Näkökulmia

Mistä suunnasta katsot?

Yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa.

Kaikki ovet ovat auki. Vai ovatko ne kaikki kiinni?

Kirjoittaminen on näkökulmien esille tuontia. 

Se ei tarkoita, että kirjoitettu olisi totuus. Taustalla voi aina olla virheellisiä ja ristiriitaisia käsityksiä, joita tuodaan esille eri näkökulmista. Yllätyin paljon lukiessani viime aikoina erilaisia kirjoitettuja tekstejä, joissa tuodaan esiin näkökulma - vääristelty sellainen. Mutta toiselle ihmiselle vääristelty on totuus, se riippuu ihan täysin siitä –  kuka sitä katsoo. Miten katsoo? Jos itsellä on tarttumapintaa asialle, kirjoitettu vahvistaa omaa näkökulmaa. "Just niin, mä oon samaa mieltä".

Eräs läheiseni sanoi erittäin hienosti "Kun olen sisältä ruma - on paha olla, näen maailman rumana". Se on hyvin ilmaistu näkökulma. Mutta onko sitä todella, todella sitten koskaan onnellinen ja kaunis? Niinkuin jatkuvalla tahdilla. Aina kun sattuu elämässä kaikenlaisia kommelluksia. Eikö me olla kaikki kauniita ja rumia? Heijastetaan ulos niitä tunteita itsestämme, jotka ovat ikäänkuin aktivoituneet. Ulkoistetaan itsemme ja nähdään virheet muissa ihmisissä. 

Elämässä on ylämäkiä ja alamäkiä. Suoria teitäkin on, mutta joskus suorat tiet voivatkin olla tylsiä. Niissä ei ole tarpeeksi haastetta tai sitten se on liian helppoa, jonka myötä mieli astuu peliin ja luo ongelmia tielle. 

Elämälle voi olla suuret suunnitelmat, mutta niitä kohti mennessä –  mikään ei mene kuin ajatteli. Elämä opettaa. Valinnat johtaa erilaisille poluille. Ja onhan se vähän niin, että suora tie kun on helppo tie, se veltostuttaa. Jos helpon tien saisi kulkea aina, oppisiko elämästä? Haastavat tilanteet ovat parhaimpia opettajia. Oppii omasta reagointikyvystä. Omasta paineensietokyvystä, kärsivällisyydestä. 

Kun vaatimukset ja odotukset ovat liian suuria, ei välttämättä ymmärrä vaativansa sitä myös muilta. Itse olen kokenut, että vaativa opettaja on hyväksi, jos hän antaa tilaa oppia. Jos hän opettaa sokeasti vain sitä mitä ja miten hän itse tekee, se tiputtaa innostuksen. Samaan lopputulokseen voi päästä monen eri tien kautta. Ja itse olen oppinut, että oppilas voi olla jopa parempi kuin opettaja. En puhu kuitenkaan itsestäni. Nauran. Vaan puhun lapsistani. Joille minä olin opettaja. Heistä on kehittynyt taitavia sellaisissa asioissa, joihin itse en ole koskaan kyennyt. 

Minulla oli yksi opettaja niin vaativa, että ymmärsin pelin olevan menetetty –  hän ei kuullut eikä nähnyt mitä minä teen, opetti vain omaa agendaansa sokeasti. Enhän minä herranjestas ole kuin hän. Enkä haluaisikaan olla. Päästin irti. Pelottavaa oli kuitenkin huomata, että joku toinen ikäänkuin arvottaa sinut, vaikka hän oli itse aivan keskeneräinen. Kyseinen aine ei saanut itsessäni tulta alle. Vaikka olisin voinut kehittyä hyväksi. 

Kehu ja kannusta, anna rakentava palaute, miettikää yhdessä voiko sitä parantaa vai onko se riittävä. Anna oppilaan osallistua. 

Vaihtoehto: anna toisen tehdä työ, sano ei ole hyvä ja näytä oma versiosi, vain opettajan versio kelpaa. Kumpi kannustaa oppimaan?  Kumpi versio kannustaa jatkamaan alalle. Jos lapsi on vahva, hän ei kuuntele opettajaa. Mutta jos ei ole varma onko ala hänelle –  vaikka se onkin kiinnostavaa, opettaja on siinä aika isossa roolissa. Pohdintani painottuu nyt aika lailla ammattiin. Enkä puhu nyt uhriutuvana henkilönä. Puhun asemasta jossa opettaja ja oppilas on. Lapsi on aina altavastaaja, eikö? Silti, tänä aikana on jopa jännittävää tuoda esille ajatuksiaan, sillä kaikki ajatukset eivät välity kuin itse ajattelee. Se on kommunikoinnin haaste.   

Kun elää ulkoisesti painottunutta elämää. Kaikki ulkonäköseikat ovat tärkeitä. Miltä näytän? Miltä koti näyttää? Millaisen kuvan annan maailmalle jne? Kuka teki minkäkin virheen. Kuka on syyllinen minun olotilaani? Tuo –  osoittaa sormella jotain ulkopuolellaan olevaa. 

Mutta kun sisäinen maailma täyttää elämän, ulkoiset asiat menettää merkityksen. En tarkoita tällä, että ulkoiset asiat väistyivät, mutta pinnallinen maailma ikäänkuin katoaa tai väistyy. Oma kokemukseni. Eli yksi näkökulma. Kun elämä aloittaa todellisen kasvattamisensa ihmisyyteen, pienen pienet yksityiskohtaiset muiden virheet alkavat menettää voimaansa. Ymmärtää oman kontrolloinnin menetyksen tarpeellisuuden. Vaikka kuinka huutaisi ja riehuisi, lopulta ymmärtää antautua. Ei jaksa yrittää. Tämä opettaa jotain aivan muuta, kuin mitä on itse oppinut. Missä kulkevat rajani –  kysyy elämä. 

Kun uskaltaa katsoa hiukan syvemmälle elämää silmiin, omiin pelkoihin, omiin vahvuuksiin jne –  elämästä muodostuu täydempää. Pystyy ikäänkuin kokea elämän syvemmin. Itsessään. Mutta taas itsessään elämän kokeminen on myös hyvin väsyttävää ja rankkaa. Se uuvuttaa. 

Elämä ikäänkuin vie läpi putkesta. Nuorena koet maailman silmilläsi. Sinulle sanotaan paljon kaikkea epämiellyttävää, löydät oman selviytymiskeinosi. Kun kuljet putkea eteenpäin, tulee vastaan kipua, jota ihmettelet - joudut kohtaamaan yllättäviä asioita. Sinua saatetaan luulla pinnalliseksi, mutta käytkin sisäistä kasvua, sukellat syvyyksistäsi voimia ja näkökulmia itsestäsi, elämästäsi –  millainen olen, ketä kuuntelen? Mihin asioihin tartun? Ihmiset opettavat meille meistä itsestämme –  ei aina kirjaimellisesti. Symboleilla. Katsomme elämää taaksepäin, oppeja ja muistoja, jotka pintautuvat epäselvinä kuvina käsittelyyn. Miksi silloin kävi niin? Samalla ehkä ääni nakuttaa ajatuksissa "Kuka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään". 

Saatamme olla yllättyneitä omasta käytöksestämme, "miten mä nyt näin reagoin"?  Johonkin ihan mitättömään juttuun. Kerrot asian jollekin, joka ei ymmärrä. Koet että olet vääränlainen, et sovi joukkoon. Iskee syyllisyys. Kaikenlaisia ikäviä tunteita. Defenssit. Nämä voivat laueta, ihan yllättäen, yllättävissä tilanteissa. Vaikka tietäisit ja ymmärtäisit omia defenssejä ja ymmärtäisit myös muiden defenssejä, voi olla silti vaikeaa todellisuudessa asioita ottaa vastaan. Kaikesta selviää, kun on pakko. Sanoi minulle yksi superäiti. 

Unelmapuhe voi ärsyttää, mutta vaihtoehtoisesti se voimauttaa. Kun elämään tulee pimeää, on pakko alkaa unelmoimaan. Kun pimeää on kestänyt liian kauan –  voi olla vaarana pudota kuiluun. Maailmassa on monia näkökulmia. On hyvä valita positiivinen näkökulma realismin joukkoon, ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit päähän. Mutta joskus ne kyllä todella kannattaa ottaa pois. Loppu onkin sitten vain luojan lykkyä. 

Jos elämää romantisoi liikaa mielessään, kieltää esimerkiksi itseään kohtaan kohdistuvat vääryydet –  tunnelukot vain painavat kiukun tunteet sisuksiin. Ne saattavat sitten tulevassa räjähdellä kummallisissa paikoissa. Me ihmiset ollaan vähän kummallisia. Jos luottaa vain muiden mielipiteisiin, eikä omiin –  voi edessä odottaa pettymys. Tämä auktoriteetti pettikin luottamuksesi. Se sattuu. Uskot johonkin ja luotat ja hän pettää luottamuksesi, sen rakentaminen takaisin voi viedä aikaa. 

Jos on itsenäinen, itsestään vastuun ottava persoona –  tietää että auktoriteetti on ihminen, auktoriteetin takana. Kun miettii omia uskomuksia ja arvoja, voi saada paljon oivalluksia omasta käytöksestään ja voi kasvaa. 

Riitaan tarvitaan kaksi – sanonta, on näkökulma –  voiko asiat kuitenkaan olla niin mustavalkoisia? Voiko oikeasti sanontoihin ja sanoihin täysin turvautua jokaisessa tilanteessa? Joskus sanotut sanat voivat olla pahempia, kun ne ilmaisee tylysti väärässä paikassa. 

On aina hyvä kulkea 'erottelukyvyn käyttöopas' mukanaan omassa henkisessä työkalupakissaan.

Jos elämä on negatiivista ja katse on positiivisessa, elämä muokkautuu halutessaan. Omien varjojen läpi rämpiminen on kovaa työtä, mutta jos pitää katseen hyvässä. Tulee saamaan paljon hyvää. 

Minulle tulee jotain hyvää – aivan varmasti tulee. 

Jos uskon että tulee pahaa – aivan varmasti tulee. Kumman valitsen? 

Minkä näkökulman elämästä valitsen?

Maiju