Olimme perheeni kanssa viikon lomalla Kroatiassa. Emme ole kovin vahvoja matkustajia, olemme matkustamisen amatöörejä. Sillä matkustamme noin 6 vuoden välein ulkomaille. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka matkustavat esimerkiksi 4 kertaa vuodessa. Siksi kutsun itseäni amatööriksi.
Ulkomaanmatkoihin ei lasketa Viroa ja Ruotsia. Tällä kertaa 7 päivän reissu oli kuitenkin hyvin ikimuistoinen ja kokemuksellinen. Ostimme lentoliput viidelle extempore black fridayna viime marraskuussa. Varasimme booking.comin kautta upean huoneiston kukkulan päältä helmikuussa toukokuulle. Käytin tähän intuitiotani ja jännitimme osuuko intuitio oikeaan. Halusimme korkealle, jossa on paras näköala ja sinne pääsimme. Rappusia oli paljon, todella paljon. Parkkipaikka oli huikean pelottava, tiet olivat kapeita ja kissoja joka puolella. Kaikki aiheet pelätä. Mutta me luotimme. Olen muuten TODELLA kissa-allerginen, mutta minä meikäläinen vaan napsin kuvia kissoista. Rohkeaa. Toiset sanoisivat typeräksi, mutta jos elämää pelkää tai jättää asioita tekemättä, se ei olisi minun elämää - vaan ulkopuolisten varoittelijoiden luoma elämä. Elämä jossa vaara vaanii nurkan takana ja kokemukset jää kokematta. Elämä antaa kyllä meille jokaiselle pelkoja kohdattavaksi. Tärkeintä on elää ja kohdata omat pelot, ei muiden. Silloin kasvaa kohti oman näköistä elämää.
Vuokrasimme auton viikoksi, joka ei ehkä Dubrovnikin kaupunkialueella olisi viisasta, mutta onneksi vuokrasimme. Vasta noin 3 viikkoa ennen matkaa kuulin ystävältä, että auto kannattaa olla sellainen jolla voi ylittää rajan, jos haluaa mennä muihin maihin. Pari viikkoa ennen reissua havahduimme, että meillä ei ole muuten passejakaan jos haluamme poistua maasta. Ehdimme kuin ehdimmekin saada passit ja pääsimme Bosnia&Hertsikovinaan, sekä Montenegroon. Bosnia&Hertsikovinassa oli jotain syvällistä minulle, en tiedä mitä se oli, mutta siellä oli todella hyvä olla, kotoista.
Minusta ei välttämättä uskoisi tällä hetkellä, että olen ollut hyvin ujo ja arka sosiaalisesti. Mutta silti rohkea tekemään asioita. Kun kommunikointi ja tekeminen oli ristiriidassa, jäi paljon näkemättä ja kokematta. Koska sosiaaliset tilanteet pelotti. Ja koska olin myös rohkea teoissa nuorena, sain ympäriltäni pelotteluita ja silmien pyörittelyitä. Ne osittain estivät minua elämästä. Olin vaan niin laatikon sisällä.
"Matkailu avartaa" ei ole mitenkään tuulesta temmattu lausahdus. Se todella avartaa ja rikastaa omaa kokemusmaailmaa. Mutta se toki vaatii myös rahaa ja me olemme valinneet käyttää rahamme omaan kotiin ja mökkiin, joten matkustaminen on meillä rajoittunut useimmiten Suomen sisälle. Me emme myös kykene oikein elämään velaksi (muuten kuin asuntolaina), me säästämme ennen kuin teemme. Ja vanha remontoitava talo syö välillä lompakkoa. Mutta se raha tulee kuitenkin meidän oman elämämme hyväksi käytettäväksi. Ja se on fine.
Tällä reissulla minulle ei ollut millään tavalla vaikeaa kommunikoida kenenkään kanssa. Montenegrossa ei puhuttu englantia kovin mielellään, mutta pärjäsimme elekielellä, ymmärsin ilman yhteistä kieltä. Tyttäreni halusi kirpputorille ja myyjä puhui omalla kielellään, ymmärsin suunnilleen mitä hän sanoi ja tulkkasin tyttärelleni. Tytärtäni pisti meduusa uidessa ja siihen piti mennä hakemaan apua, saimme. Aina joku osasi auttaa. Se oli onneksi vaaraton, mutta ikävä kokemus. Ja tietenkin sunnuntai, kun apteekit ei ollut auki. Emme kyllä tajunneet pissata hänen jalalleen, eikä nyky ohjeissa niin suositella, mutta happopitoista kyllä piti kaataa jalalle, viinietikkaa ja hieroa hiekkaa tai asettaa kuuma kivi pistos-kohtaan.
Luin matkalla haastattelun John Irwingistä, kirjailijasta. Ja hän sanoi samaa mitä moni muu taiteilija. Sinä et valitse aihetta, aihe valitsee sinut. Tämä oli pysäyttävä lause. Jos kontrolloisin sitä mitä teen, elämä jäisi hyvin niukaksi, eikä kokemuksia syntyisi. Rohkaistuin valokuvaajana kuvaamaan ihmisiä ja tilanteita.
Bosniassa oli poliiseja kaikkialla ja he pysäyttelivät ahkerasti, myös meidät - emme tiedä miksi, mutta kun huomasivat että puhumme englantia antoivat mennä.
Teimme viikon reissun aikana 3 päivänä edestakaisin rajan ylityksen, jotka joka ikinen menivät kivuttomasti. Käytin myös ihmeiden oppikurssin oppeja, uskon näiden olevan suuri syy monien juttujen onnistumiselle. Moni asia olisi voinut myös mennä pieleen.
Rohkaistuin katukuvaamisesta. Uskaltauduin kuvata ihmisiä ja mennä vaan turrena iso kamera kädessä kuvaamaan Dubrovnikin vanhan kaupungin kujia. Mutta kasvokuvia en kehdannut käydä kysymässä saanko ottaa. Minun sisäiseen maailmaan syntyy usein kuva jonka haluan löytää ihmisistä, mutta en löytänyt sellaisia kasvoja, jotka olisin halunnut pysäyttää kuin vain pari, mutta rohkeus kysyä puuttui.
Blakaj Tekke - Dervish luostari 1520- luvulta