönä tullut minulta. Moni joka on saanut diagnoosin on sanonut kuinka meillä on samanlaisia juttuja, mutta en milloinkaan lähtenyt tosissaan tätä miettimään. Mutta nyt mietin. Elämänhallintani on lähtenyt käsistä. Tai näin luulen, mutta ystäväni sanovat muuta. En muista välillä eilistä pidemmälle. Mutta jos minun on pakko, aivoni kyllä pintauttavat asioita. 

Minulla on tänä syksynä ollut 2 samankaltaista kokemusta josta ystäväni avustuksella ymmärsin, että olen riippuvuussuhteessa. Eli olen turvautunut auttajaani ja jäänyt riippumaan hänestä. 

Eilen ystäväni sanoi kauniisti puhelimessa minulle. Olemme tunteneet 30 vuotta. "Maiju, olen aina nähnyt sinussa Adhd: n, ja rakastan sitä sinussa, se tekee sinusta ihastuttavan. Mutta en ole koskaan ymmärtänyt ettet itse sitä tiedä. " Repesin itkuun. Näetkö sen oikeasti? 

Adhd piirteeseen kuuluu lennokkuus. On vaikeaa pysyä paikallaan ja aina löytyy uusi ratkaisu asiaan kuin asiaan, mutta voimat voivat loppua kesken jos ei ole tasapainoa. Mutta jos joku aina tukahduttaa tuon uuden ratkaisun, se kääntyykin itseään vastaan. Olen oppinut kontrolloimaan itseäni niin vakuuttavaksi, etten usko kenenkään edes näkevän minussa sitä piirrettä. Harva ihminen näkee minut. En nähnyt itsekään itseäni, siksi minun on täytynyt tutustua siihen kuka olen. Olen tarvinnut siihen peilejä. Minulle sanotaan usein ei. Koska he uskaltavat. Uskon sitä, koska niin sanottiin lapsenakin. Se on minun suvun naisten tapa. Sano kaikkeen ei. Lakkasin siksi uskomasta ja yrittämästä. 

Eilen kävin keskustelun parantamisesta. Oli kyseessä sitten hieroja tai energiahoitaja. Parantajan tehtävä on saada asiakas olemaan tulematta takaisin. Mutta kun tehdään bisnestä, silloin sinun täytyy saada hoidettava tulemaan takaisin. Ja tässä maailmassa missä me elämme olemme pulassa pienyrittäjinä, jos haluamme vain parantaa. Minä olin niin tukossa, ettei riittänyt vain yksi käynti vaan monta käyntiä. Loin riippuvaisuussuhteen hoitajaani. Enkä ymmärtänyt sitä. Hän toi minulle turvaa, sillä sain apua, mitä en ollut saanut. Kunnes tuli hetki, että hän sohaisi ampiaispesään mistä hän ei tiennyt sen olevan sellainen. 

Tommy Hellsten: Turvaa ei voi löytyä itsensä ulkopuolelta, ei rahasta, ei ihmisistä, ei päihteistä eikä vallasta. Ainoa turva on meidän sisällämme. Matka sinne käy turvattomuuden kautta. Sen turvattomuuden, jota tunnemme kun meitä riisutaan siitä mihin olemme takertuneet". 

Olin takertunut hoitajaani. Sillä hän oli ensimmäinen joka ei työntänyt minua pois silloin, etsiessäni itselleni kehoterapeuttia joka kohtelee kehoani niin, etten tunne valtavaa lisäkipua. Koin rankkaa ja kuormittavaa kipua selässäni kaikista vuosien taakoista. Hän auttoi minua vuosia. 

Mutta nyt oli aika päättää meidän yhteistyö. Se tuli erikoisena. Se tuli hänen sanomina sanoina, joka jäi pyörimään aivoihini. Hän oli ylittänyt rajat, mutta minä en ymmärtänyt sitä. Lause alkoi kalvaa myöhemmin, se syöpyi mieleeni ja alkoi aiheuttaa ahdistusta. Lamaannusta. Kun tapasimme seuraavan kerran, hän ilmaisi pettymyksen kun väli oli käynneissä niin pitkä. Minä suutuin. Hämmennyin. Pohdin hänelle tapani mukaan pohtiessani kaikenlaista, että minulla on varmaan adhd. "Minun ymmärrykseni mukaan adhd on tunnelukko, mutta se on vain minun mielipide." Tuo lause "se on vain minun mielipide" - se sisältää paljon tyhjää ja tietämättömyyttä. Tarvitseeko kaikkeen olla mielipide? Silloin kun ihminen pohtii itseään ja sanoo että hänellä on vaikeaa, silloin ei tarvita mielipidettä. Silloin tarvitaan läsnäoloa. Mielipide on siinä hetkessä yhtä kuin satuttaminen. Ymmärtämättömyys voi satuttaa. Mutta siksi se sattuu koska tässä oli väärä lähtökohta hoitotilanteelle, siinä oli jo valmiiksi asetelmana molemminpuolinen loukkaantuminen. Kohtaan näitä tilanteita aika ajoin. En kuitenkaan enää vuosiin. Paitsi nyt ja pariin otteeseen. 

Näin se eteni ja näin minussa käy:

Seuraavaksi hän ilmaisi että adhd on ihmisen keksimä diagnoosi ja plaa plaa. Suutuin silmittömästi. Mutta hän vain jatkoi. Hän alkoi inttää kanssani mikä adhd on. Hän ei nähnyt minua. Minua sattui. Aivoni lakkasivat toimimasta. En kuullut enää mitä hän puhui, enkä muista tilanteesta mitään. Minussa heräsi pakokauhu. Mutta hän ei tiedä sitä. Hän oli auttanut minua todella pitkään, monta vuotta. Mutta nyt loukkaantumisen tunteeni työnsi minut pois. Minussa heräsi ylivastuullisuus, aloin ottaa vastuuta hänestä. Minun täytyy kyllä kertoa hänelle, etten tule enää. Tai minun täytyy hänelle nyt selittää että sitä ja tätä. Pysähdyin. Tarvitseeko minun? Jos hän ylitti rajani, miksi minun täytyy ottaa siitä vastuu? Vatsaani kouraisee. Tällaiseen minä tarvitsen ystäviä. Ihmisiä jotka kertovat miten toimin, kun tunteeni ottavat vallan ja lähtee kieputtamaan kehoani vyöryihin. Löydän aina vastuunkantajan ja pelastajan minusta, sekä uhrin. Minun pitää tämä hoitaa. EI PIDÄ! Sanoivat ystäväni. Ei pidä. Et ole tilivelvollinen hänelle. Sinä olet asiakas. Ethän sinäkään vaadi selityksiä asiakkailtasi. Ymmärrätkö! 

Seuraava riippuvaisuuteni on suojeleminen. En ymmärrä keitä kaikkia suojelen. Suojelen lapsiani luonnollisesti, mutta suojelen myös muita ihmisiä heidän tunteiltaan. Jos kuulen, että jotain ihmistä arvostellaan ja haukutaan, tunnen sen niin pahana olona itsessäni, että laitan korvatulpat henkilölle. Alan tehdä muuria. Enkä edes ymmärrä tätä. Miksi? Olen tehnyt niin lapsesta asti. Se on minun heikkous. 

Eräs tubettaja oli tehnyt koskettavan videon itsestään ja elämästään, jota todella monet jakoivat sosiaalisessa mediassa. Sitä ylistettiin. Aloin katsoa sitä eilen, mutta lopetin. En pysty enää katsoa. En jaksa enää suojella ihmisiä. Se oli liian raaka todellisuus omasta elämästäni ja melkein naapuristani. Minä en kokenut perheessäni noita asioita, mutta kaverini kokivat ja minä suojelin heitä. Mutta minä myös näin ja elin juuri siinä energiassa. Ja minun piti myös kokea laskuvarjohyppy, en kuitenkaan laskeutunut Norjaan vaan ihan vain malmin lentokentälle. Ymmärsin myös katsottuani hetken, että on ihan turhaa enää syyllistää itseäni äitinä. Minä teen parhaani äitinä jolla on kolme kirjolla olevaa tyttöä ja minä itse. Voi isä parkaa. Nyt laitan sen oven kiinni menneisyyteen ja hoidan vain omaa perhettäni. En enää ala tuntemaan muiden kipua. Se on liikaa. Annan sen nyt muille. Hoitakoot he. 

Alan opetella tekemään valintoja jotka eivät minua satuta. Annan ystävieni kertoa mitä he näkevät minussa. Jos ärsytän heitä, he saavat sen kertoa, mutta ei miten he haluavat. Jos he rykäisevät sen päälleni tai jollain tavalla vetoavat tunteisiini, en kuuntele. Minä saan olla oma itseni ja ystäväni kestävät sen. Mutta rinnallani saa kulkea. Olen siitä kiitollinen. Olen ison muutoksen edessä, tunnen sen sisuksissani. Mutta ärsyttävintä tässä on, että siinä kestää vaan niin pirun kauan. 

Mutta otsikkoon. Minä pelkään oikeasti ihmisiä, pelkään heitä jotka eivät tunne itseään. Tämä tila missä nyt olen ja tässä tilassa näen, ketkä oikeasti kuuluvat elämääni ja keiden kuuluu poistua siitä. Se on ikäänkuin sieluni asettanut minut kasvamaan ja näkemään. Olen tulossa oman itseni uudeksi versioksi, jossa kaikki mitä vanha minä on oppinut. Minua pelottaa myös se. Koska tiedän kun muutos tulee se on minulle aina iso uusi alku, enkä koskaan ota sitä kevyesti. Nyt vain tiedän että pärjään. Ennen en tiennyt. En tarvitse siis riippuvaisuuttani. 

Kiitos kun olet jaksanut kulkea mukanani. En usko, enkä enää ota lähtökohtaa että haluan pelastaa sinut tai jonkun muun. Haluan pelastaa nyt itseni. Se on vaikea tehtävä se. 

Maiju

Missä menee minun rajani?

 

Aiheita jotka ovat pyhiä ainakin minulle, näihin ei saa toinen sanoa arvostelevaa, neuvovaa tai ylipäänsä mielipidettään, ellei se ole kehu. 

• Miten kasvatan lapseni
• Millaisia ovat lapseni
• Oma perhe, vaikka tekisi mieli arvostella sitä minulle, pysähdy! Se on minun perhe ja voi olla outokin, sinulla ei ole lupaa sitä kommentoida
• Minun henkilökohtainen tila
• minun terveys ja sen hoitaminen
• Minun ulkonäkö

Nämä ovat minun raja alueella. Kun näihin tökkäisee, pimahdan. Joskus luulin, että nämä olisivat itsestäänselviä. Opin nopeasti että ei ole. Ne täytyy sanoittaa. 

Tunnistatko omat rajasi? 

 

Maiju

Kun uni ja päivätietoisuus sekoittuu

Oletko koskaan nähnyt selkää unta, jossa tiedät miten kaikki menee. Ikäänkuin unessa näytettäisi sinulle tulevaa ja olet täysin varma sinun tulevaisuudesta. Kaikki näyttää todella selkeältä. Olet hetken unen ja valveen rajamailla ja tietoinen ohjaavasi unta. Ja kun heräät, kello on todella vähän, nouset ylös ja kaikki pyyhkiytyy mielestäsi. Minulle kävi äsken niin. Heräsin ja muistan kyllä selkeyden, muistan istuneeni veneen kannella kamera kädessä nähden erilaisia eläimiä joita kuvata. Mutta kokonaisuus unohtui - mistä tässä kaikessa oli kyse. Näin unta jopa saavani kustantajan. Sille tosin nauran, sillä tänä päivänä se on varmaan vielä vaikeampaa, kuin aiemmin. Mutta valokuvaamista ja eläimiä kaipaan. 

En edes tiennyt mikä päivä on, kun heräsin. Hetken aikaa kuuntelin miestäni, kun hän puhui päivän ohjelmista enkä ymmärtänyt yhtään mikä päivä on. Perjantaihan se on. Luulin, että maanantai. Vuorotyö laittaa joskus mielen sekaisin. On vaikeaa hahmottaa viikonpäiviä mitä syvemmälle pimeyteen mennään. 

Tämän syksyn pimeä on tuntunut ihoni alla. Joka on oikeastaan ollut hyvin ihanaa. On väärin ajatella, että negatiiviset tunteet ovat pahasta, sillä ilman omien syvien tunteiden kohtaamista voisi moni asia päivätasolla estää käytöstämme. Tunteeni ovat joskus niin kovia, että on vain pakko saada niistä ote, ettei ne saa minusta. Sain kiinni itseni pienenä syyllistävänä lapsena. Kuinka näin vain muissa vikaa. Todellisuudessa minulla ei ollut työkaluja kohdata omaa sisintäni. Sain työkalut vasta ensimmäisen romahdukseni jälkeen aikuisena. Ja edelleen niitä opettelen. Ja jos oikein luin tästäkin on kerrottu Carl Jungin teorioissa - romahduksen kokenut yksinäinen nainen.  

Löysin siis tällä viikolla uuden kiinnostuksen kohteen. Carl Jungin, Sveitsiläisen psykiatrin ja analyyttisen psykologian perustajan. Hänen työ oli yhdistää psykologia, henkisyys, mytologia ja symboliikka. Nämä ovat kaikki itseäni kiehtovia aiheita. 

Tässä on hyvä lisä omaan kommunikoinnin työkalupakkiin. 

Unimaailma, mystiikka, symbolikieli.

“Varjo on se, mitä emme halua olla, mutta mitä olemme.” Carl Jung 

"Se mikä saapuu liian aikaisin on haurasta, se mikä saapuu liian myöhään on kuihtunutta, mutta kun hetki on oikea ja sielusi on valmis, elämä tuo sinulle juuri sen mitä tarvitset - ihmeellisellä tarkkuudella"

Ah ihanaa! Mistä sinä Calle nyt yhtäkkiä tupsahdit ja toit uuden maailman? Sori sinuttelu. 

Tänä syksynä olen päässyt käsiksi niin rakkaus-energiaan ja oksitosiini hormooniin, kuin nyt tämä uusi Jungin varjotyöskentely. Nämä ovat kaikki minulle tuttuja aiheita. Mutta vain pintapuolisesti. 

Varjojen työstö on pitkäaikainen prosessi. Olisi hullua ajatella, että varjot jotka ovat syntyneet reilusti yli neljässäkymmenessä vuodessa katoaisivat kuin simsalabim. Mutta mitä olen huomannut saavani tästä varjojen kohtaamisesta. Rauhaa. 

En enää hermostu asioista. En enää käytä turhaa energiaa jonninjoutaviin. Ja viime aikoina olen hyödyntänyt itsessäni vaikutuksen kehää, eli kohdatessani asian joka ärsyttää olen kysynyt itseltäni voinko vaikuttaa tähän? Jos en voi, annan olla. Jos kohtaan henkilön joka ei millään suostu tehdä yhteistyötä kanssani, mietin missä asioissa tämä itseäni koskettaa. Missä asioissa en itse suostu tehdä yhteistyötä? 

Jopa eilen onnistuin olemaan välittämättä eräästä hermoheikosta joka sinkoili ympäriinsä ja oli minulle nakittamassa ja tuputtamassa ja ehkä olisi jopa saattanut rykäistä kiukkunsa. Päätin olla välittämättä siitä. Tein tietoisen valinnan etten ota tätä tunnetta vastaan. Kun edessäni on kiukkuinen tekijä, muutun laiskaksi. Arvaa miksi? Energiani väsyy hermostuneesta ja vouhkaavasta. En suostu kotonakaan siihen. Olen melko vaativaksi muuttunut siinä suhteessa miten minulle saa puhua. Jos käskyttää ja kiukuttelee, minun perseeni on tiukemmin penkissä. Jos pyytää kohteliaasti, nousen ylös riemulla. 

Oppiminen vaatii tilaa ympärilleen ja jotta voi saada jotain uutta elämään, täytyy ensin siivota vanhaa pois. Myös alitajunnasta. Joskus elämällä on vaan ikäänkuin korkeampi johdatus asioille. Asiat harvoin menee niin kuin itse päättää. Se tekee elämän luonteesta mielenkiintoisen. Siksi alitajunnan puhdistaminen vaatii myös erilaisia käytösmalleja, jotta voi mennä eteenpäin. Eli oppimaan uutta. 

Jouduin kohdata näkyväisyyden pelon myös. Vaikka kovasti haluan tulla näkyväksi, samalla taidan sitä jollain tasolla pelätä. Minulle näkyminen tarkoittaa lynkkausta. Olen oppinut ja tottunut, että kun näkyy - ihmiset jotka halveksivat heräävät. He nousevat barrikadeille ja lynkkaavat joukolla. Se on yksi osa näkyvyyden pelkoa, josta kirjoitin jo ihan ensimmäisellä luovan kirjoittamisen kurssilla vuonna 2018. "Pelkään tuomintaa."

Olen varmaan jo valmis jättämään tämän pelon taakseni. Kiitos Jung. 

Maiju

Ihminen kasvaa vaikeuksiensa mukana

Olen pohtinut paljon sukulinjoja ja verenperintöä, sekä taakkasiirtymää joka siirtyy sukupolvelta toiselle. 

Olen aiemmin puhunut siitä, että perheessäni on diagnosoimatonta AD/HD:ta. Se on yhteydessä suoraan elämänhallintaan. En tiedä olenko kertonut sitä, että isoisäni kuoli kun olin äidin vatsassa ja ukki joka iloitsi kaikista tulevista lapsista, minusta ei. Tästä puhuttiin, että ukki varmaan vaistosi oman kuolemansa. Tulin viimeisenä sukuun, kunnes alkoi lastenlasten kierto. Äiti kävi synnytyksen jälkeisen masennuksen ja on kertonut ettei jaksanut minua kasvattaa. Taakka oli valtava. En tietenkään lapsena nähnyt tässä mitään väärää, sillä minä olin vapaa ja rajaton, mikäs siinä. Mutta myöhemmin olen oppinut ymmärtämään, että meille ei syntynyt äidin kanssa emotionaalista yhteyttä. 

Olen alkanut myös ymmärtää miksi minulla ei ollut rajoja. Olin haastava lapsi, voimakastahtoinen ja erittäin vahva omassa tahdossani. Kun päätin jotain, se piti. Äiti menetti varmaankin voimat kanssani.

Aikanaan, kun aloin kulkea henkistä polkua, moni sanoi minun näyttävän surulliselta. Suru näkyi silmistäni. En osannut sitä sanoittaa, enkä ymmärtänyt kuinka erilainen elämäni oli verrattuna muiden elämään. Vasta kun aloin tutustua muiden elämään ymmärsin, että ei todellakaan kaikki käy samankaltaista koulua kuin minä. Joskus jopa suututtaa ilkeät ihmiset, miten vähän vaikeuksia he ovat kohdanneet elämässään ja ovat noin ilkeitä. Sillä me empaatikot yleensä käännämme asian toisinpäin. Me alamme suojata muita, ettei muut kokisi yhtä kamalaa mitä me olemme kokeneet. Me olemme monesti myös näkymättömiä. Ilkeä yleensä kostaa muille oman stressinsä. Empaatikko yleensä on lempeä ja tekee paljon näkymätöntä työtä muiden hyväksi. Muut eivät välttämättä edes ymmärrä sitä. Olen niin monta kertaa pohtinut kuinka joku suuttuu jostain aivan mitättömästä asiasta ja satuttaa sillä muita ja nyt vasta ymmärrän että hän uskaltaa suuttua. Sillä hänellä on ollut turvallinen elämä. Hän ei ole joutunut niellä pelkoaan suojellakseen itseään. Eikä hän voi edes ymmärtää mitä hänen suuttumuksensa saa aikaan muissa. Jännä oivallus minulta. 

Suomessa tai ainakin Helsingissä ja Espoossa on aina ollut reviirisotia. Entisaikaan ne hoidettiin nyrkein ja nähtävästi edelleen tuo maailma on hyvinkin aktiivinen. En koskaan ole tapellut, mutta minua kohtaan kyllä tuli ne pari iskua. Sen jälkeen iskut ovat olleet henkisiä. Väkivalta oli kuitenkin vahvasti elämässäni koko nuoruuden, sekä vielä aikuisena. Kunnes revin koko perheeni kuplaan. 

On erilaisia tapoja miellyttää. Toiset miellyttävät vanhempiaan, opiskelevat kovasti jotta vanhemmat ovat tyytyväisiä, he menevät yliopistoihin ja saavat titteleitä. Toiset taas miellyttävät ympäristöään, tietävät ettei saa katsoa joitain ihmisiä silmiin, joissain paikoissa täytyy osata olla miellyttävä ja jatkuvasti varpaillaan ettei vain saa turpiin tai saa jotain ryhmää seuraamaan ja vainoamaan. Se on ihmispeliä, joissa täytyy osata olla mukana. Tämä ryhmä ei mene niihin yliopistoihin vaan yleensä koulu voi olla haaste.  Tässä asuu minun kauhu. Tämä on minun taakkasiirtymä. Olen rauhaa rakastava, herkkä nainen. Äiti kolmelle tyttärelle ja tämän minä olen saanut verenperintönä kannettavakseni. Mutta miten minä tämän taakan hoidan? En tiedä. Yritän niin hyvin kuin pystyn kuunnella, olla läsnä ja hoitaa itseänikin. Olen suora puheissani, olen oppinut olemaan vahva kotona, mutta eilen esimerkiksi ihan perus kiukuttelut sotkuisesta keittiöstä tuntui kuin minua olisi lyöty lapiolla. Niin vahvasti voin tuntea joskus toisen vihan. Sanoitin ääneen: "Sinun vihaisuutesi sattuu koko kehooni". 

Koska tukahdutin pelon nuoruudessani alitajuntaan. Tarvitsin todella monta vuotta rauhaisaa eloa, jotta en joutunut kokea tuota maailmaa enää. Äsken sain tuon pelon nousemaan alitajunnastani. Se ilmenee pallean kohdalla. Ensin kuulin väkivaltatapauksesta ja sen jälkeen nuori poika soitti ja myi vitamiineja, kun kieltäydyin, hän löi luurin korvaan, sillä aiheutin hänelle pettymyksen. Tunsin kipua siitä että tuotin täysin vieraalle ihmiselle pettymyksen. Olisin voinut kuunnella loppuun, mutta en vain jaksanut ja se on ihan ok. Nuori herra kestää kyllä sen. Mutta minä en tarvitse juuri nyt tuota tunnetta. 

Maiju

Rakkaus

 

Olen viime viikkoina synnyttänyt ajatusta rakkaudesta. Siitä mitä se on ja miten se voi kadota meidän luota. Rakkaus on kuin energiapallo, se annetaan meille ihmisille, jotta me teemme sen eteen asioita pitääksemme sen luonamme. Toiset työntävät rakkauden pois luotaan ja toiset taas sitovat sen itseensä. Rakkaus on välittämistä, se on yhteenkuuluvaisuutta. Se on kiinnostusta. Kun on kiinnostunut muista ihmisistä, välittää rakkautta. Joskus se on yksipuolista, joskus se on molemminpuolista ja joskus se ei kohtaa sydämien kanssa, sillä ymmärtämättömyys astuu väliin. 

Nyt kun oma tilanteeni on pimeä ja olen saanut purkaa tunteitani terapiassa, olen oivallellut asioita rakkaudesta. Minä toki ymmärrän sen täysin eri tavalla kuin esimerkiksi sinä. Mutta joka tapauksessa rakkaus vaatii yhdistymistä ja hyvää kommunikointia. Mikä tahansa rakkaus eroaa, jos kommunikointi ei toimi. Se ei voi olla vain yksipuolista ajatellen että kun minä nyt olen äiti, niin kyllähän se lapsi tietää sanomattakin että rakastan sitä. Äidin ja isän tulee kertoa se lapselleen. Tai puolisolleen. Puoliso pitää valita joka päivä. 

Rakkaus ei riitä, jos suhde jätetään oman onnensa nojaan. Toinen aivan varmasti lähtee etsimään sitä jostain muualta, jos sitä ei saa toiselta. Rakkaus voi hairahtua. Mutta rakkautta ei voi kahlita eikä sitoa, koska mikään rakkaus ei pysy, jos sen kahlitsee nilkkaan. Sanoilla voi yrittää kahlita rakkautta, mutta aito rakkaus ei synny kahlitsemisesta.  Rakkautta ei voi kahlita, sen eteen pitää tehdä töitä ja se pitää tuntea rinnassaan. Rakkaus pitää päästää vapaaksi, jotta se voi olla aitoa. 

Rakkauksia on erilaisia, eikä me voida muut sanoa mikä rakkaus on oikeaa ja mikä väärää. 

Mutta voinko minä kirjoittaa rakkaudesta. Onko minulla sellaista oikeutta, sillä rakkaus on liikkuva ja elävä energia, joka voi kadota, jos se ei ole turvassa. Jos se ei koe turvaa. Voin kirjoittaa vain siitä rakkaudesta josta minä tiedän. Eikä minun tarvitse tietääkään jokaisen maailman kansalaisen tavasta rakastaa, sehän olisi hullua. 

Siitä syystä sydän on oltava aina se joka ohjaa, ei ego. Sillä rakkaus on vaimea, hento ja joskus huomaamaton, toisin kuin kovaääninen ego.

 Jos äitinä jätät kuuntelematta ja kuulematta. Tai puolisona, tai ystävänä. Se sattuu silloin sydämeen. Jos sydän kokee ettei se ole turvassa, se vetäytyy, suojautuu ja haavoittuu. Sillä se on joskus oppinut, että ego sen kuitenkin nujertaa. Niin moni syntyy tähän maailmaan ja luulee saavansa rakkautta, kunnes tulee häpeä, halveksiminen, kiusaaminen. Mitä vaan joka saa rakkauden piiloutumaan. Sillä se alkaa suojautua, kun sitä on sattunut. 

Siitä syystä puhun rakkaudesta, koska olen nähnyt sen välillä naamioituvan aivan vääriin asioihin. Olen menettänyt paljon. Liian paljon. Harva tietää mitä tarkoittaa, kun elämässä kaikki on hyvin ja ponnistaa eteenpäin saaden kaiken minkä haluaa. Toiset saavat elämässä luottamusta. He eivät joudu ymmärtämään mitä on empatia, koska ei tarvitse. He eivät välttämättä tiedä mitä kovat ja hermostuneet sanat saavat aikaan. Ne saavat rakkauden piiloutumaan, menemään suojaan. 

Jos uutisia katsoo ja maailmantilannetta kuuntelee, rakkautta ei juuri näe. Kaikkialla on sairautta, kuolemaa ja pimeyttä. Siksi Rakkaus täytyy tietoisesti valita joka päivä. Kovat ihmiset pitävät tätä harhailuna, huuhailuna ja pelleilynä, mutta he lopulta häviävät. Rakkaus on ja sitä ei tarvitse ansaita. Mutta pitääkseen sen luonaan, sen eteen pitää tehdä töitä. Se pitää valita. Toiset valitsevat rahan, rakkauden sijasta  - vaikka voisi saada molemmat. 

Tunsin tänään oman sydämeni rakkauden, ensin kohdattuani terapiassa oman pienen minäni kipuilemassa ja pelastamassa maailmaa. Halusin suojella kaikkia muita paitsi itseäni. Tein itsestäni näkymättömän, sillä minua ei nähty. Siksi uskoin egoon. En tiedä kaikkea rakkaudesta, ei kait kukaan tiedä. Mutta sen tiedän, että rakkaus parantaa. 

Nyt haluan näkyä, minulle ja rakkaudelle. 

Maiju

Miten kirjoittaa sielusta käsin, ei mielestä?

 

 

Miten yhteys omaan sisäiseen ääneen avautuu kirjoittamisessa?

Olen pohtinut tätä otsikkoa. Mieli haluaa kirjoittaa paljon miellyttääkseen, ollakseen kelpaava. Sisäinen ääneni on aina avautunut surun ja pimeän jaksoni aikana. En aina osaa erottaa mieltäni sydämen äänestä, mutta sen tiedän kyllä että mieli tuomitsee ja mieli erottelee paremmiksi ja huonoimmiksi. 

Sielu taas tuottaa kauniita sanoja toisensa perään. 

Tunnistan olevani nyt epävarma kirjoittamisen edessä. Kun ihminen joka ei kirjoita tai osaa kirjoittaa - pohtii kuka on kirjoittaja, kuka on kelpaava kirjoittajaksi minun edessäni ja minun tulevasta projektistani. Sydämessäni tuntuu vihlaisu. Auts. Näkymättömyyden haava aukeaa. Joudunko minä taas käydä tätä keskustelua?

 Onko kirjoittajaksi kelpaava vain sellainen joka on tehnyt kymmeniä kirjoja vai riittääkö sellainen joka harrastaa? Itse en ole tavoittanut kiinnostuneita omia kirjoja tehdessä, siksi joudun kohtaamaan tämän kipeän kysymyksen itsessäni. 

Opi seisomaan itsesi puolella. Tämä on oma tavoitteeni kirjoittamisessa. 

Miten jouduin seisomaan itseni puolella esimerkiksi eilen? Olen vahvatahtoisesta perheestä ja kun aloin kertomaan projektistani, niin alitajunnasta nousi vanhat arvomme. Vanhat asetelmamme. Minä, näkymätön pieni ja muut jossain kaukana ovat todella hyviä. Heillä on kuitenkin tittelit ja kaikkea. Minä kun omassa tyhmyydessäni en sellaisia tavoita. 

Kirjoittaminen mielestäni ei ole vain kirjoittamista, se on kommunikointia, se on silta ihmisen sielun ja sydämen välillä. Kirjoittamisella voidaan tavoittaa tunnetiloja joista ei edes tiedä. En ole koskaan mahtunut mihinkään muotteihin. En ole koskaan soveltunut hienojen ihmisten sovittelemiin muotteihin. 

Ego, eli mieli ei halua tai ole kiinnostunut sielusta tai sydämestä. Se on kiinnostunut muusta maailmasta ja arvonimistä, arvokkaista henkilöistä ja titteleistä. Sen edessä pitää aina olla parempi, kiillottaa omaa kruunua. Ähh miten tylsää. Sen kanssa aina korostetaan omia hyviä puolia, kehutaan itseään ja pidetään yllä sosiaalista imagoa. Se on väsyttävää. 

Vasta kun uskaltaa katsoa omaa pienuuttaan, nähdä itsensä haavoittuvaisena - voi tavoitella sielua. Loppupeleissä me joka ikinen ihminen olemme niitä haavoittuvaisia ja pieniä, varsinkin kun kohtaamme lopullisuuden. 

Kirjoittamista on montaa eri tapaa. On tapa jossa osaat jokaikisen pilkun oikein ja tarkasti. On raporttien kirjoittamista, on luovaa kirjoittamista, on kirjailijoiden kirjoittamaa. Mutta voiko näitä arvottaa? Eikö kaikki ole kelpaavia? Kaikille on paikka maailmassa. Mutta kaikkien kirjoitusten ja ihmisen eli lukijan välissä on silta. Niitä joko jaksaa lukea tai ei todellakaan jaksa lukea. 

En halua, enkä jaksa kirjoitella egolle. Huomaan olevani väsynyt näkymättömyyteen. Ego ei näe. Ego pienentää. Egon edessä tulen aina olemaan olematon ja näkymätön. 

Maiju

Taakat nousevat

 

Syksy on jännää aikaa, mitä ihmisen mielessä voi tapahtua. Minuun vaikuttaa pimeys ja sadekausi. Tänä syksynä on tullut vettä reilusti. En juuri näe luonnonvaloa. Olen sinnikkäästi päättänyt nostaa itseni tästä suosta jota elämä päälleni kaataa. Se on tehnyt sitä turhan aktiivisesti. Kaatanut kuraa niskaan. 

Perhe on ollut minulle aina super tärkeä, samalla olen joutunut miettiä kuulunko itse mihinkään perheeseen. Paitsi tietenkin tähän omaani jossa minä ja mieheni olemme perheen päitä. Roolit joihin syntyy, on vaikeaa ymmärtää. Kun kasvaa lltatähtenä, sitä saa tavallaan jo pienestä asti sellaisen mallin ettei kuulu joukkoon. Muut ovat jo isoja ja sinua ei oteta vakavasti. Kun elämä sitten tekee voltin ja kaataa päälle kuraa, sitä huomaa olevankin oikeastaan melko yksin. Kun huomaa oman sukunsa haurauden ja oman suvun kivut, joita tunneperäisyys aiheuttaa. Kun ymmärrät, että kaikki elävät omia elämiään, minä omaani. Kun olen paljon töissä, huomaan olevani siellä tärkeä. Silloin en huomaa sitä, että en ehkä kuulu mihinkään. Olin oikeastaan jo pienenä sellainen, etten ymmärtänyt jos joku piti minusta tai halusi seuraani. Jouduin aina taistella paikasta kavereiden kanssa. Siksi en ymmärtänyt, jos joku halusikin seuraani. Suvussani olin aina jollain tavalla ulkopuolinen. Minulle ei kerrottu asioita, sillä pidettiin liian herkkänä ja pienenä ja sen myötä ikäänkuin annettiin kuva, että en kuulu joukkoon. Huomasin pääseväni muiden lähelle kyselemällä itse kuulumisia, tekemällä itseni näkyväksi. Joskus erehdyin luulemaan, että minulla on väliä. Mutta kaikki elivät omaa elämää. Opin kantamaan muiden taakkoja, niin tulin näkyväksi. Korjasin itsessäni muut. Kannoin heitä. Siksi vedin myös puoleeni sellaisia jotka mielellään antoivat oman taakkansa minulle. Rykäisivät kipunsa minulle ja pyyhkivät suupielensä sanoen "Ihanaa kuinka helpottaa sinun kanssasi".

On todella tärkeää tunnistaa: 

• En ole syypää kenenkään toisen tunteisiin. 
• Minun ei tarvitse korjata ketään
• Herkkyyteni ei ole heikkous, se on tarkkuusinstrumentti
• Kun kehoni tärisee, se on merkki siitä että keho on epätasapainossa, ei minussa vaan ympäristössä.
• Sisäinen lapsi rauhoittuu, kun hän ei joudu enää olla muiden tunteiden kantaja
• Hermosto alkaa hengittää vapaasti, kun ei enää kanna muiden tunteita ja vastuita.

En ole menettämässä itseäni vaan olen vapauttamassa itseni siitä roolista joka ei koskaan ollut minun. Se on vaikeaa. 

Olen ollut aina kehollinen. Kehoni on kantanut kipua jo siitä asti kun lapseni syntyivät. Silloin vasta minussa aktivoitui jotain jota en ole ymmärtänyt koskaan. Minun olemukseni ikäänkuin romahti. Lapset huusivat, toinen oli koliikkivauva ja onnistuin rauhoittamaan heitä aika ajoin erilaisilla keinoilla. Minua ei kukaan rauhoittanut. Minua ojennettiin, minulle annettiin käskyjä ja epäiltiin äitiyttäni, ulkonäköäni arvosteltiin, sekä valintojani. Ne lisäsivät haavoja jo valmiiksi epämääräiseen tilanteeseeni. Lapseni olivat kovassa koulussa, sillä minä olin rikki. Työpaikka jossa olin lasten ollessa pieniä, muuttui sotatantereeksi. Jouduin tehdä hartiavoimin töitä negatiivisessa ilmapiirissä. 

Huomasin ettei minua kukaan auta, joten minun oli alettava työntämään huomio pois itsestäni. Aloin työntämään energiaa sinne missä koin että apua tarvitaan. Työnsin minut syrjään. Kehooni sattui, mutta minua ei uskottu. Tunneperäiset kivut asuvat selässä. Keho on herkkä instrumentti kantamaan kipua ja ahdistusta, jotka kätketään sisuksiin ja alitajuntaan. Sain kodistani tunteet tukahduttavan mallin. 

Se oli vahvuutta olla näyttämättä tunteita. Isäni sairastui ja silloin koin valtavan shokin ja siitä aloin näkemään todellisen yksinäisyyteni. Jäin oman suruni kanssa yksin. Näin minkälainen on roolini maailmassa, se ei ollut hyvä. Minulla ei ollut selviytymiskykyä, mutta jotenkin onnistuin taistelemaan tieni kouluun 3 pienen lapsen äitinä. Ammatti jossa olen, on auttanut minua hoitamaan itseäni. Kosketus ja ihmisten kanssa olo nostaa oksitosiini hormonia. Huomasin pikku hiljaa olevani tärkeä jossain. Olen 10 vuotta tehnyt työtä ja nyt olen kriisissä, etten enää jaksa hoitaa muita. 

Tarvitsen tähän hiukan apua, jotta voin tunnistaa itsessäni olevia haavoja ja tällaista sieltä nousee:

• Olen oppinut kantamaan muiden tunteet, taakat ja kivut. Niin lasten kivut, sukujen väliset tunnekivut, mieheni henkisen puolen ja riidat, sekä taistelut. Olen oppinut tasoittamaan teitä. Joku voisi sanoa olleeni kynnysmatto, mutta ehkä olin jotain muuta. Me olemme mieheni kanssa rakentaneet melkoisen hyvän pohjan. Nyt vain minun voimat ovat lopussa, sillä kehoni tärisee, enkä jaksa enää kantaa. 

Minä yritin pysyä maailmassa kiinni, mutta ehkä minulla on ollut itselläni niin vakavia mielenterveydellisiä haasteita suhteessa omiin juuriini, että onnistuin näyttelemään jotain muuta. Ehkä he tyytyivät siihen että minulla menee hyvin, koska en valita. 

Ympärilläni on vakavaa masennusta ja taas yksi mahdollinen kuolema. Tänään menen katsomaan taas yhtä kuolemaa tekevää sukulaista. Olen itkenyt kotona, jotta hänen mielikseen voin nauraa siellä sairaalassa. 

En ole itse saanut juurikaan tunnepuolen kannattelua perheestäni. Tämä blogi on ollut melkoinen matka omaan itseeni. Kehoni tärisee kirjoittaessani, tärinä on selkärangan ympärillä. Olen siihen ikäänkuin tottunut. 

Tämä kriisi on asettanut kehoni valmiustilaan: 

• Hermosto on ylivirittynyt, korvat sirisee
• "Täytyy selvitä" energia on vallassa
• Tunne, etten voi rentoutua - keho ei rentoudu
• Syyllisyys, kun aika menee eteenpäin eikä saa mitään aikaseksi
• Tunne turvattomuudesta
• Tunnen muiden tunteet vielä vahvemmin
• Huoli ja suru menee suoraan lihaksistoon

Olen kulkenut liian pitkään vailla tukea. Tuki tarkoittaa läsnäoloa. Olemalla paikalla. Näkemällä minua. Ottamalla yhteyttä. Synnyin ekstrovertiksi sukuun, jotka eivät halua olla yhdessä. Synnyin tilanteeseen, jossa ei ollut tilaa minulle. 

Opin, että minun täytyy itse rakentaa tämäkin, mutta ei juuri heidän kanssaan. 

Kun kuulin vuosi sitten sairastumisestani, ensimmäinen pelkoni ei ollut kuolema vaan taloudellinen kuoppa. Kun tein ystäväni kanssa intuitioharjoituksia jokunen vuosi sitten, intuitioni vastasi rahan olevan rakkautta. Se kertoo vääristymisistä omassa mielessä. Minua ei nähty lapsena, eikä autettu taloudellisesti, joten loin maailmankuvan etten pärjää taloudellisesti. Kun minusta tuli äiti ja tuli luopua perheeni takia työpaikasta, jossa voin henkisesti huonosti, mutta talous oli turvattu - koin kriisin, jossa oma turvattomuus oli näkyvä. En koskaan päässyt taloudellisesti jaloilleni, vaan jouduin rakentamaan mieheni varaan. Maailmassa jossa on oltava ylpeä omista rahoista. Vaikka ihan yhtä lailla minä maksan asioita, en silti kykene sitä nähdä. 

Ulkopuoliset eivät voi ymmärtää tätä, koska he katsovat silmiensä kautta, että meillä on katto pään päällä, on venettä ja autoa. Mutta kun se on ihmisen alitajunnassa, se on vaikea prosessi. Sitä ei voi järjellä selittää. Nyt kuitenkin taidan olla melkoisen loppu kantamaan tätä taakkaa. 

Muut katsovat minua aina omien silmiensä kautta, siksi he eivät näe minua. Se on suurin harha yhteyden luomisessa. Mutta en halua kertoa tätä enää muille, vain siskolleni, ehkä ystävälleni ja miehelleni. He ovat  juuri nyt ainoita joiden energia todella nostaa minua. Ehkäpä myös terapeuttini kuuluu tähän ydinporukkaan. Toivon sen porukan laajenevan. Sillä minä ihan oikeasti tarvitsen ihmisiä. Tarvitsen yhteyttä ja yhteenkuuluvaisuutta. Kirjoitanhan tämänkin teille. Joita en tunne. 

Maiju

Mitä on turvallisuus?

 Kävin maanantaina aamulla keskustelemassa huolistani. Viime viikolla kehoni pintautti trauman ja käsittelimme tätä, mutta intuitioni ohjasi keskustelua kuitenkin melkoisen paljon eri suuntiin, niin lapsuuteen kuin nuoruuteenkin. Kuitenkin yksi iso teema nousi esiin. Turvattomuus. 

Koko elämääni varjostaa turvattomuus. Ja suojelun halu. Joka puolelle mihin meen, luon ympäristöstäni turvallisen itselleni ja kun ilmapiiri horjuu - alkaa minulla kriisi. Minussa käynnistyy suojelija. Nyt kuitenkin tämä teema on tullut tietoisuuteeni hiukan eri tavalla, silloin voin alkaa vahvistaa sisäisesti turvaa. Opettelen jatkuvasti erottelukyvyllä, ketä suojelen. Tarvitseeko minun suojella tätä ja tätä henkilöä. Yritänkö tehdä hänelle karhunpalveluksen. En voi muiden tehtäviä ja oppeja kuitenkaan tehdä ja käydä. Olen joskus ollut regressiossa ja siinä sanottiin että olen ottanut kannettavakseni muiden henkistä kasvua, mutta en ollut tyytyväinen siihen. Myös astrologiasta löytyy tällainen kohta. Nyt yritän kasvaa itse ja jos joku saa siitä jotain irti, niin ehkä se on minulle sieluna ok. Toivottavasti en lähde tässä kirjoittaessa kantamaan muista huolta. Se ei ole kenenkään tarkoitus. 

Tämä teema on itselleni vaikeaa, sillä en tiedä miten sitä vahvistaa. En osaa sitä. Ihan kuin sieluni kuitenkin osoittaisi sormella minun olevan valmis. En silti kykene vielä nähdä mihin kaikkialle tämä ulottuu. 

Sanoin ääneen muutama viikko sitten "Kuka haluaa auttaa minua?" Lähetin toiveen ikäänkuin universumiin ja sieltä lähti heti apujoukot. Se meinaan auttoi heti, tosin kaikki eivät tunnu auttamiselta. Osa sohaisi triggereihin, mutta sai silti kehostani asioita ulos, jotka sinne on kätketty. Yhtäkkiä istun terapiassa kerran viikossa. Minun tarvitsee vain puhua ja kertoa ja minut nähdään. 

"Olen pahoillani, että olet joutunut kantaa harteillasi noin isoa taakkaa".  Niin. Hiljenin. Niin todella olen. Kannan joka puolella mihin meen aina jonkun henkilön taakkaa. Kannan huolta kaikkien hyvinvoinnista, sillä minun turvallisuuden ydinehto on, että kun ympärilläni olevien mieli voi hyvin, minäkin voin hyvin. Sillä jos he romahtavat  - se tuo minun turvattomuuteni esiin. Siksi miellytän ja tasoittelen tietä. 

Haistelen koko ajan ilmapiiriä ja tiedän kun jonkun elämässä kaikki ei ole hyvin. Minulle puretaan sydäntä ja autan ja neuvon. Tunnen myös onnellisuutta, kun saan hyvän mielen jollekin. Siksi olen valinnut varmaan tällaisen ammatinkin missä voin vaikuttaa tähän. Muiden hyvään oloon. Jos teen maailmastani paremman paikan - tunnen turvaa. Mutta ulkoisesta maailmasta ei rakenneta turvallista, se pitää rakentaa sisältä ja se vasta on vaikeaa. 

Minulle on noussut ajatuksia turvallisuudesta. Jos en tiedä mitä se on, etsin sitä aina ulkomaailmasta. Ja kun etsin sitä ulkomaailmasta, se horjuu jatkuvasti. Turva täytyy rakentaa minun sisälle, ajatuksiin. 

Juttelin ystäväni kanssa ja havannoin ympäristöäni. Eläimet viihtyvät kanssani. Pikkulinnut lentävät viereen ja kaurisvauva eksyi pihaan. Hn silti siinä oli, vaikka olin ihan vieressä. Ehkä en itse ole kuitenkaan turvattomuutta herättävä. En tiedä. 

Tänä syksynä olen kuitenkin menettämässä voimiani, en jaksa. Tänä vuonna turvattomuus otti voltin ja se toi tämän teeman silmieni eteen. 

Tapasin tällä viikolla uuden tuttavani joka toimii mentorinani kirjoittamiseen. Hänen ammattinsa oli turvallinen ja hämmennyin taas tätä universumin kummallisuutta. Jaahas. Mitähän se vielä tuo eteeni. 

Edelleen sanon ääneen: Kuka haluaa auttaa minua? Kuka haluaa auttaa minua luomaan turvan tunteen? Aidosti turvan. En halua rakkaudesta puhuvaa gurua joka ei tiedä mitä rakkaus on. Haluan rakkaudesta puhuvan joka tietää mitä rakkaus on. Rakkaus on energia, joka on. Ihminen sitoutuu siihen tai ei. Ihminen tekee tekoja rakkaudesta tai pelosta. Pelko luo turvattomuutta. Rakkaus turvaa. Tunteet pistää väsyttämään. Katsotaan löydänkö turvaa, sillä elämä kyllä todella horjuttaa sitä kohdallani. 

Maiju

Päin elämää

 

Nyt kun teitä lukijoita on ihmeellisesti löytänyt tänne blogiini, niin tervetuloa. Kiva kun luet.

 Kirjoitan paljon tunteista, lähinnä siksi, että saisin itseni näkyvämmäksi itselleni. Haaveeni oli kirjoittaa kirjoittamisesta, mutta huomasin kirjoittelevani yksikseni todella monta vuotta, päätin sitten kirjoittaa juuri sitä miltä tuntuu. Olen lukenut jos jonkinlaisista säännöistä miten blogia saa kirjoittaa, mutta en sovi raameihin. 

Tarkoitukseni ei ole koskaan lietsoa eikä siirtää omaa tunnettani sinun kannettavaksi. Vaan tarkoitukseni on vapauttaa itseni tunteista ja toivottavasti sanoittaa sitä miten ja toivon, että sinäkin omassa elämässäsi saat kiinni omista tunneperäisistä kivuista ja saat vapautettua niitä. 

Olen persoonaltani erittäin herkkä ja intuitiivinen. Tarkkailen paljon ympäristöäni tuntosarvet pystyssä. Olen aika ajoin luova, mutta luovuuden kaudet voivat olla pitkiä ja tauot yhtä pitkiä. Elämä on muovannut minusta empaatikon. Koin herätyksen eli shokin isäni kuolemassa, mutta kun elämää pohdin - oli shokki käynnistynyt jo nuorena, ehkä 14 vuotiaana, ellei aiemmin. Asuin alueella lapsena jossa oli aina draamaa ja rikollisuutta ja se oli ihan normaalia. Kun minusta tuli äiti, halusin viedä lapset kauas sieltä - asiat tulivat kuitenkin perässä meistä riippumattomista syistä. Ympäriltäni on kuollut paljon läheisiä, se on saanut minut kokemaan suurta hylkäämisen pelkoa. Kaikesta huolimatta rakkaus ohjaa. Suru on tunteena musertava, mutta kun nousee surusta ylös - tunne on valtavan onnellinen ja inspiroiva. Erottelukyky on yksi tärkein työkalu omalla polullani. Rajattomuus ja sekavuus elämässäni on hajottanut minua ja ympäristöäni paljon. Olen tehnyt paljon valintoja parantaakseni minua ja samalla haluan hoitaa omaa sukulinjaani ettei lapseni joutuisi kantaa niin paljon. Sukulinja kulkee meidän alitajunnassa. Lapset kantaa molempien vanhempien kipuja. 

Aloitin tämän kirjoittamisen koronan aikaan. Olin lomautettuna ja vielä melkoisen lukossa ajatusteni kanssa. Huomaan saavani itseltäni neuvoa vanhoista teksteistäni aika ajoin kun on vaikeaa, toivottavasti sinäkin saat. En oikein muista eilistä pidemmälle, siksi voin toistaa itseäni paljon. Joskus joudun ponnistella. Siksi tallennan elämää, koska muistini ei jaksa toimia. 

Minulta puuttui lapsena tuki elämässäni. Kaikki mitä kannoin ajatuksissani, kannoin ne yksin. Opin suojautumaan. Olen puhdistanut alitajuntaani nyt 15 vuotta. Se ei ole mikään tee näin ja se on siinä. Olen hoitanut kehoani ja koska minulla on ollut pelkoja joita en tunnista, olen tehnyt kaavamaisesti juuri niinkuin olen tehnyt. Olen työntänyt kyseenalaistajat pois elämästäni. Miksi? Koska taustalla on niin paljon haavoja joita en ymmärrä. Kyseenalaistaminen korostaa omaa painettani ja saa sisimmän lukkoon. Tai raivon valtaan. 

Olen silti hullun rohkea joissain jutuissa. Toisille se on rohkeutta ja toisille taas ei. Blogin kuva on otettu silloin kun meillä oli moottorivene. Saattaa olla, että nykyisellä putputilla emme olisi ehtineet laivan alta pois. Kuva on kuitenkin otettu merellä, ei kuivalla maalla. 

Nautin seikkailuista ja syvällisistä keskusteluista, kun puhutaan tunteista ja mitä toinen on saanut elämässä tai missä onnistunut, tykkään myös siitä kun rohkeasti jaetaan missä kokee heikkoutta ja miten voin omalla kohdallani opettaa kääntämään heikkouden lahjaksi. Jos elämässäni on ihmisiä jotka kauhistelevat minun seikkailujani, saatan tehdä niitä enemmän ärsyttääkseni ja silloin minulle voi sattua vahinkoja. Siksi en salli ihmisten puhua minulle kuin he haluavat. 

 Pidän erittäin paljon siitä kun minulle jaetaan omia onnistumisen kokemuksia. Mutta mistä en pidä, on opitut sanat, eli tässä kohdassa pitää sanoa näin tai tyhjien mielipiteiden ilmaisu. Eli silloin kun keskustelu on tyhjää, opittua ja puhutaan säästä, silloin ei ole sydämen yhteyttä. En nauti siitä ja teen sitä vain jos on pakko.

Kohtaaminen on vaikeaa. Minulla on ollut vaikea vuosi. Mutta vaikea saa aina minun haavat pintaan, ne mitkä olen kätkenyt kehooni. Nyt kehoni haluaa ne pintauttaa ja toivottavasti vapauttaa. Kun vakava kausi alkaa, tarvitsen paljon huumoria. Onneksi ympärilläni on nauravia ihmisiä. Olen kohdannut monta shokkia elämässäni ja aina niistä toipuminen on vaikeaa, mutta tuonut kuitenkin jotain hyvää elämääni. Tällä hetkellä hiukan kamppailen mieleni kanssa, mutta onneksi pääsin terapiaan. Perhettäni aika ajoin kohtaa jonkin tason kriisi, johon ulkopuoliset voivat tuoda ajattelemattomilla kommenteillaan lisähaavoja. Siksi olen luonut sellaisia turvallisia kuplia mihin vetäytyä. 

Maiju

Jokin muuttui

 

Olen koko syksyn ollut kuin lingossa. Linko on pikku hiljaa tehnyt pyörremyrskyä elämääni. Tuntuu kuin energia olisi tiivistynyt ja tiivistynyt ja tällä viikolla olin jo aivan pohjalla. Kehoni pintautti raivon kautta reilusti yli 20 vuotta vanhan trauman. Trauma on niin iso ja suoraan yhteydessä sukupuoleeni. Se on tehnyt työtään minussa vuosikausia ja olen jopa ajatellut ettei se minuun enää vaikuta. Kunnes ymmärsin että se vaikuttaa. Se on tehnyt minusta aran, luottamattoman. Samalla en ole sitä, eikä moni enää uskoisi olevani arka. Olen niin omassa elementissäni monissa hetkissä, ettei minusta uskoisi näitä. 

Tällä viikolla tuo luottamattomuus on näyttäytynyt eri tavoin. Työkavereiden kesken ei ole vallinnut luottamus. En ole kyennyt luottamaan siihen, että työkaverit tekevät yhteistyötä. Olen käynyt hoidattamassa selkääni vuosia samalla henkilöllä ja hänen kanssaan tuli riita. En tiedä ymmärsikö hän sitä. Olen oppinut ettei minun raivoa aina näe. 

Minun tyttärelläni oli haastava viikko, joka oli itselleni kuin palautus muutama vuosi taaksepäin toisen tyttäreni kanssa. Olen kokenut näkymättömyyttä, liiallista vastuuta, tunnetta etten vaan voi onnistua työssäni muiden takia. Sellainen väsymys. Minulla on ollut nimenomaan hyvä tiimi jo todella pitkään, mutta nyt siihen tuli parin kuukauden lovi. 

Tänään annoin suuttumuksen tulla, annoin itselleni luvan. Se ei ollut huutoraivoa vaan erilaista. Samalla päätin etten anna asian vaivata enempää. Olen lakannut välittämästä.  Kukaan ei sano ääneen, olet tehnyt hienosti. Olen ollut ikäänkuin kovassa hädässä. Ikäänkuin näkymättömyys joka olen ollut lapsesta asti olisi korostunut kuin huippuunsa. Ihan kuin olisin ollut valmis nostamaan sen esiin vapauttaakseni sen. Yhtäkkiä kuin puskista näin erään joka osasi auttaa minua. Yhtäkkiä kiukkuni oli pois. En tiedä mikä muuttui. Mutta koen helpotusta. Tämä viikko jätti jälkensä ja saa muutoksia aikaan elämässäni. En vain osaa sanoa vielä mitä. Se on se sisäinen tunne, kun tietää. Tiedän jonkun isomman muutoksen olevan tulossa. 

Ymmärrän kuitenkin, että olen ollut suuren osan elämästäni vihainen. Siksi kärsin migreeneistä. Päätä pakottaa ja päätä painostetaan. Toivottavasti loppuelämäni olisi lempeä. 

Maiju

Kun varjot pintautuu, muista empatia

 

Tämä syksy on ollut itselleni haastava. Olen saanut kohdata omia varjojani oikein urakalla. Joskus varjot tapahtuvat sisäisessä maailmassani, ne eivät näy muille. Oma haasteeni on siinä, että olen oppinut ihan lapsesta asti olemaan miellyttävä muille - kuin rauhallinen vahakasvo, jonka sisään muut eivät näe. Monessa astrologisessa tulkinnassa minua kutsutaan peiliksi. Heijastan takaisin ihmisen itsensä. 

Kun ilmaisen itseäni sanallisesti, esimerkiksi suuttumustani - muut eivät ota minua vakavasti. Jos heidän oma tunne on vahvana. Tai he ovat tottuneet suuttumuksen olevan jotain ihan muuta. He jättävät näkemättä minua. He näkevät itsensä minun kauttani. Moni kokee hyvää oloa kanssani, kun saa olla oma itsensä. Pettymys minua kohtaan tulee siinä, kun en enää salli omana itsenään oloa. Toisille oma itsensä tarkoittaa myös sitä, että minulle saa sanoa mitä vain. Minulle saa haukkua muita, minulle saa arvostella minua. Minulle saa ilmaista kaikenlaisia mielipiteitä. Kun laitan rajat, he laittavat vastaan ja hämmentyvät. Minun kohdallani kaava on mennyt niin, että siinä kohdassa kun laitan rajat, ollaan jo liian pitkällä. Tiet eroavat. Se tuntuu julmalta ja se tuntuu jopa epäinhimilliseltä, mutta samalla taas ei. Joka ikinen arvostelu, joka ikinen loukkaus ja epäkunnioitus on aina jonkinlaisen esteen laittanut sisälleni. Ne ovat yleensä mielipiteitä. Kun tulee tarpeeksi kova tyhjä mielipide, mitä en ymmärrä - kehoni ymmärtää. Kun kehoni laittaa rajat, silloin varjo on jo niin suuri, etten kykene sitä ylittää. Voin laittaa pieniä rajoja jatkuvasti, mutta tiedän siitä, että ihminen ei ole minun ihminen (joku muu kuin lapseni)  jos joudun laittamaan niitä paljon. Rajaton ihminen vetää rajattomia puoleensa aika ajoin, vain siksi että oppisi. 

Olen rakentanut pienestä tytöstä asti itselleni turvallisen maailman omasta itsestäni, enkä aina tiedä sitä milloin se on aktiivinen. Tunteeni ovat valtavan vahvoja, ne leiskuvat sisälläni ja saavat minua jopa pyörryttämään. Tunteeni ja oma suojani on saanut minut sosiaalisen tilan pelkoihin, paniikkikohtauksiin ja korkean paikan kammmoon asti. Kun näin tapahtuu, silloin en tarvitse sanoja "Yritä nyt" No eihän se nyt mitään ole" Et sä sellainen ole, kyllä mä sut tunnen".  Tämän tyyppiset sanomiset saavat lukon sisimmässä menemään vielä enemmän solmuun ja ne saavat suojautumaan henkilöltä jotka sanat sanovat. Sanojasta tulee uhka keholleni. Kehoon tulee paine, vatsa tuntuu kuin turpoaa ja mitä kovemmin yritän sitä tukahduttaa sitä vahvempi hiljaisuus sisälleni tulee. Koska en koe kestäväni huutoraivoa. Huutoraivon takana on pelko väkivallasta. Todistin väkivaltaa paljon lapsena kaveriporukoissa. 

Se ei silti tarkoita, että minä olen heikko, vaikka toinen ei näe minun vihaani. Se tarkoittaa sitä, että meillä ei ole yhteyttä, jossa minä olen turvassa. Siksi olen oppinut etten voi kaikkiin luottaa. Kirjoitan täällä blogissani, sillä haluan parantaa itseäni, jotta näkisin itseni. 

Minulla on yksi ihminen elämässäni jolle annan luvan nauraa minulle kun on vaikeaa. Sillä tiedän, ettei hänen nauru ole ivaa. Hän keventää raivoni omilla vitseillään. Olen itse todella naurava ja pelleilen, mutta tämä vakava puoli kun aktivoituu -  se on rankkaa. Silloin kun väärä ihminen sohaisee sitä, juoksen karkuun. Minussa on pakene - nappi. Ja kun se aktivoituu. Peli on menetetty kohdallani. 

Tänä syksynä tai oikeastaan tämän vuoden varjoni ovat olleet aktiivisena. Kun minussa herää pimeys, en tarvitse tässä vaiheessa enää yhtään päsmäröivää "kyllä minä tiedän" - kommenttia. Jokainen vaativa kommentti, jossa kaikuu pettymys minua kohtaan, jonkinlainen vaatimus tai kateus sanojen takana - saa tällaisena aikana itseni työntämään sellaiset ihmiset pois elämästäni. Sillä silloin tarvitsen suojaa. 

Tarvitsen hiljaista läsnäoloa, että voin purkaa raivon joka sisältäni nousee. Silloin kun joku alkaa kanssani taistelemaan - hän häviää taistelun minun osaltani, sillä en pääse käsiksi enää omaan haavaani - näen vain pakotien, enkä palaa. Vaikka hän kuinka pitäisi minusta, eikä voi ymmärtää miten noin pienestä voin suuttua. Mutta suuttumukseni voi olla jäävuoren huippu. Ihminen joka nauttii hyvästä keskustelusta ja väittelyistä, on yleensä minun vihollinen. Miksi? Koska nämä hyvät väittelyt yleensä päättyvät empatian puutteeseen ja väittelijä ylittää rajan, jossa hän ilmaisee ymmärtämättömyytensä. Ymmärtämättömyys ja empatian puute keskustelussa yleensä johtaa haavoittamaan sellaista joka kamppailee näiden haavojen kanssa. 

Olen siksi onnekas, että mieheni vetäytyy taisteluissamme. Minun raivoni tulee syvältä, se kohdistuu kehooni ja saa itseni uupumaan. Sain kyllä kuulla kuuluisan minulle läpi elämän toistetun lauseen "Sulle ei saa sanoa mitään" - ihan pari viikkoa sitten. 

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka käyttävät hyväksi toisia. Siksi minä kirjoitan, että voin opettaa niin itseäni kuin toivottavasti sinuakin erilaisista kommunikointi muodoista, ettei tule hyväksikäytetyksi. Ei kaikki kolahda, mutta toivottavasti sinäkin saat näistä oivalluksista jotain irti. 

Jos minun kanssa haluaa "taistella" ja argumentoida - annan toisen voittaa sillä, että poistun paikalta. Vihani on niin suurta, että se on minulle turvallisempaa. Vihani kohdistuu minuun, se voi laukaista migreenin tai kaataa minut sänkyyn. Jopa tyynyn heittäminen vihaterapiassa maahan, tuntui vaikealta. Mutta ehkä haen kaupasta nyrkkeilyhanskat ja alan hakata takapihalla olevaa säkkiä. 

Maiju

Näe muut ihmiset ympärilläsi

Vaikka maailma tapahtuukin meille, me emme silti tiedä mitä muille tapahtuu tai mitä muille kuuluu vaikka kuinka muodostaisimme mielipiteitämme asioista. Vaikka kuinka tietäisimme ja osaisimme päätellä mielemme avulla asioita, me emme silti voi tietää miten toisella menee. 

Vaikka olisimme kuinka sanallisesti lahjakkaita ja analyyttisiä, kuuntelisimme uutisia ja katsoisimme päivän polttavat aiheet maailmasta - emme silti voisi sanoa tietävämme miten asiat ovat. 

Me luomme todellisuuden silmiemme ja korviemme kautta  ja jos emme käytä lisäksi sydäntä kuulemiseen, me satutamme. Siinä vaiheessa kuitenkin kun analyyttisuudesta on tullut oman itsensä elinehto emmekä tunnista toisen ihmisen hätää vaan pidämme kiinni omasta näkemyksestä viimeiseen asti. Silloin lakkaamme olemasta läsnä. 

Se sattuu. Se sattuu paljon sellaista henkilöä jolla on vaikeaa, joka ei kaikesta huolimatta osaa auttaa itseään ja joku sanoo ja väittää vastaan voimakkaan mielipiteensä. Ja ilmaisee "Tämä nyt on vain minun mielipiteeni. Ei siitä tarvitse suuttua." Ei tarvitse, mutta siitä suuttuu. Suuttumus voi viedä tiet erilleen. Ja jos kyseessä on auttava taho, on silloin auttava taho mokannut. 

Kun päätät olla näkemättä toista ihmistä ja väität tietäväsi mitä hän käy läpi, sillä olet opiskellut asiaa ja ilmaiset painokkaasti mielipiteesi - jätät näkemättä ihmisen. Kun piiloutuu omien uskomusten taakse ja lakkaa kuulemasta toista vaikka toinen kertoo sanoilla hätäänsä - ohitat hänet, etkä voi silloin auttaa. Silloin auttaminen on mielen tason auttamista. Luulet voivasi auttaa, mutta todellisuudessa satutat. 

Kun aidosti kuulee, on läsnä ja ei väitä tietävänsä - voi auttaa enemmän. Me emme oikeasti voi tietää. Ja jos mielipiteen ilmaisee vailla omaa henkilökohtaista kokemusta - se voi ajaa erilleen. Kun käy todella kovaa kipua läpi ja toinen vähättelee sitä, tai luulee tietävänsä mielen tasolla - silloin ei voi auttaa. Kun sydän tavoittaa sydämen - voimme löytää yhteyden ja yhteenkuuluvaisuuden, mutta kun sydän on kipeä ja mieli on kovempi - mieli satuttaa sydäntä. 

Tämä teksti on tarkoitettu ihmisille jotka eivät ole nähnyt minua. 

Meillä on paljon erilaisia lähteitä joista luemme maailman tilannetta. Toiset katsovat uutisia maailmalta, toiset lähialueelta ja kolmannet eivät mistään. Toiset käyvät koulua ja toiset taas elämänkoulua. 

Jos käy koulua, mutta ei omaa viisautta - silloin merkitsee tittelit. Jos käyt koulua ja kasvat viisauden mukana nähden ympärillesi - sinusta kasvaa sydänlähtöinen johtaja jollaisia meidän maailma tarvitsee enemmän kuin mitään muuta. 

Olen nähnyt ihmisiä jotka ovat miellyttäviä ja kilttejä ja titteli on se jonka takaa piiloudutaan - silloin kun ollaan heikoilla toisen edessä - ihmisyys väistyy ja titteli nousee esiin. Sain kerran paniikkikohtauksen ja ammattilainen työnsi melkein minut seinää vasten vaatien minua selittämään mitä tunnen. Luulin että kurkkuni turpoaa umpeen. Ei se turvonnut, mutta hän käytti väärää valtaansa minuun. 

Me väitämme muita ihmisiä rajattomiksi, mutta ehkä silloin on aika tarkistella rajoja omalla kohdalla. 

En haluaisi sanoa olevani kyllästynyt ihmisyyteen, mutta taidan olla. Arvaa miksi? Sillä joudun jatkuvasti väittelemään elämäni varrella omasta itsestäni ja omasta tilastani. Aina minulla on joku itselleni luotettava henkilö, joka luottaa myös minuun niin paljon että hän voi mielestään sanoa minulle mitä vain. He voivat sanoa mitä mielipiteitä tahansa, joko ulkonäöstä tai minun kivuistani väittäen tietävänsä paremmin. Ihmiset lakkaavat kuuntelemasta minua tai kuulemasta. Sillä he tietävät mielen tasolla, koska ovat nähneet minut tai nähneet minua sosiaalisessa mediassa. On tärkeää uskaltaa sanoa toiselle mielipiteensä, mutta on myös tärkeää osata olla siinä kohdassa hiljaa kun toinen sanoo, että nyt sattuu. 

Turvallisuuden tunteeseen voi kuulua se, että rakennat mielikuvan ihmisistä sen perusteella mitä he sinulle kertovat. Kun he muuttavatkin käytöstään, eikä se mahdu enää muottiisi - he aiheuttavat pettymyksen. 

Olen ollut aina allerginen ihmisille jotka muodostavat vahvan mielipiteen asioista, joista he eivät tiedä ja joihin heillä ei ole kosketuspintaa henkilökohtaisesti. Kun näistä mielipiteistä lähtee kohtaamaan toisen kipua, ei voi voittaa - lähinnä voi menettää ystävän tai ihmisen joka elämässä on ollut. 

Joskus vain hiljaa olemalla voi parantaa toista. Mutta kun oma mieli on vahva ja haluaa kertoa ääneen miten asia on - voikin satuttaa. Minulle tehdään tällä hetkellä näin, ja minä teen tällä hetkellä näin. Siksi on päästävä kierteestä eroon. 

Olen ollut monia kertoja hädässä elämässäni. Erilaisissa hätätiloissa, enkä aina osaa selittää niitä. Minua ei ole yksikään mielen tason ihminen osannut auttaa. Vain sydän sydämelle, voi koskettaa ja parantaa haavoja. Mielen koskettaessa mieltä, riidat syntyvät. 

Minulla on sellainen outo pelko, että karma kostaa minulle kun yritän purkaa vihaani. En siksi uskalla sitä näyttää. Mutta tehtäväni onkin opetella erottelukykyä tilanteessa kuin tilanteessa ja opetella rajat. Sillä meillä voi olla erilaisia uskomuksia maailmassa joita täytyy purkaa erottelukyvyllä. 

Kirjoitin tämän tekstin vihaisena, siksi se on todella sekava. 

Maiju

Kun elämä pysäyttää – mitä tarkoittaa sielun kutsu muutokseen?

Henkinen ihminen on yleensä rakkauden palvelija, ellei hän lähde väärille teille. Kun elämä alkaa kutsua muutokseen, se tuo kasvua yleensä vaikeuksien kautta. Rakkaus täytyy tietoisesti valita. 

Henkinen kasvu on hioutumista paremmaksi itseksi, yleensä myös tulemista omaksi itseksi. Vaikka siihen liittyisi suitsukkeita, kristalleja ja luomuruokaa, se ei silti ole ehto olla henkinen. Suitsukkeet ja luomuruoka on kallista, puhumattakaan kristalleista. Ei vähävaraisella ole varaa syödä kallista ruokaa - se ei silti tarkoita ettei voisi olla henkinen. Henkinen voi olla ilman mitään ylimääräistä rekvisiittaa. Kaikki ulkopuolinen on ulkopuolella. Henkisyys tapahtuu ihmisen sisällä. Jokainen kohtaa oman polkunsa omalla tavallaan ja ulkopuolinen voi yrittää opastaa miten tulee kasvaa, mutta sielu on lopulta se joka ohjaa. Se voi tuoda materiaalisia asioita eteen opastamaan, se voi tuoda opettajia eteen. Se voi tuoda mitä vaan, mutta loppukädessä sielu on se joka ohjaa tapahtumaa. Oikeastaan koko kasvu on sitä, että sielu kuiskaa ja ego määrää. Kun ego on voimakas, silloin sielu joutuu huutaa kovempaa. Egolta tulee ottaa ohjat pois. 

Minä en kyennyt kuunnella vain sisintäni, sillä olin todella epävarma ja ulkoa ohjattu. Minun piti oppia näkemään omat uskomukseni ja tavat joihin olin syntynyt. Egoni on taitava. Piti peilata maailmaan, materiaan, runsauteen. 

Omalla kohdallani aina kun henget ovat läsnä, he pilailevat. Esimerkiksi jollain kummalla tavalla tekstit muuttuivat tässä ihan vinksin vonksin. Kun lisäsin kuvan, se ei millään asettunut. Laitteet usein tilttaavat, kun energiat nousee. 

Kun kutsu muutokseen tulee, olo on hämmentynyt. Toiset heittäytyvät elämälle, toiset hämmentyvät ja ahdistuvat. Mutta joka tapauksessa, kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa meidän matkasta juuri muuta kuin sanoja. Opit jotka kohtaamme voivat olla hämmentäviä. Sanat ja teot eivät aina kohtaa. Minulla on ihmissuhteet ja perhesuhteet opissa. Valitsen aina ihmisen. Mutta viime aikoina olen ollut väsynyt ihmiseen.

Oma kasvuni on ollut huomata kuka minä olen muiden seassa. Olen erittäin sosiaalinen kuopus perheessä, jossa erakkous on se vallitseva energia. Ja ilmeisesti minulla on diagnosoimaton ADHD, joka on ilmennyt minulla vain erityisherkkyytenä. Naisen ADHD on vaikeaa diagnosoida ja vaihdevuodet ilmeisesti korostaa sitä. Olen kuitenkin jäänyt aikanaan vaille apua, siksi en jaksa lähteä miettimään lääkäreitä tässä vaiheessa. Hyväksyn sen hiljaa. 

Vajosin melkoisen pohjalle noin 15 vuotta sitten niin, etten tiennyt miten tulla sieltä ylös. Kun isä kuoli, minusta katkesi osa, jota en tiennyt olevan. Se oli kuin energiasidos joka oli kannatellut minua. Kun isä kuoli, sidos katkesi ja tuntui kuin jalat olisi pettänyt alta. En tiedä miksi koin sen niin vahvasti. Kun lähdin rakentamaan itseäni, lähdin korjaamaan ensin mennyttä. En päässyt eteenpäin, ennen kuin kipeät asiat menneessä oli jätetty taakse. Kaikki mihin oli jäänyt valtavia tunteita, tein loppuun. Olin pärjännyt itsekseni koulussa, mutta alisuoritin, sillä en uskaltanut pyytää apua. Häpesin. Tein loppuun aikuisen itseni kanssa keskeneräiset asiat. Olin kasvanut luovuttamaan vaikeuksien edessä. Esimerkiksi ompelutyöt, käsityöt, virkkaamiset. Ostin lankaa ja ylitin esteet. Olin jättänyt asioita kesken sillä en osannut korjata niitä. Kävin toisen ammatillisen koulun ja olen pysynyt väkisin alalla, sillä ensimmäistä työtäni en tehnyt kuin kuukauden. Se jätti minuun keskeneräisyyden haavan. Tein niin fyysisiä kuin henkisiäkin lopputöitä. Opettelin myös vastuun kantoa, mitä en ymmärtänyt. Opin myös sen, että olin kasvanut yhteisössä jossa fyysinen vastuu otettiin minulta aina pois, minusta aina huolehdittiin ja minua aina suojeltiin. Yhtäkkiä tipahdin kuoppaan. Aloin nähdä missä asioissa olin oppinut manipuloimaan ympäristöäni, selviytyäkseni. Nyt täytyi tehdä toisin. Se oli kipeä matka ja teki mieli luovuttaa usein, mutta voin antaa itselleni kiitokset opittuani oikean ja väärän eron. Minua oli satutettu henkisesti niin monia kertoja, että olin oppinut suojautumaan. Mutta suojautumisen ollessa päällä, satuttajia tulee eteen niin kauan kunnes oppii puolustautumaan. 

Lopulta opin sen, että tuen puute sai minut uskomaan etten pärjää elämässä. Olin oppinut, että minun ei tarvitse yrittää sillä joku tulee aina ja tekee asian puolestani. Sitten minusta tuli äiti ja sain lapset jotka tarvitsevat erityistukea ja vielä aikuisenakin. Minun eteen oli tehty aina asioita lapsena, enkä tiennyt miten niitä hoidettiin aikuisena. Oletan, että oma keskittymisvaikeuteni ja kasvatuksen poissaolo yhdessä pitivät itsetuntoni alhaalla. Opin, että aikuiset katsoivat maailmaa eri silmin kuin minä, ja he väittivät olevani väärässä. Usein. Tiedän siitä, että en ollut kaikessa väärässä, sillä moni asia oli heidän kieltämistä. Joskus isäni teki jotain, minkä kielsi myöhemmin olevan totta. Hän ärähti. Opin, että ärähtäminen osuu oikeaan ja teon hetkellä hän oli kännissä. Äitini taas kielsi kun kerroin asioita, sillä hän ei halunnut kohdata seurauksia - se oli helpompaa. 

Sain oppia monissa paikoissa erilaisista esikuvista, miten he vaikuttavat. Peilasin vanhempiani esimiehiin tai yrityksen omistajiin. Heissä oli vanhempieni piirteitä ja opin näistä. Toiset saivat minut tuntemaan kauhua, toiset taas turvaa. Minä kyllä kuljin perässä mihin vietiin. Koska olin iltatähti, minun oli oltava vanhempien mukana kaikkialla lapsena. Mutta en saanut olla oma itseni. Opin häpeämään. Tukahdutin ääneni hyvin pienenä. 

'Minä itse' vaihe jäi välistä. Sille ei ollut tilaa. Opin olemaan hiljaa. 

Elämä opetti minulle, että ne asiat mitkä ovat minulle kipeimpiä, niitä ei muut ymmärrä ja niistä ei minua autettu menemään eteenpäin. Siksi lähdin alisuorittamaan elämää, enkä edes yrittänyt. Kunnes löysin keinon suojella itseäni. Opin valehtelemaan. Mutta ennen kaikkea valehtelin itselleni. Kun olin päässyt valheiden kierrosta yli, opettelin rehellisyyttä hyvin ankarastikin. 

Äitini jätti luomatta henkisen yhteyden minuun ja aikuisena kun muutin pois kotoa, hän alkoi kilpailla kanssani. Yritin asioita selvittää hänen kanssaan, mutta ei hänessä ole kaikupintaa. Hän ei myöntänyt. Kun isäni kuoli, tuntui kuin minusta olisi tullut orpo. Äiti ei itse tiedostanut sitä. Koska minulla ei ollut lupaa sitä hänen kanssaan käsitellä, se on siirtynyt kohdattavaksi esimiehieni kanssa. He ovat samalla tavalla erilaisessa asemassa suhteessa minuun kuin äitini. Kun isäni kuoli 'minä itse' vaihe käynnistyi. Se toi kriisin. Nykyään minulla ei ole esimiestä, sillä olen yrittäjä. Se helpottaa minun kasvuani. 

Kun äiti kilpailee lapsensa kanssa, lapsi automaattisesti häviää. Kun äiti sanoo julmia sanoja, ne tuntuvat vaikealta käsitellä. Kun olen heristänyt omaa nyrkkiäni elämässäni ja pitänyt puoliani, en ole enää suoraan kohdannut äitiäni, vaan olen katsonut vierestä näytelmiä joita muut näyttelevät ja minä olen katsoja. 

Tänä syksynä olen seurannut sivusta näytelmää, jonka otin raskaammin kuin normaalisti. Siitä tiedän, että tämä on omaa kasvuani. Tiedän kun olen kasvun koulussa - korvani sirisevät ja tällä hetkellä korvissani on kova meteli. 

Minä joudun myös aika ajoin sanoa lapsilleni suoraan asioita, joka sattuu. Kasvaminen sattuu.

Äitini on jo vanha, enkä mahdollisesti hänen kanssaan saa asioita käsiteltyä. Hän on myöntänyt, että jätti kasvattamatta minut, eli hän jätti luomatta yhteyden minuun. Kun minun kivut nousevat pintaan, usein joku elämäni näyttelijä esittää äitiäni. Kun vanhemmat alkavat kasvattaa lastaan vasta aikuisena, tuntuu kuin olisi jo myöhäistä. 

Kun äiti tai esimies syyllistää. Jättää kohtaamatta tai näkemättä. Se on kipu jota on vaikeaa sanoittaa. 

Äiti on jättänyt minuun haavoja, joita hän ei osaa korjata vaan minun pitää ne korjata. Mutta en tiedä osaanko. Yritän. Kun on kyse vaikeasta asiasta, joka pitää itse hoitaa - moni haluaa antaa neuvoja " tee näin".  Harvoin neuvot auttavat joita tyrkytetään. Tiedän jättäväni lapsiini jälkiä ja kipuja, enkä voi ottaa kaikesta vastuuta, mutta voin valmistautua siihen, kun he haluavat vastauksia en toivottavasti vähättele heitä. Ellen ole silloin jo dementikko. Kopioin nämä tekstit heille. 

Kun ihminen kohtaa syvän kivun, silloin ainoa auttava asia on läsnäolo tai vaihtoehtoisesti kokemuksesta tuleva ymmärrys. Annan hänelle anteeksi, sillä hänellä oli kova taakka kannettavana. Taakka mitä hän ei ymmärrä, sillä hän ei koskaan katsonut sitä. Me herkät sitten otimme hänet kannettavaksi. Vastuu mitä minulle ei annettu fyysisesti, otin sitten henkisesti. Kannoin vastuun muiden tunteista ja siinä onkin sitten yhdelle pienelle mielelle harjoiteltavaa. 

Kun kovin kipu iskee ja haluaisi purkaa tunteensa, äiti ei ole se jolle huolet kerrotaan. Eikä äidin tarvitsekaan olla. Enää. Mutta jotta saan katkaistua tämän kierteen suhteessa omiin tyttäriini, annan äidilleni anteeksi. Eilen kohtasin äitiäni hiukan vanhemman erimaalaisen rouvan, joka herätti minussa niin paljon rakkaudellisia tunteita, että en osaa sitä edes sanoittaa. Hänessä asui nöyryys. Pieni, nöyrä ja kiitollinen ihminen täytyy jokaisen kohdata. Kuuntelin hänen elämäntarinan ja hänen viisauksiaan. Joskus hän sanoi "se on ihan tyhmä". Samalla kun katsoin häntä ajattelin äitiäni. Äitini on käynyt kovan koulun. Hän saa elää kuplassaan lopun elämää. 

“Minä olen vapaa.
Minä olen rakkaus.
Minä en kanna muiden epävarmuutta.

Muut eivät kanna minun epävarmuuttani. 
Minä olen turvassa omassa valossani.”

Tänään on pyhäinmiesten päivä. Henget ovat lähellä. Kun elämässä joutuu vähän väliä luopua ihmisistä kuolemalle, kipu jonka suru tuo - vie kohtaaman oman pimeyden. Tänään se pimeys tuo rauhaa ja rakkautta, sillä surun voima on laantunut. Tänäänkin valitsen rakkauden ja annan rakkauden hoitaa surun. Minun matkani on henkisesti vaativa. 

Maiju