Kriitikointi, hyvää vai huonoa palautetta

Elokuu on puhdistumisen aikaa, sanoi astrologiystäväni. Kun keho tulee kipeäksi, se haluaa tehdä tilaa jollekin uudelle - ensin puhdistuen. 

Olen kärsinyt migreenistä, joka on henkisesti yhtä kuin päätä pakottaa. Mitä pakotan? Jumiutuminen on minulle toisinaan yhtä kuin pakottaminen. Olen tainnut kertoa, että oli aikakausi kun en suostunut tehdä juuri mitään, mikä voisi saada minut menettämään kasvoni. En kirjoittanut tunteistani, sillä se olisi saanut muut ärähtämään tai en jakanut julkisesti, sillä jos joku sanoisi etten tykkää. Jäin siis kirjoittelemaan yksin. 

Kun keho haluaa puhdistua, se tuo alitajunnasta erilaista kipua ja kasvuteemaa esiin, se haastaa, tekee flunssan, päänsärkyä, voimattomuutta, innottomuutta. Se tuo ärsyyntymistä, nostaa pintaan kiukkua, haavoja. On vaikeaa innostua. On vaikeaa jakaa. Minulle tämä puhdistuminen on jakamisen vaikeus. Yksinjakamisen vaikeus. Ei ole mitään ongelmia tehdä naisporukan kesken heittäytyviä videoita, joissa voimme menettää kasvomme, mutta yksin seistä jonkin asian edessä haavoittuvana, arvosteltavana. Se on pelottavaa. 

Miltä kritiikki tuntuu? Kritiikki voi olla myös hiljaisuus jonka kohtaa. Et saa minkäänlaista palautetta, mutta sinun on vain tehtävä. Se voi olla joku sinulle sanottu ruma sana, tai se voi olla vain että en tykkää. "Anteeksi nyt vain kun näin sanon, mutta en tykkää tästä." Tämä on ollut itselleni inhokkilause aiemmin ja olen kasvanut mielestäni niin paljon, että se on muuttunut hiukan neutraalimmaksi. 

Minusta se on aina tuntunut pahalta. En osannut ottaa sitä aiemmin vastaan. Toissapäivänä sain uudelta tuttavaltani palautetta kolmesta kuvasta. Kahdessa kuvassa oli henkilö ja yhdessä henkilön aurinkolasien kautta minä - kuvaaja. Hän sanoi ettei tykkää, koska kuvaaja näkyy. Jäin pohtimaan hetkeksi ja mietin oliko tuo kriitikointia vai vain mielipide. 

Kaikilla kuuluu olla oikeus sanoa mielipiteensä, myös se ettei tykkää, maailma ei muuten kehittyisi. Kuitenkin se, että joku ei tykkää ei saisi estää meitä menemästä eteenpäin. 

Olen aina ollut huono ottamaan palautetta vastaan. Silloin kun palautetta ei saa, ei hyvää eikä huonoa - menee automaatiotilaan. Voi olla ettei enää tee hyvää eikä huonoa. Tekee vain. Palaute on arvostuksen merkki. Joskus murskaava kritiikki on törkeää, joskus taas se nostaa jonkun arvoa. Mutta ylikehuminen on myös väärin. Valheellinen kehu, jossa et oikeasti tarkoita kehua mutta kehut ja menet sen jälkeen selän taakse ja haukut - se on yhtä kuin murskakritiikki. Tosin murskakritiikki on rehellinen - ylikehu taas valheellinen. 

Kritiikin antaminen on taitolaji, niinkuin on kommunikoiminenkin. Meistä ei voi kukaan olla täydellinen, eli armoa jokaiselle siinä suhteessa. Mutta on silti hyvä pohtia asiaa. 

Palautteen antaminen on pelottavaa. Sillä ei halua loukata toista. Mutta jos palaute on rakentava, silloin kasvattaa toista. Kasvu on aina hyvä asia. 

Toisille taas palautteen antaminen on helppoa, sitä ikäänkuin sanoo mitä sylki suuhun tuo - ajattelematta. Silloin voi satuttaa. 

Itselläni osui kehokilpeen eilen palaute, jonka sain perheessäni. Olen vältellyt leipää sillä se ei tee hyvää minulle. Tulin väsyneenä kotiin, työpäiväni oli noin 10 tuntia, enkä ollut syönyt kunnolla. En jaksanut mennä kauppaan ja kotiin tultuani söin sitä mitä oli. Aloin väsyneenä ihan ahmimaan leipää, josta sain vatsani kipeäksi. Kun sanoin tämän ääneen - sain kommentin "söit sitten kaikki leivät, meidän aamupalankin". En ottanut tätä vastaan, ylpeys esti. Olin juuri mokannut oman ruokavalioni suhteen ja saanut siitä vatsakivun ja siihen päälle syyllisyyden, että söin muiden ruoat. Tunne oli kamala, enkä suostunut katsoa sitä.  Suutuin. En pystynyt puhua. 

En syönyt muiden leipiä, siellä oli kokonainen paketti ja enemmänkin, mutta olen monesti saanut nasevia kommentteja juuri silloin kun olen todella väsynyt ja silloin palautteen ottaminen on vaikeaa. Minulta pyydettiin anteeksi, en vain kyennyt antaa anteeksi sillä hetkellä. En tiennyt että pitääkö minun pyytää itseltäni anteeksi, että kohtelin minua näin. 

Olen monesti ollut tilanteessa, että elämäni on yhtä kaaosta ja kipua, selviydun arjestani ja silloin joku ajattelematon sanaoksentaa päälleni. 

Olen ollut aina myös huono häviämään. Sitä piirrettä olen itsessäni hionut, mutta ohh kuinka se on joskus ollut vaikeaa. Se on jopa saanut minut olemaan tekemättä ja osallistumatta, sillä olen oikea piru peleissä.  Kamala piirre ihmisessä. 

Tämä kirjoitus ja tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu puuromaiselta ja työläältä. Olen sisäisesti kyllästynyt enkä halua kirjoittaa, mutta olen leikkiin lähtenyt, silloin leikissä pysytään. Niin monta kertaa olen ollut valmis luovuttamaan. Joskus minulla kummittelee minulle sanotut sanat : "Kaikenlaista se yrittää, mutta mitään se ei saa aikaseksi. "Tällaisen alaspäin painavan lauseen eteen pitää saada reilusti - ainakin kymmenenkertaisesti positiivisia vastineita, jotta tämän unohdan. 

Meistä ei kukaan voi olla täydellisiä, eikä tuottaa priimaa aina. Joskus vaan on huono tuuri ja joku voi latistaa niin vahvasti, että ei halua nousta sängystä koskaan. 

En tiedä onko se suomalainen juttu, että me emme tykkää itsensä kehumisesta. Siitä, että kerrotaan missä olemme hyviä. Koska siinä voidaan sekoittaa tämä itsekehu itserakkauteen - egoismiin. Nykyaika kuitenkin kannustaa egoismiin, joka taas on ehkä hiukan huolestuttavaa. Keskitie. Se on paras tie. Tiedä, että osaat, mutta tiedä että et osaa kaikkea. Näin pysyy nöyränä. 

Valitsin kuvaksikin tähän huonolaatuisen ja suttuisen kuvan, josta voisi todella kriitkoida. 

Ehkä tämän puhdistusajan jaksaa mennä läpi, mitä ikinä se alitajunnasta nostaa pintaan. 

Minulla se nostaa huonon itsetunnon. Sen jonka eteen olen vuosikausia tehnyt työtä. 

Maiju

Missä rauha on?

 

Aika ajoin kohtaan kirjoittamisessani kausia, kun hiljenen. En lopeta kirjoittamista, mutta lopetan halun jakamiseen. Miksi? Jonkinlainen häpeä usein nousee esiin. Tai ehkä se on lukkotila. Ei ole jaettavaa - koen. Sellainen kriittinen tarkastelija on herännyt joka pyytää minua hiljenemään. Ei, et voi kertoa tuollaista ajattelen ja jätän tekstin omaan arvoonsa. Sitten ne jäävät kummitelemaan luonnoksiin. Minulla on 365 tekstiluonnosta tallessa vuosien varrelta. Eivät ne enää taida olla ajankohtaisia, enkä kaikista teksteistä edes muista mitä olin kertomassa. 

Toisinaan minussa aktivoituu suojautuja. Haluan suojaan maailmalta. Ihmisten kommentoinneilta. Ihmettelyltä. Omalta tuskaltani. Ihmisille täytyy aina selitellä, jotta he ymmärtävät. Siksi varmaan kirjoitankin kommunikoinnista vaikka alunperin loin blogin kirjoittamisesta kirjoittamiselle. Enää en edes osaa kirjoitussääntöjä, jotka aikanaan opin. 

Intuitioni ja kykyni nähdä esimerkiksi taidetta on erikoinen. Kirjoittaminen voi olla jäähyllä pitkään, taidekin voi olla. Joskus voin kävellä metsässä ja nähdä kuin elokuvamaisia tarinoita mielessäni, jota metsä ruokkii ja toisinaan voin kävellä metsässä ja nähdä vain metsän. Olen ennenkin varmaan kertonut, että kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat omaa terapiaani. Saan kanavoitua itsestäni ulos sen jota kannan sydämessäni. En vain voi kertoa ihan rehellisesti kaikkea julkisesti, mutta voin kirjoittaa kauniiseen muotoon asioita. 

Olen näköjään työntänyt rauhan pois luotani. En tiedä onko se KLL - diagnoosi, vai työelämä vai mikä sen luotani vei, mutta hermostoni käy kovaa tärinää hyvin usein.Viime viikolla otin tilaisuudesta vaarin ja pidin vapaapäivän keskellä viikkoa, sillä yhtäkkiä kalenteri tyhjentyi kuin puff. Selkeästi se oli hyvä valinta, sillä sain päänsäryn seurakseni. Kehoni tarvitsi nollausta. Olen jatkanut taas sokerin syömistä salakavalasti ja sehän se pääsäryn laukaisee. 

Pyhitin päivän hermostolleni, josta tiedän toki ettei se yhdellä päivällä rauhoitu. Mieleni tarvitsee jatkuvasti dopamiinitasojen nousua, se syöttää jatkuvasti puuhattavaa ja miettii koko ajan mihin se lähtisi. Hermostoni taas pyytää lopettamaan kaiken tekemisen, tyhjentämään mielen ja vain olemaan. Tämä on se vaikein osuus ja se on avain. Kehomieli-yhteys on aina haastavaa, vaikka kuinka luulin sen jo hallitsevani. Kun menen tähän ristiriitaiseen tilaan, usein minussa aktivoituu automaatio, eli opittu käytösmalli jonka olen lapsena sisäistänyt. Kun opettelin siitä ulos, sitä oli jokaisella uudestaan opitulla kerralla helpompi pitää. Kerran opittu useimmiten palauttaa helposti takaisinkin. Melkein kuin pyörällä ajo. Kuitenkin taas jokin aika ajoin aktivoi vanhan käytöksen. Ehkä se on valinta. 

Viikko sitten viikonloppuna minussa aktivoitui trauma. En voi sanoa sen olevan näkyvä muille, mutta minussa olevat vanhat käytösmallit aktivoituivat, sillä kohtasin tuttua energiaa menneestä. En voisi kertoa näin kaikille paikalla olleille, sillä he eivät ymmärtäisi. Mutta yksi paikalla olleista tuntee minut niin hyvin, että hän ihmetteli käytöstäni. Aikanaan kun kohtasin tilanteita, jotka eivät tehneet minulle hyvää - en kuunnellut itseäni. Annoin itseni olla epämukavassa tilanteessa, vaikka kehoni olisi ollut sitä mieltä että täytyy poistua. Tämän illan seurauksena minussa aktivoitui vanhat tunteet. Kehoni tärisi, voimani katosi. Olin hämmentynyt. Viime viikolla kuuntelin youtubesta neowake kanavalta kuulokkeilla kuunneltavaa ääniterapiaa. En tiedä miksikä sitä kutsutaan, mutta ääniaallot saivat minut rauhoittumaan. Tärinä ei poistunut täysin, mutta se sai minut näkemään koko viikon kulun ja mistä mikäkin johtui. Kun menin sen jälkeen metsään, näin metsänkin eri tavalla. 

Rauhoittuminen avasi silmäni näkemään maailman kauniina. 

Elämä aika ajoin haastaa minua tunnelukoilla. Niitä asioita joita itse jäin lapsena vaille, se nostaa äitinä minut selvittämään. Minussa vain se pieni hätäinen lapsi saattaa aktivoitua. Nyt tämän syksyn tavoite on rauha. 

Elokuu on minulle ollut jo vuosia raskas kuukausi. Vanhimmat lapseni täyttävät tällä viikolla 20 vuotta ja niin kauan kuin he ovat olleet päiväkodissa/koulussa - elokuu on ollut kovaa aikaa. Odotan syyskuuta vaikka se on kuin illuusio, ihan kuin se syyskuu toisi muutosta. Koulun aloitus on aina rankkaa henkisesti. Saada lapset lähtemään kouluun, olla jatkuvasti yhteydessä kouluun ja kertoa kuinka vaikeaa meillä on. Löytää itsestään se voima tsempata selviytymään päivästä. Yrittää löytää tapoja poistaa ahdistusta. Meillä on enää vuosi jäljellä peruskoulua ja jännitän tätä vuotta aika paljon. En jaksaisi enää ladata painetta selviytymiseen. En näe tulevaan, enkä jaksa enää ajatella ja päättää että tästä tulee hyvä vuosi. Tämän vuoden tapahtumat ovat saaneet minut taas polvilleen. Jos pääsemme koulusta pois ja jos selviämme hengissä, olemme silloin saavuttaneet voiton. On raskasta kun en voi täysin kertoa omia pelkojani ja huoliani missä mennään. 

Sanoisin kuitenkin näin, tukiverkostot. Ne ovat tärkeintä ihmiselle. Kun ne puuttuvat - ihminen kyllä selviytyy, mutta sisintä kyllä nakertaa. Ja todella voit tulla vahvaksi ja sisukkaaksi selviydyttyäsi, mutta se on sen takia, että olet kohdannut sellaista kipua mitä harva kokee. Kun joutuu selitellä muille miksi on vaikeaa tai kun joutuu vertailla omia vaikeuksiaan toisten vaikeuksiin, se on hukkaan heitettyä energiaa. Kun konkreettinen tuki puuttuu, paikalla olo - se saa yksinäiseksi. Kun kaikki apu on vain ajatukset joita lähetetään. "Lähetän sinulle hyviä ajatuksia täältä". Se on ihanaa ja sen avulla jaksaa, mutta lopulta ihminen on tehty siitä, että apu on konkreettista. Olla paikalla ja pitää kädestä. Nostaa sinut sängystä ylös kun et jaksa omin voimin. Siivota sinun puolesta, kun kaaos on valtava. Sanoa "olen sinun vieressäsi, kun tarvitset minua". En oikein täysin tiedä ja tunne mitä sellainen apu tarkoittaa. Tiedän mitä tarkoittaa vittuilu, tai mitä tarkoittaa kun kielletään vaikeudet. Kun sinun on sanottava:  meillä on kaikki hyvin. 

Olen alkanut kiroilla ihan hirveästi. Se on sitä huonosti käyttäytyvien ihmisten kieltä. Olen aina kuulunut sille puolelle pöytää, joita katsotaan kieroon. Kiroilu tuo voimaa puheeseen, mutta kiroilu on myös pelottelua, enkä halua käyttää sitä sellaiseen. 

Nykyaika on itselleni sitä, että turvaan illuusioihin. Ihmiset ovat kaukana. Kun heitä kuolee ympäriltäsi, lopulta olet jo niin turta ettet enää välitä. Ja sekin on väärin sanottu, kun välität niin helvetin paljon. Minun on äärettömän vaikeaa uskoa saavani apua josta on todella apua. Uskon saavani oletuksia ja tyhjiä lupauksia. Tiedän saavani apua mieheltäni. Sen verran onnekas olen, että sellainen tuki mikä monelta puuttuu, minulla on kyljessä kiinni. Olen onnekas. 

Olen pyytänyt lapsilleni apua vuodesta 2011 ja olen saanut jos jonkinlaista apua, mutta ne ovat aina jääneet minun kontolleni lopulta. Avut ovat jääneet kesken. Sillä en ole osannut viedä niitä loppuun.  

Joka puolella "huudetaan", että nykyaikana vanhemmat jättävät lapsensa yhteiskunnan kasvatettaviksi. Eivätkä ole osallisina. Olen ollut kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä, kaikissa mahdollisissa keskustelutilaisuuksissa, vanhempainilloissa, hakenut apua sieltä täältä ja tuolta ja meillä vaan voidaan pahoin. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa ja osoittaa jotain toista näkökulmaa ja sanoa että et ole tehnyt tätä ja tätä. Sillä en vain voi tietää kaikkea. Mutta harteillani on kaikki. Nykypäivänä myös väheksytään, he väheksyvät jotka eivät tiedä ongelmista. 

Ihmisten julmat mielipiteet ja kommentit oikeastaan ovat ne joita halveksin. Ne jotka tuovat minun raskaaseen elämään lisää raskasta taakkaa typerillä huomautuksillaan. Ihmiset jotka eivät ole kokenut sen mittaluokan vaikeuksia kuin minä, mutta ovat valmiita sanomaan ääneen mielipiteitään mitä pitäisi tehdä - he ovat niitä joita en haluaisi ruusunpunaiseen maailmaani. Anteeksi. Olen nyt vihainen. Olen vihainen jokaiselle sanojalle, joka väittää jotain, eikä tiedä mitä väittää. Kun minulla on vaikeaa, kaikki sanotut julmat kommentit tiivistyvät massaksi ja ne paisuvat mielessäni. Ne tulevat kerralla käsittelyyn ja ne alkavat pyöriä ajatuksissani. Julmia kommentteja on tahattomat, vahingossa sanotut sanat, jotka tuntuvat pahalta, joita sanoja ei edes ymmärrä. Sillä harva ihan oikeasti tietää omien sanaoksennuksiensa seurauksia. Ne usein jättäjät kuulijansa hiljaiseksi ja hämmentyneeksi. Kun myöhemmin asian ottaisit esille - saat vastalauseeksi seinän joka sanoo sinua typeräksi kun tuollaisesta suutut. 

On todella vaikeaa saada tätäkin tekstiä julkaistua. Käyn taas läpi äitinä rankkoja hetkiä. Ja äsken soittaessani psykologille, koira hinkkasi sillä välin päätään skeidaan. En tiedä miten meidän kotipihaan oli sitä itseään eksynyt. Arvaa jaksanko pestä valkoista koiraa, sekä föönata. Mutta se on vain tehtävä. 

Yritän löytää sanamuotoja joihin kukaan ei tartu ja ala viilaamaan pilkkua, kun meidän perheessä toisinaan selviydytään raskaista tunteista. Rakastan huumoria, mutta näistä asioista vitsin heittäminen ei toimi. Toivon - kun puhutaan ylisukupolven traumoista, ettei omien lasteni tarvitse niitä enää käydä - vaan se olisi tässä. Mutta kyllä he käyvät. Huoh mikä duuni. 

En malta odottaa, että tämä vuosi on ohi. Tai oikeastaan olisin valmis menemään 3 vuotta eteenpäin. En vain enää jaksaisi äitiyden ongelmia. Kun ne on niin suuren luokan ongelmia meillä. Samalla kuitenkin olen valtavan ylpeä tyttärestäni, joka tarttuu isosiskona auttamaan, kun apua tarvitaan. Joku sanoo tähän että no onhan se hänen velvollisuus. Mutta eipä sellaistakaan kannata ääneen sanoa. 

On olemassa pieniä ongelmia ja isoja ongelmia. On olemassa ongelmia, että olet loukkaantunut jonkun sanomisista ja on ongelmia kun teet itsellesi vahinkoa niiden takia. Siksi sanat ovat teräviä miekkoja, eikä kaikki ansaitsisi oikeutta edes puhua. 

Maiju

Valo vetää puoleensa

 

Tein kuvan tekoälyllä ja muokkasin hiukan lightroomilla. Se kuvaa sitä kuinka valo vetää puoleensa pimeyttä. Monesti pimeys haluaa imeä valon itseensä. Ole tarkkana, kenelle valoasi annat. 

Oletko koskaan ollut tilanteessa, että koet vaikeuksia - esim masennusta, ahdistusta tai muuta pahaa oloa. Haluat hakea tukea ympäristöstäsi, mutta ympäristö reagoikin väärin avuntarpeeseesi. Esimerkiksi haluat kuuntelijan, saat kuitenkin neuvoja, tuomitsemista valinnoista joita olet tehnyt tai joku muu on tehnyt. Sinua vaaditaan tilille, oletko tehnyt tätä ja tätä asiaa. Jopa henkilö jolta olettaisit saavasi viisautta, alkaakin "sättiä" sinua, jonka myötä valtava yksinäisyyden tunne valtaa sisimpäsi. Alat miettiä voinko kertoa enää asioita kenellekään. Voinko pyytää edes apua, kun se muuttuu vääränlaiseksi, kauas siitä mitä tarvitset. 

Tiesitkö että valtavan moni asia maailmassa perustuu mielipiteeseen ja kuulopuheeseen. Kun jokin asia on riittävän kauan pyörinyt meidän kollektiivisessa muistissa, me lakkaamme kyseenalaistamasta asiaa ja uskomme oman totuutemme olevan totta. Sitä on muodostunut meidän mielipide. Me poimimme esimerkiksi muististamme asioita ja oletamme niiden olevan totta, vaikka ne voivat olla jo vanhaa tietoa tai ne olivat alunperin vain omaa kokemustamme. Tai jonkun muun kertomaa. Se on voinut olla voimakas mielipide, joka saa valtavat mittasuhteet. Siksi tiede on tärkeää. Tiede mistä ei ole maksettu. 

Kun kuuntelee ihmistä ja hänen voimakasta tunnekokemusta konfliktissa ja kuuntelee seuraavaksi toista osapuolta, heidän tarinat ovat päinvastaisia. Heidän voi olla mahdotonta löytää yhteisymmärrystä, sillä toinen näkee edessään ysin 9 ja toinen kutosen 6. Molemmat ovat oikeassa - mutta he ovat vain eri tarinassa. 

Valo vetää pimeyttä puoleensa. Ja pimeys meissä aktivoituu valon edessä, sillä se loistaa kirkkaana ja tuo lian meissä pintaan. Jos vain suinkin kykenet - puhdista lika, sillä sen tehtyäsi - pimeys väistyy. Et tarvitse sitä enää lietsomaan. Olisi kuitenkin turhan helppoa ainakin itselleni, että se olisi näin helppoa. Että puts ja clean ja pimeys on pois. Kuitenkin se on hyvä suunta. 

Elämän kiertokulkuun kuuluu erilaiset haasteet, niistä selviäminen ja niiden läpi kulkeminen tuo meistä sellaisia puolia pintaan, joita emme ehkä tienneet itsestämme ja omasta käytöksestämme. Elän siksi varpaillani useimmiten. Olen saanut kokea turhan paljon vaikeuksia. Tahto auttaa ja tahto ymmärtää ihmistä ja kommunikointikykyä - on opettanut minulle paljon. Ihmiset elämässäni ovat tuoneet esiin toisinaan niin valtavaa viisautta ja lämpöä, mutta samalla myös hämmentävää pimeyttä. Empaatikko haluaa parantaa pimeyttä, mutta on erittäin tärkeää tiedostaa kenen pimeyttä haluaa parantaa ja milloin on aika päästää irti ja olla antamatta minkäänlaista huomiota sinne suuntaan. Sillä pimeys imee empaatikon tyhjäksi. Se muuttaa valon katkeraksi, kivuliaaksi ja heikoksi. Se ei ole tarpeen. Eikä suotavaa. Erottelukyky on siksi henkisen kasvun kulkijan tärkein työkalu. Pimeydellä voi olla hymyn naamio kasvoilla, se voi tarjota loistavan elämän ja kun vähiten odotat, se vie kaiken pois. Valo lisää valoa, se helpottaa oman lian puhdistamista ja pimeys lisää pimeyttä. Vaatii vahvaa erottelukykyä nähdä ero. 

Nämä ovat turhan heavyjä sanoja, mutta.. Ne täytyy sanoa. Mieti aina mille annat huomiosi. Pysy tarkkana. 

Maiju

Vihaisuuden ilmaiseminen

Vihaisuus ja viha ylipäänsä on aiheena tulenarka. Pelottava. Se miten kukakin meistä tuntee vihaisuuden, on erilaista. 

Olen viime aikoina kokenut etten koe asioissa merkityksellisyyttä samoin, kun tunsin vaikka muutama vuosi sitten. Silloin kun sallin itselleni luvan tuntea vihaa, itkeä ja surra - merkityksellisyys avautui minulle eri tavalla kuin mitä olin koskaan tuntenut. Hetket tuntuivat voimakkailta. Ja voimakkaista hetkistä tarttui mukaan joko tarinoita tai valokuvia. 

Välillä, kun kokee paljon vaikeuksia, keho ja aistit turtuu. Lakkaa tuntemasta. Välttelee tunteita. Tai tunteet välttelevät minua.

Hermostoni on ylikuormittunut ollut jo reilusti yli 15 vuotta. Nykyään, aika ajoin - en muista mitään. Joku voi alkaa väitellä, että no muistathan sinä tämän ja tämän. Mutta se taas kuormittaa enemmän. Muistan asioita, joita muistini antaa muistaa. Jos minulta kysyy asioita: Minkä merkkinen on puhelimesi? Vastaan en tiedä, katso se asetuksistani.  Olen törmännyt viime aikoina kahteen ihmiseen jotka ei muista omaa puhelinnumeroaan. Toisen kohdalla huomasin, että hän tulee rankoista oloista. Pohdin voisiko tämä olla yhteydessä muistiin. Ihminen ei pysty kantaa määräänsä enempää, eikä se ole muistille niin tärkeää. Mutta yleinen mielipide on, että ihminen on tyhmentynyt. Mutta voisiko hermosto olla niin kuormittunut, ettei se jaksa enää kantaa. Sillä ei ole tekemistä tyhmyyden kanssa. 

Oli aikakausi, kun en kyennyt ottaa vihaisuutta vastaan, enkä minkäänlaisia voimakkaita tunteita. 

Edellinen postaukseni oli tehty tavallaan vihaisena. Kohtasin tunteen, jota olin padonnut melkoisen pitkään sisälläni. Niin pitkään, että olin unohtanut sen.  

Vihaisuus kuitenkin tekee tietynlaisen tulen asioiden tekemiseen. On väärin ajatella, että viha olisi vain tappelua ja pelottelua. Viha on todella hyvä voima viedä asioita eteenpäin. 

En pidä siivoamisesta, se on todella puuduttavaa isossa perheessä, varsinkin kun siivoaminen ei uloitu pelkkään kotiin. Pidän järjestyksestä, se rauhoittaa, mutta minä en ole se joka järjestyksen aloittaa - minä seuraan. Siivoaminen on kuitenkin hyvä keino purkaa vihaisuutta. Raivosiivoamisen jälkeen tuntuu kuin ilmakin olisi puhdasta. Se on hassua. 

Viikko sitten tulimme kotiin mökiltä ja olin vihainen. Kaivoin tietokoneen esiin ja aloin kirjoittamaan. Muu maailma katosi ympäriltäni, kunnes mieheni kysyi: Mitä vihakirjoitusta sieltä nyt tulee? 

Purkasin kiukkuani julkaisuun. Kun luin kirjoitusta jälkeenpäin, se ei ollut vihaisen kuuloinen -  se oli positiivinen, mutta rajat vetävä. Julkaisu jonka kirjoitin oli kirjoitettu siksi, koska samaan paikkaan oli ilmaistu vihainen kirjoitus vihahymiöillä ja kirosanoilla. Vihahymiöt ja kirosanat, ovat erilaista vallankäyttöä - ne luovat pelkoa. Positiivinen ja tiukka luo turvaa. 

Kirjoittaminen julkisesti on aina vallankäyttöä, sen opin viestinnän kurssilla.

Esimerkki : Kuka hel..tin ku..pää on jättänyt tämän tähän. Hae se v.tuun täältä heti. 

Esimerkki: Keneltä on jäänyt tämä väärään paikkaan, haetko sen pois välittömästi. Kiitos. 

Tässä tapauksessa missä tuo vihainen kirjoitus oli, sen asian siirtäminen ei ole tapahtunut vieläkään eli 2 viikkoon. Mutta se ei välttämättä olisi tapahtunut tuolla kauniisti muotoilullakaan viestillä. Ero näissä vain on, että ensimmäinen lietsoo vihaa ja raivoa, se saa ihmisissä vahvempia tunteita, se vähentää viihtyvyyttä sekä yhteisöllisyyttä. Sen sijaan se luo pelon ilmapiirin. Se on myös huonoa käytöstä, eikä sellaista puhetta edes tarvitse kuunnella. Silloin kun henkilöä ei tunne, se ei välttämättä ole vielä niin voimakasta ja varsinkaan jos itsellään ei ole kokemusta tällaisesta henkilöstä. Monella kuitenkin on. Moni välttelee ja piiloutuu vihalta. Sillä vihainen ihminen voi olla arvaamaton. 

Minun sisälläni asuu pieni pelko, se on kehossani ja hermostossani. Se muistuttaa aika ajoin itsestään, vaikka kukaan ei näkisi sitä päällepäin. Olen mennyt erittäin paljon eteenpäin ja kauas noista tunteista, mutta toisinaan tuo "hätätila" aktivoituu.

Kun se aktivoituu, minussa käynnistyy välttelijä. Nykyään se kestää vain muutaman tunnin, ennen se kesti viikkoja. Sen kuitenkin olen oppinut itsestäni, etten käy enää väittelyitä ihmisten kanssa. Jos joudun tilanteisiin, poistun. Sillä väittelyt kuormittaa jo ylivirittynyttä hermostoani. Ja jos edessäni on saivartelija, joka haluaa piikitellä minua - aloitan suojautumisen. Tiedän hänen suuttuvan entisestään. Mutta se ei ole minun ongelma. Ongelma on siellä hänen päässä, eikä minun tarvitse ottaa asiasta vastuuta. 

Maiju

Tarinani ei mahdu yhteen lauseeseen

 

Säätöä, sanoi veljeni. Aina se oli sellaista säätöä, kun hän oli lukenut isäni lokikirjoja. Aina oli johto poikki, potkuri irtosi pultteineen ja vajosi pohjaan, moottorin pois ottaminen veneestä tehtiin liian vaikeaksi, kun helpommallakin olisi päästy. Säädöt muuttuivat vain isommiksi, mutta isäni oli kunnianhimoinen. Ehkä lapsina ei tarvitse ottaa mallia säädöistä, mutta voi kunnioittaa sitkeää ja vankkaa rakkautta merta kohtaan. Sekä oikeudenmukaista luonnetta. Sen olen perinyt häneltä. 

Elämäni on aina ollut sellaista säätöä, mutta jännää on, olen onnellinen säädön keskellä. Kunhan siihen ei sisälly raivoa ja uhkaa. Pieni hässäkkä luo tarinoita. "Tyyni meri ei kasvata taitavia merimiehiä".

Kuka olen tarinassani? 

Eilen pohdin lauseita ja alitajunnastani nousi ajatus oikeudenmukaisuuden miekasta. Olen aina elänyt ihmisten keskellä. Ja energia porukassa on juuri niin vahva, kuin vahvin persoona. Jos siellä on ollut uhkaava henkilö, hän on luonut pelon ilmapiirin ja kun joku on noussut vastarintaan - hän on sankari. Lapsuudessani asiat hoidettiin nyrkein. Isot miehet nousivat viinanhuuruisena pöydistään uhoamaan toisilleen. Naiset raatelivat toisiaan henkisesti. 

Tässä ajassa olen loputtoman väsynyt uhkaileviin, selän takana kieroileviin tyyppeihin. Tai niihin, jotka uhoavat ja kun sanot jotain, se on kuin tulipalon syttymistä. Toiset ovat väkivaltaisia tai ovat luoneet itsestään väkivaltaisen kuvan. 

Joskus muistan, että kirjoittamisessa oli jonkinlaisia sääntöjä tarinan pahiksesta ja sankarista. Olen jo unohtanut kaikenlaiset opit. 

Aika ajoin kohtaan edessäni edelleen tilanteita, kun alkoholia reippaasti kuluttava "riehuu" ja terrorisoi ihmisiä. Kun laitat heidät sanallisesti "selkä seinää vasten" He uhriutuu, uhoaa ja muuttuvat pieniksi lapsiksi. 

Minäkin muuttuisin, jos olisin perustanut elämäni itsekkäälle egoismille ja joku tulisi sitä rajoittamaan. 

Elämäni on ollut aina uhkaa. Ja uhka tulee aina jostain yläpuolelta. Aina puhutaan, että sitä ja tätä tulee tapahtumaan, silti ei ole tapahtunut. 

Valokuvaus ja kirjoittaminen on keinoni sulkea draama pois mielestäni. 

Kun elämäni on ollut tätä draamaa, uhriutumista ja joukkohyökkäämisiä täynnä. Olen ollut nolattavana, selkään puukotettavana ja mitä näitä nyt on - olen oppinut seuraavaa. 

• Jos kuulet, että toista henkilöä on haukuttu. Älä kerro sitä kohteelle. Miksi? Se on pahempaa kuin, että kuulisi sen suoraan. Välikädet pahentavat
• Kun vaadit kunnioitusta sinua kohtaan, seiso päätöksesi takana ja anna ihmisille aikaa sulatella sanomaasi. Siinä voi kestää, mutta se on rakkauden teko seistä itsesi puolella. 
• Kun huoneessa on 20 henkilöä ja negatiiviisin henkilö on johtavassa asemassa, pidä suojaus. Ymmärrä, että kukaan ei vain uskalla sanoa mitään, mutta eivät pidä henkilöstä. Kuka todella pitäisi henkilöstä, joka terrorisoi muita. He nauravat ja puhuvat hänen selän takana. Mutta miten pääsisit eroon tilanteesta täysin, ettei tarvisi edes nauraa toiselle. Ettei tarvitsisi supista selän takana? 

Nykymaailman valossa tiedetään jo, että usein se negatiivisin tyyppi on sisältään pieni lapsi joka haluaa huomiota, keinolla millä hyvänsä. Mutta kuka olisi se vanhempi joka laittaisi hänelle rajat? Yhteisöissä on aina näitä. 

Tarinassani on paljon narsisteja. Tai narsistisia tyyppejä. Miten pärjätä heille? Älä anna heille mitään energiaa. He ovat elossa niin kauan kun heidät nähdään. Kun heitä ei enää nähdä, he sammuvat. Heidän on pakko muuttaa itseään, sillä kukaan ei pidä silloin heidän liekkiä yllä. Heidän vaikutuspiirinsä kutistuu ja kutistuu ja kun he eivät enää jaksa - he häipyvät sinun tarinastasi. 

Maiju

Kirjoitan itseni ehjäksi

 

En muista enää aikaa kun sain ensimmäisen päiväkirjani tai mitä tunsin siihen aikaan. Olin 9-vuotias. Päiväkirja kuitenkin on tallessa edelleen. Koin tarpeelliseksi raportoida mitä olin tehnyt päivän aikana ja kenen kanssa olin ollut. Ystäväni on astrologi ja hänen myötä olen oppinut hiukan planeetoista ja minun hallitsija planeetta on merkurius, kommunikoinnin planeetta. 

Pidin päiväkirjoja erittäin tärkeänä siihen aikaan, mutta niiden merkitys korostui tullessani äidiksi ja käsitellessäni vaikeita tunteitani. Äidilläni on päiväkirja, jota hän on täyttänyt ehkä sieltä 70-luvulta. Hän on merkinnyt tärkeitä hetkiä yhden kirjan sisään. Minä poikkean siitä, että kirjoja on ollut kymmeniä ja osan olen jo polttanut iltanuotiolla. 

Kirjoittamisen ylläpitäminen on aina ollut tärkeää. En vain milloinkaan ymmärtänyt sen tärkeyttä lapsena. Emme puhuneet kavereiden kanssa aiheesta, eikä siitä tehty numeroa. Koin vaan kirjoittamisen omaksi jutukseni. En loistanut äidinkielen tunnilla, taisin saada kasin peruskoulun todistukseen. Eikä työssäni juuri koskaan ole tarvinnut kirjoittamista, vaikka kovasti olisin halunnut. Olen siis tehnyt tätä täysin itseäni varten. 

Kun kirjoittaminen ja muut taiteeseen liittyvät aiheet iskevät tajuntaan, ne tuovat mahdottoman hyvää oloa. Tunteiden pudottaminen paperille saa luovat kanavat aukeamaan ja tekstin virtaamaan. 

Tunteeni ovat aaltoilleet syvästä aallonpohjasta, korkealle aallonharjalle kirjoittaessani, mutta olen todella kiitollinen itselleni että sitä olen tehnyt. Siitä huolimatta, vaikka olen kokenut lukemattomia epäonnen ja hiljaisuuden hetkiä. 

Kun sielussa on säröilyä, kehomuistissa kipua - tarinointi niiden ympärillä voi parantaa. Paraneminen voi tuoda kipua, sillä kun valo tulee pimeään huoneeseen, se valaisee ensin lian - jotta voit sen puhdistaa. Kevätaurinko paistaa matalalla korostaen kodissa juuri niitä paikkoja joissa lika majailee, jotta näkisit ne. Auringon noustessa ylemmäs, likaan on jo tottunut, jos ei ole sitä puhdistanut. Kotisi on kuin mieli. Kun siivoat, siivoat alitajuntasi romuja ja samalla teet itsestäsi vahvemman ja kestävemmän. Sielusi paranee, kun karsit ylimääräistä tahmaa ympäristöstä ja kursit palasia kokoon. Annat rakkautta itsellesi.

Maiju

Kiinnostavimmat tarinat syntyvät varjoissa

 

On helppoa rakastaa itseään silloin kun kaikki on hyvin. On helppoa pitää itsestään silloin kun on omassa elementissään kaikkien omien kauniiden piirteiden ympäröimänä. Mutta todellinen rakkaus tulee testiin silloin kun esiin tulee häpeä, itsepäisyys, oma keskeneräisyys, nolous, epävarmuudet ja riittämättömyys. Silloin kun sydän menee lukkoon, suusta tulee salamoita ja sanat ovat viiltäviä kuin terävin miekka. Minun suurin häpeä on oma suuttuminen. Kun en löydä yhteyttä toiseen ihmiseen. Kun en saa sanottua mitä tarvitsen ja toinen ei tee mitä odotan. Olen oppinut tämän piirteeni kanssa jo elämään, välillä. 

Poltin aikanaan tupakkaa ja työpaikoilla oli siihen aikaan tupakkahuoneet. Kaikki parhaat tarinat kerrottiin tupakkahuoneessa. Merimiehet kertoivat entisaikaan raadollisimmat tarinat salakapakoissa ja vieläkin tarinat liikkuvat pinnan alla. Kaikki tarinat eivät ole kaikille. Kuinka kertoa tarina, joka on syntynyt varjoissa niin, että tarinasta saa tehtyä kauniin ja helposti luettavan, koskettavankin. 
Kuulun siihen porukkaan, jotka eivät tiedä mihin lautasliina laitetaan, jotka nauravat ringissä kun muut pönöttävät. Olen varmaan edellisessä elämässäni ollut myös merimiespubissa. Mutta en pidä siitä enää. Olen nykyään vetäytyvä. 

Kuulun erääseen valokuvausryhmään ja sinne jaettiin kuva sammuneesta miehestä. Moni pohti kuvan etiikkaa. Jos kuvalla ei ole mitään kaunista tarinaa, kuva on raaka kuvaus todellisuudesta, jonka merimiehet kestävät. Mutta kaikki eivät kestä. Erottelukyky on erittäin tärkeä ominaisuus tässä ajassa. Maskuliininen ja putkimainen lähestymistapa voi vahingoittaa. Jos tarinan kirjoittaa ympärille, se voi olla syvempi, mutta toki sekin voi mennä ihon alle. 

Kasvoin varjoissa. Juttelin lapsuuden ystävän kanssa joka on opiskellut itsensä terapiamaailmaan. Meidän kokemukset nuoruudessa on ollut hurjia. Monilla on hurjia tarinoita, mutta meillä voi olla eri tasoisia tarinoita. Minun sieluni ilmeisesti on tehty kantamaan hiukan raadollisempia tarinoita. Jotka tosin olen valmis jättämään taakse. Mutta pohdittavaa on, tuleeko minun tarinoista varjoista valoon tarinoita vai vain hömppää. Rakastan molempia. 

Maiju

Hengitä tunteet paperille

 Rintaa pistää, sormet jäykistyy, kurkkua kuristaa. Tunteet yrittävät tulla ulos, mutta ajatukset ovat lukossa. "On vaikeaa ymmärtää mitä tunnen, on vaikeaa tietää mitä käyn läpi" 

Kirjoita. Kirjoita jokainen henkäys, jokainen kipu, tunne, mihin se johtaa. Jätä analysointi tai jokin oletus millainen pitää olla tai millainen haluat olla. Jos sinulla on tyylejä miten haluat itseäsi ilmaista - unohda se. Tiedä, että tyylit ovat vain antamassa suuntaa mihin kulkea ja kun järki lukkii mielen ja kertoo mikä on kelpaavaa vertaillakseen itseään muihin - silloin sinun sielusi ei kanavoidu paperille, vaan egosi. 

Kirjoita sielustasi. Anna itsesi vapauttaa sanat jotka sisältäsi pyrkii ulos. Kirjoita ensin itsellesi. Kirjoita kirje, tarina, tunteenpurkaus. Sen jälkeen laajenna. Näe itsesi. Näe se mitä sinulla on annettavaa maailmalle. 

Hengitä. Hengitä tunteesi paperille. Jätä analysointi ja anna mennä. Tunne miltä tuntuu kun sormesi osuvat kynään tai koneelle. Miltä se tuntuu, kun näet tekstin soljuvan eteenpäin. Sanoja muodostuu toisensa perään ja sinä katselet käsiesi jälkeä. Eikö olekin ihanaa. Sinä kirjoitat. 

Minä tykkään perinteisestä näppäimistöstä, en kykene kirjoittamaan kosketusnäytöllä. Kynäkirjoitusta pitää ylläpitää, sillä käsialani muuttuu sotkuksi aika ajoin. Siksi tein jokin aikaa sitten kirjoitusharjoituksen, kopioin 250 sivua tekstiä sanasta sanaan käsin. En muokannut tekstiä, vaan kopioin. Kyseessä oli ihmeiden oppikurssi. Oloni selkeytyi ja rauhottui.

Hengitän kirjoitusta, hengitän tunteitani. Toivon selkeyttä ajatusmassoille, jotka haluavat tulla minusta ulos. Olen kadottanut rauhan, sillä sisälläni asuu pakottaja. Kuulen jatkuvasti musiikkia, vaikka se ei soi missään. Nyt kun sormeni uppoavat näppäimistöön alan kuulla Michael Sembellon Maniacin soivan korvissani. 

Huokaan. Huokaan uudestaan. Siksi en esimerkiksi autolla ajaessa kuuntele musiikkia, koska kuulen niin kovaa ajatukseni. Se häiritsee. Pyrin rauhaan. 

Kuka olen? Mitä haluan kertoa ihmisille. Haluanko kertoa minusta vai haluanko kertoa muista. Haluan kertoa tunteistani. Haluan kertoa kommunikoinnista. Erilaisista tavoista katsoa maailmaa. Haluan olla sillanrakentaja kommunikoinnissa. Hengitän sanoja, eleitä, tapoja. Haluan luoda rauhaa. 

Mitä sinä haluat?

Maiju