Jos nyt kirjoittaisit itsellesi kirjeen menneisyyteen, esimerkiksi lapsuuteesi – millainen kirje olisi? Tai esimerkiksi nuorelle itsellesi. Kannustaisitko, opastaisitko vai varottaisitko kenties?
Pohdiskelin tänään mitä kertoisin itselleni. Palaisin 20 vuotta taaksepäin, aikaan kun olin muuttanut pois kotoa ja aloittanut työelämän.
Kertoisin sille nuorelle naiselle, kuinka elämä repii, mutta siitä selviää kyllä.
Jos saisin mennä hänen vierelleen ja pitää häntä kädestä. Kertoisin kuinka hienosti hän tulee hoitamaan asioitaan, vaikka epäileekin kykyjään ja kokee epäonnistuneensa monessakin asiassa. Kertoisin hänelle, että hän löytää kyllä itsensä - vaikka tuntee epävarmuutta ja surua. Kertoisin ihmisistä joita hän kohtaa, vaikeuksista ja menetyksistä, jotka muokkaavat hänen persoonaansa. Siitä huolimatta hän säilyy herkkänä ja positiivisena elämälle. Myös siitä kuinka hienosti hän jaksoi kantaa vastuunsa, vaikka epäilikin mielenterveyttään. Monesti. Kuinka lopulta hän ei löydä itseään muista ihmisistä, vaikka elääkin vahvasti muiden kanssa tai muiden kautta. Kuinka siitä huolimatta, että hän epäilee rakkautta – on rakkaus jatkuvasti läsnä. Se näkyy ystävien kautta, puolison vierellä pysymisen kautta. Lapsien kautta. Vaikka kuinka epäilisi elämää ja sen turvallisuutta, silti ja siitä huolimatta hän tulee luottamaan elämään. Sillä hän löytää turvallisuuden itsestään. Omasta intuitiostaan. Ja erityisesti kertoisin hänelle, ettei koko maailman tuskaa tarvitse kantaa harteillaan. Eikä hän ole vastuussa muiden ihmisten onnesta, vain omastaan. Ja yksinäisyys ei kestä loputtomiin. Yksinäisyys palvelee aikansa, se luo ympärille kuin suojakuvun – jonka alla voi kysellä itseltään kuka olen? Mistä tykkään? Mitä asiaa minulla on maailmalle? Vaikka se jakso kestäisikin kauemmin kuin itse haluaa, se silti opettaa ja kasvattaa ja hioo sinua vahvemmaksi.
Olen kirjoittanut kirjeitä itselleni aiemminkin. Olen joutunut erittäin haastaviin tilanteisiin elämässäni. Monesti. Joskus luulin etten selviä kivuistani. Mutta selvisin. Tässä olen ja kirjoittelen. Opin, että on ihmistyyppejä, jotka torppaavat kipuni ja palauttavat takaisin itselleni, kun niitä ääneen kerron. Ne vihlaisi ja lujaa. Ja on heitä, jotka sallivat kipuni tulla pintaan, osoittavat lempeyttään olemalla läsnä ja osoittavat sillä, kuinka turvallista on tuntea tunteeni. Kasvoin vahvemmaksi. Sitä elämä on. Se on kasvamista kipujen läpi. Vaikka joku väittäisi muuta, niin tästä elämästä ei pääse läpi vailla vaikeuksia. Mutta jokainen vaikeus ja kipu auttaa löytämään itsestään erilaisia voimia. Jos niiden antaa nousta itselleen voimaksi. Kipuja ei kannata liian kauaa paeta, sillä elämää juoksee muuten alituiseen karkuun. Maailma on täynnä erilaisia "tee sitä ja tätä, ole sellainen ja tällainen" Ohjeita. Nyt on taas uusi muoti ja uusi asia. Mutta pysyvät asiat ovat jotain ihan muuta kuin nämä. Mieti mikä on arvokasta ja vaali sitä. Minkä haluat elämässäsi pysyvän?
Luottamus elämään ei rakennu työpaikasta ja siitä tulevasta rahan lähteestä. Sillä niinkuin maailma nyt opetti meille aika synkällä tavalla – työpaikan voi menettää, voi joutua yllättäen lomautetuksi. Tämä on opettanut varmasti monelle hyvin paljon. Ei aina hyvää, mutta uskon että kuitenkin hyvää. Minussa se toi hyvää sen, että uskalsin alkaa kirjoittamaan. Vaikka olinkin lomautettu kahteen kertaan täysin ja kerran osittain. Silti, sisälläni oli luottamuksen tunne. Vaikka tiedän, etten tiedä mitään mistään. Luotan.
Elämän haasteet harvoin ovat opettaneet kirjaimellisesti asioita. Ne ovat tuoneet jotain ihan muuta, mitä en silmillä ja järjellä näe. Lomautus toi kävelyt metsässä ja luonnonpuistoissa vahvemmin esiin ja sen myötä valokuvaamisen ja lopulta kirjoittamisen. Sekä rohkeuden tuoda itseäni esiin. Vaikka tämä on paljon monisyisempää. Olin kaikkia näitä harjoittanut jo kauan, mutta oikeaa aikaa ei vain ollut. En ollut valmis.
Elämässä tuntuisi olevan aikansa asioille. Joskus yritän ja pusken, mutta mitään ei tapahdu. Siksi olen tutustunut omaan rytmiin. Kysyn itseltäni: "mieti mihin taisteluihin haluat lähteä?" Sillä kaikki taistelut joita tässä maailmassa on, ei ole meille kuuluvia. Sitä vain herkkätunteisena saattaa mennä imuun mukaan.
Siksi tuo variksien kuva oli itselleni niin pysäyttävä. Kuvaan luontoa, koska luonto on oikeastaan aidompi kuin mikään muu. Se ei valehtele. Se elää täysin omaa elämäänsä rytmien kautta. Ja vaikka me sitä yrittäisimme hallita, emme sitä hallitse vaan elämme sen rytmissä. Ja kaiken lisäksi, luonto on ihan hämmästyttävän viisas, sekä kaunis ja pysyvä. Toivottavasti pysyvä. En meinaan elä ilman luontoa.
Maiju
