Kävin monenlaisissa erilaisissa illoissa, joissa sain tutustua omiin epämiellyttäviin tunteisiin, joita olin jopa vältellyt.
Olen oppinut, että isoimmat "vuodot" kohdallani tapahtuvat negatiivisissa tilanteissa. Positiiviset tilanteet myös väsyttävät ihan yhtä lailla, mutta negatiivisiin usein jää vellomaan ja siksi ne syövät energiaa enemmän.
Minun maailmassani puhutaan todella paljon empatiasta ja myötätunnosta. Tällainen erityisherkkä kun olen voin hyvinkin antaa energiani muille edes tiedostamatta asiaa. Siksi omat heikkoudet täytyy tunnistaa ja tunnustaa itselleen.
Minun työssäni puhutaan myötätunto uupumuksesta. Kun isäni kuoli, minusta katosi energiat. Lapset olivat haastavassa iässä ja tukiverkot mureni. Minusta tuli mahdollisesti energiasyöppö. Sillä oli niin vähän voimia ja niin paljon töitä perheen kanssa.
Kun aloitin päivätyöni; asiakaskuntani koostui monisairaista, kuoleman kanssa kamppailevista, lapsensa menettäneistä ja monista muista vaikeiden asioiden kanssa kamppailevista. Kerran jopa mietin, hengittääkö eräs asiakas ja miten tulee toimia, jos ei hengitä. Ikää oli jo 97 vuotta. Tästä on jo aikaa. Vastuu oli myös rankka empaatikon oppikoulussa. Minä hoidin, hoidin ja hoidin. En tunnistanut minkäänlaista myötätunto uupumusta, vaan koin olevani todella vahva sellaiseen. En kuitenkaan jaksanut tehdä kovinkaan montaa asiakasta päivässä ja olin usein puhki. Ja palkka jäi myös olemattoman pieneksi.
Mutta pienet lapset veivät myös voimiani. Kun lapset alkoivat vaatia vähemmän ja työssäni alkoi kadota sairastelevat, huomasin jaksavani tehdä pidempää päivää ja asiakasmäärät mitä jaksoin, tuplaantui. Kun pikku hiljaa aloin tutustua omiin voimiini, energioihini niin sanotusti - opin erottelemaan omat tunteeni muiden tunteista. Siihen meni kuitenkin aikaa. Todella monta vuotta.
Omiin energioihin tai omaan itseensä tutustuminen vie vähän sellaiseen pimeään yksinäiseen elämänvaiheeseen. Kipu voi olla niin suuri, ettei sieltä löydä valoa eikä pelastusköyttä.
Jos kasvaa rajattomuudessa, on vaikeaa aikuisenakaan tiedostaa rajoja. Aikuisena voi lasten kasvattamisessa voimistua valtava iso paha mieli, jota ei milloinkaan saanut käsitellä lapsuudessa. Se on ikäänkuin empaatikon kuoppa johon tipahtaa. Toisinaan, jos kohdalle osuu empaatikko, jolle kerron asian joka painaa mieltäni -huomaan vetäväni sanat takaisin, etten antaisi niitä toiselle kannettavaksi. Varsinkin jos huomaan hänen vastustuksen. Se taitaa olla lapsuuden mykkäkoulun jälkeisiä. "Sanoin taas jotain väärin".
Jos kasvaa isossa perheessä, kuuluu isoon kaveriporukkaan, isoon yhteisöön - terveet rajat ovat todella haastavat löytää. Harvoin meillä on hyvinvoiva johtaja, suvun pää, perheen pää tai muu joka vetää johtajan roolissa isoa porukkaa oikeaan suuntaan. Ja huomioi yksilön. Sellainen joka tekee kaiken oikein ja asettaa rajat, joita muut noudattaa. Fyysiset rajat voi olla, mutta henkisiä välttämättä ei. Mitä vahvempia ovat myös alaiset tai lapset, ja johtaja niin sanotusti heikko - sitä sekavempaa kaikki on. Ei aina, mutta nämä ovat omia huomioitani asiasta. Mutta on se asia niinkin, ettei kaikkea aina laiteta ylemmän vastuulle. Yhtälailla alainen tai lapsikin joutuu oman tonttinsa hoitaa. Nykyaikana vaan vastuu sysätään helposti pois itsestä.
edit. 14.6
Kun minusta tuli äiti - aloin vasta todella katsomaan peiliin. Ei ollut mitään tarvetta katsoa aiemmin, sillä ei syitä ollut. Tosin olin vasta nuori kun tulin äidiksi. Kaksi hyvin vahvaa lasta sai minut myöntämään olevan todella heikko ja rajaton. Lopulta. Ei varmasti kukaan haluaisi myöntää olevansa heikko, se on nöyryyttävää. Kuitenkin sen jälkeen voi asioille tehdä jotain. Sitä ennen olin ainakin itse ihan kädetön. Mitä nopeammin myönsin asioita sitä nopeammin ne muuttui.
En tiennyt yhtään miten rajoja laittaa. Aloin lukemaan erilaisia kirjoja, mutta elämää ei kirjoista kuitenkaan täysin opi. Elämä eletään kentällä. Ei sellaisille eriskummallisille tilanteille mitä koin ollut missään sääntöjä. Oli opittava oma intuitio ja vahvistaa oikeudenmukaisuutta, sekä omia arvoja. Voi että, miten vaikeaa olikaan. Sillä epäoikeudenmukaisuutta kaadettiin ämpäreittäin päälleni. Joskus vain itkin voimattomuuttani.
Nyt kun taakkoja ei niin paljoa enää ole kannettavaa (tai niiden voima ei ole niin suuri) - sain tällä viikolla empatiasta oppiläksyn. Muutamalle tutulleni kävi asia, joka sai minut itkemään. En saanut pidäteltyä, eikä tosin olisi tarviskaan, sillä itku vapauttaa kehosta lukkoja. Mutta illalla olin melko voimaton ja seuraavana iltana aivan raato. Kehoani kolotti, kuin olisin ollut hakattu. Kun molemmat kuormat ovat vahvoja, niin henkinen kuin fyysinenkin - on aivojen vireystila nolla. Sen näkee jo koiranikin. Hän alkoi heti rähistä kiltille koiralle kun pääsimme ulos. Minun pienestä kaikkia rakastavasta pumpulipallosta on kehittynyt hirviökoira. Ihan kuin hän vaistoisi asian - pysykää kaukana meistä, me ollaan nyt ihan poikki. Koska tuo omistaja ei laita rajoja kuitenkaan, minä laitan.
Maiju
