Kyseenalaistaminen on päivän sana

                                                 Mitä haluat siirtää perinnöksi maailmalle?

Kyseenalaistaminen on tervettä, kaiken uskominen ei ole

Minkälaisia tarinoita haluan eteenpäin kertoa? Minkälaisia tarinoita maailmaan jättää? Kirjoitanko myötätunnosta, empatiasta vaiko katkeruuden täyttämistä kirotuista kiukuista? Haluanko olla valheellinen vai rehellinen? Oman persoonallisen äänen löytäminen on haastavaa. Huvittaa, että olen aina puhunut aitouden puolesta. Mitä vain kunhan on aito. Mutta, en aivan täysin allekirjoita tätä enää. Sillä joissain hetkissä pieni kameleonttimaisuus on vain hyvästä. Mutta läpinäkyvyys taitaa olla tulevaisuuden juttu. Uskon, että valheellisuuteen ja tietojen pimittämiseen ollaan jo aika kyllästyneitä. Ristiriitaisuuksiin ja sekavuuteen. Minä ainakin olen. Olen sitä itse silti. Sekava siis, aina välillä. Joten voinko vaatia selkeyttä kaikilta muilta? Voin muokata kyllä itseäni selkeämmäksi. Vai voinko? Elämä kun on elämää, se tuntuisi aina olevan sekavaa.

Kirjoita niin, että voit seistä itsesi takana. Puhu niin, että voit tulevaisuudessa kertoa kasvaneesi. Mikään mielipide ei välttämättä ole sama 10 vuoden päästä kuin nyt, sillä silloin olet 10 vuotta kasvanut ja oppinut. Ehdottomuus ja jyrkkyys, kun tuntuisi vain pysäyttävän virran paikoilleen. Uskallanko itse myöntää virheeni ja uskallanko antaa itselleni tai muille anteeksi? Miksi pysyn paikoillani, enkä mene eteenpäin? Mikä estelee kulkuani? Nämä ovat kysymyksiä, joita silloin tällöin kannattaa itseltään kysyä.

En tarkoita vain fyysisesti eteenpäin menemistä, mutta henkisesti myös. Tulee kasvaa tasapainossa. Voit aina vaihtaa paikkaa, mutta jos henkisesti ei ole kasvanut, odottavat samat asiat uudessa paikassa. Ehkä eri muodoissa, mutta ydin tuntuisi olevan sama. 

Kuulin aikanani lauseen, joka aiheutti kipua: "Ainoa pysyvä asia elämässä on muutos". Miksi se aiheutti kipua? Koska yritin pitää kiinni jostain joka liikkui ja meni eteenpäin. Jäin menneeseen kiinni. Suomalaisuuteen myös soveltuu ajatus "ennen oli kaikki paremmin". Se on ikävää, että näin oli, mutta se on jo mennyt, eikä sinne enää pääse. 

Perinnöksi maailmalle, vai perinnöksi lapsilleni?

Elämä on muovannut aika paljonkin ajatteluani. Digimaailma on saanut miettimään paljon kuvankäsittelyä. Kuvien manipuloiminen, sekä videoiden muokkaus –  eli ns. markkinointimaailma on saanut miettimään, kuinka illuusiomaista silminnähtävä todellisuutemme on. Tämä ilmiöhän on ollut jo vuosia, mutta olen sen antanut nyt tulla omaan elämään käsiteltäväksi. 

Näin videon, jossa Tom Cruise ei ollutkaan itse Tomppa, vaan se oli illuusio. Mitä enemmän digimaailma kehittyy, sen illuusiommaksi maailmamme muuttuu. Keneen voit luottaa, jos joka puolella on illuusioita? Silloin omasta elämästään voi luoda pienehkön oman kuplan, jossa itse olet pääroolissa ja sinä uskot itseesi ja katsot vain siihen lähipiiriin jossa elät ja jos sen saat aidoksi, silloin ei ole väliä mitä muut maailmassa tekevät. 

Sosiaalisen median maailma on saanut epäilemään kirjoitettuja tekstejä valheellisiksi, sillä niitä kirjoitettiin provosoivassa mielessä. Niin paljon illuusioita on ympärillämme, ettemme oikein tiedä mihin uskoa. Puhelimeen ei uskalla enää juuri vastata, sillä et voi tietää huijaako siellä joku. Maailma ei ole enää yhtä luotettava, kuin se oli omassa lapsuudessani. Eikä se ollut sitä silloinkaan. Maailmassamme on nykypäivänä tietoa enemmän kuin koskaan kaikkien saatavilla, eikä tiedä mikä tieto on luotettavaa, siksi peräänkuulutetaan kyseenalaistamista ja lähteitä. Ethän usko ihan kaikkea. Puhutaan lähdekritiikistä ja medialukutaidosta, joka oli itselleni täysin vieras aihe muutama vuosi sitten. Eettisyys nousee myös arvoon arvaamattomaan. Ainakin omassa elinpiirissä. Mikä on eettistä?

Mitä olen lapsilleni opettanut, on olla kiltti. Vaikka yleisesti vallitseva näkemys on, että kiltit jäävät jalkoihin. Se ei ole todella niin. Siinä vaiheessa kun ihminen on kohdannut valtavat määrät kiukkuisia, kipua aiheuttavia tilanteita ja ihmisiä ja hän lopulta saa kohdattavakseen kiltin. Tuo kiltti voi olla hänen pelastuksensa. Maailmanparantajaksi ei tarvitse alkaa, mutta jokaista ihmistä kohdellaan kunnioittavasti, sekä jokaiselta odotetaan sitä takaisin päin. Kiusaajia emme katsele. 

Maailma voi olla raskas. Ihmiset eivät jaksa kantaa toisiaan mukana. Sydämessään. Se kuluttaa. Jos lukee provosoivaa tekstiä totuuden nimiin kerrottuna ja se paljastuukin valheeksi, se voi osua johonkin todella syvälle aiheuttaen aika hämmentävääkin pettymystä, josta voi olla vaikeaa päästä yli. Siksi tarinointi, fantasiamaailmaan uppoaminen –  tietäen ettei se ole totta, on ihan mukavaa viihdettä. Itse rakastan sankaritarinoita. Jostain syystä Norjan mytologia on alkanut vetää puoleensa. Ehkä Thor on vaan niin.. Hot.  

Jos hyviin tarinoihin uppoaa niin, että niihin alkaa uskoa, voi löytää omasta mielikuvituksestaan aika kummallisiakin asioita. Jos uskaltaa heittää järjen syrjään ja rajat pois, oi että –  tiedä mitä kaikkea omasta alitajunnasta alkaa pulputa. Mieli rajoittaa jatkuvasti mielikuvituksen pääsyä esiin. Mieli on uskomaton kertomaan tarinoita vastustaen, miksi mikään ei onnistu. Mielikuvitus taas puolestaan voi luoda ihan kokonaisen maailman, jossa kaikki on mahdollista. Joskus pieni satumainen ajattelu tässä arkisessa uutisten (joskus valheellistenkin) täyttämässä maailmassa tekee ihan todella hyvää. 

Kuka tahansa voi kirjoittaa. Sanotaan. Kuka tahansa voi kirjoittaa kirjan. Voiko? Kirjoittaminen kuulostaa todella helpolta, mutta se ei ole. 

Jos etsii, niin joka puolella on ohjeita mitä ja miten kirjoittaa. Yhden ohjeen luin jostain: "herätä kirjoittamisessa positiivisia tunteita: innostusta, jännitystä, empatiaa, onnellisuutta. Sillä kukaan ei halua tuntea häpeää, katumusta tai surua. "

En ole täysin samaa mieltä. Sillä suru, jonkun toisen kirjoittamana voi nostaa esiin oman käsittelemättömän surun. Tai häpeä, joku sanoo ääneen sen, mitä olen aina miettinyt, mutten ikinä ole uskaltanut myöntää. Se voi vapauttaa kahleista, joista en ollut tietoinen. Joskus kipu, joka herää sisuksissa voi olla iso henkinen oppiläksy joka täytyy kokea. Joskus on vain tunnettava kipua ja häpeää ja suruakin, tullakseen täydemmäksi itselleen. 

Näiden tunteiden kanssa ei ehkä kannata kovin pitkään viettää aikaa, mutta joskus niistä on vaikeampi päästä yli ja sekin on ihan ok. Maailma ei ole vain positiivinen. Jos ei tunne surun ja häpeän myötä nousseita tunnereaktioita, ei osaisi katsoa sinne suuntaan elämässä, josta voi löytää jotain todella kaunista. 

"Kaikki ne kokemukset, jotka olet elämässäsi läpikäynyt, ovat henkistä aarteistoasi, jotka ovat käytettävissäsi heti kun oivallat niiden kantamat viisaudet." – Nina-Matilda Kuusisto

Voi Nina-Matilda, tietäisipä hän kuinka paljon hänen kirjoituksensa ovat auttaneet minua.

Aina välillä on niitä huonoja päiviä, kun mikään ei liiku. Ei vaan huvita. Esimerkiksi työssäni, vaikka ei huvita –  saan voimaa ihmisistä ja jaksan taas. Mutta kirjoittamisessa, ei ole ihmisiä. On vain minä ja kone. Yritän olla kirjoittamatta väkisin. Sillä kun kirjoitan väkisin, huomaan alitajunnasta nousevan vanhoja kiukkuja. 

Raja fiktion ja todellisuuden välillä on eri, mutta joskus se raja voi olla hiuksenhieno. Eli jos kirjoitan omista kiukuista, saatan saada ihmiset vihaiseksi, jos kirjoitan sen fiktiossa –  saanko silloin? Lietsominen on pelottavaa, sillä ihmiset kuulevat asiat aina oman suodattimen kautta. Tarinat vääristyvät suusta suuhun kerrottuna. Taito kertoa ja taito kirjoittaa niin, ettei saa pahaa aikaseksi on hyvä suunta. Maailmamme kun on jo aika täynnä pahaa. Isoin juttu on löytää se hyvä kaiken joukosta. Mutta osata erotella asiat oikeisiin lokeroihin. Siksi me ihmiset tuntuisimme tarvitsevamme vain lisää sanoja työkalupakkiimme. 

Kaikken vaikeinta on, kun ei saa minkäänlaista palautetta. Kirjailijoilla kun tuntuisi olevan sellainen kohtalo, mitä olen kokemuksia lukenut.

 En tiedä tulenko koskaan saamaan sellaista titteliä, tai haluanko edes - tittelit kun aina korostaa asioita ehkä hiukan väärin. Niitä tarvitaan, mutta sitten ei kuitenkaan. Isoäitini korosti titteleitä, halusin olla vastarannan kiiski ja olla hankkimatta sellaista, mutta elämä tekee meille niitä joka tapauksessa. Ehkä väärin sanottu lause. Kaikenlaisia titteleitä on olemassa, joita sitten katsellaan kaikenlaisien maailmankuvien kautta. Joskus halveksuen ja joskus ylistäen, mutta todellisuudessa ne ovat vain titteleitä. Tämän kun vain aina ymmärtäisi itsekin. 

Maiju

Erottele, laita lokeroihin omat asiasi – älä silti lokeroi ihmisiä

 

Työminä ja kotiminä

Onko meidän ihmisten tarkoitus tykätä kaikista kohtaamistamme ihmisistä? 

Kun olin pitkään kotona lasten kanssa, sekä kävin koulua –  työelämä oli kaukana ajatuksistani. Kuulin silloin muiden työelämäkokemuksia, mitä tänä päivänä vaaditaan. "Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen". Voimakkain lause joka on jäänyt mieleen. 

Lapsien kasvatuksessa tämä oli erittäin haastava oppi, sillä olin kengissä jotka eivät tuntuneet omiltani. Lapset löivät toisiaan lapioilla päähän ja aikuiset tuntivat pahaa mieltä. Aikuiset vaativat luomua, ja erityiskohtelua omia lapsiaan kohtaan, tarhatäti vaati minulta mahdottomuuksia, päiväkoti oli homeessa ja henkilökunta sairaita. Lastenkasvatuksessa eroteltiin sanontoja "et ole tyhmä, vaan käyttäydyt tyhmästi". Kun tällaisia lauseita yritettiin opettaa pienille lapsille, oli todellisuus aika kivulias. Sillä ei aikuisetkaan näitä osannut. Tilastot kertoivat hyvinvoinnin kasvusta, omasta kokemuksestani hyvinvointi oli kaikkea muuta kuin kasvua. Mutta pyrin uskomaan ruusuiseen mielikuvaan, en olisi jaksanut muuten. Jokainen tuore äiti tai uuden kynnyksellä oleva haluaa uskoa hyvään. 

Palatessani työelämään, tykkäsin ihan kaikista. Mieleni kertoi minulle näin. Se oli keinoni selvitä siitä valtavasta taakasta, jota kannoin. Samalla hartiani olivat kipeät ja henkiset kivut kolottivat. Kun aloitin työelämän - sain rajut opit sen raadollisuudesta. Ei se välttämättä muille ole raadollista, mutta siinä hetkessä niillä pilvilinnoilla ja ruusunpunaisilla mielen luomilla kuvilla, sitä se oli. Olin lokeroinut asioita vääriin lokeroihin. Vai olinko?

Työelämä on kenttänä ihmisyydessä haastava oppi, sillä tämän päivän työelämä on erittäin mielenkiintoinen kiireineen ja vaatimuksineen. Työ on loistava kenttä omaan kasvuun. Kun olin nuorempi, en osannut erotella työminää ja kotiminää toisistaan, ne olivat kaksi samaa asiaa. Nyt näin aikuisena ymmärrän, että ne on osattava erotella toisistaan, jotta jaksaa. Kun tulemme eri lähtökohdista, joudumme sovittamaan erilaisia asuja yllemme. Oma työni on tällä hetkellä ehkä parhain paikka oppia erottelukykyä. 

Vaikka ihmisiä ei saa lokeroida, olen opetellut ymmärtämään miksi toiset käyttäytyvät eri tavalla kuin toiset. Toisilla on kaksi eri persoonaa: töissä ja kotona. Toisinaan ne ovat todella rajuja eroja. Se hämmensi nuorena, sillä nuorena pyrin olemaan aina yksi ja sama henkilö. Nyt olen oppinut, että ehkä siinä piilee viisaus. Töissä saa ja pitääkin olla työrooli. Mutta työrooli olisi parempi olla muita kunnioittava, ei selkään puukottava tai käskyttävä. "Ei kukko käskemällä laula.'"

Luulin olevani pienen talon ihminen, mutta kokemus on osoittanut olevani täysin päinvastainen. Elän vauhdista ja kiireestä, vaikka se syökin voimiani paljon. Ja on oikeastaan vienyt kirjoittamiset eli tarinankerronnat ja pohdinnat jäähylle. Tai siltä se tuntuu. Mutta sehän ei ole totta, sillä tekstiä syntyy joka tapauksessa.

Kun olen herkkä, palautuminen ei toteudu kiireessä. Olen myös äiti kolmelle, en voi antaa aikaani vain täysin työlle. Olen myös vaimo, ystävä, tytär, sisko ja nainen. Minulla on muitakin velvollisuuksia. Se on asia jonka kanssa kipuilen. Sekä oma jaksaminen on tärkeintä. En jaksa mitään näistä, jos en huolehdi itsestäni. (Inhoan lokeroimista, mutta oman itseni kannalta se on nähtävästi tervettä).

Tunne mielesi

Mieli on taitava pulputtamaan kaikenlaista. Mitä olen ja mitä en ole. Se joko kannustaa tai latistaa, riippuen mihin se on tottunut. Se vastustaa ja kontrolloi, mutta kun sen joutuu työntää täysin syrjään, pääsee tekeminen astumaan kuvioihin. Kun mieli on hiljaa, keho on ohjaksissa. Kun mieli osoittaa negatiivisuuteen, keho alkaa vastustaa tekemistä, alkaa valitus ja ruikutus. Kun mieli osoittaa positiivisuuteen, energiat ovat valtavat ja tekeminen tuntuisi olevan huipussaan. Mutta voiko ihminen olla kone, joka on aina liekeissä? On sallittava itselleen myös huonot päivät, mutta silti kannattaa pyrkiä pysymään tasapainossa. 

Silloin kun on todella rankkaa, on mielestäni vain hyvä asia luoda oma kupla ja siirtyä sinne. 

Olethan sinä

Älä ole mitään muuta kuin oma itsesi. Ei tarvitse esittää. Jos joutuu, silloin ei ole omanlaisessa seurassa. Oma syvin ydin, se joka ihan aidosti ja syvästi on, on oltava niin riittävä, että kelpaat siellä missä liikut. Viihdy siis omassa nahkassasi. Harmillista on, ettei kaikki tykkää meidän nahkasta. Mutta eihän se ole tarkoitus elää vain miellyttääkseen muita. 

Tunnistatko itsessäsi olevat varjopuolet?

Oppi jonka joskus opin kantapään kautta –  kenenkään ei tarvitse kestää oikkujasi. Oma itse, hankala ja vaativa, joka asiasta valittamassa –  on kuorma muille. 

Ei ole itsestäänselvää, että saat olla oma itsesi seurassa kuin seurassa. Jos kerrot ääneen pelkosi, syvimmät inhosi, kipusi ja vastassa on joku, joka heittää tunteesi takasin itsellesi –  on luonnollista, että käperryt omaan kuoreen. Löydä itsesi ja seiso sen takana mitä edustat. Toiset tuntuisivat löytävän sen jo nuorempana, toiset hakevat vielä itseään vanhempana. Mutta ei kukaan ole sen arvokkaampi toistaan, vaikka egot joskus muuta väittäisivät. Ei tittelit tee ihmisistä parempia tai huonompia, vain titteliä kantava ego tai titteliä välttelevä ego (titteliä ihaileva ego myös) saattaa näin ajatella. 

Mutta on tärkeää tiedostaa, että asiat ovat omissa lokeroissaan. Jos olet alainen, on silloin esimies joka päättää asioista. Jos olet esimies, on tärkeää tuntea oma auktoriteetti. Meillä on syystä oikeat sanat ja tarkoitukset sanoille. Kun tulee uutena uuteen paikkaan, on tärkeää kunnioittaa heitä jotka ovat pidempään paikassa olleet. Jos tulet riitasoinnuilla, voi odottaa edessäsi stressiä ja kipua. Keskity omaan tekemiseesi ja kuuntele mikä on tärkein oppi, joka tällä hetkellä tulee oppia. Se tuntuu kyllä kehossa voimakkaana, joskus ajatukset eli mielen pölpötys, sekä muiden puheet voivat häiritä sisäistä sensoria. Mutta tämä ei ole vain työhön liittyvää –  myös kaveriporukat, suvut ja seurat ym. ovat paikkoja, johon tullaan hiljaa ja nöyränä. Kovaäänisenä tulleet, saattavat saada huomionsa jonkin aikaa, mutta onko se kannattavaa pidemmän päälle? Joskus se on tarpeen, mutta onko se aina? Kovaäänisellä tarkoitan "kyllä minä tiedän paremmin kuin te muut" – asennetta. Pikemminkin etsi hänet, joka tekee kaiken oikein ja kunnolla - opi häneltä. Seuraa mitä hän tekee ja pyri itse tekemään yhtä hyvin. Jos tulee asenteella, tiedän miten teet tämän paremmin, astut helposti varpaille.

Opettele hiljaa tavat ja keskity omaan tekemiseesi. Tee parhaasi. Älä suurentele itseäsi, mutta myöskään älä pienennä. Sillä et ole pieni, vaan olet todellakin riittävän suuri täyttämään omat saappaasi, ne joihin sinä kuulut ja joiden vuoksi olet tänne syntynyt. 

Myös vanhemmuudessa pätee positiivisen auktoriteetin säännöt. Äiti ja isä on se joka päättää, vaikka kuinka olisi voimakastahtoiset lapset. Minulla on niitä kolme, huh ja taisin itsekin olla lapsena aika kovapäinen. Itsepäinen todellakin. Auktoriteetti tuo turvaa lapselle. Silloin kun hän lähtee kokeilemaan rajojaan, silloin vanhemman on oltava auktoriteetti - vaikka kuinka vanhempi pelkäisi mitä tulee tapahtumaan. Se on ollut itselleni kaikkein rankinta. 

 Luin hienon tekstin joskus, muistamatta lähdettä. "Kuriton koira on vaaraksi itselleen". Jos koira saa käyttäytyä vapaasti, hän ottaa paikan johtajana. Samoin lapsi, tai samoin alainen. Mutta ei ole vain aikuisen tai esimiehen vastuulla täyttää lapsensa ja alaisiensa tarpeita. Kyllä siihen osallistuu ihan kaikki. Vaikka tänä päivänä puhutaan yksilöllisyydestä, se ei tarkoita että kaikki pyörii yksilön ympärillä, vaan se pyörii meidän kaikkien ympärillä. Kun yksilö tekee itsestään liian ison numeron, silloin egot kolisee. Yhdessä, mutta yksilöinä. Kaikessa rakkaudessaan. 

 Nämähän ovat vain hienoja esimerkkejä, jotka harvoin pätevät tosielämässä. Mutta ne ovat suuntaviivoja joita itse olen ottanut itselleni. Mutta on hyvä oppia mitä kuri on. Se ei ole kovia sanoja ja raipan iskuja. Et saa koiraa tai lasta tottelemaan remmillä tai pelottelulla. Etkä varsinkaan kieroilulla. Vaan auktoriteetilla. Ja rakkaudella. Jos auktoriteetin takana on valtaa haluava/välttelevä, keskeneräisyys - se voi näkyä kiukkuisina käskyinä ja raipan iskuina, sekä valheellisuutena ja kieroutuneisuutena. Pestään kädet. Muissa on syy. 

Rajat ovat rakkautta. 

Tämä on vain ympäripyöreää puhetta, joka ei milloinkaan ole vain mustavalkoisesti tulkittavissa. Sillä elämä ei koskaan ole. Olen oppinut kuuntelemaan rauhan tunnetta. Missä on hyvä olla, siellä olen kotonani. Mutta ei kaikkialla tarvitse olla kotonaan. Ei työn ole tarkoitus olla koti. Se on työ. Siellä ollaan eri ihmisiä kuin kotona. Mutta työ on se jota tehdään puolet vuorokaudesta, sen on hyvä olla paikka jossa on hyvä olla. Sillä, jos työssään ei viihdy, saattavat magneetin vastakohdat aktivoitua, työ hylkiä tekijäänsä. Ja työ on aina paikka, jossa pyritään parhaaseen. Sen voi ottaa oman kasvun kannalta ponnahduslautana parempaan. Mitä hyvää tämä työ tuo esille itsestäni? Missä voisin kehittyä?

Olen huomannut, että arvokkaimmat opit, tulevat kivun kautta. Oli aikakausi, kun olin aivan varma, etten selviä tästä elämästä. Kannoin valtavia taakkoja. Mutta, jotain se toi esiin, että sain tunteen selviäväni. Muutun jatkuvasti. Työelämä toi minulle minut takaisin, olin eksynyt surullisuuteen ja yksinäisyyteen. Työelämä täytti sosiaaliset tarpeeni, joita elämästäni puuttui vuosia. Olin pitkään eksyksissä itseni kanssa. 

En ole sama ihminen kuin eilen. 3 vuotta sitten sain ahdistustykytyksiä kirjoittamisesta julkisesti. Nyt sitä teen. Vaikka välillä edelleen ahdistaa. En kerro asioitani siksi, että minua voisi arvioida. Kirjoitan niistä siksi, että sinä et tuntisi oloasi yksinäiseksi. En pyydä sinua kuuntelemaan mitä minä sanon, vaan pyydän sinua kuuntelemaan sitä kuka sinä olet. Mieti, mitä hyvää sinä voit antaa maailmalle. Mutta älä kanna muita hartioillasi. Kanna itseäsi, olet silloin paljon vapaampi. Ei ylennetä, eikä alenneta itseämme eikä toisia, vaan kuljetaan rinnakkain. Silloin syntyy sopusointu. 

Maiju

Miten kuulemme, sen ymmärrämme. Onko näin?

Sanat, ne tarkentavat

Kuva on otettu sammaleisen kallion päältä alaviistosta. Se näyttää jopa eksoottiselta ja lehdet suurilta. Mutta lehdet olivat pieniä, noin 15 cm korkeita. 

Oletteko koskaan kiinnittänyt huomiota sanoihin ja siihen miten sanojen ymmärtäminen voi muuttua ja muuntua kommunikoinnin ja äänen painojen myötä? En ehkä osaa hakea täysin sanoilla mitä tarkoitan, mutta yritän. Minulla on ollut monia "opettajia" jotka ovat sanoittaneet minulle paljon. Nämä eivät olleet pelkästään titteliä kantavia opettajia. Vaan ihan kaikenlaisien ammattikuntien edustajia. Se on mielestäni uteliaan mielen rikkaus, löytää opettajia vähän joka puolelta: koiralenkiltä, bussista, sosiaalisesta piiristä, perheestä, lapsista, työstä. Myös muiden kirjoituksista –  kirjoista, instagramista jne. 

Jos kuulijalla on näkemys, vahva sellainen –  voi olla ihan turhaa vääntää rautalangasta asioita, sillä hän on jo päättänyt kuulla asiansa omalla tavallaan. Siinä ei sanat, eikä äänenpainot auta. Joskus, vaikka kuinka yrität olla sanoissasi selkeä ja ymmärrettävä, et silti saa sanomaasi menemään perille. Tai ainakin siltä se tuntuu. Se on vaikea oppitunti kommunikoinnista. Olen opetellut kirjoittamista, kommunikoimista ja ymmärtämistä jo jokusen vuoden. Samoin lukemisen ymmärtämistä, tai kuuntelemista. Jos omassa kuulossa on blokki, sitä saattaa kuulla juuri sen minkä haluaa kuulla tai jos tunteissa on blokki, tekstistä poimii juuri sen minkä haluaa lukea. Tulee valikoivaksi. Myös henkilökemiat voivat estää ymmärtämistä. 

"Jos on hiljaa, voi kuulla" – Tuntematon

Jos on liikaa sanoja, joita käyttää, puhuu kaikkea turhaa ja tarpeetonta. Tekee olettamuksia asioista kommunikoimatta – voi edessä odottaa paljonkin kipua. Tunteet aiheuttavat kipua, mutta tunteita ei milloinkaan kannata pelätä. Sillä vain tuntemalla, voi oppia itsestään. Ainakin tällaiset herkkikset kuin minä. Mielessä voi olla paljon hälinää ja osittain voimme kuulla muiden puheissa tuttuutta ja saada ymmärrystä itsellemme, juurikin heidän sanojensa kautta. Joskus voimme lukea kirjoituksen, joka on kirjoitettu täysin eri painotuksella, minkä itse luemme ja siitä voi syntyä väärinkäsityksiä. Joskus kommunikointi on aivan täyttä sillisalaattia.

Sinne he menevät kohti etelää. Kuvaa muokkaamalla näyttää että menevät kohti aurinkoista etelää. Valoa kohti. Aurinko ei tässä kuvassa paistanut näin paljoa, vaan illuusio tehtiin käsittelemällä kuvaa. 

Siksi kirjoittaminen on omasta mielestäni vaikeaa, sillä jos jätät tarkentamatta asioita, se voi lukijalle mennä täysin eri tavalla perille, miten alunperin tarkoitti. Mutta - toisaalta täytyy osata olla ytimekäs ja saada mahtumaan selkeää ja sujuvaa tekstiä muutamalla sanalla. Joskus toki voidaan ihan tahallaan käsittää väärin. Se on kurjaa. 

 Kun hakee itsestään kirjoituksia ja tunteita, voi tehdä ihan hyvääkin kirjoittaa itselleen jonkin aikaa ja ottaa omaan tekstiin etäisyyttä ja palata siihen uusin silmin. Olen oppinut ihan hiukan kirjoittamaan, mutta en kuitenkaan täysin oikeaoppisesti. Virheitä on paljon. Enkä osaa hienoja sanoja. Enkä oikeastaan halua käyttää niitä, vaikka osaisin. 

Jos virheitä tulee sellaisiin paikkoihin, joissa ymmärrys tekstistä muuttuu –  se häiritsee lukemista. Mutta, jos ei ole turhan tarkka ja yksityiskohtainen, sitä osaa kyllä lukea kokonaiskuvaa. Toisinaan mieli haluaa saivarrella tarttumalla yksityiskohtiin. Joskus lukija lukee tekstiä ja joskus henkeä tekstin takana. Joskus lukija sallii virheiden mennä sivu suun, joskus se nauttii takertua ja ehkä hyökätäkin. Joskus 'hyökkäys' ei ole hyökkäys, mutta kirjoittajasta se voi tuntua siltä. Riippuu niin tunnetiloista. Siinä päästään taas kommunikoinnin vaikeuksiin. Jos ei ymmärrä, voi kohteliaasti kysyä esimerkiksi näin: "anteeksi, en ymmärtänyt. Voisitko tarkentaa tätä".  

Paras tapa mielestäni ymmärtää asioita, on pyrkiä olemaan neutraali. Jos itsessä herää tuntemuksia, on hyvä selvittää miksi. Joskus toiset ihmiset laukaisevat meissä tunnereaktioita, jotka eivät ole itse laukaisijan 'syy'. Kyse voi joskus olla triggeri joka laukeaa. Siksi kommunikoinnissa on niin tärkeää olla hienotunteinen. Silti on hyvä päästää irti liiasta yrittämisestä, sillä on melkein jopa mahdottomuus olla täysin selkeä ja osata aina tehdä oikein. Vaikka sitä sinulta vaaditaankin. Hah.

Instagramissa on aivan mainio sivu: yhdyssanansaattaja. Häntä voi verrata fingerporiin. Fingerporin ymmärtäminen on itselleni avannut todella paljon ymmärtämistä kommunikoinnista. Se on älykästä huumoria. Ainakin omasta mielestäni. 

Eipä nämäkään kuvassa alunperin olleet näin punaisen oransseja, mutta siinäpä ne törröttää sen värisenä. Illuusio, illuusio. 

Maailma ei ole sitä mitä me luulemme. Mielessämme on valtava määrä ennakkoluuloja, kuulopuheita, uskomuksia ja omaa epävarmuuttamme –  joilla luemme, kuuntelemme tai kommunikoimme. 

Kun nämä karsii mielestään pois, äänen hiljentää mielestään. Silloin voi todella kuulla ja nähdä. Oletko samaa mieltä? Saat olla eri mieltäkin. 

Maiju

Seiso itsesi takana

Itseäni etsimässä

Tämän kerron sinulle, joka ehkä mahdollisesti stressaat joskus asioista, joihin itse et kykene tai koet riittämättömyyttä. Sä riität kyllä!

 Joskus maailma tuntuu kovalta, erittäin kovalta. Joskus maailma tuntuu tylsältä ja joskus vähän liiankin hauskalta. Kaikki ajat palvelee meitä ihmisiä. Joskus joutuu kamppailla kovien aikojen lävitse, tuntea surua ja kipua ja taas joskus saa aivan hämmentävältä tuntuvaa iloa ja kiitollisuutta. 

Sanat eivät kuitenkaan kerro yhtä paljon kuin eletty elämä. 

Mitä pelkäät? Joskus pelko, tiedostamatonkin voi rajoittaa meitä elämästä täyttä elämää. Mutta mitä se on se täysinäinen elämä? 

Oli aikakausi, kun itselleni täysinäinen elämä oli aikaa kavereiden kanssa, bileet ja vauhti. Seuraavaksi täysi elämä oli lapsien itkut ja kiukut, jotka veivät huomioni täysin pois kavereilta. Ahdisti, sillä en löytänyt enää yhteyttä muihin. Tulin yksinäiseksi. En löytänyt itseäni äitikerhoista, sillä en vain sopinut niihin. Työpaikalla äitiyden jälkeen, en löytänyt enää itseäni –  vaikeudet kaatuivat kuin saavista päälleni. Minua ei helpottanut tieto, että isäni sairastui ja sen myötä perheeni alkoi kutistua –  henkisesti ja fyysisesti. Elämään tuli usvaa. Aloin menettämään läheisiä aika kovalla tahdilla ja jouduin tutustua menettämiseen. Se teki minusta lopulta turta hetkellisesti. Tilalle tuli kiitollisuusharjoitukset. Kun pimeä täyttää elämän, on turvauduttava johonkin. Opettelin näkemään hyvää siellä mihin en ennen kiinnittänyt mitään huomiota. Luontoon. Sekä ihmisyyteen. Käytöksen takana olevaan kipuun.

Henkisyys

Kun alkaa katsoa sisimpäänsä. Miettiä kuka oikeasti olen ja mitä elämääni haluan, saattavat ympärillä olevat räjähdellä. Kiukutella ja kertoa kuinka olet muuttunut. Mutta he ovat tottuneet tietynlaiseen sinuun, heitä pelottaa myös. Että he menettävät sinut. Joskus he vain saavat sinusta sen mitä he tarvitsevat. Toisinaan taas kommunikointimme ei enää toimi. Katsomme eri suuntiin –  olemme kasvaneet erillemme. 

Sinun sisälläsi on kipinä. Mutta joskus kipinä on painunut syvälle alitajunnan uumeniin. Kun sitä kipinää alkaa kaivaa itsestään esiin, se tarvitsee suojaa ympärilleen. Sillä se on niin vierasta. Voi olla, että elämänpiiri muuttuu –  ihmiset vaihtuvat ympärilläsi. Mutta siltoja ei kannata polttaa täysin. Vaikka sekin on joskus tarpeellista. Oikeat ihmiset jäävät. Jyvät karsitaan akanoista. Jos joku haluaa sinua kontrolloida, se ei ole puhdasta kommunikointia –  vaan ehkä sinä palvelet hänen tarpeitaan. Olet sellainen kuin hän haluaa sinun olevan –  ei sellainen, joka sinä oikeasti olet. 

Opettelin hyväksymään tosiasioita. Ymmärsin, että olin miellyttänyt lähes koko elämäni. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että herkkyys ja aistiherkkyys voi tehdä ihan fyysistä kipua, tämä siis suojeli. Oli helpompaa mennä virran mukana, kuin virtaa vastaan. Kunnes jouduin luoda suojan ympärilleni. Karsin elämästäni kuormittavia asioita pois. Ne olivat mielipiteitä, kovuutta, angstia ja muita väsyttäviä tunteita. Olin kerännyt panssarin ympärilleni. Kun loin suojan, sain kaivaa esiin lapsellisimmat ajatukseni ja sen millaista oli olla lapsi. Omat lapset auttoivat tässä. Sillä jouduin kasvaa lapsieni mukana. Uudestaan. 

Aiemmassa elämässäni kaiken tuli olla kaunista, suoraa ja täydellistä. Heti. Siksi lopetin tekemisen ennen kuin edes aloitin. Toisinaan jos puhuin aloittavani jotain, sain kuulla jo ennen aloittamista, miksi en tule onnistumaan tai miten vaikeaa tulee olemaan. Mutta. Miten ihmeessä joku edes voi kuvitella, että vain täydellinen kelpaa. Sain kuulla vaatimuksia tietämättömiltä. Heiltä jotka eivät tiennyt mistään. Mutta heidän suu puhui ja kertoi olettamuksia. Luulin heidän tietävän ja tämän myötä aloin sättimään itseäni. Samalla kiinnitin huomion omiin sanoihini. Teinkö turhia olettamuksia, annoinko ennakkoluulojen määritellä? Se oli puhdistavaa.  

Jos katsoo luontoa, siellä ei mikään ole täydellistä ja suoraa, lähinnä siellä on risut pitkin poikin ja kukat suurin osa kuihtuneita. Osittain luonnon omaa kiertokulkua ja joskus ihmisen tallomaa ja repimää. Koivun lehdet voivat olla reikäsiä ja kylkeen on kasvanut valtava pakuri. Ja silti se on kaunis. 

Tekemiseen tulee kasvaa. Ja kaikkien äänet hiljentää mielestään, jotka latistavat. 

Seiso itsesi takana, sillä kukaan ei tiedä kuka sinä olet, saattaa olla ettet itsekään tiedä. Sillä elämä opettaa meille. Joskus luulemme tietävämme, mutta kun kohtaa jotain sellaista mitä ei tunne ja saa katsoa omia varjopuoliaan suoraan silmiin. Sieltä alkaa tulla se todellinen itse esiin. 

Tällaisen neuvon löysin itselleni tallennettuna: Lopeta kirjoittaminen, kun se on vielä mukavaa. Pidä se kivana. 

Tuska voi olla myös kivaa, vaikka se voi sattua. Tuska on kaunista. Sillä mitä se sellainen elämä olisi –  jossa ei tuntisi yhtään kipua? Kivun jälkeen aurinko on aina kauniimpi. Siinä on enemmän sävyjä. Olipas hassusti sanottu. Kipu ei mielestäni ole kivaa, mutten siltä ole välttynyt koskaan. Se on ollut kova ja ankara opettaja. Kivusta syntyy hienoja tarinoita. 

En minä tiedä loppuuko kirjoittaminen koskaan. Ei lopu kuvaaminenkaan. Nämä ovat kulkeneet molemmat mukanani lapsesta asti, muuttaen vain muotoaan. 

En tiedä kerronko juuri mitään kenellekään, olenko ymmärrettävä vai mitä, mutta täältä tulee silti tekstiä. Olkoot se epätäydellistä suttua. Ja kuvatkin amatöörimäisiä ja vinoja. Mutta sellainenhan minäkin olen. Hah. 

Maiju

Huijari

Tiedätkö mistään mitään, vai luuletko vain tietäväsi?

Kysyn itseltäni.

En tiedä. Vastaan. Joskus luulen tietäväni. Joskus oletan tietäväni. Joskus tiedän, mutta sitä en tiedä –  onko se totta. Kuulin joskus lauseen "olla tietämättä mistään mitään on suurta viisautta". Kyseessä ei ole vastuun pakoilua, sitä en usko tällä tarkoitettavan. Mutta se voi tiputtaa valtavan määrän turhaa taakkaa selkärangasta. Vääränlainen vastuu tulee tiputtaa selkärangasta pois ja ottaa vastuuta vain sellaisista asioista, jotka kuuluu itselle. 

Mitäs kun ei ole mitään asiaa? Mutta silti tekee mieli kertoa jotain. 

Mitäs kun elämä tuntuu niin täydeltä, että sisällä on vain täydestä tunteesta tulevaa tyhjyyden tunnetta? Voiko noin edes muotoilla lausetta? Miten löytää sanaa tunteelle, kun on ruuhkaa ja pää kihisee ja kuhisee ja korvissa sirisee. Srrrrr. Keho on väsynyt, suorastaan uupunut.

Öisin ei meinaa levätä ja aamulla herää kellosirkukseen, eikä edes ymmärrä niiden soivan. Perus syksy. Valo vähenee, silmät sumenee ja aivot pysähtyy. Vai pysähtyykö? 

Mitä jos itse ei ymmärrä elämän olevan niin täyttä? Kaipuu johonkin muuhun, kuin suorittavaan monimutkaiseen arkeen - tuntuu pelastukselta. Se on jännää miten elämässä on aika ajoin aikoja, kun on niin hemmetin tylsää, että on pakko saada luova kanava purettua johonkin. Seuraavaksi on taas niin täyttä, ettei saa omaa elämää kontrolliin. Tämä on uusi vaihe, jota elän tällä hetkellä. Ikävöin perhettäni. Tuntuu, että käyn kotona vain sanomassa moikka, ja taas tiet eroaa. 

En tiedä oletko huomannut, mutta olen vaihtanut kuvat omiini. Olen siirtynyt siihen pikku hiljaa. 

Tästä eteenpäin yritän käyttää vain omia kuvia tässä blogissa, ellen tarvitse jotain erityiskuvaa pixabaystä. Yritän pitää tämän kuva-asian selkeänä. Mutta selkeys on heikkouteni. Voisin sanoa, että rönsyily on erityistaitoni. Ja kun käytän sanaa yritän, se ei ole niin ehdoton sana. On tärkeää tunnistaa sanat joita itselleen käyttää, jotta ei stresssaannu liikaa. Ihan vain omista sanoistaan. Hah. 

Omissa kuvissa on kuitenkin oma nimeni, pixabayn kuvissa ei ole merkintää. 

Luova kirjoittaminen ja luova toiminta on ollut itselleni voimaantumisen kanava jo pitkään. Nyt se on ollut ehkä jo työntekoa, eli se ei ole enää voimaantumista - vaan tavoite työnä. Mutta miten se voi olla työtä, kun siitä ei tule mitään tuloja? Eli tuo ajatus on täysin harhainen. Ja vain omassa päässäni. 

Odotan joka päivä, kuinka pääsen kuvaamaan luontoa ja muokkaamaan kuvia, jotta voin jakaa niitä. Odotan, että pääsen kirjoittamaan uusia tekstejä ja jakamaan niitä. Mutta. Molemmissa näissä tuntuu suorituspaineet. Valokuvaaminen on lähtenyt itselläni laukalle. Teen kaikenlaisia typeriä vertauksia, kuinka kuvani ovat typeriä, kuinka ihmiset vain säälistä niistä tykkää. Ajattelevat, että voisi tyttö paremminkin aikansa käyttää. No ajattelevatko? Vai keksinkö tuon täysin omasta päästäni vain mollatakseni itseäni? Entä kirjoitukseni? Luulee olevansa joku terapeutti ja tietävänsä muka asioista jotain. Mutta ei se tiedä. Mistään mitään. Tätä taidetaan kutsua huijarisyndroomaksi. Tästä löytyi heti kirja Huijarisyndrooma; Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) Tiina Ekman

Olenko siis kerännyt itselleni vain tarpeetonta taakkaa hartioille kannettavaksi? Intuitiivinen ja herkkä persoona kun tuntuisi nappaavan jos jonkinlaista taakkaa harteilleen, monista eri suunnista. Aion kasvaa kirjoittamiseen ja aion kasvaa valokuvaamiseen. Ja nämä ovat minun voimakanavani. Se on tehtävä selkeäksi itselleni. Suorittaja, joka asustaa alitajunnassa on vain saatava uskomaan, että on ihan ok höllätä ja levätä. 

Jossain vaiheessa jatkan taulujen maalausta, vaikka en mitään osaakaan ja aion vielä tehdä lopun elämääni kaikkea luovaa. Kunhan vain muistan oman jaksamiseni. 

Aloin tekemään instagramiin voimakuvia, mutta nyt sisällä jäytää jännitys. Mitä oikein kuvittelet? Kysyn itseltäni. Mutta hei, en kuvittele mitään. Ne ovat vain niitä oman sisimmän esteitä, lukkoja ja kiputiloja, riittämättömyyden tunteita, joita tuntuisi kuuluvan ihmisyyteen. 

Tiedätkö, olen huomannut tällaisen. Mikä tahansa asia, jota on ensin tehnyt täysin sydämestään, ilolla. Tuntuu, että sitä on napannut jostain taivaassa olevasta tietopankista, inspiraatiopankista tai mistä tahansa pankista runsaasti voimaa, luovaa virtaa, fiilistä ja innostusta. 

Kun kuvioihin astuu ammattimaisuus, tarve olla pätevä ja kelpaava, tehdä oikein ja kunnolla ja nostaa omaa tasoaan korkeammalle. Silloin astuu mukaan kontrollointi, suorittaminen ja jumit. Aina kun joku muu kertoo jollain kummallisella tavalla valituksiaan sinulle, sinun riittämättömyydestä – ilo väistyy ja kontrolli astuu kuvioihin. Jos sallii näiden ajatuksien tulla.

 Jos katsomme ympärillemme eri yrityksiä, eri taiteilijoita, eri kirjoittajia –  tai mitä vain ammattilaista. Jokainen heistä tekee virheitä, inhimillisiä sellaisia. Joskus vaatimukset ovat vain vaatijan mielessä, silloin tulee höllätä. Sillä joskus nuo vaatimustasot estävät näkemästä todellisuutta. Ei näe, että on oikeasti todella riittävä ja hyvä. Aina voi kehittyä paremmaksi, oppia enemmän. Ilon kautta. Mutta jos nämä ajatukset lävistävät raivolla ja kontrolloinnilla, negatiivisella katkulla, alkaa hartiat pikku hiljaa lysähtää alaspäin, henkiset kipuilut väsyttämään. Mieli valahtaa alaspäin. Kiukku astuu kehiin. 

Joten sanon itselleni: 

En ole huijari, yritän vain liian nopeasti edetä. Se tuo stressin ja tunteen olevani huijari. 

Maiju

Kirje itselle

 Jos nyt kirjoittaisit itsellesi kirjeen menneisyyteen, esimerkiksi lapsuuteesi – millainen kirje olisi? Tai esimerkiksi nuorelle itsellesi. Kannustaisitko, opastaisitko vai varottaisitko kenties?

Pohdiskelin tänään mitä kertoisin itselleni. Palaisin 20 vuotta taaksepäin, aikaan kun olin muuttanut pois kotoa ja aloittanut työelämän. 

Kertoisin sille nuorelle naiselle, kuinka elämä repii, mutta siitä selviää kyllä.

Jos saisin mennä hänen vierelleen ja pitää häntä kädestä. Kertoisin kuinka hienosti hän tulee hoitamaan asioitaan, vaikka epäileekin kykyjään ja kokee epäonnistuneensa monessakin asiassa. Kertoisin hänelle, että hän löytää kyllä itsensä - vaikka tuntee epävarmuutta ja surua. Kertoisin ihmisistä joita hän kohtaa, vaikeuksista ja menetyksistä, jotka muokkaavat hänen persoonaansa. Siitä huolimatta hän säilyy herkkänä ja positiivisena elämälle. Myös siitä kuinka hienosti hän jaksoi kantaa vastuunsa, vaikka epäilikin mielenterveyttään. Monesti. Kuinka lopulta hän ei löydä itseään muista ihmisistä, vaikka elääkin vahvasti muiden kanssa tai muiden kautta. Kuinka siitä huolimatta, että hän epäilee rakkautta – on rakkaus jatkuvasti läsnä. Se näkyy ystävien kautta, puolison vierellä pysymisen kautta. Lapsien kautta. Vaikka kuinka epäilisi elämää ja sen turvallisuutta, silti ja siitä huolimatta hän tulee luottamaan elämään. Sillä hän löytää turvallisuuden itsestään. Omasta intuitiostaan. Ja erityisesti kertoisin hänelle, ettei koko maailman tuskaa tarvitse kantaa harteillaan. Eikä hän ole vastuussa muiden ihmisten onnesta, vain omastaan. Ja yksinäisyys ei kestä loputtomiin. Yksinäisyys palvelee aikansa, se luo ympärille kuin suojakuvun –  jonka alla voi kysellä itseltään kuka olen? Mistä tykkään? Mitä asiaa minulla on maailmalle? Vaikka se jakso kestäisikin kauemmin kuin itse haluaa, se silti opettaa ja kasvattaa ja hioo sinua vahvemmaksi. 

Olen kirjoittanut kirjeitä itselleni aiemminkin. Olen joutunut erittäin haastaviin tilanteisiin elämässäni. Monesti. Joskus luulin etten selviä kivuistani. Mutta selvisin. Tässä olen ja kirjoittelen. Opin, että on ihmistyyppejä, jotka torppaavat kipuni ja palauttavat takaisin itselleni, kun niitä ääneen kerron. Ne vihlaisi ja lujaa. Ja on heitä, jotka sallivat kipuni tulla pintaan, osoittavat lempeyttään olemalla läsnä ja osoittavat sillä, kuinka turvallista on tuntea tunteeni. Kasvoin vahvemmaksi. Sitä elämä on. Se on kasvamista kipujen läpi. Vaikka joku väittäisi muuta, niin tästä elämästä ei pääse läpi vailla vaikeuksia. Mutta jokainen vaikeus ja kipu auttaa löytämään itsestään erilaisia voimia. Jos niiden antaa nousta itselleen voimaksi. Kipuja ei kannata liian kauaa paeta, sillä elämää juoksee muuten alituiseen karkuun. Maailma on täynnä erilaisia "tee sitä ja tätä, ole sellainen ja tällainen" Ohjeita. Nyt on taas uusi muoti ja uusi asia. Mutta pysyvät asiat ovat jotain ihan muuta kuin nämä. Mieti mikä on arvokasta ja vaali sitä. Minkä haluat elämässäsi pysyvän?

Luottamus elämään ei rakennu työpaikasta ja siitä tulevasta rahan lähteestä. Sillä niinkuin maailma nyt opetti meille aika synkällä tavalla – työpaikan voi menettää, voi joutua yllättäen lomautetuksi. Tämä on opettanut varmasti monelle hyvin paljon. Ei aina hyvää, mutta uskon että kuitenkin hyvää. Minussa se toi hyvää sen, että uskalsin alkaa kirjoittamaan. Vaikka olinkin lomautettu kahteen kertaan täysin ja kerran osittain. Silti, sisälläni oli luottamuksen tunne. Vaikka tiedän, etten tiedä mitään mistään. Luotan. 

Elämän haasteet harvoin ovat opettaneet kirjaimellisesti asioita. Ne ovat tuoneet jotain ihan muuta, mitä en silmillä ja järjellä näe. Lomautus toi kävelyt metsässä ja luonnonpuistoissa vahvemmin esiin ja sen myötä valokuvaamisen ja lopulta kirjoittamisen. Sekä rohkeuden tuoda itseäni esiin. Vaikka tämä on paljon monisyisempää. Olin kaikkia näitä harjoittanut jo kauan, mutta oikeaa aikaa ei vain ollut. En ollut valmis. 

Elämässä tuntuisi olevan aikansa asioille. Joskus yritän ja pusken, mutta mitään ei tapahdu. Siksi olen tutustunut omaan rytmiin. Kysyn itseltäni: "mieti mihin taisteluihin haluat lähteä?" Sillä kaikki taistelut joita tässä maailmassa on, ei ole meille kuuluvia. Sitä vain herkkätunteisena saattaa mennä imuun mukaan.

Siksi tuo variksien kuva oli itselleni niin pysäyttävä. Kuvaan luontoa, koska luonto on oikeastaan aidompi kuin mikään muu. Se ei valehtele. Se elää täysin omaa elämäänsä rytmien kautta. Ja vaikka me sitä yrittäisimme hallita, emme sitä hallitse vaan elämme sen rytmissä. Ja kaiken lisäksi, luonto on ihan hämmästyttävän viisas, sekä kaunis ja pysyvä. Toivottavasti pysyvä. En meinaan elä ilman luontoa. 

Maiju

Ota vastaan

 

Ota vastaan ja jaa etenpäin

Kirjoittamisessa ja missä tahansa muussa luovassa tekemisessä itselläni pätee sääntö. "Ota vastaan kaikki mitä saat kanavaltasi." Kaikki alitajunnasta kumpuava idea. Kaikki maalaamiseen liittyvä inspiraatio. Valokuvaamiseen liittyvä paine. 

Kaikki nuo luovat purkaukset ovat opettaneet, että ei ole väliä mitä teen – kunhan teen. Sitä kestää sen aikansa ja sitten se saattaa mennä hetkeksi tauolle. Kun käynnistelin tätä blogia, sormeni sauhusivat. Niin paljon, että vieläkin on keskeneräisiä tekstejä tallennettuna keväältä. En tiedä tuleeko niistä koskaan kokonaisia, ne ovat ideoita. Kaikki ideat eivät ole hyviä tai toteutettavia. Miten sitten kunnioittaa itseään ja tuoda esiin vain niitä jotka ovat julkaisukelpoisia. Tämä on iso kysymys itselleni, sillä jos sensuroin itseäni liikaa, lopetan ja luova kanava missä se nyt onkaan –  katoaa. Ei tule mitään. Kanavia on monenlaisia. Omat kanavani keskittyvät luovuuteen taiteessa. Ei niinkään työssäni. Tiedostan käyttäväni luovuuttani päivittäin työssäni, mutta en voi samalla tavalla käyttää inspiraatiota ja laittaa sitä vain jäähylle odottamaan uutta aikaa. Työ kun on osittain rutiininomaista ja työ ohjaa tekemisiäni, ei inspiraatio tai näkymätön kanava. Joskus toki se pääsee pilkahtamaan sielläkin. Maalaamisessa olen purkanut tunteitani. Kun olen kokenut vihaa, olen ottanut pensselin käteen ja sutinut menemään. Laittanut vahvaa musiikkia soimaan ja maalannut. Kaikki tämä luovan kanavan etsiminen on tehnyt minusta minut. Olen löytänyt oman elämäni kipinän. En tiennyt tällaisesta kipinästä nuorena. Minähän olin huono ihan kaikessa mihin ryhdyin. Mielestäni. Siksi en mihinkään ryhtynyt. 

On aika tekemiselle ja on aika levolle. Kun antaa itselleen luvan rauhoittua ja antaa itsestään nousta mitä sieltä onkaan nousemassa, se on jännä kuinka elämä ohjaa. Annoin itselleni luvan kohdata aivan kaikenlaisia tunteita. Pidin itseäni niin outona ja nolona, etten voi sanoa ääneen ajatuksiani. Sanoin ne kuitenkin. Kerroin ne tietokoneelleni. Ihan kaikkia kummallisia ajatuksia ei ääneen kannata ihmiskorville kertoa. Hah - sillä he saattavat muistaa sen, kun olet jo itse mennyt eteenpäin. Korjaan, jos sinulla on joku –  jonka kanssa jakaa luottamuksella asioita, niin jaa. Koska toisesta ihmisestä olen itse saanut heijastettua omia ajatuksiani. Jos ajatukseni ovat olleet epäkelpoja, ympärilläni räjähtelee. Hyvät ajatukset taas sulautuvat ja saavat hyväksynnän. Ja kun nämä antaa itsestään tulla luonnostaan ulos, kasvaa. Oppii itsestään. Kaikenlainen itsensä kieltäminen ja pidättely saa itsensä painumaan piiloon. Oman herkän sisimmän esiin saaminen on työlästä. Niin paljon kaikenlaisia kuoria elämä asettaa ympärillemme, jotka lähtevät jo ihan lapsuudesta. 

Mutta, kun kohtaa itsessään kummallisimmat ja vieraimmat tunteet ja rauhassa hyväksyy ne, niiden voima muuntautuu sinussa, mitenhän sen sanoisi. Ne sulautuvat sinuun ja tulee osaksi sinua, kokonaisuutta. Se taas heijastuu auktoriteetin omaisesti ulospäin. Enkä tarkoita negatiivisen auktoriteetin omaisesti. 

Itsessä tulee ikäänkuin rauha niiden outouksien kanssa ja ne ei enää tuota ajatuksissa kipua. 

Olla villi ja vapaa. Mitä se tarkoittaa? Minulle se on olla minä –  ilman muiden kontrollointia. Kun itse teen valinnat tehdä –  olen vapaa. Jos teen vastoin tahtoani –  ne tuottavat kipua. Tämä ei ehkä ole ihan näin yksiselitteistä, mutta kehoni kertoo missä mennään. Välillä mieleni lähtee laukalle ja yrittää ohjata tai olla päsmäri, mutta keho ei aina ole samaa mieltä. Siksi intuitio on hyvä matkakaveri. Ota vastaan sellaiset asiat jotka aiheuttavat jaloissa painetta. Jalat kertoo –  että nyt mennään. Kummallinen sisäinen paine, joka käskee hommiin. Mutta luovat inspiraatiot ovat myös väsyttäviä. Niihin menee energiaa. Siksi se lepo on loistava matkakumppani. Aivot tarvitsevat lepoa, jotta voi kehittyä. 

Ja kun opettelen oman luovan kanavani vastaanottamista –  uskon, että voin auttaa myös muita. Ja ehkä joku muukin saa tästä jotain. Toivottavasti. 

Kuitenkin oma luonne on opettanut omat kipuni. Tahdon antaa, mutta vain omasta tahdostani. Jos Joku tulee ja ottaa, vie energiaani tai olettaa minun olevan jotain, se vie voimani. 

Elämä herkkyyden kanssa on vähän taiteilua. Ota ja anna. Anna ja ota. Missä järjestyksessä niitä tehdään? 

Maiju

Tuplabuukkaus

 Suurimmat muusani, illuusioideni rikkojat

(Kuvassa eivät ole omat lapseni)

Olen kaksosten äiti ja tehnyt mielestäni parhaani äitiydessä. Olen empaatikko ja erityisherkkä ja nämä piirteet voivat kuormittaa vanhempana todella paljon. Jokaiseen elämänvaiheeseen on kuulunut vaatimuksia kasvatuksessa. Jokaisessa elämänvaiheessa tunteeni ovat raastuneet. Voiko noin edes sanoa? Tuntuu, että olen mennyt vereslihalle, niin tunteiden, sääntöjen - kuin muiden vaatimusten kanssa. En milloinkaan ole pitänyt erityissanoista. En korostetuista sanoista tai varsinkaan korostetulla äänenpainolla sanotuista sanoista. Ehkä tämä johtuu taustastani, sekä herkkyydestä. Herkkyys voimistaa sanoja.

Oli kuitenkin erikoista, että meille syntyi kaksoset. Kukaan ei osannut oikein auttaa, sillä kokemus puuttui. Sain paljon turhaa kommentointia, joka rasitti jo vaativaa tilannettani. Uhriuduin. 

 Ei ollut suvussamme kaksosia. Ei ollut keinohedelmöitystä taustalla, vaan täysin luonnollinen alku -  kuitenkin odottamaton sellainen. En todella voinut ymmärtää mistä ja miksi meille? Mutta kaksosia löytyi sitten todella yli sukupolven takaa ja hyvin kaukaa. He eivät ole identtiset, mutta ehkä sittenkin ovat. Mikään ei ole koskaan ollut selkeää elämässämme. 

Emme saaneet patologiltakaan selkeää vastausta "joko he ovat tai sitten eivät ole" –  sanottiin.

Suhteemme oli täysin tuore. Raakile. Polku oli alusta asti vaikea. Jokainen lisävuosi oli vaikea. Yövalvomiset, äitiyden kivut, muiden vaatimukset, parisuhteen ylläpito ja omat odotuksemme vanhempina – erilaisista perheistä tulleina ei helpottanut elämää. Empaattisuuteni oli muuttunut osittain kylmyydeksi, sillä traumat olivat työstämättä. En näyttänyt tunteitani, sillä olin kovettanut itseni. Olin enemmänkin ankara kuin lempeä. Eikä auttanut, että muut olivat ympärilläni eri mieltä minusta –  he kun eivät nähneet ajatuksiini. Olin todella surullinen. 

Äiti kohtaa ensimmäisen lapsen kohdalla kipuja, epävarmuuksia, ikäviä tunteita. Oma sisin herkistyy. Se maailma, jonka ennen ajatteli normaaliksi, olikin yhtäkkiä muuttunut täysin epänormaaliksi. Kohtasin paljon luottamattomuutta ympäristöstäni. Minuun äitinä ei luotettu, enkä myöskään itse luottanut äitiyteeni yhtään. Lasten pelot olivat rankimmat, he itkivät paljon. Pelkäsivät lähes kaikkea. Minä, joka en itkenyt –  en kestänyt heidän itkua. Elämä kun kovettaa herkän ihmisen. Kun maailma näytti ympärillä herkkyyden olevan kirosana, uskoin sen. Herkkä ihminen itkee. Toiset käsittävät itkun manipuloinniksi. Sisälläni oli käynnistynyt tunteiden taistelu, jota en tietoisessa mielessäni ymmärtänyt –  sillä "kyllä minä pärjään"–  oli mieleni päätös. En pärjännyt. Olisin tarvinnut ammattiapua. Mutta minä ja apu ei kohdannut. Neuvolan täti piti puoliamme, se oli meille paljon.

Sisältäni puuttui erottelukyvyn taito. En osannut erotella edes lapsiani tai heidän tekojaan. Kun kysyttiin kysymyksiä: Kumpi teillä tekee sitä ja tätä –  ahdistuin. En tiennyt, enkä osannut vastata. Eikä herranjestas olisi edes tarvinnut. Pidin vihkossa ylhäällä molempien ruokailuja. Kirjoitin erillisiä päiväkirjoja. Toisella pitkät hiukset, toisella polkkatukka. Vaatteissa värikoodit. Niitä ei milloinkaan sekoitettu.

 Minua ohjasi ylpeys. Liika sellainen. Mutta kun on kovettanut itsensä ja tulee äidiksi kahdelle vahvalle tytölle –  ei ole lopulta vaihtoehtoa, kuin antaa padon murtua ja sallia herkkyyden tulla esiin. 

Kovimmat kipuni 

Oma lapsuuteni ja nuoruuteni oli traumaattinen. Monin eri puolin. Joita en enää kaivelisi, mutta jotka edelleen nousevat pintaan tietyissä hetkissä. En ole missään elämänvaiheessa uskaltanut täysin luottaa, että meillä asiat olisivat erittäin hyvin. En voi kantaa lapsiani. Mutta äiti kantaa ja niin kantaa isäkin. Olisi ihanaa, että äitinä voisin luottaa meillä menevän kaikki hyvin, mutta niin paljon traumaa elämä aiheuttaa. Joka kerta, kun lapseni kipuilee – me kipuilemme. Kun lapsi on taiteilijasielu, hän on herkkä. Surut ja ilot ovat yhtä suuria. Hän sanoo EI epämiellyttäville asioille, hän kontrolloi ympäristöään, muokaten siitä turvallisempaa –  itselleen. Kuitenkin omaan tahtiin tulee saada kasvaa, joka on vaikeaa, sillä vieressä on toinen täysin samanikäinen ja vielä samannäköinen sisko. On löydettävä oma tyyli, oma tapa katsoa elämää. Mutta kun alkaakin aika valmistautua elämään ja elämä ei näytäkään siltä, mitä oli odottanut –  se on pettymys. Se sattuu. Toinen saa iloa ja toinen saa pettymystä. Vanhemmat tuntevat molemmat.

 Ilo kohottaa, pettymys lamaannuttaa. Haluaisin tehdä lasteni eteen enemmän asioita, mutta tiedän, etten voi viedä heidän kipujaan. Enkä tee asioita heidän puolestaan, jotta he oppivat. Heidän tulee itse kasvaa ja oppia kivuistaan. Ja lisäksi oma elämäni on jaksettava kantaa. Tuleehan niitä iloja ja pettymyksiä itsellenikin. Mutta olen jo aikuinen ja osaan asioitani käsitellä. Tai näin luulen, mutta en oikeastaan osaa. Nuori haluaa olla itsenäinen, ehkä on jopa liiankin itsevarma ja elämä tulee ja iskee luun kurkkuun. Siinä kipuilee nuori ja myös vanhemmat. 

Timantit kasvavat paineessa

Vaikka sydämeeni sattuu, on vain työnnettävä heidät maailmalle. Kaksi täysin toisiensa vastakohtaa herkkyystasoltaan, kaksi täysin samannäköistä voimakastahtoista tyttöä. Ympäristö sanoo leikitellen, siinä se kaksi menee missä yksikin. Tai hiukan painavammin: kyllä se on vanhemmissa vikaa, jos ei lastaan saa kuriin. Kerron teille. Maailma ei ole sitä mitä luulet. Kylmät sanonnat satuttaa, ne riipii sellaisen mieltä joka yrittää parhaansa, eikä milloinkaan tuntuisi onnistuvan täysin. Mutta voiko aina onnistua täysin? 

Kun olen päättänyt kivuliasta tunteistani huolimatta tehdä valinnan, jonka seuraukset eivät ole sitä mitä ajattelin niiden olevan. On vaikeaa kantaa seuraukset. 

Uskon, että kaikilla meillä on kipumme. Ne eivät ole samanlaisia, mutta ne ovat niitä jotka kasvattavat kaikkein kovimmin. Raa'immin. Sydäntä vihloo, vatsaan sattuu, kiukun tunteet syövät sisintä, mutta niistä tuntuisi hioutuvan suurin rakkaus ja voima elämälle. Rakastan lapsiani, kaikkia kolmea. Joskus he repivät sieluni irti, joskus he yllättävät yllätyksillään, mutta suurin asia mitä he opettavat on rakkaus. Voiko toista ihmistä rakastaa näin paljon? Kun äiti kehuu lapsiaan, se ei aina tarkoita että on ylimielinen ja taustalla on "oma kehu haisee" katsantokanta. Joskus äiti pitää kivut itsellään ja kehuu lapsiaan, jotta saa peitettyä sen kaiken kivun jota lapset tuovat. Epävarmuudet, pelot, lapsen yksinäisyyden, yksinäisyyden äitinä, erilaisuuden ymmärtämisen. Joskus kokee vihan tunnetta lapsiaan kohtaan, sillä ei tiedä mitä tehdä heidän kanssa, eikä pysty, eikä kykene. Silloin on hetki, kun äitiä tulisi ymmärtää –  ei tuomita. Sillä ne tunteet joita itku ja kiukuttelu voi aiheuttaa, niitä ei vanhempi itsekään ymmärrä. En minä ollut tällainen, miksi lapseni on? Jos ympäristö painaa alas sanoillaan, vanhempi menee enemmän lukkoon. Syntyy kierre. Tämän kirjoittaminen sattuu minua. Lapseni ovat isoimmat kipuni. He ovat kasvattaneet minusta vahvemman ja he ovat tehneet minusta rohkeamman. Uskalluksen olla jotain ihan muuta, mitä ympäristö odottaa minun olevan. He ovat tehneet minusta minut. 

Nuori äiti, vailla päämäärää, saa ympäriltään kuulla paljon tuomitsevia kommentteja tai viisastelijoiden huomautteluja. Mutta kukaan muu ei tunne lastaan niin hyvin kuin äiti ja isä, he jotka lapsen vierellä kasvavat. Vanhemmat saavat nähdä lapsensa todellisen luonteen. Muut saavat parhaat palat. Tai näkevät ne pahimmat. Vanhemmat saavat kaiken, kokonaisuudessaan. Tai vanhemmat saavat jäävuoren  huipun, kantavat vastuun. Voiko vanhempi todellisuudessa tietää lapsistaan kaikkea, vaikka tunteekin lapsensa?

 Ihmiset muokkavat meitä. Eri persoonat saavat meidät ja lapsemme käyttäytymään eri tavalla –  eri seurassa. On vaikeaa tietää miten lapsella menee, kun he eivät kerro myöskään kaikkea, saatat saada vain tunteet, mutta et näe tekoja. Et näe minkälaisien persoonien keskellä hän on ja kun hän kipuilee, mistä kipuilu johtuu? Äitiys on vaikein työ, jota olen koskaan tehnyt. Sitä se on, se on työ ja elämäntapa. Kaikki perheet ovat erilaisia ja kaikkein suurin asia on hyväksyä se. Vanhemmat ovat töissä pikkulapsiaikana 24 tuntia vuorokaudessa ja siihen sisältyy oma työaika. Pahinta mielestäni mitä vanhemmalle on tehdä –  on arvostella hänen lapsiaan hänelle. Sillä vanhempi ottaa ne ihon alle. 

Yksikään kuva ei ole omista tyttäristäni. He eivät anna ottaa kuvia mihinkään, edes kotikansioihin. 

Lapseni ovat persooniltaan vahvoja ja syövät minut elävältä, jos en ole vanhempi. He ottavat kaiken minkä irti saavat ja tehtäväni on asettaa rajat. Se on ollut vaikeinta itselleni, jolla rajoja ei ollut. 

Pari päivää tyttöjen syntymän jälkeen kätilöopiston siivooja tuli vauvakaukalon viereen, jossa molemmat makasivat vierekkäin. Hän katsoi syntymäaikoja ja sanoi iloisesti. "Kylläpä oli hyvä aika syntyä. Samana päivänä kuin tyttäreni, samaan kellon aikaankin. Ei ollut mitään ongelmia, ei uhmaa, ei murrosikää –  ei mitään. Niin helppo lapsi. Nyt jo aikuinen." 

Nuori äiti katseli hiljaisia tuhisevia lapsiaan onnellisena ja luottavaisena. Ihanaa, meillä siis myös tulee helppoa. Saimme ensimmäiset 6 kuukautta nauttia onnesta. Hyvistä yöunista. Silloin tällöin itkuja, mutta ei mitään liian vaikeaa. Kunnes se alkoi. 2 vuotta valvomista, sairastelua, korvatulehduskierre tuplana ja eri aikaan. Vahva temperanmentti. Riidat mieheni kanssa, mielenterveys oli kovilla. Pakenin töihin mielenterveyteni takia. Siellä sain haasteita, olin hankala, sillä lapset sairastelivat. Puhkesi valtaisat allergiat. Lopulta masennuin. Pärjäsin ja sinnittelin ja olin vihainen. En voinut kontrolloida elämääni, en asettaa rajoja, olin kuormitettu ja kiukkuinen. Tässä vaiheessa minua epäiltiin äitinä, sain todella rumia kommentteja. Mutta kaikki tällaiset ihmiset katosivat elämästäni ja kaikki jotka sanovat näitä kommentteja kantavat omaa likasäkkiään. Lopulta menetin isäni ja saimme entistä vähemmän apua. Juuri heidän kanssa olisin tarvinut isää, mutta hän sairastui. Se vei minut surun ja yksinäisyden kierteeseen, syvälle pohjalle –  josta en tiennyt tulenko koskaan nousemaan. Nousin. Puhutaan sielun pimeästä yöstä, yöni kesti noin 15 vuotta. Tämän aikana käsittelin menneet traumanikin. Aamu ei tunnu kuitenkaan sarastavan oikein vieläkään. Nyt ihailen auringonlaskuja. Yötä en enää katsele.

3 herkkää tyttöä, herkkä äiti ja vielä isä. Huh. Siinä on paljon tunnetta. Herkkä ei ole heikko, vaan sanotaanko –  että helvetin vahva. Siinä mennään vuoristoradalla –  ylös ja alas ja hyvin lujaa. 

                                        Maiju

Virheet

 Rakasta itseäsi virheistä huolimatta

Oletko koskaan tehnyt virhettä, joka on kostautunut tai jota olet katunut? Satuttanut tai valehdellut ja syyllisyys on iskenyt jälkeenpäin? Sanonut jotain tyhmää, joka on hävettänyt.

On ihmistyyppejä, jotka eivät koskaan myönnä virheitään muille. Kertovat etteivät ole koskaan tehneet jotain tai kokeneet jotain, jonka sinä taas olet. Tämä voi saada tuntemaan itsesi erilaiseksi ja yksinäiseksi. "Olenko ainoa"?, ehkä kysyt itseltäsi. Tästä voi syntyä häpeää ja yleensä tunnelukko. Sinne se piilotetaan alitajuntaan. Kunnes se jonain kauniina päivänä pilkahtaa esiin eri muodossa. Jos jatkaa tunteen tukahduttamista, se ikäänkuin paisuu alitajunnassa ja kahlitsee kantajaansa. Pulpahdellen sitten pintaan mitä erilaisemmissa tilanteisssa. Tässä on ikävänä seurauksena helposti katkeruus.

Kaikki tekevät virheitä. 

Ei ole olemassa täydellistä ihmistä, virheetöntä. Esimerkiksi sosiaalinen media tai media ylipäänsä voi antaa mielikuvia, jonkun henkilön täydellisyydestä. Mutta kukaan elävä olento ei voi olla täydellinen. Sehän on aivan mahdotonta. Esimerkiksi ihmisen kasvot ovat kaikilla erilaiset, oikea ja vasen eivät ole identtiset. Niissä on aina pieniä eroja. Vaikka luulisit näkeväsi täydellisen vartalon, vartalon takana voi olla jokin epätäydellisyys. Tai näkisit täydellisen puhujan, taustalla voi olla pitkä työ epävarmuutta, pelkoa. Täydellinen ihminen analyyttisyydessä, ei ole täydellinen tunteissa tai jossain muussa piirteessä. Kaikilla on heikkoutensa. Joku korostaa omaa elämäänsä, hän on voinut juuri kokea valtavaa kipua. 

Illuusio täydellisyydestä on nykyihmisen vitsa. 

Kukaan ihminen ei pääse elämästään läpi täydellisenä, ei hän olisi silloin ihminen –  vaan robootti. Mutta mitä olen robooteista oppinut, niissäkin on ohjelmointivirheitä.

Ihminen hakeutuu kivusta pois, kipu on satuttava tunne, siksi on hyvä pohtia kipua. Miksi kipuilee? Mitä kipu opettaa?

Virheet ovat virheitä jonkun mielestä. Joskus se on jonkun toisen mielestä iso ja mahdoton, vaikka sanottujen korostettujen sanojen kautta tai joskus se on iso - sinun itsesi korostettujen sanojen kautta. Äänenpaino on myös ratkaisevaa miten ilmaistaan virheitä. Myös jos käyttää alentavia sanontoja "Oletko tyhmä" Etkö tätäkään ymmärrä" –  tyyppisiä, alaspäin painavia "totuuksia". Nämä saavat sanojan nousemaan ikäänkuin yläpuolelle –  valta-asemaan, negatiiviseen sellaiseen.

Meissä ihmisissä on paljon heikkouksia, siksi olemme inhimillisiä. Mutta, kun me verrataan toisia negatiivispainotteisesti, haukkuen, mollaten – selän takana tai päin naamaa. Tuomme omat heikkoutemme esiin. Piilotamme jotain myös itseltämme, jota emme halua nähdä. Ja se jos jokin aiheuttaa kipua. Kaikkialla.

Asiakaspalvelu, iso työyhteisö, iso kaveripiiri ja iso suku, sekä elämänpiiri on opettanut ihmisyydestä paljon. Sekä läheisien menettäminen, niin kuolemalle kuin vain elämälle. 

Toisien mielestä virhe, ei ole virhe. Toiset tuomitsevat näkemättä, pelkän kuulopuheen perusteella. Toiset taas pelkän ensivaikutelman perusteella tuovat omia totuuksiaan omista kokemuksistaan tai kaverin kokemuksista, mikä on virhe  – 'heidän mielestä'. Mutta tämä ei ole mikään absoluuttinen totuus, se on mielipide. Eikä välttämättä päde kohdallasi. Eikä edes välttämättä ole virhe. Me emme ole samanlaisia, joten ei ole ketään täydellistä kehen verrata. Toki yleisin tapa verrata, on tuoda rikkaiden tai kuuluisuuksien elämä esille tai lainataan esimerkiksi Albert Einsteinia. Mutta he ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat tehneet paljon virheitä. 

Sellaisia ihmiset ovat. Joku löytää aina virheitä. Saivartelee. Tuo omia pelkojaan ja kipujaan sinun kannettavaksesi. Jos siis otat ne vastaan. Tai sinä teet niin muille. 

Olen saanut itseni kiinni monesti siitä, kuinka kaadan likani toisen niskaan. Ja niin ovat monet kaataneet myös minun niskaani. Tätä kutsutaan energia-syöppöydeksi joissain piireissä. Tai ehkä se ei ole edes oikea sana.

Itselläni oli aikanaan iso jätesäkki harteilla. Se oli täynnä tunteita. Virheitä. Ulkonäköpaineita, vikoja, häpeää, tyhmyyden tuntua, alemmuutta ja mitä näitä nyt on. Tutustuin itseeni. Kuka olen? mitä osaan? Missä olen hyvä ja mitkä ovat heikkouteni? Löysin erityisherkkyyden. Herkkyys oli aikanaan kirosana. Ainakin omassa nuoruudessa 80-90 luvulla. Erityisherkkyys on synnynnäinen hermoston ominaisuus. Lukee Wikipediassa, mutta Elaine Aaron on tämän termin tuonut tietoisuutemme. Kiitos hänen, minusta vapautui paljon kipua.

Herkkä on tarkka. Hän näkee yksityiskohtia ja kuulee yksityiskohtia. Jotkin tunteet ja sanotut sanat korostuvat voimakkaammin. Jos ne on tietyllä äänenpainolla sanottuja, ne voivat jäädä kehoon kummittelemaan. Herkkä on myös loistava kuuntelija, joten usein hänelle uskoudutaan kaikenlaisista tunteista. On alemman mielen tunteita, sanotaanko egon tunteita. Ja on niitä hyviä tunteita, kohottavia. Jos näitä ei osaa suodattaa itsestään pois, ne voivat jäädä kehoon. Herkkä tuo esiin tunteita ja ainakaan entisaikaan tunteita ei juuri hyväksytty. "Tee työtä ja lopeta tunteilu" – oli aikamme ilmiö. Tunteet eivät mahtuneet lapsuudessani kuvioihin, joten tein itsestäni tunteettoman. Olihan se selvää, että pato murtuu jossain vaiheessa. 

Joku herkkä voi lukea tätäkin blogia ja nähdä vain virheet ja epäkohdat, liian pitkät lauseet tai sekavuuden. Herkkä haluaa korjata ympäristöään mieleisekseen. 

Jos on herkkä ja miellyttäjä, se on vaikea yhdistelmä. Itse olin. Nykyään en miellytä, kuin työssäni. Silloin minulla on rooli ja se ei kuormita, koska se on työ. Aiemmin miellytin kaikkialla, enkä tiedostanut asiaa. Kun reagoin negatiivisesti, kannoin siitä syyllisyyttä ja pyytelin anteeksi. Myös niitä, joita ei tarvinnut pyytää.

Kastepiste jonka sain vangittua, mutta kuvaa muokkaamalla sain sen itselleni mieluisaksi. Korostumaan. 

Miten sitten kahlata oman mielen ja omien virheiden kanssa? Löysin itse apua ehdottomasta anteeksiannosta, energiahoidoista, rosen terapiasta ja ratkaisukeskeisestä terapiasta. Minulla oli jätesäkillinen virheitä harteillani. Traumoja. Elin nuoruuteni "vaarallisesti" ja näiden tunteiden purkamiseen tarvitsin apua ja tukea. Lopulta päästyäni eteenpäin tunteideni kanssa, alkoi tulla valtavaa luovuutta esiin. Kivun jälkeen pato aukeaa ja sisältä vapautuu valtavasti energiaa. 

Ilman virheitä, et oppisi paremmaksi. 

Näin sanoo jokainen menestyjä, jota olen seurannut. Mutta mitä on menestyminen? Toisille se tarkoittaa rikkauksia – isoa taloa ja omaisuutta, toisille parisuhdetta, perhettä, toisille ihan vain onnellisuutta, joka on isoin tunne elämässä. Olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Kaikki aloittaa jostain ja usein opitaan virheiden kautta. Meillä on lähes jokaisella oma opas, sisäinen ääni –  joka johdattaa elämässä. Omatunto. 

Sille on varmasti olemassa jokin psykologinen termikin, josta en tiedä. Olen oppinut, että kivut toimivat myös oppaina, niin henkiset kuin fyysisetkin. Stressi on myös suuri opettaja. Iän myötä oppii stressistä, kuinka oppia elämään sen kanssa. Nykyihminen on aika kuorman alla informaatiotulvan, työn ja vapaa– ajan tasoittamisen  kanssa. Ja jatkuva vertailu kuormittaa. Aina löytyy joku parempi kuin minä tai joku parempi elämäntilanne kuin minun. Jos tähän lähtee. 

Käytän 2 eri nimikettä kuvieni alla. Se voi olla suuuuuuuri virhe jonkun mielestä. 

Itseni mielestä ei. Olenhan rönsyilevä ja harrastelija. 

Hae itseäsi ja rajojasi. Kuinka paljon siedät epävarmuutta. Kuinka paljon huomaat esimerkiksi näkeväsi muiden virheitä. Ymmärrä, että muut eivät näe sinun silmilläsi. Se minkä sinä näet virheenä, joku muu ei näe. Joten turha ankaruus pois ja elämänmakua kehiin. Joskus tarvitsemme ammattiapua omien haasteidemme ratkomiseen – uskalla siis hakea apua. Uskalla pyytää apua. Itse ainakin olen perisuomalainen siinä mielessä, että on jopa hienoa pärjätä yksin. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole minun, sillä olen todennut jo monta kertaa, etten pärjää yksin. Vaikka kuinka ympärilläni olisi ihmisiä jotka hokevat, että yksin täytyy pärjätä. Itse en kuulu heihin. Tarvitsen ihmisiä, sosiaalisuutta ja iloa. Virheet kevenee, kun ne saa jakaa ihmisen kanssa joka ymmärtää, joka sanoillaan voi tiputtaa taakkani. Sen turhankin taakan, jota ihan turhaan revin perässäni. On monenlaisia virheitä ja niiden katsomiseen tarvitaan erottelukykyä. Älä salli itseäsi kohtaan huonoa käytöstä. Satuttavia sanoja ei tarvitse kenenkään kuunnella. 

On paljon vastalauseita, miksi ei voi hakea apua –  ei saa apua, tai auttajan ja vastaanottajan kemiat eivät kohtaa. Miten itse löysin apua? Etsin itsestäni. Meditoin, kirjoitin, maalasin, piirsin, tunsin. Hain intuitiolla auttajia. Toiset satuttivat, silloin annoin sisimmälleni luvan ohjata –  pois kivusta. Mitä kipu opetti? Aina satuttajani ei ollut satuttanut, ollut vain rehellinen –  en vain kestänyt sitä sillä hetkellä. Siinä kohdassa oli syvä haava. Joskus taas satutti ja lujaa. Näiden tunteiden erotteleminen oikeisiin lokeroihin auttoi minua kasvamaan. Ei minusta koskaan kasva täysin virheetöntä, mutta kasvan koko ajan ja kehityn, kun vain sallin sen itselleni. 

Katso ympärillesi ja kuuntele miten sinulle puhutaan ja miten itse puhut virheistä. Olethan armollinen itseäsi kohtaan. Jos on liian ankara, tarvitaan lempeyttä. Olet riittävä. Tiedosta se. 

Kirjoittajia kannustetaan epäilemään kaikkea, olemaan kriittinen. Se on hyvä piirre. Herkälle sanoisin lisäksi, ole myös lempeä tai lempeän kriittinen –  sillä kylmettyminen ei tee hyvää. Jotkin asiat maailmassamme ovat erittäin kylmiä. Ja jos ei uskalla luottaa mihinkään, eikä keneenkään –  elämästä tulee pelottavaa ja kylmää. 

Maiju

Taiteilijatreffit

Kirjoita elämäsi auki itsellesi ja vie itsesi treffeille

Kuva on mustikkamaalta, Helsingistä.

Aamusivut

Monissa kirjoittajapiireissä suositellaan Julia Cameronin kirjoja. Enkä ihmettele. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin Julia Cameron on keksinyt aamusivut ja taiteilijatreffit. Aamusivujen tarkoitus on kirjoittaa käsin 3 A4 kokoista sivua ajatustenvirtaa heti herättyäsi, jotta saat sydämesi äänen esille. Oikeat halut ja toiveet, kivut ja pelot. 

Lainaus hänen kirjastaan kuuntelemisen polku: "Aamusivut ovat päivittäinen kolmen sivun kirjoitusharjoitus, tajunnanvirtaa, joka kirjataan ylös heti heräämisen jälkeen. Ei ole väärää tapaa kirjoittaa niitä. Niihin voi kirjoittaa mitättömiä asioita ja syvällisiä huomioita. Sivut ovat vain sinun silmillesi. Ne ovat yksityisiä ja henkilökohtaisia, niitä ei näytetä toisille, olivat he kuinka läheisiä tahansa. Sivut kirjoitetaan käsin, ei koneella. Käsin kirjoittaminen tuottaa käsin tehtyä elämää. Koneella kirjoittaminen on nopeampaa, mutta emme tavoittele nopeutta. Tavoittelemme syvyyttä ja tarkkuutta. Haluamme kirjata tarkasti, miltä meistä tuntuu ja miksi. Sivut syrjäyttävät kieltämisen voiman. Saamme tietää mitä ajattelemme oikeasti, ja usein se on meille yllätys. Aamusivujen ansiosta me uskallamme kuunnella unelmiamme ja pukea ne sanoiksi."

Kuulin ensimmäisen kerran aamusivuista muutama vuosi sitten. Kokeilin ja se vähän tyssähti. Kirjoitin kiitollisuuskirjaa. Sekin jäi kaappiin. Onkohan mitään kirjoitusharjoitusta jota en ole kokeillut? Hah. 

Olen päiväkirjakirjoittaja ollut lapsesta asti, mutta viime vuosina huomasin käteni vain väsyvän käsin kirjoitetusta päiväkirjasta. En oikeastaan edes ymmärtänyt, että tavoittelin nopeutta, käteni väsyi liian nopeaan kirjoittamiseen. Ajatukseni kun tulivat niin vauhdilla, käteni ei pysynyt perässä. Kirjoitin aamusivuja tietokoneelleni.  Sekoitin aamusivut ja päiväkirjan yhteen. Nämä olivat yhtä kuin aamusivut. Ne olivat rönsyilevää siansaksaa. Tein sitä monta vuotta. Nämä toimivatkin elämässäni omana vertaistukenani. Kun kohtasin vaikeita aikoja, palasin kirjoituksiini, jotka vahvistivat tunteideni olevan jo aiemmin samanlaisia, olin vain liian pitkään viivytellyt niiden kohtaamista. Ne ovat todella tehneet elämästäni omannäköistäni. Mutta Julian mukaan aamusivuihin ei palata. Ne vain kirjoitetaan ulos ja annetaan mennä. Nyt kokeilen sitä. 

Huomaatteko, että hänellä on sydämen muotoinen kuvio rinnassa. 

Kuva on otettu Mustikkamaalla, Helsingissä. 

Jos aamusivut tavoittelevat käsin tehtyä elämää, se on omalla kohdallani toteutunut. Olen kokenut erittäin tärkeäksi viime vuosina, että se mitä teemme perheeni kanssa, teemme itse ja käsin. Työni on käsityötä, elämäntapamme on käsityötä. Kotimme remontit on käsityötä. Tyttäreni ompelee ja tuunailee, toinen maalailee ja piirtelee, kolmas etsii vielä mitä tekisi. Mutta itseään saa etsiä. Jos ei tahdo tehdä käsin, ei ole pakko. Heillä on kuitenkin valmiudet. Kaikki mitä osaamme ja mistä innostumme, teemme itse. Perheeseeni kuuluu minä, mieheni ja kolme tytärtä, sekä Coton de tulear – rotuinen koira.. Ehkä toisinaan syömme valmisruokia, sillä oikeasti ei aina jaksa panostaa. Mutta hassua kyllä, aina kun syön valmisruokaa –  pieni syyllisyys painaa takaraivossa. Ai miksi? Olen käynyt ravintolakoulun ja noh, en vain tykkää ruoanlaitosta. Mutta alitajunta nakuttaa, "sinun kuuluu tehdä itse ruokasi".  En tee, kerron itselleni. Valitsin väärän koulun. Mieheni onneksi on oppinut ruoanlaiton. 

 Olen monesti mollannut itseäni: "miksi en hakenut jollekin taidepainotteiselle alalle". No siksi, etten tiennyt olevani taiteellinen. Vastaan. Löysin nämä piirteet itsestäni vasta aikuisena. Itseään voi mollata vaikka mistä, taivas on rajana, mutta loppujen lopuksi –  onko siitä hyötyä? Aamusivut ovat loistava tapa muokata sisäistä puhetta. Tulla todeksi itsellemme. 

Olen löytänyt itsestäni valokuvaajan, maalarin ja kirjoittajan. Jos oikein ajattelen, aamusivut ja tajunnanvirran kirjoittaminen on toiminut tässä. Olen pyrkinyt elämäni valinnoissa tekemään sellaisia valintoja, joita en kadu. Siksi punnitsen ja harkitsen paljon. Kun oikein ajattelen, niin se on totta, että aamusivut tuovat selkeyttä elämään. Kun asiat tulevat näkyväksi alitajunnasta, sitä on enemmän tosi itselleen. Kun oli enemmän aikaa, koneella kirjoittaminen tuntui oikealta. Sain kerrottua yksityiskohtaisesti omia tunteitani. Mutta nyt aikaa on vähemmän, sillä osittain elämä on täyttänyt turhankin paljon kapasiteettia päässäni. Siksi käsinkirjoittaminen toimii hyvänä hidastuksena. 

Kuva on otettu Mustikkamaalta ja muokattu kuvankäsittelyohjelmalla. @maiaholart on instagram tilini, johon pyrin jakamaan käsitöitäni. 

Taiteilijatreffit

Julia Cameron puhuu myös taiteilijatreffeistä. Vähintään kerran viikossa olisi hyvä mennä treffeille taiteilijaminän kanssa. Käydä hyvää mieltä tuottavissa paikoissa, jotka ruokkivat luovuutta. Hän suosittelee lemmikkikauppaa, luontoa, kahviloita, ravintoloita, teatteria ym. Hyvää mieltä tuottavia treffejä. 

Olin nuorempana enemmän yhdessä tekijä kuin yksintekijä. Mutta elämä on toisinaan aika kova kasvattaja. Se saattaa viedä sinut sinne mitä tarvitset. Minä tarvitsin yksinoloa, mutta pelkäsin sitä. Pelko on tälle näin sanottuna väärä sana, vierastaminen on oikea. Mutta taustalla oleva tunne on pelko. Kun pelkää jotain, kieltää ja vastustaa. Sen tunteen vapautumisen jälkeen seuraa voimakas euforian aalto, ehkä tyhjyyskin ja sen jälkeen tunne muuntuu vähäpätöiseksi. Kun on mennyt aikaa eteenpäin, voi ihmetellä –  miten sitä tällaista pelkäsi. Kukaan muu kuitenkaan ei voi sanoa, varsinkaan vähätellen "miksi pelkäät? "Mitä pelättävää tuossa muka on?", sillä se on henkilökohtainen tunne. Toisinaan sen juuret voivat olla niin syvällä alitajunnassa, ettei sitä osaa edes itselleen sanoittaa. Siksi treffit ovatkin hyvä keino tuoda itselleen hyvää oloa. Vuorotyöni takia, en voi oikein saada säännöllisyyttä elämään. Ja koska vuorotyöni on niin epäsäännöllistä, yritän pohtia miten saisin rutiineja luotua elämääni. Aloitin aamusivut heinäkuun lopusssa. Ne ovat olleet melkein joka päivä käytössä. Taiteilijatreffit syntyvät kameran kanssa. Kaipaan kuitenkin ystävien kanssa oloa, joka ei viime aikoina ole mahtunut arkeen. Jos tavoittelin aiemmin nopeutta, nyt tavoittelen tuottavuutta ja hitautta. Luovia taukoja. Teen työtä, johon tauot ei oikeastaan kuulu. Ellei niitä ota väkisin. Huomasin, että olen ihmistyyppinä joko suorittaja tai lamaantuja. Jos suorituspaine on päällä, haalin töitä ja tekemistä ja innostun siitä. Mutta kun olen väsynyt, syyllistyn ja saatan lamaantua. En salli itseni istua. Kotona taas annan istumiselle luvan. Kotini on lepopaikka. Siellä en suorita, vaan olen. Kun suorittajamoodi on jatkunut kauan, on palautuminen hidasta. Silti on vaikeaa selittää millainen olen, sillä muutun jatkuvasti. Kun kasvaa ihmisenä, oppii ja muuntautuu. 

Vein itseni treffeille. Kävin kasvohoidossa, shoppailemassa ja sen jälkeen menin syömään. Yksin. Shoppailua en enää oikein rakasta, sillä se on muuttunut itselleni väsyttäväksi puuhaksi, ajanpuutteen vuoksi. Enkä oikein viihdy kaupoissa. Syön lähes aina sushia, joten se ei tuntunut tällä kertaa oikealta. Kävelin pihviravintolan eteen ja katsoin heidän lounaslistaansa. Kolme vaihtoehtoa, yksi vaihtoehdoista oli lohta. Valitsin annoksen kastikkeen takia. Valkoviinikastike. En ole koskaan varmaan maistanut. Otan sen, päätin ovella. Kun kävelin sisään, jossa odoteltiin pöytiin ohjausta –  tarjoilija huikkasi "otat lohta ja juot vettä". Hämmennyin. "K..Kyllä", vastasin. Tarjoilija oli hyvinkin innokas puhumaan, mutta huomasin ärsyyntyväni. Kaipasin aikaa olla vain yksin. Syödä yksin. Juttelen lähes aina kaikille. Nyt halusin olla. Syödessäni kiinnitin huomioni ravintolan ulkonäköön, valokuvatapettiin, joka vei minut ehkä Italiaan. Pienelle kapealle kadulle. 

Sainko inspiraation kirjoittaa? En tiedä. Ainakin se teki hyvää. Vaikka huomasin itsessäni nousevan ärsyyntymistä, ilahduin silti. Sillä minussa heräsi tunteita. En välittänyt ärsyyntymisen tunteita ympärilleni, tunsin ne vain itsessäni. Tarjoilijalla oli tunneälyä - hän oli vilkas, mutta antoi rauhan. Ihailtavaa. Tätä täytyy tehdä useammin. Viedä itseni treffeille. 

Syksyn väreissä on jotain rauhoittavaa. Kun luonto värjää lehtensä, vanhentaa ja pudottaa ne, 

on aika painua levolle, jotta voi syntyä uudelleen taas keväällä.

Kuolema ja uudelleen syntyminen. Mutta ihmisyys on nurinkurista, kun syksy ja pimeä alkaa, alkaakin kiireet.

 Ja ihminen tarvitsee tekoaurinkoa. 

Maiju