Empatian kiemuroissa

Kuva NoName_13 Pixabaystä

Aikanaan, noin 12 vuotta sitten kävin säännöllisesti enkeli-illoissa. Intuitiiviset ihmiset kokoontuivat rinkiin ja jaoimme omia asioitamme  psykologisesti turvallisessa ympäristössä. Olin siellä ystäväni kutsumana, jolla oli muitakin ystäviä mukana. En tuntenut heitä vielä. Ystäväni alkoi itkeä jostain syystä jaettuaan oman asiansa ja me ystävät aloimme myös itkeä tai herkistyimme kuunnellessa hänen tarinaa. Vetäjä pysäytti tilanteen ja sanoi meidän vuotavan omat energiamme ystävälle. "Annoitte teidän oman energianne hänelle" hän sanoi. Tämä tuntui pahalta: miksi en saisi "vuotaa", mutta siinä oli lopulta niin paljon perää. 

Kävin monenlaisissa erilaisissa illoissa, joissa sain tutustua omiin epämiellyttäviin tunteisiin, joita olin jopa vältellyt.

Olen oppinut, että isoimmat "vuodot" kohdallani tapahtuvat negatiivisissa tilanteissa. Positiiviset tilanteet myös väsyttävät ihan yhtä lailla, mutta negatiivisiin usein jää vellomaan ja siksi ne syövät energiaa enemmän. 

Minun maailmassani puhutaan todella paljon empatiasta ja myötätunnosta. Tällainen erityisherkkä kun olen voin hyvinkin antaa energiani muille edes tiedostamatta asiaa. Siksi omat heikkoudet täytyy tunnistaa ja tunnustaa itselleen. 

Minun työssäni puhutaan myötätunto uupumuksesta. Kun isäni kuoli, minusta katosi energiat. Lapset olivat haastavassa iässä ja tukiverkot mureni. Minusta tuli mahdollisesti energiasyöppö. Sillä oli niin vähän voimia ja niin paljon töitä perheen kanssa. 

Kun aloitin päivätyöni; asiakaskuntani koostui monisairaista, kuoleman kanssa kamppailevista, lapsensa menettäneistä ja monista muista vaikeiden asioiden kanssa kamppailevista. Kerran jopa mietin, hengittääkö eräs asiakas ja miten tulee toimia, jos ei hengitä. Ikää oli jo 97 vuotta. Tästä on jo aikaa. Vastuu oli myös rankka empaatikon oppikoulussa. Minä hoidin, hoidin ja hoidin. En tunnistanut minkäänlaista myötätunto uupumusta, vaan koin olevani todella vahva sellaiseen. En kuitenkaan jaksanut tehdä kovinkaan montaa asiakasta päivässä ja olin usein puhki. Ja palkka jäi myös olemattoman pieneksi. 

Mutta pienet lapset veivät myös voimiani. Kun lapset alkoivat vaatia vähemmän ja työssäni alkoi kadota sairastelevat, huomasin jaksavani tehdä pidempää päivää ja asiakasmäärät mitä jaksoin, tuplaantui. Kun pikku hiljaa aloin tutustua omiin voimiini, energioihini niin sanotusti - opin erottelemaan omat tunteeni muiden tunteista. Siihen meni kuitenkin aikaa. Todella monta vuotta. 

Omiin energioihin tai omaan itseensä tutustuminen vie vähän sellaiseen pimeään yksinäiseen elämänvaiheeseen. Kipu voi olla niin suuri, ettei sieltä löydä valoa eikä pelastusköyttä.

Jos kasvaa rajattomuudessa, on vaikeaa aikuisenakaan tiedostaa rajoja. Aikuisena voi lasten kasvattamisessa voimistua valtava iso paha mieli, jota ei milloinkaan saanut käsitellä lapsuudessa. Se on ikäänkuin empaatikon kuoppa johon tipahtaa. Toisinaan, jos kohdalle osuu empaatikko, jolle kerron asian joka painaa mieltäni -huomaan vetäväni sanat takaisin, etten antaisi niitä toiselle kannettavaksi. Varsinkin jos huomaan hänen vastustuksen. Se taitaa olla lapsuuden mykkäkoulun jälkeisiä. "Sanoin taas jotain väärin".

Jos kasvaa isossa perheessä, kuuluu isoon kaveriporukkaan, isoon yhteisöön -  terveet rajat ovat todella haastavat löytää. Harvoin meillä on hyvinvoiva johtaja, suvun pää, perheen pää tai muu joka vetää johtajan roolissa isoa porukkaa oikeaan suuntaan. Ja huomioi yksilön. Sellainen joka tekee kaiken oikein ja asettaa rajat, joita muut noudattaa. Fyysiset rajat voi olla, mutta henkisiä välttämättä ei. Mitä vahvempia ovat myös alaiset tai lapset, ja johtaja niin sanotusti heikko - sitä sekavempaa kaikki on. Ei aina, mutta nämä ovat omia huomioitani asiasta. Mutta on se asia niinkin, ettei kaikkea aina laiteta ylemmän vastuulle. Yhtälailla alainen tai lapsikin joutuu oman tonttinsa hoitaa. Nykyaikana vaan vastuu sysätään helposti pois itsestä. 

edit. 14.6

Kun minusta tuli äiti - aloin vasta todella katsomaan peiliin. Ei ollut mitään tarvetta katsoa aiemmin, sillä ei syitä ollut. Tosin olin vasta nuori kun tulin äidiksi. Kaksi hyvin vahvaa lasta sai minut myöntämään olevan todella heikko ja rajaton. Lopulta. Ei varmasti kukaan haluaisi myöntää olevansa heikko, se on nöyryyttävää. Kuitenkin sen jälkeen voi asioille tehdä jotain. Sitä ennen olin ainakin itse ihan kädetön.  Mitä nopeammin myönsin asioita sitä nopeammin ne muuttui. 

En tiennyt yhtään miten rajoja laittaa. Aloin lukemaan erilaisia kirjoja, mutta elämää ei kirjoista kuitenkaan täysin opi. Elämä eletään kentällä. Ei sellaisille eriskummallisille tilanteille mitä koin ollut missään sääntöjä. Oli opittava oma intuitio ja vahvistaa oikeudenmukaisuutta, sekä omia arvoja. Voi että, miten vaikeaa olikaan. Sillä epäoikeudenmukaisuutta kaadettiin ämpäreittäin päälleni. Joskus vain itkin voimattomuuttani. 

Nyt kun taakkoja ei niin paljoa enää ole kannettavaa (tai niiden voima ei ole niin suuri) - sain tällä viikolla empatiasta oppiläksyn. Muutamalle tutulleni kävi asia, joka sai minut itkemään. En saanut pidäteltyä, eikä tosin olisi tarviskaan, sillä itku vapauttaa kehosta lukkoja. Mutta illalla olin melko voimaton ja seuraavana iltana aivan raato. Kehoani kolotti, kuin olisin ollut hakattu. Kun molemmat kuormat ovat vahvoja, niin henkinen kuin fyysinenkin - on aivojen vireystila nolla. Sen näkee jo koiranikin. Hän alkoi heti rähistä kiltille koiralle kun pääsimme ulos. Minun pienestä kaikkia rakastavasta pumpulipallosta on kehittynyt hirviökoira. Ihan kuin hän vaistoisi asian - pysykää kaukana meistä, me ollaan nyt ihan poikki. Koska tuo omistaja ei laita rajoja kuitenkaan, minä laitan. 

Maiju

Sinulla on lupa mennä eteenpäin

 

En tiedä kenen tarvitsee tämä kuulla; siitä huolimatta vaikka menneisyys kulkee mukanasi ajatuksissasi, sinulla on silti lupa mennä eteenpäin elämässä. Ja siitä huolimatta vaikka olisitkin ollut vuosi sitten jonkinlainen, se ei silti määrittele sinua tässä hetkessä vaikka siitä joku sinua muistuttaisikin. Vaikka sinulla olisikin ympärilläsi ihmisiä, jotka kantavat asioita menneisyydestä mukanaan pääsemättä niistä irti, sinun ei silti tarvitse niitä kantaa. Muista, että sinä et ole muut. Sinun tunteet ovat sinun tunteita, muiden tunteet ovat muiden. Irrota itsesi muiden draamasta ja jatka eteenpäin. 

Me kaikki koemme elämässä vaikeita asioita, vaikeita tunteita ja kipua. Mutta tunteet voivat kiinnittää meidät muiden draamaan vaikeuttamaan meidän omaa elämänpolkuamme. On tärkeää tiedostaa, ettei meidän tule kantaa muiden likaa mukana. Omassa on ihan tarpeeksi käsittelemistä. 

On myös vanha ho'opono'pono rukous, jossa kaikesta näkemästämme otetaan vastuu ja ponotetaan "olen pahoillani, anna anteeksi, rakastan sinua, kiitos. Siinä on ajatus, että kaikki mitä näkökentässämme on, on meidän vastuullamme. Voit siis hopottaa tilanteita, mutta tiedosta silti, että erottelemalla omat kivut muiden kivuista oma elämä helpottuu. Erottelukyvn harjoittelu on tärkeä kyky oppia. Mikä kuuluu minulle ja mikä muille. 

Joskus näiden tunteiden keskellä voi elämä tuntua painavalta. Kaaosmaiselta. Varsinkin, kun tämä elämänaika tarjoilee meille melkoisia mielen myllerryksiä. 

Maiju

Elämän hengitys

Kuva Rosy / Bad Homburg / Germany Pixabaystä

Olen huomannut omassa elämässäni kulkevan syklisyyksiä. Ihan kuin eläisin nyt sisäänhengitys vaihetta. Sisäänhengityksellä asiat ikäänkuin pysähtyvät ja hidastuvat, en saa asioita aikaiseksi ja olo tuntuu kuin jalkani olisivat tervassa kiinni. Se on lepovaihe.

Kunnes taas tulee uloshengitysvaihe, silloin mennään lujaa. Näillä molemmilla on toki paikkansa, joskus on vaan vaikeaa ottaa vastaan sisäänhengitystä. Viime viikkoina yöni ovat olleet levottomia. En tee mielestäni enempää ajattelutyötä päivisin kuin normaalisti, mutta unimaailmani on ollut vilkasta jo toukokuun alusta. Unissa harvoin tapahtuu mitään niin pysäyttävää, että muistaisin uneni, mutta kuitenkin ne ovat niin vilkkaita etten lepää kunnolla. 

Sisäänhengitys vaiheessa prosessoidaan tunteita. Ja nähtävästi itselläni ne ovat kaikenlaisia kurjia vanhoja tunteita jotka on jäänyt huomiotta. Elämä harvoin päästää minua helpolla näissä. Sisäänhengitys vaiheessa tuntuu, että tapahtuu suurin henkinen kasvu, vaikka mieli ei tätä ymmärrä. Aikanaan osteopaatti kertoi viisauksiaan minulle samalla, kun korjauttelin selkääni hänen luonaan. Lepo ja loma on ihmiselle tärkeintä  aikaa, sillä levossa tapahtuu oppiminen. Jos jättää lomat pitämättä, oppiminen on hitaampaa. Olen huomannut tämän omassa työssäni. Kun yritin kovasti oppia jotain uutta asiaa, enkä ymmärtänyt millään - lomalta palattuani ymmärsin kaiken. Ja ihmettelin vielä miten se nyt niin vaikeaa oli ymmärtää. Olen yrittänyt oppia eri ohjelmia ja kuvankäsittely tekniikoita kuitenkaan ymmärtämättä, ehkä tämä sisäänhengitys vaihe tekee työnsä. Toivotaan. Tämän blogin kohtaloa pohdin myös kovasti. Onko minulla enää kerrottavaa. Vai onko se vain loman paikka. 

Työelämässä tuntuu toisinaan painostusta, miten kaikki katoaa kun lähtee lomalle. Miten työt loppuu ja kaikki kaatuu päälle, mutta se on vain mielikoulua. Silloin pitäisi levätä, vaikka ei tahdo. Loma on todella tärkeää. Varsinkin minulle. 

Maiju

Terveet rajat

 

Olen pyrkinyt päästelemään menneisyydestäni irti monilla tavoilla, niin henkisillä harjoituksilla kuin konkreettisilla teoilla. Yksi iso kipu itselleni menneisyydestäni on ollut ihmiset ympärilläni jotka kahlitsevat tai energiavarkaat, jotka syövyttävät negatiivisuudellaan. He ovat tosin sama asia. Koska olen luonteeltani turhankin kiltti, moni näki tässä keinon ottaa palan kiltteyttä hyödykseen. Nuorena aikuisena, kun aloitin työnteon, oli muutama kaveri ruinaamassa rahaa jatkuvasti. Minusta se oli epämukavaa, sillä jos lainasi rahaa, se toistui. Inhosin pitää velkalistaa kuka on minulle velkaa. Ja milloin he ovat luvanneet maksaa takaisin. Mutta se tavallaan oli jollain tavalla normaalia, koska silloin vasta opeteltiin rahan käyttöä. Olimme muuttaneet pois kotoa ja saaneet huomata ettei raha todella kasva siellä puussa. Tosin minä olin saanut sen huomata jo lapsena. 

Kun itse olimme tilanteessa mieheni kanssa, että joltain täytyy lainata jotta saamme ruokaa. Nolotti. Asuntolainan korot olivat suuret, samoin päiväkotimaksut ja meiltä loppui palkka liian aikasin - silloin tein jonkinlaisen henkisen lupauksen itselleni etten milloinkaan ajaudu tällaiseen tilanteeseen. En halua lainata rahaa muilta. Enkä lainaa heille, jotka ovat jatkuvasti käsi ojossa milloin minkäkin selityksen kanssa. En jaksa analysoida kuka valehtelee. Koska lähes aina sieltä valhe paistaa. 

Aloitin säästämisen. Koska köyhyys oli liiankin lähellä ja tiesin ettei kaikilla ole asioita, jouduin opetella paljonkin antamisesta ja saamisesta ja ihmistyypeistä myös. Opettelin säästämään. 

Olen ollut myös aina luonne, joka kertoo muille elämästään - jaan paljon henkilökohtaisia asioita ja se tekee toisinaan haittaa itselleni. Kun isä kuoli, lopetin jakamisen. Se teki minusta yksinäisen. Totesin siis näin surun läpi käytyäni, että tällainen minä olen. Jos ympärilläni on ihmisiä, jotka minua haluavat muuttaa tai haluavat palan minusta, he eivät ole silloin ihmisiäni. Minua myös toisinaan pelätään. Koska olen muuttunut joissain asioissa ehdottomaksi. 

Olen varmaan kertonut oman tarinani jo kuinka olin työttömänä pitkään ja yrittäjänäkään ei rahaa juuri tullut. Nyt kun uskalsimme perheeni kanssa matkustaa ja kerroin julkisesti, että mökkikin saa uuden värin pintaan: sain heti viestin menneisyydestäni, voisinko lainata rahaa. Kysymys oli oikeastaan isompi kuin itse raha. Kävin valtavia tunteita läpi. Miksi minun otsassani lukee pankki? Miksi nykypäivänä minulle tuntemattomat luulevat, että minulta saa rahaa? Olen kamppaillut yhden teeman kanssa: kellä onni on, se onnen kätkeköön. En usko tähän. En halua uskoa. Menin tästä yhteen pelkooni kiinni. Ajattelin nuorena, etten uskaltaisi edes voittaa lotossa, sillä jos voittaisin: ne jotka eivät ole oikeita ystäviäni olisivat yhtäkkiä kavereitani ja olisi vaikea karistella heidät pois jaloista. Joku haluaisi aina ottaa. Olen voittanut lotossa 50 euroa. Hah. 

On olemassa toisista hyötyjiä ja oikeasti avun tarvitsijoita. Toisista hyötyjät ovat heti ottamassa, kun näkevät sinulla olevan jotain mitä he haluavat. Jos lainaisin heille rahaa, he joko jättäisivät maksamatta tai he tulisivat hetken päästä takaisin lainaamaan lisää. Koska olet jo kerran lainannut. Jos he eivät lainaisi rahaa, he ottaisivat sinusta energiaa. Eli energiavarkaat. 

Rahasta on tullut omassa elämässäni todella symbolinen juttu. Koska siitä on aina pihistelty, enkä itse sitä juuri ole saanut, tulen vihaiseksi - jos teen työtä sen eteen ja heti joku kokee oikeudekseen tulla sitä pyytämään. Muilta on vaikeaa pyytää apua. Varsinkin jos on tottunut pärjäämään. Rahaan liittyy muitakin symboleita. Olen kasvanut ympäristössä, jossa päihteet olivat valtavan suuressa roolissa. Siksi toisinaan on vaikeaa luottaa keneenkään joka pyytää rahaa. 

Siskoni lähetti minulle @toimintaterapeutit instagram kuvan, jossa luki näin:

Rajat joilla suojata oikeuttaan:

FYYSINEN:

Koskemattomuus

Päättää kuinka lähelle toiset saavat tulla

Tarvitsemaansa yksityisyyteen

AJALLINEN: 

Käyttää aikaa itselleen tärkeisiin asioihin

Olla käyttämättä aikaa mihin ei halua

SOSIAALINEN: 

Kieltäytyä vastaamasta epäkohteliaisiin kysymyksiin

Lopettaa epämiellyttävä keskustelu

EMOTIONAALINEN: 

Omiin tunteisiin ja ajatuksiin ilman arvostelua tai mitätöintiä

Olla huolehtimatta muiden tunteista

INTIIMI:

Millaista kosketusta ja läheisyyttä haluaa

Kuinka usein ja mihin aikaan

Missä ja kenen kanssa

TALOUDELLINEN:

Päättää omista rahoista ja omaisuudesta

Olla antamatta ja lainaamatta rahoja tai omaisuutta toisille

HENKINEN:

Uskoa siihen mihin haluaa

Harjoittaa hengellistä toimintaa omalla tavallaan.

Toisinaan tuntuu hölmöltä, että joutuu tällaisia miettiä, mutta silloin niitä täytyy miettiä, kun tulevat omalle kohdalle. Samalla tulee mietittyä mikä sidos pitää näitä ihmisiä elämässäni? Miksi? Olen lapsilleni opettanut hyvistä ystävistä ihan pienestä asti. Se on ollut todella vaikeaa. Koska nykypäivänä on kaikenlaista. Mielestäni ihmissuhdekenttä on vaikeinta mitä tiedän, siksi siitä kirjoitankin. Mitä vaan voi sattua taivaan ja maan väliltä, kun on kyse ihmisistä. Siksi on hyvä oppia erottelemaan, ketkä ovat omia ihmisiäni, niitä joiden kanssa koen psykologisesti sekä fyysisesti turvallista yhteyttä. Ja ketkä sellaisia jotka käyttävät sinua hyväksi, koska heillä on paha olo. Siihen tarvitaan rajojen tunnistamista. Oli aikakausi, kun selittelin valintojani ja oli aikakausi kun minulta vaadittiin sanallista selittämistä. Nyt. selitän jos tahdon. Saan valita. Tämä kirjoitus oli itselleni myös epämukava, mutta ehkä saan siitä joskus lohtua. 

Maiju

Elämä valitsee sinut - myös lomalla.

 "Sinä et valitse mitä teet, vaan elämä valitsee sinut. Lopulta. " 

Olimme perheeni kanssa viikon lomalla Kroatiassa. Emme ole kovin vahvoja matkustajia, olemme matkustamisen amatöörejä. Sillä matkustamme noin 6 vuoden välein ulkomaille. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka matkustavat esimerkiksi 4 kertaa vuodessa. Siksi kutsun itseäni amatööriksi. 

Ulkomaanmatkoihin ei lasketa Viroa ja Ruotsia. Tällä kertaa 7 päivän reissu oli kuitenkin hyvin ikimuistoinen ja kokemuksellinen. Ostimme lentoliput viidelle extempore black fridayna viime marraskuussa. Varasimme booking.comin kautta upean huoneiston kukkulan päältä helmikuussa toukokuulle. Käytin tähän intuitiotani ja jännitimme osuuko intuitio oikeaan. Halusimme korkealle, jossa on paras näköala ja sinne pääsimme. Rappusia oli paljon, todella paljon. Parkkipaikka oli huikean pelottava, tiet olivat kapeita ja kissoja joka puolella. Kaikki aiheet pelätä. Mutta me luotimme. Olen muuten TODELLA kissa-allerginen, mutta minä meikäläinen vaan napsin kuvia kissoista. Rohkeaa. Toiset sanoisivat typeräksi, mutta jos elämää pelkää tai jättää asioita tekemättä, se ei olisi minun elämää - vaan ulkopuolisten varoittelijoiden luoma elämä. Elämä jossa vaara vaanii nurkan takana ja kokemukset jää kokematta. Elämä antaa kyllä meille jokaiselle pelkoja kohdattavaksi. Tärkeintä on elää ja kohdata omat pelot, ei muiden. Silloin kasvaa kohti oman näköistä elämää.

Vuokrasimme auton viikoksi, joka ei ehkä Dubrovnikin kaupunkialueella olisi viisasta, mutta onneksi vuokrasimme. Vasta noin 3 viikkoa ennen matkaa kuulin ystävältä, että auto kannattaa olla sellainen jolla voi ylittää rajan, jos haluaa mennä muihin maihin. Pari viikkoa ennen reissua havahduimme, että meillä ei ole muuten passejakaan jos haluamme poistua maasta. Ehdimme kuin ehdimmekin saada passit ja pääsimme Bosnia&Hertsikovinaan, sekä Montenegroon. Bosnia&Hertsikovinassa oli jotain syvällistä minulle, en tiedä mitä se oli, mutta siellä oli todella hyvä olla, kotoista. 

Minusta ei välttämättä uskoisi tällä hetkellä, että olen ollut hyvin ujo ja arka sosiaalisesti. Mutta silti rohkea tekemään asioita. Kun kommunikointi ja tekeminen oli ristiriidassa, jäi paljon näkemättä ja kokematta. Koska sosiaaliset tilanteet pelotti. Ja koska olin myös rohkea teoissa nuorena, sain ympäriltäni pelotteluita ja silmien pyörittelyitä. Ne osittain estivät minua elämästä. Olin vaan niin laatikon sisällä. 

"Matkailu avartaa" ei ole mitenkään tuulesta temmattu lausahdus. Se todella avartaa ja rikastaa omaa kokemusmaailmaa. Mutta se toki vaatii myös rahaa ja me olemme valinneet käyttää rahamme omaan kotiin ja mökkiin, joten matkustaminen on meillä rajoittunut useimmiten Suomen sisälle. Me emme myös kykene oikein elämään velaksi (muuten kuin asuntolaina), me säästämme ennen kuin teemme. Ja vanha remontoitava talo syö välillä lompakkoa. Mutta se raha tulee kuitenkin meidän oman elämämme hyväksi käytettäväksi. Ja se on fine. 

Tällä reissulla minulle ei ollut millään tavalla vaikeaa kommunikoida kenenkään kanssa. Montenegrossa ei puhuttu englantia kovin mielellään, mutta pärjäsimme elekielellä, ymmärsin ilman yhteistä kieltä. Tyttäreni halusi kirpputorille ja myyjä puhui omalla kielellään, ymmärsin suunnilleen mitä hän sanoi ja tulkkasin tyttärelleni.  Tytärtäni pisti meduusa uidessa ja siihen piti mennä hakemaan apua, saimme. Aina joku osasi auttaa. Se oli onneksi vaaraton, mutta ikävä kokemus. Ja tietenkin sunnuntai, kun apteekit ei ollut auki. Emme kyllä tajunneet pissata hänen jalalleen, eikä nyky ohjeissa niin suositella, mutta happopitoista kyllä piti kaataa jalalle, viinietikkaa ja hieroa hiekkaa tai asettaa kuuma kivi pistos-kohtaan. 

Luin matkalla haastattelun John Irwingistä, kirjailijasta. Ja hän sanoi samaa mitä moni muu taiteilija. Sinä et valitse aihetta, aihe valitsee sinut. Tämä oli pysäyttävä lause. Jos kontrolloisin sitä mitä teen, elämä jäisi hyvin niukaksi, eikä kokemuksia syntyisi. Rohkaistuin valokuvaajana kuvaamaan ihmisiä ja tilanteita. 

Bosniassa oli poliiseja kaikkialla ja he pysäyttelivät ahkerasti, myös meidät - emme tiedä miksi, mutta kun huomasivat että puhumme englantia antoivat mennä. 

Teimme viikon reissun aikana 3 päivänä edestakaisin rajan ylityksen, jotka joka ikinen menivät kivuttomasti. Käytin myös ihmeiden oppikurssin oppeja, uskon näiden olevan suuri syy monien juttujen onnistumiselle. Moni asia olisi voinut myös mennä pieleen. 

Rohkaistuin katukuvaamisesta. Uskaltauduin kuvata ihmisiä ja mennä vaan turrena iso kamera kädessä kuvaamaan Dubrovnikin vanhan kaupungin kujia. Mutta kasvokuvia en kehdannut käydä kysymässä saanko ottaa. Minun sisäiseen maailmaan syntyy usein kuva jonka haluan löytää ihmisistä, mutta en löytänyt sellaisia kasvoja, jotka olisin halunnut pysäyttää kuin vain pari, mutta rohkeus kysyä puuttui. 

Jos passit olisivat jääneet hankkimatta, emme olisi nähneet näitä paikkoja 

Kravice:

Blakaj Tekke - Dervish luostari 1520- luvulta

Mostarin silta

Mostarin vanha kaupunki, kuvattu sillalla (musta yläreuna kuvassa on löysähtänyt puhelimen kuori.) 

Uskon, että elämä valitsi meidät, kun tätä matkaa lähdimme toteuttamaan. Siinä oli niin monia asioita joita olisi voinut mennä pieleen. Viikko on kuitenkin melko lyhyt aika, autoilu oli aika lailla hullun hommaa kapeilla muurien ympäröimillä teillä vuokra-autolla. Pari ärräpäätä pääsi, kun olimme jumissa autojonoissa yksikaistaisella tiellä, kun edessä ajaa auto meitä kohti ja takana on auto tai iso kuorma auto ajaa vastaan ja menee ohi niin, että 10 cm jää tilaa molemmin puolin sivupeilejä. Reissu oli ehkä juurikin siksi ihana ja hauska, sillä moni asia olisi voinut mennä pieleen, mutta sen sijaan mikään ei mennyt. Ihanaa. 

Myös kokemus, joka Kroatiassa koettuna ei ollut yhtään niin pelottava kuin vaikka aikanaan Tallinnassa 2000 luvun alussa. Huoneistomme vieressä oli valtavan iso entisaikainen hotelli, joka oli elänyt loistonsa 1985-1991, kunnes hotelli tuhoutui sodassa. Hotellissa oli ikkunat rikki, seinät töhritty niin kauniilla graffiiteilla ja myös ei niin kauniilla tägeillä. Auto tuhottu ja poltettu pihaan, lasinsirpaleita oli kaikkialla - todella underground meininkiä. Katukissat majailivat myös hotellissa ja sieltä oli helppo laskeutua meidän terassille. Tallinnassa ennen upean satama-alueen syntyä, siellä oli hylätty suuri rakennus, ilman ikkunoita. Menimme uuden tuttavuuden kanssa kaksin sinne, jossa oli koko alue täyttä täysinäisiä muovikasseja/ roskia ja mitä lie ja talon takana kodittomat lämmittelivät käsiään palavien tynnyreiden edessä. Kroatian hotellissa muistot tästä nousivat pintaan ja oletin siellä olevan jotain samaa, mutta siellä paikalliset nuoret vain hengaili.  

Katutaidetta 

(Hauska tuo poiju, vai onkohan se lepsutin)

Loma tarjoili meille kaikkea sitä mitä me ollaan. Olimme häämatkalla Itävallassa Aschensee järvellä alpeilla ja sieltä oli jäänyt valtava kaipuu turkoosiin veteen ja vuoristomaisemaan. Saimme sen tällä reissulla. Mieheni oli nuoruudessa skeittari, täällä oli todella nostalgiset skeittarin maisemat. Vanhat kaupungit ja talot ovat itselleni todella sisuksia koskettava kokemus, en tiedä sanoa miksi. Ja kävelyreissut, joita rakastamme. Elämä valitsi meidät. Elämä on vähän sellainen, että siitä tulee kantajan näköinen. Rohkeus kohdata elämä ja luottaa intuitioon on hyvä matkakumppani. Joskus kannattaa epäilläkin asioita, sillä pelko ja epäilys jollain tavalla valmistaa meitä tulevaan. Lopulta kaikki kuitenkin menee aina hyvin. Ja kokemukset rikastuttaa elonpolkua. Mutta mikä oli hämentävää näin supisuomalaiselle turvallisuushakuiselle herkkikselle: Suomi taitaa olla tätä nykyä pelottavempi maa kuin nämä missä käytiin. Mutta toisaalta, eipä tuollainen viikon reissu mitään kerro. Samat huolet meillä vanhemmilla on kuitenkin maassa kuin maassa: Älypuhelin. 

Maiju

Kuulopuheiden varassa

 

Mistähän aloittaisin. Jos luottaa kuulopuheisiin ja tekee päätöksiä niiden varaan, voi tehdä päätöksiä harhaluuloihin perustuen eli valheeseen. Kun jätetään puhumatta toisillemme, sekä kohtaamasta toisiamme kysymällä suoraan asioita, kuulopuheet vaikuttavat silloin helposti arviointeihimme. Jos olisimme rehellisiä ja suoria, ei tarvisi tukeutua kuulopuheisiin. Kuulopuheet harvoin ovat täysin totta, mutta ne aiheuttavat suuret ristiriidat sekä tunne-myrskyt ihmisten välillä. Mitä vähemmän me puhumme toisten asioista heidän selän takana, sitä vähemmän meillä on turhia riitoja. Jos me teemme olettamuksia ulkonäön perusteella ja kuuntelemme kuulopuheita, meille voi syntyä valheellinen kierre. Tulemme luulotautisiksi ja olettamuksemme perustuu harhaan. Meillä menee ikäänkuin tunteita hukkaan ihan vääriin ja epäoleellisiin asioihin. Tällaiseen on välillä helppo kompastua. Varsinkin jos on väsynyt tai kipeä tai muuten huono päivä. 

Kun tukeutuu kuulopuheisiin, tukeutuu vääristyneeseen tietoon, jota voisi kutsua jopa vale-uutiseksi, eikö? Aina kun kertoo jonkun toisen kertoman asian eteenpäin, siihen lisätään oma twisti. Lisätään vähän sanoja mausteeksi tai kerrotaan eri sanoilla mitä olemme kuulleet, ehkä jopa tunnettakin peliin ja draaman kaari on valmis, Voilà. 

Minulle kävi viime viikolla näin. Uskoin huhuun, ja reagoin siitä käsin. Reagoiminen on päätös. 

Sain omat tunteeni kuumenemaan, sillä näin uhkakuvia mielessäni, uuvuin ja reagoin salamannopeasti.

Mitään peruuttamatonta ei käynyt, mutta arviointikykyni meinasi vääristyä, koska luotin kuulemaani valheeseen. Luotettavasta lähteestä. Siksi tässä voi taas todeta sellaisen ison opin, jonka olen elämäni korkeakoulussa oppinut : trust no one. Pidä aina omaa sydäntäsi mittarina. Mutta, miksi tällaiseen valheeseen sitten uskoin? Koska minulla oli tarttumapinta siellä valmiina. Triggeri, jonka tämä laukaisi, eli toisin sanoen pelko. 

Uhriuduin, muutuin marttyyriksi ja mollasin muiden edessä itseäni, eli lapsieni. Ah vuoden äiti taas täällä. Äitiys ei ole vahvuuteni. Samalla kun haluaisin olla maailman paras äiti, epäonnistun siinä totaalisesti menettämällä hermot. 

Tuntuu pahalta olla vihainen, mutta joskus vaan on ja sekin on fine.

Mutta toisinaan jos viha jatkuu liian kauan, tulee katkeraksi. Katkeruus nakertaa sisuksia. Sitä en tahdo itselleni enkä kenellekään muulle. Onneksi tämä tilanne laukesi nopeasti. Minun osaltani. 

Maiju

illuusio

Kuva Mohamed Hassan Pixabaystä

 Luin tällä viikolla aivan äärettömän hienon kannan oton sosiaalisesta mediasta. "Some luo helposti kuvan, että kaikki ovat super menestyneitä, rikkaita ja tietää mitä haluaa. Se on vain äänekas vähemmistö, algoritmin tuomaa harhaa." 

Somessa jaetaan yleensä vain onnistumisen hetkiä. Ja vain edustavia kuvia itsestään. On myös se osa, jossa jaetaan aitoa elämää, joka todellakin on hienoa. Sillä ilman aitoa, me luulisimme kaikkien olevan vain postikortteja ja kiiltokuvaa. 

Olen opiskellut omatoimisesti valokuvaamista jo pitkän aikaa ja tekoälyn myötä, meillä on valtavat mahdollisuudet valheellisuuteen. Photoshopilla saa luotua erilaisia lisäosia kuviin. Minäkin teen niin. Laitan myös filttereitä ja vaihdan kuvien sävyjä, sillä joskus tuntuu ettei naturaalit kuvat riitä. Valokuvauksen saloihin tutustuessa olen oppinut myös kuvankäsittelijöistä. Englanniksi sanotaan retouch. Englanniksi näitä lähinnä olen opiskellut, enkä ole varma niiden suomenkielisestä vastineesta. On oltava jopa parempi kuvankäsittelijä kuin kuvaaja, jotta osaa piilottaa epäedustavat osiot kuvista. 

Retouchaaja myös kaventaa kuvattavien vyötäröitä eli laihduttaa heitä. Käyn siitä asiasta ristiriitaa mielessäni. Jos me piilotetaan kaksoisleuat ja finnit ja pienennetään kokoa, emme saa aitoa kosketuspintaa ihmisiin. Mutta taas lehtien etusivulla, kansikuvan on oltava edustava. Voisiko ottaa edustavia kuvia finneillä ja epätasaisella iholla? Olen seurannut suomalaisten lehtien etusivuja. Yhdellä etusivulla otetaan niin epä-edustavia kuvia ihmisistä kuin voi ja toisella taas upeita ja näyttäviä. Valolla saa paljon aikaan ja epäedustavasta kuvastakin voi saada onnistuneen valaistuksella. Mutta ehkä ne ovat tarkoituksellisesti huonoja. 

Ajatuksillaan voi leikkiä ja miettiä mitä on itse mieltä näistä ja minkälaista mielikuvaa meille syötetään median ja somen kautta. Ja mitä itse on mieltä ulkonäköasioista ylipäätään. Ulkonäkö on aikamoinen illuusio. Silmät ovat sielun peili - sanotaan. Mieli on yhteydessä vahvasti meidän silmiin. Ja siihen miten me näemme maailman. Tämä blogi on vähän niinkuin minun maailmani. Ja sinä luet tätä sinun maailmasi kautta. 

Aina kun jokin asia ei tapahdu tässä hetkessä ja meidän omassa elämässä, siinä voi aina olla filtteri, epäaitous. Valhe. Tekoäly kirjoittaa nykyään meidän puolesta, mikä sekin on aika hyvä lisä työpaikoille raportteihin ja tiedottamiseen. Tiedottamisen onkin hyvä olla positiivisessa muodossa. Mitä tekoäly siis tekee. Mutta jos tekoälyn kautta tulee vain liibalaabaa ja käytös on päinvaistaista - silloinhan me olemme aivan sekaisin kuin seinäkellot mitä meiltä odotetaan. Jos tekoäly ottaa liikaa valtaa, jääkö ihmisyys pois ja inhimillisyys myös? 

Mietin maailmaa, jossa ihminen ei enää tuo persoonaa esiin, vaan kaikki ovat ennalta sovittua tasaista paksua persoonatonta massaa. Ei enää uniikkia. Kuitenkin itse olen sitä mieltä, että persoona ja negatiivisuus ei ole sama asia. Kaikki mikä ilmaistaan julkisesti tulisi olla positiivisessa vireessä hyväntahtoisen lopputuloksen takia. Kaikenlainen lietsominen johtaa vain pahaan, enkä itse jaksa pahuutta en sitten yhtään. Mutta joudun toteamaan, että itsekin olen purkanut täällä tunteita. Ja siksi toivon, ettei tämä blogi lietso pahaa, sillä silloin olen epäonnistunut. 

Ehkä me kaikki jotka olemme somessa olleet kauan, tiedämme miten sanamuodoilla ja painolla voi vaikuttaa lopputulokseen. Esimerkiksi CAPSLOOK päällä kirjoitettuna, teksti voi tuntua huudolta. Ja joillain capslookki on jäänyt pohjaan, eikä hän ole sitä edes ymmärtänyt. 

Olen miettinyt omaa tavoitettani niin kirjoittamisessa kuin valokuvaamisessa, ja tavoitteeni on kohentaa itsetuntoja. Omassa työssäni ihan työn alkuajoilta lähtien yksi arvoni asui itsetunnon nostamisessa. Sehän lähti ihan omasta kokemuksesta. Minulla oli heikko itsetunto, en myöskään luottanut kovinkaan paljon itseeni. Se on ollut pitkä prosessi, mutta kaikki tämä työ on kannattanut. Asiakkaat ovat olleet minun maailmassani hyviä opettajia. En todellakaan tiedä onnistunko tavoitteessani, mutta yritän kovasti. 

Viime aikoina olen ottanut mielestäni upeita kuvia meidän kotiin luodussa studiossa, olen myös itse joutunut katsomaan peiliin tämän myötä. Ja kysyä minulta itseltäni missä mennään suhteessa minun itsetuntoon. Jos haluat käydä katsomassa mitä olen saanut aikaan, kuvat löytyvät instagramista tililtä @maiaholart. 

Olen pyrkinyt omissa kuvissa photosopilla poistamaan pölyhiukkasia kuvista tai epätasaista taustaa tasoittamaan. Olen myös lisännyt taustalle elementtejä. Jos kuvattavan paidassa on olkaimet joita en halua kuvaan, olen poistanut ne. En kuitenkaan osaisi muuttaa ulkonäköä, enkä haluaisi. Muilla kuin väreillä. Osaankohan ilmaista tämän ymmärrettävästi. 

Yllä oleva kuva on todella hieno kuva rohkaisemaan itsetuntoa. Näkemään itsensä leijonana, mutta silläkin voi olla kääntöpuoli. Joskus näkee itsensä leijonana, mutta ei muista nöyryyttä. 

Elämä on todella heiluvaa. Et voi koskaan tietää mikä "katastrofi" vaanii kulman takana, on todella tärkeää tehdä oma elämä hyväksi. Tehdä itselleen pieniä juttuja joista kiinnostua. Ei vähätellä milloinkaan omia tekemisiä, vaan nimeomaan kiittää itseään kuinka jaksaa - varsinkin silloin kun ei jaksaisi. Mutta aitous on hyvä pitää matkassa mukana. Terve järki ja puhdas sydän. Mitä se aitous on? Se voi tarkoittaa eri asiaa meille kaikille. Kunhan meistä ei vain tule robotteja. 

Maiju