Uudelleensyntymisen koulu
Kirjoittajille tekee hyvää käydä läpi kuoleman koulu ja uudelleensyntymisen koulu. Monet kirjoittamisen opettajat puhuvat tästä. Kun kirjoittaa oman kuolemansa – saa kohdattavakseen tunteita, joita ei ehkä haluaisi kohdata. Järki ymmärtää ettei oikeasti kuole, mutta tunne saattaa kertoa muuta. Shamanistit puhuvat uudelleen syntymästä.
Olen lukenut joskus, että shamaanit tekevät rituaalin syntyäkseen uudelleen. He kaivavat maahan kuopan ja viettävät yönsä maan sylissä, jotta he voivat herätä uuteen aamuun uutena ihmisenä.
Shamaanin on pystyttävä tällaiseen, jos haluaa toimia parantajana.
Kirjoittajan on pystyttävä kirjoittamaan kuolemastaan, sillä se vapauttaa tunteita ja auttaa kirjoittamisessa.
Eikö? Tämä on kuitenkin vaatimus, joka voi olla harhainen. Jokainen tietää pystyykö vai eikö pysty. Mutta, jos on pelkoja, niitä kohti kannattaa kulkea.
Kohdallani, minun oli pystyttävä. Kuolemanpelko hallitsi minua liikaa. Se oli kohdattava, sillä se salpasi hengitykseni. Kohtasin kuoleman, näin sen omin silmin ja kävin musertavan suruni läpi. Ylleni laskeutui musta esirippu, jonka sisällä käsittelin pimeät puoleni ja synkimmät tunteeni. Se oli omanlainen maahan kaivautuminen. Mutta synnyin uudelleen. Kun kuoleman koulun käy läpi, vapautuu energiaa elää. Sillä se on jotain niin väkevää ja pelottavaakin. Kun siitä selviytyy – ymmärtää kuka on ja mistä on tehty.
Kuolema on osa elämää. Luonnollista elämän kiertokulkua. Meillä on erilaisia kohtaloita jaettu osaksemme, eikä ne ole aina reiluja. Mutta, omalla polulla pysyminen helpottaa elämistä. Me joudumme luopumaan ihmisistä ympärillämme ja se sattuu. Me joudumme luopumaan myös osista itseämme, sekin sattuu. Mutta kivun läpi kahlattuaan, voi löytää timantteja. Ne oli piilotettu syvälle multaan, emmekä olisi edes kaivanut niitä ilman kipua. Ilman kuoleman ja luopumisen kipua.
Maiju
