Ei perfektionismille

 

En tiedä olenko osannut kertoa itsestäni ja omista ajatuksistani seuraavaa: 

Kun aikanaan tyttäreni syntyivät ja minulla oli paljon aikaa olla yksin, aloitin askartelun. Äitiys toi sellaisia asioita esiin, joita en osannut ajatella. Olin äiti, joka tässä ajassa on todella nuori äiti, mutta entiseen aikaan jo iäkäs. Äitiys toi myös eteeni yksinäisyyden. Koin hätää, kun en osannut rauhoittaa lapsiani. Ensimmäiset vuodet olivat ns. tiedostamatonta selviytymistä. Opettelin haparoiden tekemään asioita, mitä en etukäteen osannut. Olin aina pitänyt taiteen tekemistä suuressa arvossa, enkä ymmärtänyt mitä taide on. Nyt ymmärrän, että taide kuuluu jokaiselle, silloin en nähnyt sitä näin. Ja vaikka moni on sitä mieltä, että taide tulee vain koulujen kautta, niin olen siitä eri mieltä. 

Ostin maalia ja taulupohjia tiimarista ja aloitin ensimmäisen tauluni tekemisen (ehkä) vuonna 2007. Taulustani tuli niin ruma, epätäydellinen ja mieleni mielestä karsea, että iskin veitsen siitä läpi. Olin niin vihainen itselleni epäonnistumisesta. Mutta kyse oli minun omasta näkemyksestäni epäonnistumisessa. Ymmärsin lopulta, että olin aina yrittänyt saada täydellistä heti ensimmäisellä yrittämisellä, jos en onnistunut, luovutin. 

Näin n.20 vuotta myöhemmin on helppo tarkistella mistähän tuo johtuu

• sisäinen puhe on negatiivista
• palaute on ollut aina virheistä huomauttelua
• jos on saanut huomiota, se on liittynyt aina/suurimmaksi osaksi virheisiin
• uskomus: Jos kehuu lasta, hänestä tulee ylpeä (äitini noudatti tätä, hänen äiti, jne esivanhempiin asti)

Kävin keskustelua ihan hetki sitten juurikin tuohon perfektionismiin liittyen. Julia Cameronin sanoin "Perfektionismi on pelkoa kauniissa asussa". 

Kun meidät kasvatetaan riittämättömiksi, virheistämme ja epäkohdistamme huomautellaan ja sallimme ympärillämme olevan arvostelun, meistä kasvaa perfektionisteja. Tuo piirre voi saada meidät tietynlaiseen oravanpyörään. Emme ole silloin riittäviä. Milloinkaan. 

Tuo taulun maalaus oli ensimmäinen askel kohdata omat vaatimukseni. Aloitin omanlaisen taideterapian. Tein mitä vain jotta pääsin tutustumaan omiin taitoihini:

• Korttiaskartelu
• Skräppäys
• runokirjat, niiden askartelu ja runojen kirjoitus
• savityöt
• huovutus
• Kaikenlainen askartelu lasten kanssa
• taulujen maalaus, vedic art kurssi
• remontoiminen ja sisustus
• puutyöt
• Kirjoittaminen (Romaani(t), blogi, päiväkirja
• väriterapia
• valokuvaus
• korut ja korut uudestaan
• Improvisaatio
• luovan kirjoittamisen kurssit
• energiahoitaminen
• Tunnetaidot, tunnelukot - kohtaaminen ja sen harjoittelu

En muista onko tässä kaikkia kokeilujani, mutta jokainen näistä on jollain tavalla palvellut omaa täydellisyyden tavoittelun rikkojaa. Jokaikisessä olen joutunut kohtaamaan omat haavani. Onko työ riittävä, nauretaanko minulle, huomauttaako joku virheistäni. Kun sisäinen puhe on ollut menneessä kuin kireä viulunkieli, on työ itsensä pehmentämisessä ollut pitkä.

Mitä enemmän on tehnyt, sitä helpommaksi on tullut. Mutta silti alitajunnassani kummittelee pessimisti, jonka tehtävänä on nähdä virheet ja odottaa tuomitsemista. 

Huono itsetunto kasvaa voimakkaammaksi perfektionistisessa ajattelussa. Jos näkee vain virheet ja huomauttelee muille, ei näekään sitä kuinka paljon itse tekee virheitä. Siksi oma sisäinen puhe olisi hyvä saada lempeämmäksi. Lopulta ankaruus muita kohtaan on ankaruutta itseä kohtaan ja toisinpäin.

Kaikki luova toiminta on itselleni nykyään yhtä kuin terapia. Kävin läpi päiväkirjakirjoittamisen raskaan polun, jossa purkasin tuskani paperille, nyt en jaksa enää mennä sellaiseen vaan käytän korujen tekoa omana terapiana. Kun teen, siirrän huomion kivuista tekemiseen. Koen, että yksinäisyys on väistynyt sen myötä, kun annoin itselleni luvan tutustua omiin haavoihini. 

Kuvassahan on epätäydelliset sienet, mutta eipä ne sienet siellä luonnossakaan niin täydellisiä ole. Ihminen on sen täydellisyyden keksinyt. pyh. 

Maiju