Aika ajoin tulee kärsittyä itseinhosta. Mitä sitä kieltämään. Mutta. Sille ei kannata antaa liikaa valtaa, antaa sen vain toimia aika ajoin polttoaineena. Hetkellisesti. Meidän kuuluu aika ajoin tuntea erilaisia tunteita, niin itsesääliä, itseinhoa kuin suruakin, kunhan emme viivy niissä tunteissa liian pitkään. Kun omia alhaisia tunteitaan kohtaa ja hyväksyy, ne opettavat nöyryyttä elämää kohtaan.
Olen oppinut omista tunteistani tässä neljänkympin iässä, että herkkyyteen kuuluu aallonpohjat ja harjat. Nuorena ne ovat rajumpia, ne sattuvat kovemmin. Voivat viedä masennukseen asti.
Milloin itseinho jää ikäänkuin seisomaan pidemmäksi aikaa herkällä?
Omalla kohdallani seura vaikuttaa. Saavatko muut minut tuntemaan itseni hyväksi, vai huonoksi? Kun pyydän mielipidettä ja saan vastaukseksi tyrmäyksen. Sen seurauksena jos jalkani tärisee, keho uupuu. Ehkä loukkaanun. Kysyn silloin itseltäni : Oliko vastaus sellainen jota arvostan? Kysyisinkö häneltä uudestaan? Vastaisin, että en. En ole masokisti. Mutta joskus olen ollut. Hain hyväksyntää minua satuttavalta. Sain koviakin vastauksia. Ne osuivat johonkin niin syvälle minun sisimpään, että päätin olla tuntematta tunnetta uudelleen. Siksi tässä iässä toleranssi on pienempi. En salli enää itselleni tärinää aiheuttavia ihmisiä. Arvostan omaa tilaani.
Ei ole väliä onko henkilö ihan kiva. Jos ihan kiva henkilö saa itseni tuntemaan huonoksi, ei omia asioitaan kannata hänelle kertoa. Se on itsesuojelua. Oman herkkyyden suojelua.
Itseinho syntyy herkästi jyrkistä mielipiteistä, ajattelemattomista sanoista ja samoin jos itse sanoo jyrkästi ja joku siitä huomauttaa tai ei edes huomauta, mutta tiedostaa sen olevan väärin.
Oman mielenrauhan takia juuri siksi on hyvä oppia tuntemaan itsensä.
Herkkyyteen kuuluu välillä huutaminen ja karjuminen, itkeminen ja rypeminen. Mutta jos näitä tunteita ei itselleen salli, herkkyys menee tukkoon ja ei voi olla oma itsensä. Koska herkkä tuntee niin vahvasti ympäristönsä, on mahdollista alkaa miellyttämään ympäristöään kieltäessään tunteensa.
Jos herkkä tuntee muiden surun, hän luonnostaan paijaa selkää. Jos se kenen selkää paijaa ei kestä sitä, herkkä voi vetää sen itseensä. Ottaa siis nokkiinsa.
Jos herkän ympärillä on kovia ihmisiä, julmia ihmisiä, empatiakyvyttömiä – voi vaarana olla loppuunpalaminen.
Ei ole missään nimessä niin, ettei herkkä olisi vahva ja voimakas ja pystyisi pitämään puoliaan. Mutta herkän on pidettävä huoli omasta elintilasta, aurastaan niin sanotusti, jotta voi vahvistua.
On hyvä oppia tiedostamaan kenet päästää lähelle ja kuka työnnetään etäälle.
Sehän on niin, että jopa herkkä on vastuussa omista tunteistaan, loukkaantuu tai ei. Mutta jos jatkuvasti loukkaantuu, kannattaa miettiä onko omassa seurassa. Jos kokee olevansa, silloin kannattaa vahvistaa itseään. Ja opetella päästämään asioita toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ettei itseinho jää pysyväksi matkakumppaniksi. Oma arvo on hyvä tuntea.
Maiju
