Oletko itse itsesi pahin kriitikko?
"Miten voinkin olla näin surkea, en tätäkään nyt osannut." "Noni, taas mä mokasin." "Kyllä mä tän tiesin, en vaan taas kuunnellut itseäni"
Alistava sisäinen puhe
Yllä oleva teksti luettuna tuntuu pahalta, mutta kun oikeasti miettii – siellä tuo sama puhe ajatuksissa mylvii, eikä sitä edes ajattele mitenkään pahaksi. Kun sen ulkoistaa tai lukee ulkopuoleltaan, sille voi tehdä jotain.
Omaan erityisherkkyyttä. Herkkyyteen kuuluu tunteiden ääripäät. Vaikka aika-ajoin tunteet ovat hallussa, silti aallonpohjia tulee eteen. Tällä hetkellä elämä on jotenkin nurinkurista. Paljon töitä, paljon projekteja, liian vähän lepoa ja taukoa. Kun on lepoa ja taukoa, niitä ei käytä lepoon, vaan projekteihin. Nämä ovat niitä hetkiä, kun olisi hyvä pysähtyä ja sanoa itselleen kauniita kehuvia sanoja. Pienet jutut paisuu isoiksi, häpeä puskee esiin. Aivan kummallisilla tavoilla.
"Mitä sitten" tulisi sanoa itselleen. Mitä sitten, vaikka unohdit vaatteet ulos sateeseen. Mitä sitten vaikka teit tuon hienon projektin jonka pilasit hätäisyydellä. Mitä sitten, vaikka teit väärän valinnan ostoksissa. Ostit ajattelematta jotain kallista vain seisomaan tyhjän panttina. Mitä sitten. Herkkä kantaa harteillaan jo maailmantuskaa, joten joskus voi ihan hyvin hellittää. Olemme varmasti jokainen herkkä nähnyt jo tuskan mitä täällä on. On turhaa lisätä omaa tuskaa, sen sijaan voi lisätä omaa hyvää. Jotta jaksaa sen kaiken tuskan.
Syksyssä on jotain itselleni vaikeaa ollut aina. Syksyssä on ruuhkaa. Koko olemus valahtaa pimeyden myötä väsymykseen. Kun ihmisen pitäisi mennä talviunille karhun lailla, sillä alkaakin ruuhka. Kiire. Kohta on jo joulu, eikä sitä edes huomaa. Ei saisi elää tulevaa, mutta kokemus on opettanut – jos en elä syksyllä jo joulua, juoksen koko joulukuun, kaiken muun lisäksi. Koen, että joulukuu on aikaa kun laskeudutaan jouluun – silloin ei juosta.
Syksyllä "juostaan" tukka putkella, vettä sataa ja mieli on maassa. Kissanristiäisiä, paljon menoa. Omille projekteille ei jää tilaa. Ah väsyttää jo lukeminen ja ajatteleminen. Juoksulla tarkoitan hermoston ylikierrosta. En oikeaa juoksua.
Pysähdy! Sanon itselleni. Miksi juokset? Nyt tämä on se hetki, kun tulisi rauhoittua. Tämä on se hetki, kun alkaa pelkäämään mokaamista. Ei edes huomaa, kuinka on jo alitajunnassa synnyttänyt valtavasti tunteista syntyviä sanoja joilla mollata itseään. Se on turhaa! Itsensä mollaamisesta ei synny hyvää. Se vaan synnyttää roskia alitajuntaan. Niinkuin kerroin postauksessa "Hyvä hetki".
Armoa
Kun sisäinen ruoska astuu esiin, sen kanssa joutuu hiukan painia. Kertoa, kuinka väärässä hän on. Itse kuulen itseäni sanallisesti vahvempien "mollaamisia" näissä hetkissä. Ne on sinne kerran nalkutettu, ne ei sieltä hevin lähde. "Eihän tuossa oo mitään järkeä" "teet turhaa työtä". Toki näitä sanoja joskus täytyy kuulla.
Olen oppinut keinon itkeä nämä pois, mutta aina ei löydy tilaa itkulle. Ei ole aikaa edes itkeä. Eikö se ole surullista? Kun on ruuhkaa elämässä – ei ole aikaa. Aika on rahaa. Kun sisäinen ruoskani astuu esiin, hän löytää keinoja mollata. Milloin se on jonkun kirjoittama mielipide joka sattuu. Milloin se on jonkun toisen arvostelu, jonkun muun kuin itseni ulkonäöstä. Kohdistan sen itseeni. Milloin se on mikäkin mielipide, minkä olen kuullut. Tunteet tarttuvat näihin ja alkavat sättimään minua. Olen itse itseni pahin vihollinen. Siksi oman tilan tarve on kova. Kun on herkkä, voi hukkua kaiken alle.
Eikä se ole tietenkään näin, että vain minulla on sisäinen ruoska. Ympärilläni olevilla on myös. Ne vaatimukset mitä he kohdistavat itseään kohtaan, sen he näkevät ulkopuolellaan virheinä. Saattavat kertoa vaikka minulle: "ethän vaan koskaan käytä tuollaisia vaatteita" "Ethän sä vaan oo sellainen" "Ei tuollaisella vartalolla käytetä noita vaatteita".
Ajatusroskaa, kaikki. Pelkkää ajatusroskaa, jota levitetään maailmalle. Ihminen, joka on verhonnut itsensä häpeällä – myöntämättä sitä, näkee muissa vikaa ja pyörittelee silmiään muille. Me emme heitä roskia luontoon, mutta roskia ajatuksina ilmaan kyllä. Näkymätöntä saastetta. Huomautan, että näitä en ole kuullut enää aikoihin, mutta heikkoina hetkinä ne nousevat vielä jostain alitajunnan syvyyksistä – roskiin heitettäväksi.
Sanon itselleni, "Olethan armollinen itsellesi, kuljet itsesi kanssa koko elämän ajan. Ethän puhuisi ystävillesikään noin miten puhut itsellesi".
Mutta siinä on perää, miten muiden kanssa puhutut sanat meissä vaikuttaa. Meille on nalkutettu. Jatkamme lopulta nalkutusta itsellemme. Joskus se on hyvä, joskus se on lamauttavaa. Pieni stressi tekee hyvää, se saa toimimaan paremmin ja tehokkaammin. Jos ei stressaa yhtään, sitä on kuin automaatiotilassa, menee silmät kiinni eteenpäin ajattelematta. Mutta kun on paljon tekemistä, liika ajattelu hidastaa. Vaikeaa on kyllä joskus pienen ihmisen elo.
Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, nyt sinulla on vaan elämiseen luonnollisesti kuuluva huono hetki. Se menee ohi. Aina nousee aurinko. Aina! Muista se!
Maiju
