Uskallatko käyttää värejä?
Kirjoitin postauksessa "Luova voima" väreistä ja niiden vaikutuksesta elämääni. Saattaa olla, että toistan itseäni paljonkin blogissani, mutta toivottavasti se ei sinua häiritse. Sanon siksi näin, koska se on asia mistä moni huomauttaa minulle. Joskus se on hyvä asia, joskus taas en jaksa välittää, kunhan selviydyn tästä elämäni kaaoksesta. Toistojen jälkeen elämä avautuu aina selvemmin ja paremmin. Vaikka toisto olisi muille ärsyttävää, itselleni se on taas eteenpäin menoa eri nyansseilla. Kehityn toistojen kautta paremmaksi.
Olen viime aikoina saanut energiapiikin luontokuvaukseen. En ymmärtänyt tätä kummallista tarvetta kuvata pakonomaisesti. Lintuja, lehtiä, puita, kuuta, auringonlaskuja. Heräsin aikaisin aamulla ja hyppäsin autoon syömättä aamupalaa kuvatakseni kuunsirppiä. Ihan outo piirre itselleni. Tuo autoon hyppääminen meinaan. Luontoa olen kuvannut jo vuosia, mutta en näin intensiivisesti.
Yhtenä päivänä huomasin tekeväni virheellisen kuvanmuokkauksen. Ensin ajattelin pilaavani kuvan sotkuillani, seuraavaksi sain oivalluksen - löysin uuden tekniikan. Vahingossa. Luontokuvistani syntyi postauksessa olevat kuvat. Vahvoilla väreillä. Olen akvarelli– ja akryyliväreillä hakenut tällaista tyyliä, mutta löysinkin sen valokuvaamisella. Outoa. Hurraa digiaika.
Näen tässä kuvassa selin istuvan henkilön ja lohikäärmeen (lapsen piirtämänä) Ja joku muu näkee perseen (tämä sanottiin ääneen) tai kirsikan.
Olen vahvojen värien käyttäjä. Olen myös vahvojen tunteiden tuntija. Jos elämässäni ei ole riittävästi säpinää, luon sitä. Se on osa persoonaani. Kommunikointi ja siihen liittyvät vahvat tunteet saavat minut luomaan taidetta, erilaista, kummallista, sekavaakin. Mutta en hae, enkä hakeudu draamaan, vaan yritän parantaa sitä - parantaa kipua joka aiheuttaa draamaa. Värejä olen lisännyt sitä mukaa, mitä enemmän on tullut ikää. Värit ovat persoonallisia. Pidän siitä, että kodin sisustuksessa näkyy henkilöiden värit, sekä kädenjälki. En mene muodin mukana, enkä halua noudattaa värikarttoja. En meikkauksessa noudattaa syksyn tai kevään värejä. Vaan ilmennän omaa fiilistä. Väreilläni ei ole ulkoista kaavaa, jota noudatan. Vaan se on se päänsisäinen kartta. Intuitio.Osa minusta edelleen pienen lapsen elkein vie ensimmäisen piirustuksen näytille, jossa on piirrettynä tikku-ukko, itse näen siinä valtavat mahdollisuudet ja joku näkee siinä tikku-ukon ja ilmaisee "hei toihan on vaan tikku– ukko." Taidetta on vaikeaa ymmärtää. Ja tiedättekö mitä pienelle lapselle käy, kun hänen taiteensa lokeroi "vain tikku-ukoksi"? Vaikka olemme aikuisia, meillä on silti se sisäinen lapsi, joka loukkaantuu. Sillä on vain aikuisen nahka kasvanut päälle. Mutta tämä maailmamme opettaa, että se voi olla myös loukkaava. Loukkaantumisen tunteesta on päästävä yli.
Taiteen tekijä ja taiteen tulkitsija ei aina tuntuisi katsovan samoilla silmillä. Siksi tekijälle voi olla vaikeaa, ettei häntä ymmärretä. Näin pohdin itseni kohdalla.
Tässä kuvassa taas on sitä kaipaamaani fantasian tuntua. Saa nähdä tulenko koskaan kirjoittamaan mitään fantasia-romaania, ne puheet saattavat jäädä vain puheiksi. Niinkuin moni muukin asia tässä maailmassa jää vain puheen tasolle. Se on mielestäni harmillista.
Mutta värit, niistähän otsikkoni kertoo. Värit parantaa. Ne ovat oikea terapiaväline. On inhokki-värejä. On lempivärejä, ja neutraaleja värejä. Oli aikakausi kun tutustuin chakroihin. Chakrat ovat saman väriset, samassa järjestyksessä kuin sateenkaaren spektrit. Kun auringonvalo osuu kristalliiin, se heijastaa spektrit seinälle, vai prismako se on. Ei vaan kristalli toimii prismana. Tai mitä lie. Ihminen ja luonto linkittyy hämmentävällä tavalla toisiinsa. Ymmärtävätkö nykyihmiset sitä? Vaikka se on itsestäänselvää. Jos oikeasti katsoo luontoa, jopa ne kummallisimmat värit voivat löytyä sieltä. Luonnossa oleminen rauhoittaa. Puut ja kasvit haihduttavat ilmaan eteerisiä öljyjä, joilla on eri funktioita. Eteeriset öljyt taas luokitellaan huuhaa puheeksi monissa piireissä. Jos taas jätettäisi egoistiset huuhaa puheiden leimaamiset pois ja hengiteltäisiin metsän raikasta ilmaa, ehkä egokin sieltä haihtuisi.
Sateella metsän värit ovat vahvemmat, ihan kuin ilmasta tulisi tiiviimpää. Ilma on myös raikkaampi hengittää.
Värien maailma kotona tai työpaikalla vaikuttaa viihtyvyyteen, ne ovat myös mielipidekysymyksiä, samoin kuin musiikkimakukin. Mitä enemmän olen antanut itseni olla neutraali värien suhteen ja kuunnellut omaa vaistoani valitsemieni värien suhteen, olen löytänyt yhteyden omaan värimaailmaani. Se ei todella ole mikään pysyvä asia elämässäni. Jos nyt pidän vihreästä, kohta pidän ruskeasta, seuraavaksi vaaleanpunaisesta, sitten alankin vihaamaan sitä. Niinhän muotikin toimii. Värejä hiotaan ja muokataan ja vuosikymmenen päästä ne palautetaan takaisin. Joku taho päättää, mikä sävy on nyt muotia. Yleensä naistenlehdistä saa lukea. Olen jättänyt lehdet ja muodit, sillä en pysynyt perässä. Opettelin oman tapani löytää värit. Intuitio se sitten opasti ja opastaa edelleen.
Värit ovat aina olleet voimakkaat elämässäni. Niin voimakkaat, että isäni meinasi luovuttaa ollessani 6-vuotias ja maalata kirjahyllymme vaaleanpunaiseksi, sillä jankkasin ja jankkasin asiasta hänelle. Auts. Tehtiin lopulta kompromissi ja maalattiin ainoastaan pyöräni, jolla opin ajamaan Marimekon tehtaan pihalla. Olin onnekas, pääsin isäni mukana usein töihin, leikin siellä kangaskerien alla. Äitini ompeli marimekon kuoseista vaatteemme. Ehkä taide jollain tavalla on jo sieltä astunut elämääni, sitä edes tiedostamatta. Lempinimeni oli Muija lapsena (alle 5 vuotiaana), joka tuli Maija Isolan Muija kankaasta. Nauroin vanhempana nimeä, sillä nimeni on Maiju. Mieheni monesti sanoo vieläkin Muija-Maijuksi. Marimekon kankaissa on aina ollut taidetta ja vahvoja värejä. Ehkä se on tarttunut sieltä minuun. En vain ikinä nähnyt mahdollisuuksiani, pidin itseäni arvottomana lähes kolmekymppiseksi asti. Eläköön huono itsetunto ja siitä pois kasvaminen.
Vaikka värini ovat voimakkaat, se ei tarkoita sitä että olen räiskyvä ja näkyvä persoona isolla hatulla. En ainakaan tietääkseni. Tai en vain ole löytänyt sitä puolta olemuksestani. Olen perus juntti, joka rakastaa kulkea pieruverkkareissa ja lantsareissa, tukka pystyssä metsässä ja joskus ihmisten ilmoilla. Kukaan oikeasti sieluun katsova ihminen ei katso ulkonäköä ja arvioi sen perusteella. Mutta joka katsoo ulkonäköä, ei ole ehkä tavoittanut sitä omaa tarkoitustaan. Hänhän näkee ulkoiset asiat merkityksellisinä. Elämä on pelkkää pintaa ja kiiltokuvaa niin kauan, kunnes kokee vahvan herätyksen. Ulkonäkö on harhaa. Eikö kaikki gurut puhu tällaisista? Gurujen puheissa on aina perää, kunhan ei nosta ketään gurukseen. Se on minun motto. Yksi miljoonista motoista. Hah. Ei mulla oikeasti ole mottoa, kunhan keksin jotain.
Marimekko on aina ollut iso osa elämääni, mutta se Marimekko joka kuului 70-90 luvun taitteeseen. Isäni oli kuorma-autonkuljettajana Helsingin Herttoniemessä. Pienelle lapselle oli ihanaa saada tuntea kuulua isän työyhteisöön. Olla isän lähellä. Isä oli myös Amer-yhtiössä, jossa pääsin myös työnmakuun keittiössä. Keittiöhenkilökunta otti minut aina apulaiseksi, kun pyysin. Marimekko oli tai on Amerin tytär-yhtiö. (En tiedä enää) Nyt isän pois mentyä, muistot ovat arvokkaimpia aarteitani.
Meillä on edelleen kankaita, vanhaa Marimekkoa 70-luvulta asti odottamassa – ehkä vaatteiden tekoa.
Väreistä vielä, lapseni ovat kasvaneet värien kanssa. Olen heille vauvasta asti ostanut välineitä, joilla toteuttaa itseään. Maaleja, askarteluvälineitä, tusseja, taulupohjia, ompelukoneen jne. He löysivätkin vahvoja käsityöläisten piirteitä itsestään, mutta siitä en osaa sanoa – käyttävätkö he taitojaan. Alla tyttäreni taidot. Monan töitä löytyy lisää hänen instagram tililtä @artworkbymonaa. Vaikka hänellä on tällaiset kyvyt, hänen lahjakkuuttaan ei silti nähdä. Ei ole vielä hänen aikansa ehkä. Ehkä hänen tulee nähdä itse itsensä ensin. Mutta sitä tämä maailma on. Nurinkuristusta. Hassua, tuli väärä sana vahingossa, mutta aika oikea se silti on. Ensin tulee kasvaa vahvaksi, sillä maailma kyllä muuten polkee ja lujaa. Aina tulee joku joka epäilee, latistaa, kiusaa, vähättelee. Heitä on jo pieneen elämään mahtunut paljon.
Joskus on hassua, kuinka arvostus taidetta kohtaan tuntuisi kulkevan korkeakouluopintojen myötä saadun tittelin myötä. Jos olet jostain tietystä arvostetusta instituutiosta valmistunut, olet silloin arvostettu, joissain piireissä. Kuka nyt sattuu niitä asioita korostamaan. Mutta jos on synnynnäiset lahjat, mutta ehkä vaikeuksia oppimisessa, et pääse elämässä helpolla eteenpäin, edes kouluun. Sillä maailma arvioi sinua todistusten ja numeroiden kautta. Se on aika ikävää. Osaisinpa häntä auttaa tässä, mutta kun yritin, tuntui että sekoitin vain hänen päätään. Ei ole suoria teitä olemassa meidän herkkisten polulla, ne ovat kaikkea muuta kuin suoria. Kunhan ei vain kadoteta itseämme matkallamme. Ehkä hän pääsee vielä kouluun ja löytää paikkansa maailmassa.
Maiju
