Kun vanhat tunteet nousevat pintaan

 

Tässä on parin kuukauden aikana noussut paljon triggeröiviä tunteita pintaan, joiden juuri on menneestä. Jotta en kuulostaisi vallan sekopäiseltä, yritän kertoa miten aikanaan olen päässyt monista kivuista eroon. Joka kerta kun kehoon kiinnittyy traumaattinen tilanne, oli se sitten jonkun huono käytös, huutaminen tai muu epämiellyttävä tai vahva kokemus. Kokemus voi olla myös hyvä. Mutta kehoon syntyy voimakas muistijälki, se ikäänkuin jää vellomaan sisuksiin. 

Elämä järjestää myöhemmin opetustilanteita, joissa saat tilaisuuden kohdata tuon tunteen. 

Ne nousee pintaan epämääräisinä muistoina jotka eivät edes enää tunnu miltään, mutta ihmettelet niiden "kummittelevan" ajatuksissa. Tässä hetkessä voi aktivoitua tilanne, joka on samankaltainen. Tässä hetkessä alat tuntea ärsyyntymistä, mutta et osaa yhdistää näitä tunteita toisiinsa. Keho yrittää viestittää samankaltaisuudesta, mutta mieli estää, eikä ymmärrä näiden yhteyttä. Vasta kun uskallat katsoa tuota alkuperäistä tunnetta, jota keho nostaa pintaan - voit vapautua tämän hetkisestä kiukusta. 

Niinkuin elämiseen kuuluu niin hyvät kuin huonot hetket, ja kasvaminen on väistämätöntä, niin silloin on myös tärkeää tiedostaa menneen toisinaan ohjailevan nykyisyyttä. Jos menneestä ei saa triggeriä hoidettua, nykyisyydessä se aktivoituu ja silloin on todella vaikeaa elää läsnä, tässä hetkessä. En tiedä oletko koskaan kuullut sanontoja: "lopeta eläminen menneessä, mennyt on mennyttä ja nyt on nyt". 

Voitko mennä eteenpäin, jos mennyt kummittelee alitajunnassa? Silloin siihen on avain kohdata tunne. Tunne voi olla raastava. On varmasti muitakin keinoja kuin kohdata tunne, mutta tämä on toiminut minulla. Koska en ole terapeutti, en voi antaa kehotuksia - mutta voin kertoa miten olen itse kokenut ja mitä olen itse oppinut. 

Perheessäni on vahvoja ad/hd piirteitä, mutta myös kavereissani on. Se tarkoittaa minulle lähes koko maailmaa, minun maailmaa. Omassa kokemuskentässäni ad/hd ihmiset ovat erittäin tunnollisia tekemään vaikka töitä, mutta jossain vaiheessa he ovat kuin puurokorvia, elämänhallinta on leväperäistä ja muut voivat joutua kärsiä heidän takiaan vaikka he olisivat maailman ihanimpia tyyppejä. 

Minä olen saanut koettavakseni monia kertoja, kun joku talloo päälleni. Se sai minut uskomaan olevani näkymätön ja näkymättömyyden kanssa aika ajoin kamppailen. 

Viime viikkoina olen saanut monta vahvaa tunnetta käytyä läpi menneestä. 

Minun sukulinjani on selkeästi valinnut jonkinlaisen vaikeuksien verkon, jossa jatkuvasti muistutetaan elämän vaikeista puolista. Vaikka henkistä kasvua on jo loputtoman pitkään tallattu ja kohdattu kipeitä tunteita, sitä silti ymmärtää kulkevansa jatkuvassa menettämisen pelossa. Välillä haluaisin vain paeta omaan mielikuvitusmaailmaani. Olen kokeillut eri keinoja, puhun asioita ääneen eri ihmisten kanssa ja välillä jätän kertomatta. Tunteet ovat laimentuneet. Voin edelleen kirjoittaa jostain tietystä aiheesta, mutta tunteet ovat kuin sipuli, ne kerros kerrokselta kuoritaan, kunnes 'tehtävä' on läpäisty. Olipa hassusti ilmaistu. Mutta aika ajoin tulee tällaisia jaksoja joissa vanhoja triggereitä nousee rytinällä pintaan.  Sitten niistä selviydytään. 

Maiju

 

Aikuiseksi kasvaminen

Kaikilla meillä on omanlainen tarina elämästä, kasvamisesta, perheen ja suvun perinteistä ja tavoista. Silloin kun kohtaa niin sanotun pimeän yön, eli vaikeuksien aikakauden - voi nousta kipua sisimmästä muiden elämiä seuratessa. Kateutta ja kiukkua vaikka esimerkiksi. Voi kadehtia toisten perheitä ja tapoja toimia elämässä. 

On kuitenkin ihanaa ymmärtää, että hei ne ovat tunteita jotka kuuluvat meille ihmisille. Meillä saa olla erilaisia tunteita, siitä tiedämme olevamme ihmisiä. Tunteet ravistelevat, tunteet vahvistavat ja tunteet tekevät meistä meidät.

Perheeni ja sukuni oli tiivis yhteisö, jossa kuljimme peräkanaa kaikkialle. Pikku hiljaa letkamme lyheni, väki väheni ja yhteisömme mureni. Loputon suru söi pitkäksi aikaa voimat. 

Minun kateuteni kohteet saattoivat olla isän kateus, josta koen päässeeni jo yli. Kun näin muiden vanhempien olevan tukena ja isän auttavan tyttären pulasta, se muistutti minua omasta menetetystä isästäni. Tai kun aikuisilla kavereillani on mummoja ja vaareja. Se muistutti etten saanut koskaan tavata vaarejani ja olin lapsi kun menetin toisen mummoni ja toinenkin lähti kun olin melko nuori. Kun ymmärrän omasta suvustani, ettei se elä kovin kauaa. Kun toistuvasti istun arkun edessä suremassa läheistä. Kun meidän suvussa keskittymisvaikeudet ovat läsnä ja elämänhallinta pielessä ja yritän kovasti löytää positiivisia asioita meidän vaikeuksia täynnä olevasta elämästä. 

Mutta. Sitten muistan oman vahvuuteni selviytyjänä. Kun kukaan muu ei muistuta minua omista voimistani, minä muistutan itseäni. Kaiken sen kivun ja surun läpi elettyäni, muistan itseni ja oman perheeni. Ei ole mitään väliä statuksilla ja maallisilla asioilla, jos perhe on heikko ja rikkinäinen. Ei ole mitään merkitystä onko kalliita autoja ja hienoja vaatteita, jos ego on ylikorostunut. Mikään ei saisi olla tärkeämpää elämässä kuin toisen ihmisen kunnioittaminen. 

 Olen itse todella vahva tuntemaan ja herkkä kokemaan ja aistimaan ympäristöäni, eikä se aina ole kovin helppoa. On lohduttavaa tiedostaa, että ikä ja kasvaminen helpottaa tunteiden voimaa. Varsinkin jos antaa itsensä kasvaa ja kokea ne. 

Lapsuuteni kokemukset muovasi minusta miellyttäjän. Halusin kaikkien pitävän minusta. On jopa vapauttavan ihanaa huomata, ettei niin tarvitse enää olla. Osaisinpa kuvailla näiden eroa. Kun miellyttää muita, että vihaiset ihmiset tykkäisivät sinusta, silloin automaattisesti muovaa oman käytöksen pois omasta itestään. Eli kieltää itsestään osan. 

Miellyttäminen taas itsessään on diplomaattista ja hyvää käytöstä monissa tilanteissa ja sitä tarvitaan sopuun ja asioiden ratkomiseen. 

Mutta miellyttäjän ei tarvitse tykätä kaikista. Minä pakotin itseni tykkäämään kaikista, ihan jokaisesta ihmisestä jonka kohtasin. Pakotin itseni löytämään kaikista hyvää. Huomasin elämäni olevan hidastempoista ja raskasta. Minun piti käsitellä kokemiani asioita hitaasti. Pureskella ja miettiä. Olin oppinut myös olemaan kynnysmatto. Mutta olinko sitten kuitenkaan sellainen, luulin vain. Minun vahvat tunteeni väittivät minun olevan. Oikeasti minun tuli kasvaa ihmisenä ja kasvaa aikuiseksi. 

Meistä hyvin monet aikuiset eivät ole henkisesti aikuisia. Moni on sisältään lapsia, mutta aikuisen nahka vain puettuna ylle. Se on kuin valepuku. 

Pienet lapset yleensä kiukuttelevat, vastustavat kaikkea ja jättävät asioita tekemättä ja loukkaantuvat todella herkästi. Ja kun he voimakkaasti hyökkäävät, edessä on usein iso myllerryksien kierre. 

Mutta pienet lapset myös hajottavat ja sekoittavat pakkaa käskyillä, ristiriitaisilla ohjeillaan ja uholla. 

Toiset aikuiset eivät ole kasvaneet aikuisiksi henkisesti, heidän aikuisen ihmisen nahkapuku vain hämää. He ovat hukassa itsensä kanssa. Kuka olen? He eivät ehkä edes ymmärrä kysyä tätä.  Nahka näyttää vanhalta, mutta sisältä on vielä lapsi. 

Oikeasti aikuiseksi kasvaminen vaatii työtä. Henkisiä tekoja. Sydäntä toimia oikein. Löytää henkinen aikuisen auktoriteetti. 

Kun kasvaa aikuiseksi on tehtävä ihan tietoinen päätös siirtyä nuoresta aikuiseksi. Jättää taakse hölmöilyt ja siirtyä eteenpäin. 

Se on kovaa, kun joutuu kaiken tekemään ilman ohjaavaa tietoisuutta. 

Elämä voi olla täynnä ristiriitaa ja kipua.

Kun suru menetyksistä oli käyty, löysin valtavan suuren ilon. Nyt ilolla on täytetty tämän naisen sielu. 

Jouduin kohdata aikuisen tunteilla taas yhden menetyksen tästä maailmasta. Hän oli hahmo nuoruudestani, jonka mukaan laitan henkimaailmaan puhdistettavaksi kaikki kivut teiniajoilta, kaikki minkä mukaan voin laittaa. Vie pois ja muuta elämäni. Vaikka en enää tuntenut häntä, heräsi silti muistoissani filminauha, joka toisti samaa näkyä uudestaan ja uudestaan. Kaikkea mitä teimme yhdessä. Miten vaikuttava hahmo hän olikaan siihen aikaan. Suru pyyhkäisi taas ylitseni, se toi valtavasti kätkettyjä kipuja menneestä pintaan ja sai minut myös ymmärtämään, kuinka olin hänet kätkenyt elämästäni, sillä en kestänyt enää hylkäämisen tunnetta. Elin itse vuosia eteenpäin ajatellen, että vanhat kaverit pysyvät elämässäni. Kun he eivät pysyneet, taisin jollain kierolla tavalla loukkaantua ja kätkin sen vain sisuksiini. 

Hän oli kuitenkin todella tärkeä minulle aikanaan. 

Teini-iän muistoja kunnioittaen. Toivottavasti taivaassa on rauha. 👼

Maiju

Elämään kuuluu kasvua

 

Moni meistä elää tietynlaisessa kehässä. Meillä voi olla jokin erittäin vaikea tilanne, josta on vaikeaa irtautua. Ja kun irtaudumme, sama tilanne tulee takaisin toisenlaisessa muodossa, ikäänkuin emme näkisi tilannetta täsmälleen samanlaisena, koska se näyttäytyy erilaisena. Kuitenkin tunteet mitä koemme ovat samoja. Tunteet voivat liittyä hylkäämiseen, epätoivoon, kipuun tai vaikka epäonnistumiseen. Lopulta alkaa nähdä ympärillään uhkia. Vanhat kokemukset muistuttavat niin paljon toisiaan, että me kaivelemme muistipankistamme samaa muistuttavia kokemuksia. Silloin usein me koemme harhaa, emmekä näe täysin selkeästi. Kuitenkin tässä tilanteessa  jonka koemme tässä hetkessä on samanlaisia efektejä, eli se ei ole täysin harhaa, mutta jotta pääsemme itse tilanteesta irti, meidän täytyy saada itsemme kiinni, eli meidän täytyy päästä kiinni juurisyyhyn, siihen mikä on alunperin aktivoinut meissä tämän reaktion. Pysytkö perässä? 

Olen oppinut omasta elämästäni ja vaikeuksien voittamisesta seuraavaa: 

Kun jokin tunne, joka yleensä on negatiivinen aktivoituu, minussa käynnistyy jokin (yleensä) lapsuudessa opittu kaava. Aikuisena vedän puoleeni ihmisiä jotka muistuttavat tätä lapsuuden henkilöä/tilannetta ja useimmiten nämä tunteet ovat olleet vaikeita. Vasta kun saan itseni kiinni ja oman tunteeni avattua, tämä toimintamalli voi loppua. Kun näitä tunteita on paljon, voi elämä olla jossain vaiheessa todella vaikeaa henkisesti. 

Tunteiden kieltäminen ei oikein tuntuisi auttavan, sillä näitä tilanteita tulee toistolla. Kun katsoo silmiin omaa kipuaan, voi tämä tilanne laueta. Tunnistaa ja antaa anteeksi itselleen. En voinut tietää, enkä voinut ymmärtää. 

Niin kauan meitä vedetään näkymättömästä narusta eteenpäin, kunnes me itse otamme narun omiin käsiin. Ja pidämme puolemme. 

Kasvu on yleensä kivuliasta. On helpompaa olla kasvamatta elämän oppikoulussa. Mutta se ei auta meitä sieluina. Näin olen omassa elämässäni kokenut. 

Maiju

Vanhoja tekstejäni vuosien takaa

                                                                             

Jaan kanssasi tekstin, jonka kirjoitin vuosikausia sitten. Tämän lukeminen tuntuu vielä kivuliaalta, sillä todella tunsin näin. Kirjoitin tämän sydäntäni raastavasta kivustani. 

Kun kirjoittaa kivusta ja päästää sisään valoa, kipu paranee. 

                                                                                                       Rikottu

Menin rikki,  kun lapseni syntyivät

Kohtasin maailman,  joka sormella osoittaen näytti oman pohjani.

Nuori äiti, kaksosten kanssa.

Oli sanoja ympärilläni, jotka sattuivat sydämeeni. 

Viiltävä kateus ja kilpailu, joka painoi minua alemmas.

Vahvat mielipiteet ympärilläni ja turhien sanojen viljely.

Minun sanojeni vähättely, alaspäin paino.

Kyllä se siitä. Ryhdistäydy.

Sattui, se sattui.

En tiennyt enää kuka olin. 

Oliko minulla titteli. Tässä tittelien maassa. 

Tarvitsenko sellaisen,  jotta minut kohdataan.

Olinko arvoton, poljettu,

 väheksytty.

Hylkiö.

Muutuin näkymättömäksi.

Ei nähty minua, ei hätääni.

Tunnistettu ei minua, ilman lapsiani.

Kuulin määrittelyä, itseni väheksymistä, 

sääliä, ulkonäköni arvostelua.

Masennuin.

Minusta tuli taakka ympäristölleni.

Oli elämäni sumua, pyörimistä usvassa.

Pelkojen pintautumista, naurun poistamista.

Vakavuuden esiintuomista, vähättelyn ja kiellon aikakaudella.

Hysteria ympärilläni, hysteria sisälläni. 

Pelko menetyksestä, pelko epäonnistumisesta, syyllisyys. 

Ymmärsin vetäytyä, piiloutua.

Huusin kyllä apua, ei minua kuultu.

En uskonut apuun. Sillä avun seasta tuli vähättely.

Olin ylpeä.

Oli minulla oma ohjaukseni.

Herkkyyteni pintautui, kehoni huusi apuani. 

Yritin puskea vastaan,  oli kehoni aina vaan vahvempi. 

Rauhotuin.

Joskus lamaannuin, en päässyt ylös sängystä.

Lamaannuin; en jaksanut edes kättä liikuttaa. 

Menetin muistini. Ei tiennyt kukaan. Eivät nähneet. 

Olin yksin.

Ei ollut voimia taistella. 

Katosin; 

Syvälle omaan maailmaani.

Huudot ympärilläni, pelottelut ympärilläni, äänet pääni sisällä, muut äidit ympärilläni, 

katosin, vetäydyin.

Vertaistuki, oliko sitä.

Vähättely ja turhat sanat, veivät minut alemmas.

Edessäni yksinäisyys ja oma pohjani. 

Huomion kiinnitin lapsiini. 

Jätin kuuntelematta muita, vain omaa perhettäni.

Miestäni ja lapsiani.

En voinut uskoa tämän olevan näin vaikeaa.

Nousin ylös, hitaasti, 

askelma askelmalta.

Ymmärsin etten löydä etsimääni ulkopuolelta.

Täytyy katsoa sisimpääni.

Hakea vahvuuttamme yhdessä, 

perheenä.

Tiedän nyt jo oman oikeani,

Uskalla sitä kuitenkaan en täysin ääneen sanoa, 

jos sekin viedään pois minulta.

Se ulkopuolisen silmissä näyttää pelottavalta. 

Mutta sisin tuntuu vahvemmalta.

Tiedän oman oikeani. 

Tiedän omat voimavarani. 

Tunnistan vahvuuteni, sekä heikkouteni.

Varovasti kuljen askeleitani, en kuuntele vähättelyä ulkopuoleltani.

Tiedän omat rajani.  Intuitio toimii suojanani. 

Lapseni ovat rakkaimpani ja heille annan huomioni.

Tässä toinen ilman otsikkoa:

Ja niin minä tein, 

minä löysin itseni, 

sen piilotetun monien kerroksien alla olevan itseni. 

Kohdaten ahdistukseni, 

yksinäisyyteni, 

vähättelevän egoni, 

tuomitsevan sisimpäni

 ja niin minä seisoin siinä alasti itseni edessä,

 revittynä, 

rikottuna, 

vahvana, 

voimistuneena. 

Otin takaisin voimani,

 villin puoleni, 

alistavan puoleni, 

alistetun persoonani 

ja niin minä löysin itseni,

 sallin muiden tuoda mielipiteitään minusta minulle, 

loukkaamatta egoani. 

sallien nousta raivoni,

 tukahdutetun suruni, 

sen joka on ollut sisälläni.

uskalsin sitä katsoa, 

rohkenin sen tuntea, 

peläten sen voimaa, 

sen vapautta ja sen huolettomuutta.

Tässä minä olen, 

tämän minä löysin,

Olenko siihen valmis, 

uskallanko ottaa itseni vastaan ja hyväksyä sen,

 joka sisältäni löytyi. 

Uskallanko?

Kyllä!  

Kyllä minä uskallan!

Tässä minä olen!

Tämän minä löysin, 

En ole täydellinen, 

olen epätäydellinen, 

mutta omissa silmissäni riittävä

 ja hyväksyn sen; 

sirpaileisen persoonani, 

joka kaikessa kauneudessaan 

löysi paikkansa minun elämässäni.

Maiju