Onko pilkuilla ja pisteillä väliä?

 On ja ei

On selvää, että pilkuille ja pisteille on oma paikkansa. Sanojen merkitykset muuttuvat ilman niitä. Kirjoitamme tänä päivänä erittäin paljon, sillä some on monelle ainoa viestintäväline. Somessa käytetään pilkkujen sijaan hymiöitä ja lisätään lauseita värittäviä emojeja tekstiin. Mutta, esimerkiksi tarinan itsestä ulos tuomisessa jos liikaa keskittyy pilkkuihin ja pisteisiin, tarina voi jäädä tulematta. Tärkeintä on saada tarina itsestään ulos, korjata se sitten myöhemmin. On myös paljon ammattimaisia kieltoja ja sääntöjä, kaikessa. Luovuus ei tunne ammattilaiskieltä. Jos yrittää olla liian ammattimainen, voi olla, että luovuus jää pinnalliseksi. Töihin ei tule syvyyttä ja tunnetta, vaan se on kuin konekirjoitusta. Älä yritä olla mitään vaan ole. 

Uskalla uhmata ammattilaisten sääntöjä. Mitä sitten, vaikka mistään ei tulisi milloinkaan mitään. Uskalla silti. Maailma on täynnä ruikuttajia ja huutelijoita, missä asioissa teemme väärin, mutta jos kuuntelemme –  voi olla, että oma luovuus jää näkemättä ja kokematta. Miellytämme vain muiden mieliä tällöin. 

Kirjoittaminen on selkeästi sama asia, kuin esimerkiksi autolla ajo. Opit ajamaan vain ajamalla. Teoriaa voit tietää paljonkin, mutta vasta kokemus tekee hyvän kuskin. Uskoisin, että kirjoittamiseen pätee sama asia. Elämään myös. Vain kirjoittamalla oppii näkemään omia virheitään, tunnustelemaan miltä teksti tuntuu ja miten se soljuu eteenpäin. Olen lukenut suosittuja kirjoja viime aikoina ja kiinnittänyt huomiota, että ihan yhtä lailla sieltä puuttuu pilkkuja. 

Eli se ei ole aina ihan niin justiinsa. Aina on saivartelijoita, jotka nauttivat takertua pilkun viilailuun ja toisinaan se on ihan hyväkin asia, mutta toisinaan se vain turhaan hidastaa. Joskus ajattelen, että saivartelijat ovat päässeet liian helpolla elämässään, siksi heillä on aikaa ruikuttaa. 

Joten vinkkini sinulle, lopeta ruikutus ja liika täydellisyyteen pyrkiminen ja vain tee ja toimi. Sanon tämän itselleni myös. Virheistä syntyy mahtavia tarinoita. Ja olisihan se aika kamalaa, että hyvä tarina jäisi kertomatta vain siksi, että siinä on liikaa yhdyssanavirheitä tai pilkut puuttuisi, joten sitä ei silloin kehtaisi muille näyttää. Eikö niin?

Maiju

Taide ei ole sinä, se on vain teos

Voimakkaat tunteet 

Kohti romaania

Kun kirjoitat –  on hyvä tiedostaa, että itse kirjoitus ei ole sinä. Se ei ole ikinä suoraa tekstiä sinun elämästä. En tarkoita tässä päiväkirjaa, vaan fiktiivistä tekstiä, johon käyttää omasta elämästään teemoja. Vaikka käyttäisit teemoja omasta elämästäsi, se ei kuitenkaan ole omaa elämää, vaan väritettyä totuutta. Kirjoittamisessa voi hyödyntää omaa tuskaa ja kipua, jotta tekstistä saa toden tuntuisemman, mutta on tärkeää tiedostaa tunteiden olevan ns. harhaa. Vain osa tarinaa. Selittelen tätä myös itselleni, sillä kirjoittaessani romaania upposin tunteisiin niin vahvasti, että kuvittelin niiden olevan omiani. Nyt etäisyyttä ottaessani alan olla ehkä valmis jatkamaan tekstiä. Kirjoittaminen on aina prosessi. Toisille tuntuisi olevan helpompaa tuottaa paljon kirjoja tiiviissä ajassa, toiset taas ovat hitaampia. Taidan kuulua hitaampien joukkoon. Blogissa ei ole ollut ongelmaa tuottaa tekstiä, mutta romaani, jossa pitää pitää tarinaa koossa ja pysyä kärryillä itsekin on vähän haastavampaa. Tai paljonkin haastavaa. 

(Koska blogeissa luetaan viimeinen teksti ensin, on ehkä parempi vielä tähän sanoa, etten ole julkaissut mitään. Kirjani on kesken. )

Päiväkirja on ihan hyvä lähdetiedosto ns. ajatusten ulkoistaja. Kun tarvitsee inspirointia, voi käyttää päiväkirjaa lähteenä.

Olen harrastanut kirjoittamista aktiivisesti 12 vuotta. En silti voi sanoa osaavani kirjoittaa täydellisesti. 

"Ollakseen kirjailija tulee elää kirjailijan elämää." Törmäsin tähän tekstiin kirjailijanloput – Facebook ryhmässä. 

Ehkä yleisin lause mitä moni joilla on tarina sisällään sanovat "elämäni on tylsää, eikä ole mitään kerrottavaa."

Uskon, että kaikkien tarina on kiinnostava, jotka ovat valmiita siitä kertomaan. 

Itselläni yksi isoimmista kirjoittamisen laukaisevista aiheista on ollut kipu. Koska kipu on ollut niin suuri, olen naamioinut oman kipuni sivuun ja pyrkinyt auttamaan muita omalla paranemisellani. 

Perhonen on hyvä esimerkki upeasta lopputuloksesta. 

Perhosen metamorfoosi onkin symboli "anna itsellesi aikaa" lopputulokselle. Hitsit, joskus on vaikeaa muodostaa selkeää lausetta.

Perhosen muodonmuutos toukasta perhoseksi on yleinen voiman symboli. Kirjoittaja voi olla kärsimätön pilkunviilaaja, suuttua ja turhautua, lamaantuakin, sillä oma sisäinen kriitikko voi olla ankaraakin ankarampi. Ehkä siksi on hyvä antaa itselleen aikaa. Ehkä se tilaisuus sieltä joskus tulee. Ei voi tietää.

Ehkä onkin hyvä ottaa teokseensa etäisyyttä, ettei pidä sitä liian henkilökohtaisena. Muuten saattaa jäädä tunteidensa vangiksi. En tiedä. Kunhan kirjoittelen. Jotain. Luulen tietäväni jostain jotain. Mutta enpä oikeastaan tiedä. Hah.

Maiju

Pysähdys

Lepo

 Elämä muistuttelee meitä aika ajoin pysähtymään. 

Kun keho pysähtyy, mieli jatkaa kulkuaan. Syntyy tila uupumuksen. 

Mieli taistelee tehtävien ja pakkojen kanssa, kehon kaataessa sänkyyn. 

Mieli oppii levossa sen minkä kiire siihen synnytti. 

Muista siis levätä. 

Sisäisten taisteluiden sijaan, rauhoita mieltäsi vastaanottamaan uutta - pelon väistyessä tieltä. 

Ei ole pelättävää, joten miksi ruokkisit itseäsi kauhukuvilla? 

Luonnollinen muutos saavuttaa sinut jatkuvasti, joten anna mielellesi rauha. 

Paijaa ja rakasta ruoskan sijaan. Mitään ei tapahdu, mitä et salli itsellesi, joten ajattele hyvin.

Uskotko siihen itse. Mitä hyvää opit itsestäsi matkallasi?

Maiju

Kirjoittaja tarvitsee lukijansa

Riitänkö kirjoittajana?

Kun siirryin vuonna 2010 päiväkirjoista blogin kirjoittamiseen – huomasin yhden valtavan eron.  Päiväkirjat kun ovat yksityisiä – niihin voi kirjoittaa mitä vain, sillä kukaan ei niitä lue. Blogi taas ei ole yksityinen, ellei siitä sellaista tee. Tämähän kuulostaa ihan hassulta ja itsestään selvältä näin luettuna, mutta joskus tunteiden massassa erottelua on vaikeaa tehdä. Blogissa sitä haluaa, että joku lukee tekstit. Fyysiset päiväkirjat taas piilotetaan syvälle kaappiin, ettei kukaan niitä pääse lukemaan. Mieleni oli kipujen täyttämää, joten en osannut siihen aikaan täysin erotella blogia päiväkirjasta. Siksi ahdistuin ja lopetin kirjoittamisen. Käsittelin tunteeni ja jatkoin taas. Kun aloin kirjoittamaan, oli käytävä tunteet läpi, mitä kestän lukea itsestäni jälkeenpäin. Kirjoita ja puhu niin, että voit seistä itsesi takana tulevassa. 

Kävin voimakkaita tunteita läpi, en oikeastaan osannut silloin sanoittaa niitä. Kanavoin tunteitani blogiin - juurikin siksi, että saan ajatukseni ulkoistettua. Pelko siitä, että joku lukee, sai minut muokkaamaan kirjoitustani selkeämmäksi ja sanotaanko näin, että kohteliaammaksi. Kun luin omaa kirjoitustani tietokoneen ruudulta –  se oli mielelleni iso askel. Sain katsottua itseäni ulkopuolisen silmin. Kävin kuitenkin niin voimakkaita häpeän ja pelon tunteita siinä vaiheessa läpi, etten lopulta kestänyt omia kirjoituksiani, vaan kopioin tekstit itselleni ja pikku hiljaa hävitin tekstit blogista. Luin kyllä –  "mitä nettiin kirjoitat, ne sinne kyllä jää" tekstejä. Pysykööt siellä bittiavaruudessa.

En ollut silloin valmis tuomaan kirjoituksiani esiin. Olenko koskaan valmis, jos vieläkin näin ajattelen? 

Nyt teen itseni kanssa työtä, että voin kirjoittaa julkisesti. Hassusti sanottu, sillä olen tehnyt sitä tämän blogin alusta asti. En vain jaa blogiani missään. Otin jopa instagramista linkin pois. Miksi? Koska, huomasin sen hyödyttömyyden. Ja samalla epäilen omia sanojani. 

 Kuitenkin joku ajatuksissani estää jakamasta blogin linkiä, sillä oikeastaan pelkäsin tekstieni tyrmäystä. Etten ole tarpeeksi kiinnostava, etten osaa kikkailla ja tarjota sitä mitä lukija tarvitsee. Pelko ei enää salpaa henkeäni, vaan se on vaan muuttunut haluttomuudeksi. Aina kun joku lukee tekstini, ajatuksissani alkaa syntyä uusi tarina. Aina kun on pitkä hiljaisuus, menen itsekin uinumaan. Miten sitten saada itsensä tekstien kanssa tasapainoon, että kirjoittaminen pysyy yllä? Moni puhuu kirjoittajaryhmien puolesta. Verkostoidu saman henkisten kanssa. Löydä itsellesi lukijoita. Lukija voi auttaa sinua. Löydä samanhenkisiä kirjoittajia ja verkostoidu heidän kanssaan, he voivat inspiroida sinua. Kirjoittaja todella tarvitsee lukijansa. Samoin kuin näyttelijä yleisönsä. Mutta samalla sisälläni asuu pelokas erakko, joka ei jaksa tutustua, jos se tuo vain uusia ongelmia. Uusien ihmisten kanssa joutuu aina opetella tavat kommunikoida ymmärrettävästi. Sillä kaksi maailmaa kun yhdistyy, niiden yhdistäminen voi olla aluksi vaikeaa. Yhteys joko syntyy tai ei synny. 

Kirjoittamisessa kärsivällisyys on malttia. Olen luonteeltani kaikki nyt heti tänne -tyyppi ja tämän piirteen kanssa olen saanut kamppailla. Sillä maailma ei toimi niin. Kirjoittaminen ei toimi niin. Kustantajan etsiminen ei toimi niin. Kaikessa joutuu odottamaan. Korjaan. Minun maailma ei toimi niin, sinun maailmasi saattaa toimia. 

Saadaksesi ihmisiä lukemaan, lukijalle tulee tarjota jotain joka avaa heissä tunteita. Joka koskettaa jotta kiinnostus pysyy yllä. Mutta miten se tehdään? Miten voit saada kustantajan kiinnostumaan sinusta. Tai oikeastaan lukijan. Ja jos et tahdo omakustannetta kirjoittaa, miten tulet näkyväksi kustantajalle? Seuraan muiden kustantajan etsimisen kamppailua edelleen. En ole niin rohkea, että olisin vielä valmis lähtemään hylkyjen haku prosessiin. Ja tarvitsen kässärille lukijan. Jokainen lukija on jättänyt kirjan kesken, joten se ei voi olla kovin hyvä. 

Jotta kirjoittaja-minä säilyy, on löydettävä balanssi. Haettava lukijan kautta itseään ja omaa tapaansa kirjoittaa, eikö? Siksi tarvitsen lukijaa. Olisitko lukijani? Vaikka laittaisin blogini jäähylle, en usko kirjoittamiseni loppuvan koskaan. 

Tiedättekö, kun kaikilla on jokin kipinä? Se voi olla urheilu tai taide tai pitsin nypläys ym. Oma kipinäni on kirjoittaminen ja valokuvaus. Ainakin tällä hetkellä. Ne ovat pysyneet mukanani lapsesta asti. Samoin videokuvaus. Harrastelija-kuvaus.. 

Kirjoita päiväkirjaan salaiset asiat, blogiin kevyet jutut. 

Kirjoitan, vaikka vastustan itse tätä tällä hetkellä. Saa nähdä jaksanko tätä blogia kovinkaan pitkään pitää yllä.

Hän on jääenkeli, mutta katsoja näkee sen omalla tavallaan.

Yllä olevat kuvat ovat Pixabaysta, jääenkeli omani.

Maiju

Onko aika hyväksyä ja lopettaa?

The end?

Blogini tarkoitus oli alunperin pohtia kirjoittamista ja kirjailijuutta. Mutta tästä on tullutkin vähän erilainen. Ymmärsin tuossa hetki sitten, että mielikuvitukseni on hiukan muuttunut, muuttanut muotoaan. Sillä en saa vastakaikua kirjoittamiselleni. Kirjoittaminen ja minkä tahansa tekeminen vaatii sen, että saat vastakaikua, edes jonkinlaista. En ole saanut, joten en ole kokenut enää inspiraatiota. Blogini ei saanut tulta alleen, mutta en myöskään yrittänyt tätä jakaa mitenkään innoissani. En siis ole kirjoittaja. Pöh. Tietenkin olen, en vain jaksa just nyt. 

Romaani jota kirjoitan, pysyy pois silmistäni. Olen ilmeisesti niin väsynyt, etten jaksa sitä jatkaa. Enkä tiedä löytäisikö se lukijoitaan. Tein kyllä kannen kuvankäsittelyllä ja tulostin sen vaatekaappini oveen muistuttamaan, mutta en tiedä saanko sitä eteenpäin.

Tavallaan olen surullinen liian isoon maailmaan, mutta tavallaan taas silmäni aukeavat eri tavalla. 

Henkisyydessä opetetaan uskomuksista ja niistä pois oppimisesta. Me luomme lapsesta asti itsellemme uskomuksia ja toimimme niiden perusteella ja se on minunkin mielestä juuri niin. Mutta mitä kun olet niin sanotusti tehnyt jo kaikkea muuttaaksesi uskomuksiasi ja siitä huolimatta ne pysyvät samankaltaisina? Henkinen tie tekee todella yksinäiseksi ja se on se tie, josta en pidä. En ole vielä blogia lopettamassa, mutta tunnen inspiraationi kuivuneen. En keksi enää mitään kirjoitettavaa. 

Mistä kirjoittaminen omalla kohdallani todella sai tulta alleen? Tarpeesta auttaa. Tarve auttaa kätkee sisälleen monenlaisia tunteita.

Kun kirjoittaa syvistä ja kipeistä tunteistaan käsin ja uskaltaa ne kertoa muille, altistaa itsensä haavoittuvuudelle. 

Olen opetellut tuntemaan maailmaa. Mutta en usko vain yhdenlaiseen maailmaan, siksi olen yrittänyt pitää mieleni avoimena ja tutustua moniin tapoihin elää. Samalla olen yrittänyt luoda mielessäni vaihtoehtoisia todellisuuksia ja sitähän kirjailijat tekevät. 

Maailmaan voi eksyä. Muiden maailmaan voi eksyä. Ripaus seikkailunhalua on aina hyväksi, mutta seikkailuilla ollessaan, on hyvä osata pitää puolensa. Ja opetella pitämään puolensa. Pysyä omalla polullaan. Mitä tarkoitan tällä? Kun ei vielä tunne omia kipujaan, näkee kivut muissa. Näkee muut heikkoina, ilkeinä jne. Mutta kivuliainta on nähdä kivut itsessään ja tuntea ne, antaa itselleen armoa ja myötätuntoa. Suurin teko on antaa itselleen anteeksi. Sillä voiko muille antaa anteeksi, jos ei itselleen voi? Kun olet kohdannut omat kipusi, voit auttaa muita kohtaamaan heidän kipunsa. 

Ehkä alan tehdä hidasta luopumista blogista. Kirjoittaminen ei ole lyönyt tulta alleen, niinkuin toivoin. 

Löydät minut instagramista profiilista @maiaholart 

Ihanaa jos olet jaksanut lukea jorinoitani. 

Maiju

Päätökset

Pieni, keskivaikea ja vaikea päätös

Kuinka helppona tai vaikeana päätöksiä pidät? 

Elämä tuntuisi olevan yksi mahdollisuuksien kenttä. Toisinaan onni osuu kohdalle kerta toisensa jälkeen, toisinaan onni tuntuisi olevan jossain kaukana saavutettamattomissa. 

Kun seuraa uutisia tai seuraa sosiaalista mediaa, näkee erilaisia tapoja elää. Kaikki tapahtuu itsen ulkopuolella, jossain muualla. 

Miltä tuntuu omannäköinen elämä? Hyvä elämä. Minkälaisia päätöksiä pitää tehdä, että oma elämä tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä? 

Miltä päätöksien pitäisi tuntua? Helpoilta, vaikeilta? 

Teen paljon päätöksiä, sillä elämäni on ollut vuosikausia jo aika vauhdikasta ja sekavaakin. Mutta niin teet sinäkin päätöksiä, jatkuvasti. Teet pieniä ja isoja päätöksiä tiedostamattasi. Ja niin teen minäkin. 

Oli aikakausi, kun elämäni oli rytmitettyä työni kautta, asiani olivat sen suhteen hyvällä mallilla, mutta jotain puuttui. Oli tehtävä päätös. Lähteä. Se oli kivulias päätös, jota en ensin harmitellut, mutta huonoina hetkinä mieleni hakeutui kaaottisuuteen ja halusi takaisin. En päässyt. On siis ollut loistava oppi elämäni kannalta seistä päätöksieni takana. Ottaa päätöksieni seuraukset vastaan, vaikka kipuakin päätöksiini on usein liittynyt. 

Tiesin sydämessäni, että työ ei ollut minua varten. Enkä perheeni ja oman jaksamiseni kannalta olisi jaksanut kyseistä työtä. Jossittelu oli siis hukkaan heitettyä energiaa. Mutta joka tapauksessa sitä energiaa silloin tällöin menee hukkaan. Eikö? 

En tiedostanut aiemmin tekeväni päätöksiä jatkuvasti. Kun puhuu ääneen päätöksistään, voi vastustus olla joko tiukka ei, vastareaktio ulkopuolelta tai se voi olla iloinen ja innostunut. Opin siksi aikanaan päätöksistä ison oppiläksyn. Kerro muille vasta silloin kun olet varma asiasta. Sillä jos kantaa sisuksissaan epäonnistumisen tai pettymyksen pelkoa –  epäonnistuminen tai pettymys sattuu kovemmin. 

Silloin sallii muiden sanoa "mitä mä sanoin". Ja sallii myös muiden pyörtää pääsi. Ja se jos jokin tuntuu sisuksissa. Itseään on turha ruoskia päätöksistä. Joskus saavuttaakseen itselleen hyvää oloa ja innostumisen- ja onnistumisen tunnetta joutuu mennä läpi tiiliskivien. 

Jos on vaikeaa tehdä päätöksiä, niitä voi pilkkoa pienempiin osiin. Tärkeintä on ymmärtää missä kaikissa asioissa tekee päätöksiä. Niitähän tekee jatkuvasti, mutta niitä pitää niin itsestäänselvänä, ettei niitä huomioi. 

Kun tekee päätöksiä tietoisesti ja kantaa niistä vastuun, ne nostavat itsetuntoa ja omanarvontuntoa.

Jokaisella päätöksellä on seurauksensa –  niin hyvä kuin huonokin, mutta aina päätös on tehtävä. 

Joku on joskus sanonut "Lopetä pähkäily, päättämättömyys on uuvuttavaa". Hienosti sanottu. 

Itseään voi opettaa päätöksien kanssa, kehua itseään pienistä jutuista ja laajentaa siitä isompiin. Pienet päätökset ovat aivan yhtä tärkeitä kuin isot, isot vaan saattavat olla hiukan näkyvämpiä. 

Jos päätöksiin menneessä liittyy kipua, menetyksiä, sydämen särkymistä tai mitä vain ikävää tunnetta –  kannattaa pilkkoa päätöksien teko tulevassa pieniin osiin, sekä taputtaa itseään selkään jokaisesta tehdystä päätöksestä. Olla ylpeä itsestään että uskalsi päättää. Joskus joutuu tehdä päätöksiä jotka aiheuttavat kipua muille. Toiset turvautuvat omiin mielikuviin sinusta ja sinun toimista. Eivätkä päästä sinua irti. Silloin päätökset voivat olla repiviä ja kipeitä. Hyvä mittari itselleni on aina ollut, jos se aiheuttaa liikaa kipua ja haluat kivusta pois, on se sallittua irrottautua. Meille on opetettu myös luovuttamisesta, kuinka se on väärin. Joku saattaa "haukkua" luovuttajaksi. Ja itse voi joutua jopa selitellä muille miksi tein näin. Usein heille, jotka vastustavat –  täytyy selitellä. Mutta jos kyse on sinun elämästä ja sinun päätöksistä, silloin sinun tulisi selittää asia itsellesi. Tämä on vaikea aihe, sillä se riippuu ihan täysin siitä kuka lukee ja miten lukee. 

Päätökset ovat kuitenkin elämässä tärkeitä. Sillä ne opettavat elämästä. Asioiden sanoittaminen itselleen on myös tärkeää, sillä silloin kasvaa ja omat päätöksetkin tulevat näkyviksi. Isot päätökset vaativat hiukan toipumisaikaa. Jos vaihtaa työpaikkaa, muuttaa, eroaa ja mitä vain isoa –  muutos tarvitsee sopeutumisaikaa. Energiaa ympärilleen, sulattelua ja asian käsittelyä. 

Mieli saattaa hamuta takaisin vanhaan ja turvalliseen. Mutta se on harhaa, jos turvalliseen liittyi ikäviä tunteita. Siksi nykyään näin aikuisena pohdin päätöksiäni pitkään ja hyppään vasta kun olen tarpeeksi makustellut asiaa. Liian rajut hypyt liian aikaisin vain satuttaa mieltäni. Tulee kipuilua ja ahdistuksia sun muita.

Toivon sullekin voimia päätöksien tekoon. Muista, että päätös kuin päätös on aina iso juttu sinun itsesi kannalta. Älä suinkaan vähättele tunteitasi päätöksien teon ja toteuttamisen jälkeen. Vaan taputa itsellesi ja kehu. Hyvä sä! Sä teit sen.

Maiju

Apinamieli

 Pään sisällä asuu apina

Huono itsetunto

Oletko tietoinen omista ajatuksistasi, mitä ne tekevät sinulle? Apinamieli herkällä on yksi omasta mielestä pahin itsetunnon latistaja. Koska en ole ammatiltani psykologi vaan kiinnostunut asiasta, en siksi kirjoita todellista tilastoihin perustuvaa faktaa johon nojata. 

Kun minusta tuli äiti kaksosille –  järjestelmäni meni sekaisin. Se oma päänsisäinen tietokoneeni jossa hallitaan tämän kehon toimintoja. Se oli shokki. En tiennyt mistään äitihormoneista, mitä ne tekevät ihmiselle. Ystävilläni ei ollut lapsia, eikä kaksosia, joten juuri vertaistukea ei löytynyt. Olin tukeutunut kuitenkin ulkopuolisen maailmani puheisiin ja sanoihin. Koska olen myös erityisen herkkä, tunsin myös tunteet sanojen mukana, sekä äänenpainot, luin mikroilmeet, elekielet jne. En osannut erotella tunteita oikeisiin kansioihin. Kehoni allergisoitui. Hajuaistini meni ääritilaan, tunteeni meni ääritilaan. Kuitenkaan en suostunut itkeä. Se oli itselleni iso mörkö ja heikkouden osoitus. Kunnes oli pakko itkeä. 

Pääni sisällä asui apina, se oli erittäin taitava latistamaan. Se samaan aikaan halveksi tapojani, kun yritin kasvattaa itseäni kohti äitiyttä. Maailmani tapahtui ulkopuolellani, ei sisäpuolella. 

Vihainen apina

Apina nalkuttaa pään sisällä latistaen. Se kertoo ja näkee oletettuja rinnakkaistodellisuuksia mitä tulee tapahtumaan jos teet näin ja noin. Se myös ylläpitää pelkoa. Henkinen kasvu on erittäin raskas ja erittäin tervetullut asia, jolloin apinan saa hiljaiseksi. Olen harjoitellut sen hiljentämistä 12 vuotta, mutta salakavalasti se sieltä pintautuu. Kun tulee tietoiseksi alitajunnassa asuvasta apinasta, sen vangitseminen tulee aina vain helpommaksi. Kun apina saa olla vapaana, se... Latistaa ja tekee "tuhojaan".

Tämä aikakausi mitä eletään kertoo minulle, että minun pitää pelastaa ihmiset apinalta. Kertoa miten apinan saa kuriin. Mutta en osaa. Ei minulla ole sellaista valtuutta, eikä tarvitse kantaa sellaista vastuuta.

Minä opettelin meditoimaan kun lapset olivat pieniä. Kävin kurssinkin sitä varten. Vetäydyin puoleksi tunniksi kylppärin lattialle lukkojen taakse tekemään ohjelman. Tein sitä päivittäin. Puhdistin mieltäni, puhdistin ajatuksiani. Kun olin tehnyt tätä jonkin aikaa, hämmästyin. Pääni oli hiljainen, siellä ei ollut enää apinaa. Oli vain hiljaisuus. 

Opiskelin self help –  kirjallisuudesta tapoja, otin sieltä asioita omaan elämääni, mitkä sinne soveltuivat. Minun vihani oli syvällä, olin padonnut paljon asioita alitajuntaani, enkä edes tiennyt niistä. 

Elämän nurja puoli oli aina ollut lähelläni, enkä kokenut kuuluvani siihen maailmaan, mutta halusin sieltä pelastaa lähimmäisiä. Vihaiseksi teki se, kun en tiennyt mitä tehdä ja yrityksistä huolimatta epäonnistuin.

Rakastava apina 

Kun mieleni oli tyhjä, kehossani oli edelleen triggereitä. Kipuja, jotka olivat valmiita palaamaan, ellen tekisi niille jotain. Aloin puhumaan rakkaudesta. Otin enkelit mukaani ja uskoin, että maailmassa on voima joka auttaa. Ja niin oli. Epäilijä, joka käyttää vain järkeä maailmassa ei halua uskoa näkymättömään. Mutta kohdallani ilman näkymätöntä, en olisi maailmaa jaksanut. Olin hyvin väsynyt. Rakastava apina auttoi minua tekemään valintoja, jotta jaksan elää. Se auttoi karsimaan ihmisiä jotka saivat negatiivisen ja vihaisen apinan esiin. 

Oli työnnettävä maailman nurja puoli pois alitajunnastani. Se teki kipeää, sattui erittäin paljon, mutta ilman sitä en olisi onnistunut löytämään onnellisuutta. 

Apina edelleen yrittää tulla ajatuksiini, jos esimerkiksi jaan paljon itsestäni. Se kertoo halveksien niitä joitain vanhoja kuluneita sanoja miten olen liikaa ja muuta. Mutta eilen sanoin miehelleni, että he jotka eivät kestä, he saavat väistyä. En pienennä enää itseäni siksi, ettei joku muu jaksa minua. Nyt hän joka ei jaksa minua, saa väistyä ja löytää jonkun uuden ihmisen tai kaivaa itsestään apinamielen ulos näkyville. Elämme vuotta 2022 ja tämä on henkilökohtaisen kasvun aikaa. Jolloin jokaisen peili näyttää sitä mitä sisimmässään on. Toivottavasti se peili näkee muissa vain hyvää, sillä muuten on valtavasti työtä puhdistaa apina mielestään! Ja rakkautta siihen puhdistukseen toivon paljon. 

Kun ja jos jokainen ihminen telluksella puhdistaisi mielensä apinan raivoista, maailma muuttuisi. Aina viha ei ole huono asia, ei me kaikki ihmiset samanlaisia olla, mutta se vahingoittamisen määrä vähenisi. Eikö?

Kun puhdistuminen tapahtuu, tulee hiljaisuus metelin tilalle. Hiljaisuus voi ensin pelottaa, kunnes siitä tulee luonnollista. Alkaa kuulla enemmän omaa ääntä, omaa sieluaan. Tarkoitustaan. 

Kun maailma tapahtuu mielen ulkopuolella, ihminen pelkää, vihaa, arvostelee, halveksii, syyllistyy ja syyttää.

Kun maailma tapahtuu sisäpuolella ihminen rakastaa, uskoo, käyttää mielikuvitusta ja luo uutta. 

Oletko samaa mieltä?

Maiju

Kuvat pixabay suomi.

Uusi energia

 Uusi vuosi 2022 edessä.

Näyttääkö se valoisalta?

Jos saisit päättää mitä otat tulevaan vuoteen mukaan ja mitä jätät taakse, osaisitko vastata?

Toisinaan vastaukset ovat helppoja. Pieniä ja merkityksettömiä asioita on helppoa jättää taakse, keskikokoisia hiukan vaikeampaa, isot taas erittäin vaikeita. En ole tehnyt uudenvuoden lupauksia juuri koskaan, koska en ole niitä kyennyt pitämään. Viime vuonna tein. Lupasin hävittää kotoa 570 tavaraa. Se oli helppo päätös ja helppo toteuttaa. Olin hoitanut sen jo puolessa välissä vuotta. Ihmettelet varmaan miten saan noin paljon tavaraa hävitettyä. Selitys on, että kun on lapsia, on tavaraa. Ja paljon. En heittänyt roskiin mitään, vaan lahjoitin tai laitoin myyntiin. Jos jokin oli rikki ja roskiskunnossa, silloin tietenkin hävitin. En salli itselleni turhaa roskaamista, mutta tiedostan etten voi pelastaa maailmaa roskalta. 

Vaikka sanon päätöksen olevan helppo –  johtuu sekin siitä, että olen harjoitellut tavarasta luopumista vuosia. Tavarasta eroon pääsy ei ollut helpoin tehtäväni vielä vuosikymmen sitten. Luovuin myös tunteista, jotka pitivät minut kiinni tavaroissa. Mutta kyllä, roskasin paljon tänä vuonna. Keittiöremontin yhteydessä roskaa tuli paljon. Pääsimme eroon hiiren papanoistakin samalla. Hämmentävin uskomus jonka löysin alitajunnastani oli, että raha on rakkautta. Mistä lie sinne päässyt. 

Tavaroista on helppoa luopua, ne ovat materiaa ja sitä tulee ovista ja ikkunoista. Mutta kun täytyy tehdä tekoja tai luopua tunteista tai käytösmalleista on se jo paljon vaikeampaa. Esimerkiksi syyllisyydestä tai uhriudesta, marttyyrin tunteista. Vihasta. Kateudesta. Niistä tunteista irtautuminen vaatii työtä, mutta ne menevätkin elämän isoihin asioihin. 

Uutena vuotena tulee uutta energiaa, sitä haluaa muuttaa kotia, sisustaa tai mitä vain mukavaa ja vaihtelevaa ja se on ihan tervettä. Toivottaa uutta elämään. Mutta kun uutta tulee, on luovuttava vanhasta. Sillä muuten tulee tukkoista. Eikö?

Vaatii rohkeutta tehdä lupauksia, sillä niiden pitämisen vastuu voi kaatua elämän myllerryksien keskellä. Viime vuosina on ollut myllerrystä. Tästä vuodesta en muista juuri mitään ilman apua. Jos en olisi kuvaillut videoita tai päivittänyt somea tai kirjoittanut tänne, en muistaisi vuodesta mitään muuta kuin lomautukseni. 

Rankka vuosi, rankka aikakausi. En tiedä kuinka paljon ihminen kestää, eikä kliseiset voimalauseet aina auta. Mutta, niiden avulla olen silti jaksanut, sekä luovuus on ollut kantava voimani. En tiedä tuleeko kirjoittamisestani yhtään mitään tai meneekö taiteeni millään tavalla eteenpäin, mutta sen sanon –  ne ovat edistäneet rauhaani. Ne ovat punainen lankani.

Hän syntyi eilen 28.12.21 ja minä rakastuin häneen.

 

Emilia Vuorisalmi puhui instagram tilillään rauhasta.  Jotenkin näin se meni: "Aitoa iloa ei voi kokea ilman rauhaa." Allekirjoitan. Rauha tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Mikä vie sinulta rauhan tunteen? Jos ei nyt puhuta pandemiasta. Se tuntuisi vievän kaikilta rauhan. Mutta sen ulkopuolella, mikä on tehnyt sinulle onnellisuutta pandemian keskellä, mikä on tehnyt sinut onnelliseksi? Oletko oppinut itsestäsi jotain uusia puolia? Oletko kokenut vahvuutta? Oletko ollut rohkea? Mitä vain, mikä on tuonut mielihyvää? Se voi olla punainen lankasi joka vie eteenpäin. Tartu siihen kiinni, vaikka et näekään tulevaan. Voit valita tulevaasi auringonnousuja ja auringonlaskuja tai voit toivoa hyvää ja huonoa. Auringonlasku voi tarkoittaa symbolisesti huonoa. Mutta se voi tarkoittaa myös hyvää. Mieti omaa symbolikieltäsi, mitä asiat merkitsevät sinulle. Yritä saada niistä kiinni. Minä rakastan auringonlaskuja ja nousuja. Kiinnitän enemmän huomiota luontoon, sillä uskon luonnon olevan vastaus kaikkeen parantumiseen. Vaikka meidän ympäröivä maailma huutaakin kaikkea muuta. Me olemme erillämme luonnosta me ihmiset. Vai olemmeko? 

Tuleva vuosi näyttää silti valoisalta, vaikka sain juuri kuulla osalomautuksesta. Olen ollut pandemian alkamisen jälkeen 2 kertaa täysin lomautettu ja 2 kertaa osalomautettu. Tätä edeltävänä aikana olin työtön pitkään. Paljon lasten kanssa kotona. Olen kiitollinen mielenrauhasta. Olen saanut kasvaa lasteni rinnalla. Olen oppinut, että mikään ei kaada jos perhe on hyvä, jos läheiset ihmissuhteet ovat kunnossa. Jos tiedät, että sinua rakastetaan. Vaikka taloutta uhataan jatkuvasti, mutta sinulla on hyvä olla itsesi kanssa, pidä kiinni siitä. On vaikeaa ennustaa tulevaa, mutta menneisyyden kanssa kannattaa tehdä rauha, jotta ei toistaisi menneisyyttä tulevassa. Mene eteenpäin, ota menneestä mukaan se mikä vahvistaa sinua, jätä se mikä heikentää, mutta opettele erottelukykyä ensin.

 Mieli on taitava veijari huijaamaan meitä. 

Maiju

Salaisuuksien kirjasta ote

 Älykäs kehomme

Kehon älykkyyteen samaistuminen –  Kirjasta Salaisuuksien kirja Deepak Chopra

1. Sinulla on korkeampi tarkoitus

2. Olet yhteydessä kaikkeen mikä elää.

3. Tietoisuutesi on avoin muutoksille. Se aistii jatkuvasti mitä ympäristössäsi tapahtuu.

4. Tunnet hyväksyväsi kaikki muut vertaisinasi tuomitsematta ja ennakkoluulottomasti.

5. Tartut jokaiseen hetkeen uudella ja luovalla tavalla tarrautumatta vanhaan ja kuluneeseen.

6. Maailmankaikkeuden rytmit tuudittavat sinua. Tunnet olosi turvalliseksi ja uskot, että sinusta pidetään huolta.

7. Käsität tehokkuuden olevan sitä, että annat elämän virran tuoda tarvitsemasi. Et pyri eteenpäin pakottamalla, hallitsemalla tai kamppailemalla.

8. Tunnet olevasi yhteydessä alkulähteeseesi.

9. Olet sitoutunut antamaan, koska se on kaiken yltäkylläisyyden lähde.

10. Näet kaikki muutokset, myös syntymän ja kuoleman, kuolemattomuuden taustaa vasten. Se mikä on muuttumatonta on sinulle kaikkein todellisinta. 

Kiitos, kiitos, kiitos

Serkkuni antoi kirjan lahjaksi minulle vuonna 2011 ja olen siitä asti pitänyt kirjaa hyllyssä. En ole saanut aikaiseksi luettua sitä. Nyt kun luin, hämmästyin. En ymmärtänyt kirjaa silloin, nyt taas se tuli juuri oikealla hetkellä. Ja koen ymmärtäväni aika paljon jo.  

Maailma on siitä mielenkiintoinen, että tieto joka tänne syntyy –  voi olla vaikeaa aluksi ymmärtää, kunnes on oppinut –  elämällä sitä kohti. Mikään tieto ei välttämättä avaudu ensimmäisellä kerralla, mutta jos sille sallii luvan avata tietoisuutta ja mennä sitä kohti, ei voi koskaan tietää kuinka paljon sitä lopulta ymmärtää. Samoin jos tässä hetkessä on jotain mieltä, voi olla kymmenen vuoden päästä täysin eri mieltä. Sillä elämä on alati muuttuvaa. 

 Tämä teksti kolahti just nyt, tässä hetkessä. 

Maiju

Oivallus

Oivallukset rikastuttavat elämää ja vapauttavat uskomuksista

En osaa kertoa oivalluksista niiden tieteellistä pohjaa –  vain, että se on henkilökohtaisella tasolla ollut ainakin itselleni todella syvällinen kokemus. Ja toivon välittäväni sinullekin palasen sitä. 

Kerran oivalsin noin puolen vuoden ajan sanaa "sanat". Se voi tuntua luettuna ja kuultunakin hiukan hölmöltä, mutta minulle se oli aivan valtava oivallus. Tämän sanat oivalluksen jälkeen, tekstiä lähti kanavoitumaan aivan valtavaa tahtia tietokoneelle ja siitä syntyikin 99 sivua tarinaa. Sanat, ne ovat niin monimuotoisia. Sanojen takana voi olla uskomuksia. Esimerkiksi paikka ja perhe, jossa on kasvanut voi muuttaa sanojen merkityksiä aivan valtavasti. Sanat ovat meille yhtenäisiä, jotta ymmärtäisimme toisiamme. Mutta joskus voimme ymmärtää toistemme sanat aivan päinvastoin, mitä sanoja sanoo. Jos sanojen takana on kipua, voi vastapuolen sanat vääristyä mielessämme. Voimme poimia ympäriltämme sanoja, jotka korostavat kipua ja luoda uskomuksemme näiden myötä. Menikö liian vaikeaksi? 

10 vuotta sitten tunsin aivan valtavaa alemmuutta monistakin asioista, myös sellaisista mitä en tietoisesti edes tiennyt. Luulin tietäväni, mutten ymmärtänyt tunteideni ohjailevan minua. Herkkä kun olin. Tai olen edelleen. Taustani oli rakennuttanut mielikuvan maailmasta ja se maailma oli aika suppea. Siinä maailmassa minä esitin tyhmän roolia. Olin luonut uskomuksen omasta tyhmyydestäni. Ja saanut siihen vahvistusta ympäriltäni erilaisten sanojen ja eleiden myötä. Käytökseni muuttui myös tyhmäksi. En todellakaan ollut yhteydessä itseeni. Olin rakentanut itseni illuusioon "olen osaamaton ja heikko, enkä pärjää yksin. En myöskään ole kiinnostava, enkä omaa minkäänlaisia taitoja." Naurettavaa. Kaikilla on taitoja ja kykyjä. Oletko koskaan miettinyt omia kykyjäsi? Jos olet kiinnostunut jostain sisimmässäsi, mutta et vain ole ehkä "kehdannut" kohdata sitä, niin aloita siitä. Se on riittävän rajua saada sinut uskomaan, että rajoitukset todella ovat mielessä.

Tiesitkö, että ympäristösi voi määritellä myös sen miten näet itsesi. Kuuntele miten ympäristösi puhuu. Minkälaisia reaktioita ihmisillä on suhteessa sinuun. Uskallatko näyttää aidoimmat tunteesi, kipusi ja heikkoutesi lähemmillesi? Vai pidätkö nämä tunteet vain itselläsi? Minkälaisia uskomuksia sinulla on suhteessa ympäristöösi? Mitä uskot saavuttavasi elämässäsi, vai oletko ajatellut edes koko asiaa? Sillä ei tämä elämä ole tarkoitettu mielestäni mihinkään muuhun kuin siihen, että olemme tyytyväisiä siihen missä olemme. 

Oivallukset vapauttavat tunteita, sellaisia alitajuisia ja epämääräisiä tunteita, joita emme kykene nähdä. Mutta niihin on mahdollista päästä käsiksi. Kerron mistä suurimmat oivalluksieni pyörteet lähtivät käyntiin:

Isäni oli sairastunut erittäin vakavasti ja viimeinen lapseni juuri syntynyt. Olin elänyt elämäni maskuliinisessa ympäristössä, jossa tunteiden näyttäminen oli heikkous ja jossa omat mielipiteet olivat tukahdutettu. Hain apua Rosen-terapiasta. Sain siellä luvan kanssa itkeä ja vapauttaa tunteita kehostani. Kehooni oli kätkeytynyt aivan valtavasti henkistä kipua, oletuksia, uskomuksia ja ajatuksia. Tiedän, että kuulostaa hurjalta, että luvan kanssa saisi itkeä. Mutta se on juuri näin. Minä en sallinut itseni itkeä, samalla en sallinut sitä muillekaan. Jos seuraat omia ajatuksiasi suhteessa muihin ihmisiin, kiinnitä huomiota siihen, kun joku käyttäytyy niin, että haluat kieltää sen käytöksen. Kysy sen jälkeen itseltäsi, miksi kiellät tämän sinulta. Sillä, et kieltäisi tätä muilta, jos hyväksyisit sen itsellesi. 

Esimerkiksi joku kehtaa ottaa tilaa itselleen, tai kehtaa pyytää apua. Uskaltaa sairastaa. Uskaltaa iloita ja kehua elämäänsä. Jos ajatuksissasi tai tunteissasi herää kielto tai helveksunta, kysy itseltäsi –  miksi. Mihin kysymys sinut vie? Mihin muistoon? Miksi, on hyvä kysymys. Sillä pääsee kiinni johonkin sellaiseen, mitä ei vielä näe. Usein punainen lanka vie lapsuuteen tai menneeseen voimakkaaseen, tunteita herättävään tilanteeseen.

Oivallukset syntyvät usein kivun ja itkun kautta. Ja suuret ajattelijat sanovat, että itku on kehon ja sielun pesuainetta. Itku huuhtoo sielun kipuja. Itkun jälkeen sielu vapauttaa kipua ja oivallukset pääsevät esiin. Itkeminen myös väsyttää, sillä keho on ollut liian vahva liian kauan, sen on aikakin päästä lepäämään. Levon jälkeen ajatukset ovat kirkkaampia. 

Kun suruaika tuli kohdattavakseni, elämä järjesti minulle lepoa. Kun pääsin levossa käsittelemään tunteitani, tuli tilaa oivalluksille, sekä uskomuksieni puhdistukselle. Kuulostaa uskonpuhdistukselta, mutta tällä ei ole tekemistä uskonnon kanssa. Kuulin paljon lauseita matkallani, kuinka kaikilla meillä asuu viisaus sisällämme, kun vain kaivamme sen esiin. Ja sanotaanko näin, että kaikkien kipujen kohtaamisen jälkeen - olen muuttunut rauhallisemmaksi, rennommaksi ja ehkä sieltä jotain viisauttakin on noussut. 

Stressi syntyy kieltämisestä. Oivallukset syntyvät sallimisen kautta. Hyväksy tunteesi, kipusi ja lopulta se kuka todella olet. Uskomaton, upea ja vahva persoona. Ettäs tiedät! 

Maiju

Epävarmuus

 

Inhimillinen epävarmuus

Siitä huolimatta, vaikka kuinka osaisi mitä ja vaikka kuinka hyvin –  on silti huonoja päiviä, jolloin epävarmuus ottaa vallan. Kun maailma puskee kylmää ja kovaa, raivokasta kiukkuaan, etkä osaa sitä käsitellä –  voi epävarmuus astua matkakumppaniksi. 

Olla luova, voi olla myös väsyttävää. Varsinkin jos pakottaa siihen itseään. Kun keho on väsynyt ja mielikin kaipaisi lepoa, epävarmuus voi astua pintaan. Kaikki eivät epävarmuuksiaan näytä, mutta jos osaa lukea ihmisen kehonkieltä –  voi huomata epävarmuuksia vahvimmissakin ihmisissä. Olla inhimillinen on tässä ajassa tärkeä piirre. Huutaa ja raivota heille, jotka eivät ole syypäitä omaan oloon ei auta. Et saa parempaa palvelua sillä, että nostat itsesi jalustalle kertoen kuinka tärkeä olet. 

Kuinka suloisen kaunista on löytää oman murskaavan kivun alta pieni lapsi, jota on satutettu. Joka on piilottanut epävarmuutensa kaiken sen kovan kuoren alle. Aikuisuuden nahkassaan uhoavana pui nyrkkiään edessä oleville. Nahkan riisuessaan, hän vaipuu peiton alle itkemään kuin pieni lapsi. 

Kuinka tuon epävarmuuden kiukun saisi itsestään purettua, eikä muihin omaa taakkaansa purkaisi? Kuinka olla satuttamatta muita omilla angsteillaan? 

Oi anteeksi pieni sisäinen lapsi, etten sinua tarpeeksi ole rakastanut, enkä syliin ottanut. Silloinkaan kun tarvitsit sitä eniten. Kehun sinua nyt, olet hienosti pärjännyt. Olet oppinut ja kasvanut, vaikka vaikeudet ovat olleet mittavia. Ilolla pidän kädestäsi ja kuljen vierelläsi, turvaten sinun matkaasi. Olen sinä ja sinä olet minä. 

Maiju

Kirjoittajan perspektiivi

 Ei ole syytä suuttua, eikä vihaiseksi muumioksi muuttua

Kun aloin kirjoittamaan ajatuksella kirjoittavani julkisesti, kävin melkoisia myllerryksiä omassa mielessäni. Mitä saan sanoa ja mitä en saa sanoa. Koska kirjailijat sanovat tämän olevan stressaavaa ja hulluksi tekevää –  ymmärrän mistä he puhuvat. Kun tuo omia ajatuksiaan muiden luettavaksi –  täytyy hiukan pohtia mitä ja miten ilmaisee asioita. 

Puhutaan, että kirjoittajalla on vastuu kirjoittamastaan tekstistä. Toki, se on selvä. Mutta mitä kun kirjoittaja kirjoittaa yhdestä näkökulmasta ja tekstin lukee eri näkökulmasta lukeva, ehkä jopa herkkänahkainen ja helposti suuttuva ihminen. Kun aloin kirjoittamaan, kirjoitin koko maailmalle, yritin perustella jokaisen sanan kaikille ymmärrettäväksi. Lopulta ymmärsin sen mahdottomuuden. En voi. Jos haluan olla myös persoonallinen ja erottua jollain tavalla, en voi kirjoittaa kaikille, ainakaan omasta mielestäni. Aivot kärventyvät liiasta stressaamisesta. Ne kun kärventyvät jo vähemmästäkin. Vaikka sanoisin kohderyhmäkseni naiset, siellä on joukossa naisia jotka eivät ole kiinnostuneita tekstistäni tai käsittävät sen eri tavalla kuin yritän selittää. 

Mutta, kun kirjoittaa –  voi lisätä tarkentavia sanoja. Esimerkiksi henkilö reagoi tähän asiaan, sillä hän oli aiemmin saanut kuulla ikäviä uutisia. Häntä myös hermostutti aiempi kohtaaminen riitaisan henkilön kanssa ja hän ei ehtinyt tätä vielä edes käsitellä. Vaikka jotain tällaista. 

On myös hyvä ymmärtää, että tulemme eri lähtökohdista, meitä ei voi ymmärtää jos emme kerro ja tarkenna. 

Missä tunnetilassa kirjoitat?

Opin kirjoittaessani, että kun kirjoittaa vihaisena –  lukijalla voi sumentua silmät, tulla sisuksiin kalvo joka ei läpäise tekstiä. Teksti tuntuu painavalta ja raskaalta. Se voi myös herättää vastavoimat, lukija suuttuu. Jos syyttää lukijaa, näpäyttää, viisastelee. Se voi myös mennä ihon alle. Neutraali teksti tuntuisi siksi olevan paras teksti. Helpoin luettava. 

Kun kirjoittaa onnellisena, teksti on kevyttä –  neutraalia. Eräs ihana kirjailija sanoi minulle "Sinut täytyy saada onnelliseksi, jotta voit kirjoittaa". Se on hienosti sanottu. Totta. Kun kirjoitan vihaisena, saatan hävetä tekstiäni jälkeenpäin. 

Mutta on silti hyvä ymmärtää ja hyväksyä, että kirjoittaa sitä kuinka neutraalisti, niin se ei ehkä tavoita kaikkia. Vaikka kovasti niin itse tahtoisi. 

Luovan kirjoittamisen opettajat kannustavat kirjoittamaan vaikeista asioista, niistä joita pelkää. Kirjoita omasta kuolemasta, kirjoita ylistyspuhe inhoamallesi ihmiselle. Kirjoita asioista, joista et koskaan puhuisi ääneen. Tästä mieli joutuu käydä hiukan kamppailua –  mitä jos joku löytää tekstini ja käsittää sen väärin. Olisi hyvä kohdata se tunne. Hyväksyä se tunne. Opin, että hyväksyminen on keinoista väkevin –  päästäkseen eteenpäin. Aika on lopulta paras apu. 

Itselläni hartiat ovat olleet tulessa, kun kirjoitin vaikeista asioista, päälaella tuntui kuin kuuma kiehuva pannu sihisisi. Ja kohta kansi lentää ja pannu viheltää. 

Jos pystyy lukea vailla tunteita tekstiä, joka herättää valtavasti tunteita – on voittanut itselleen palan mielenrauhaa. 

Meillä on alitajunnassa paljon käsittelemättömiä asioita, jotka voivat pitää otteessaan. Aiheuttaa pelkoa, kiukkua, kipua jne. Kun niitä kirjoittaa itselleen näkyväksi hyväksyvästi, niistä voi vapautua paljonkin tunnetta. Ja kun tunne on vapautettu, se ei pidä enää otteessaan. Mutta, niinkuin edeltäjät ovat sanoneet, tämä voi tehdä hulluksi. Se on meinaan totta. Mutta jos pieni hulluus ei haittaa, go for it. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita itsellesi, kirjoita äidillesi, isällesi. Hänelle, jolle haluaisit tunteesi kertoa, mutta et osaa tai saa sanottua. Kirjoita oma näkemyksesi, tee itsesi näkyväksi. Sinulle. Se on hyvää itsetuntemusta. Mutta on hyvä hyväksyä, että tunteiden kohtaaminen ei ole kaikille. On sallittava myös jokaiselle oma tapa käsitellä asioita. Kirjoittaminen on vain yksi monista. Se yksi hulluimmista. Mikään ei ole niin pelottavaa mielestäni, kuin katsoa itseään silmästä silmään. Kynän kautta. 

Elämä tuo eteemme tilanteita –  vaikeita ja helppoja. Kun menemme niistä läpi, voimme tutustua uusiin puoliin itsessämme. Kun niistä kirjoittaa itselleen, voi käsitellä niitä jälkeenpäin ja ymmärtää niin omaa, kuin muiden tilanteita. Jos tilanteet ovat vaikeita, voi hakea itsestään ja kirjoituksistaan tukea. Jos ne ovat helppoja, voi taas ylistää miten hienosti tilanteista on läpi mennyt. Aivan hurjan vaikeita ja herkkänahkaisia tilanteita minulle on syntynyt siitä, kun joihinkin sanamuotoihini on tartuttu ja niistä tehty vitsiä. Lopulta se on päättynyt siihen, että suutun ja alkaa riita. Riita voi johtaa mykkäkouluun tai valtavaan tunnemyrskyyn, jossa tavarat lentää. Ehkä se on tämä horoskooppimerkkini oinas. Vaikka olenkin lauhkea kuin lammas. On hyvä oppia hallitsemaan omaa tulta. Niin kirjoittamisessa kuin elämässäkin. 

Hienotunteisuus on päivän sana. 

Maiju

Rakkaudella tyttäresi

 Kuka minä olen, kun sinua ei enää ole?

Miten olisin koskaan voinut ymmärtää,

 mikä merkitys sinulla olikaan elämääni - niin hyvässä kuin pahassa?

 Miten olinkaan niin herkkä, etten uskaltanut katsoa omiin vahvuuksiini, 

sillä sinä olit niin vahva tukipilari elämässäni - luotin voimani sinulle. 

En nähnyt itseäni vahvana. 

En uskonut, että se joka minusta kasvaa, voisi olla edes mahdollista. 

Niin sekaisin, niin avuton ja niin eksynyt. 

En voinut tietää, että elämän polkuani kulkiessa - kuulen silti sinun askeleet vierelläni, kannustamassa. Äänenä ajatuksissani.

Pois on egon pöhähdykset, pelkkä rakkaus, pelkkä turvallisuus ja sinun voima. 

Sinä olit vihainen, sillä maailma on niin epäoikeudenmukainen paikka elää.

 Se kulki jo sinun veressäsi. 

Minä, nyt tässä hetkessä. 

Parannan sinun vertasi. 

Sinun perintöäsi. 

Muutan vihasi rakkaudeksi. 

Näen mitä tarkoitit, luen rivien välistä katsettasi. 

Yritän toimia oikein, mutta se on joskus vaikeaa ja mahdotontakin, 

sillä vaikka itse yrittäisin, en ole ainoa täällä. 

Edessäni voi olla monta muuria, monta estettä. 

Kipuni voivat minut kaataa, mutta sen olen oppinut, että vain minä voin kipuni poistaa. 

Sen voin myös päättää, keitä rinnalleni valitsen. 

Vierelleni kulkemaan. 

Kuka minua kannustaa, kun itse olen heikko. 

Hänet vierelleni toivon.

Kuka selkänsä kääntää ja sanoillaan viiltää, kun kipuni on suurin. 

Pois heidät työnnän, en sydämeeni päästä. 

Mut vaikea on matka, sillä en voi koskaan arpoa ihmisiä. 

En voi milloinkaan tietää kuka heistä jää viereeni.

 En ole uskaltanut luottaa. Nyt luotan. 

Tiedän, että nämä jotka tässä vieressäni on –  ovat tärkeimmät. 

Ne keitä minä suojelen ja joille minä olen uskollinen.

 En heitä, joita en tunne. 

En suojele heidän sydäntä, joita maailma kertoo oikeaksi. 

Suojelen heidän sydäntä, jotka ovat minun ihmisiäni. 

Jotka haluavat olla kanssani. 

Ja minä heidän. 

Sillä jos liikaa ajattelen kaikkia, jää oma onni kokematta.

Voisi luulla, että opit ovat itsestäänselvyyksiä, 

mutta tällä risaisella polulla talsiessa, 

ne ovat kaikkea muuta. 

Sinä annoit minulle taiteen, sinä annoit minulle tunteet. 

Kiitän siitä. 

Olit herkkä ja erittäin vahva isä. 

Kiitos. 

Maiju

Värit ja luovuus

Uskallatko käyttää värejä?

 Yllä olevasta kuvasta näen itse mekko päällä olevan tytön ja vieressä toisen ihmishahmon ja ympärillä on iso hymyilevä sininen örkki, mieheni näki bändin ja siskoni Liisan ihmemaassa.

Kirjoitin postauksessa "Luova voima" väreistä ja niiden vaikutuksesta elämääni. Saattaa olla, että toistan itseäni paljonkin blogissani, mutta toivottavasti se ei sinua häiritse. Sanon siksi näin, koska se on asia mistä moni huomauttaa minulle. Joskus se on hyvä asia, joskus taas en jaksa välittää, kunhan selviydyn tästä elämäni kaaoksesta. Toistojen jälkeen elämä avautuu aina selvemmin ja paremmin. Vaikka toisto olisi muille ärsyttävää, itselleni se on taas eteenpäin menoa eri nyansseilla. Kehityn toistojen kautta paremmaksi. 

Olen viime aikoina saanut energiapiikin luontokuvaukseen. En ymmärtänyt tätä kummallista tarvetta kuvata pakonomaisesti. Lintuja, lehtiä, puita, kuuta, auringonlaskuja. Heräsin aikaisin aamulla ja hyppäsin autoon syömättä aamupalaa kuvatakseni kuunsirppiä. Ihan outo piirre itselleni. Tuo autoon hyppääminen meinaan. Luontoa olen kuvannut jo vuosia, mutta en näin intensiivisesti.

Yhtenä päivänä huomasin tekeväni virheellisen kuvanmuokkauksen. Ensin ajattelin pilaavani kuvan sotkuillani, seuraavaksi sain oivalluksen - löysin uuden tekniikan. Vahingossa. Luontokuvistani syntyi postauksessa olevat kuvat. Vahvoilla väreillä. Olen akvarelli–  ja akryyliväreillä hakenut tällaista tyyliä, mutta löysinkin sen valokuvaamisella. Outoa. Hurraa digiaika.

Näen tässä kuvassa selin istuvan henkilön ja lohikäärmeen (lapsen piirtämänä) Ja joku muu näkee perseen (tämä sanottiin ääneen) tai kirsikan. 

Olen vahvojen värien käyttäjä. Olen myös vahvojen tunteiden tuntija. Jos elämässäni ei ole riittävästi säpinää, luon sitä. Se on osa persoonaani. Kommunikointi ja siihen liittyvät vahvat tunteet saavat minut luomaan taidetta, erilaista, kummallista, sekavaakin. Mutta en hae, enkä hakeudu draamaan, vaan yritän parantaa sitä - parantaa kipua joka aiheuttaa draamaa. Värejä olen lisännyt sitä mukaa, mitä enemmän on tullut ikää. Värit ovat persoonallisia. Pidän siitä, että kodin sisustuksessa näkyy henkilöiden värit, sekä kädenjälki. En mene muodin mukana, enkä halua noudattaa värikarttoja. En meikkauksessa noudattaa syksyn tai kevään värejä. Vaan ilmennän omaa fiilistä. Väreilläni ei ole ulkoista kaavaa, jota noudatan. Vaan se on se päänsisäinen kartta. Intuitio. 

Osa minusta edelleen pienen lapsen elkein vie ensimmäisen piirustuksen näytille, jossa on piirrettynä tikku-ukko, itse näen siinä valtavat mahdollisuudet ja joku näkee siinä tikku-ukon ja ilmaisee "hei toihan on vaan tikku– ukko." Taidetta on vaikeaa ymmärtää. Ja tiedättekö mitä pienelle lapselle käy, kun hänen taiteensa lokeroi "vain tikku-ukoksi"? Vaikka olemme aikuisia, meillä on silti se sisäinen lapsi, joka loukkaantuu. Sillä on vain aikuisen nahka kasvanut päälle. Mutta tämä maailmamme opettaa, että se voi olla myös loukkaava. Loukkaantumisen tunteesta on päästävä yli. 

Taiteen tekijä ja taiteen tulkitsija ei aina tuntuisi katsovan samoilla silmillä. Siksi tekijälle voi olla vaikeaa, ettei häntä ymmärretä. Näin pohdin itseni kohdalla.

Tässä kuvassa taas on sitä kaipaamaani fantasian tuntua. Saa nähdä tulenko koskaan kirjoittamaan mitään fantasia-romaania, ne puheet saattavat jäädä vain puheiksi. Niinkuin moni muukin asia tässä maailmassa jää vain puheen tasolle. Se on mielestäni harmillista. 

Mutta värit, niistähän otsikkoni kertoo. Värit parantaa. Ne ovat oikea terapiaväline. On inhokki-värejä. On lempivärejä, ja neutraaleja värejä. Oli aikakausi kun tutustuin chakroihin. Chakrat ovat saman väriset, samassa järjestyksessä kuin sateenkaaren spektrit. Kun auringonvalo osuu kristalliiin, se heijastaa spektrit seinälle, vai prismako se on. Ei vaan kristalli toimii prismana. Tai mitä lie. Ihminen ja luonto linkittyy hämmentävällä tavalla toisiinsa. Ymmärtävätkö nykyihmiset sitä? Vaikka se on itsestäänselvää. Jos oikeasti katsoo luontoa, jopa ne kummallisimmat värit voivat löytyä sieltä. Luonnossa oleminen rauhoittaa. Puut ja kasvit haihduttavat ilmaan eteerisiä öljyjä, joilla on eri funktioita. Eteeriset öljyt taas luokitellaan huuhaa puheeksi monissa piireissä. Jos taas jätettäisi egoistiset huuhaa puheiden leimaamiset pois ja hengiteltäisiin metsän raikasta ilmaa, ehkä egokin sieltä haihtuisi. 

Sateella metsän värit ovat vahvemmat, ihan kuin ilmasta tulisi tiiviimpää. Ilma on myös raikkaampi hengittää. 

Värien maailma kotona tai työpaikalla vaikuttaa viihtyvyyteen, ne ovat myös mielipidekysymyksiä, samoin kuin musiikkimakukin. Mitä enemmän olen antanut itseni olla neutraali värien suhteen ja kuunnellut omaa vaistoani valitsemieni värien suhteen, olen löytänyt yhteyden omaan värimaailmaani. Se ei todella ole mikään pysyvä asia elämässäni. Jos nyt pidän vihreästä, kohta pidän ruskeasta, seuraavaksi vaaleanpunaisesta, sitten alankin vihaamaan sitä. Niinhän muotikin toimii. Värejä hiotaan ja muokataan ja vuosikymmenen päästä ne palautetaan takaisin. Joku taho päättää, mikä sävy on nyt muotia. Yleensä naistenlehdistä saa lukea. Olen jättänyt lehdet ja muodit, sillä en pysynyt perässä. Opettelin oman tapani löytää värit. Intuitio se sitten opasti ja opastaa edelleen. 

Värit ovat aina olleet voimakkaat elämässäni. Niin voimakkaat, että isäni meinasi luovuttaa ollessani 6-vuotias ja maalata kirjahyllymme vaaleanpunaiseksi, sillä jankkasin ja jankkasin asiasta hänelle. Auts. Tehtiin lopulta kompromissi ja maalattiin ainoastaan pyöräni, jolla opin ajamaan Marimekon tehtaan pihalla. Olin onnekas, pääsin isäni mukana usein töihin, leikin siellä kangaskerien alla. Äitini ompeli marimekon kuoseista vaatteemme. Ehkä taide jollain tavalla on jo sieltä astunut elämääni, sitä edes tiedostamatta. Lempinimeni oli Muija lapsena (alle 5 vuotiaana), joka tuli Maija Isolan Muija kankaasta. Nauroin vanhempana nimeä, sillä nimeni on Maiju. Mieheni monesti sanoo vieläkin Muija-Maijuksi. Marimekon kankaissa on aina ollut taidetta ja vahvoja värejä. Ehkä se on tarttunut sieltä minuun. En vain ikinä nähnyt mahdollisuuksiani, pidin itseäni arvottomana lähes kolmekymppiseksi asti. Eläköön huono itsetunto ja siitä pois kasvaminen. 

Vaikka värini ovat voimakkaat, se ei tarkoita sitä että olen räiskyvä ja näkyvä persoona isolla hatulla. En ainakaan tietääkseni. Tai en vain ole löytänyt sitä puolta olemuksestani. Olen perus juntti, joka rakastaa kulkea pieruverkkareissa ja lantsareissa, tukka pystyssä metsässä ja joskus ihmisten ilmoilla. Kukaan oikeasti sieluun katsova ihminen ei katso ulkonäköä ja arvioi sen perusteella. Mutta joka katsoo ulkonäköä, ei ole ehkä tavoittanut sitä omaa tarkoitustaan. Hänhän näkee ulkoiset asiat merkityksellisinä. Elämä on pelkkää pintaa ja kiiltokuvaa niin kauan, kunnes kokee vahvan herätyksen. Ulkonäkö on harhaa. Eikö kaikki gurut puhu tällaisista? Gurujen puheissa on aina perää, kunhan ei nosta ketään gurukseen. Se on minun motto. Yksi miljoonista motoista. Hah. Ei mulla oikeasti ole mottoa, kunhan keksin jotain.  

Marimekko on aina ollut iso osa elämääni, mutta se Marimekko joka kuului 70-90 luvun taitteeseen. Isäni oli kuorma-autonkuljettajana Helsingin Herttoniemessä. Pienelle lapselle oli ihanaa saada tuntea kuulua isän työyhteisöön. Olla isän lähellä. Isä oli myös Amer-yhtiössä, jossa pääsin myös työnmakuun keittiössä. Keittiöhenkilökunta otti minut aina apulaiseksi, kun pyysin. Marimekko oli tai on Amerin tytär-yhtiö. (En tiedä enää) Nyt isän pois mentyä, muistot ovat arvokkaimpia aarteitani.

Meillä on edelleen kankaita, vanhaa Marimekkoa 70-luvulta asti odottamassa – ehkä vaatteiden tekoa. 

Väreistä vielä, lapseni ovat kasvaneet värien kanssa. Olen heille vauvasta asti ostanut välineitä, joilla toteuttaa itseään. Maaleja, askarteluvälineitä, tusseja, taulupohjia, ompelukoneen jne. He löysivätkin vahvoja käsityöläisten piirteitä itsestään, mutta siitä en osaa sanoa –  käyttävätkö he taitojaan. Alla tyttäreni taidot. Monan töitä löytyy lisää hänen instagram tililtä @artworkbymonaa. Vaikka hänellä on tällaiset kyvyt, hänen lahjakkuuttaan ei silti nähdä. Ei ole vielä hänen aikansa ehkä. Ehkä hänen tulee nähdä itse itsensä ensin. Mutta sitä tämä maailma on. Nurinkuristusta. Hassua, tuli väärä sana vahingossa, mutta aika oikea se silti on. Ensin tulee kasvaa vahvaksi, sillä maailma kyllä muuten polkee ja lujaa. Aina tulee joku joka epäilee, latistaa, kiusaa, vähättelee. Heitä on jo pieneen elämään mahtunut paljon.

Joskus on hassua, kuinka arvostus taidetta kohtaan tuntuisi kulkevan korkeakouluopintojen myötä saadun tittelin myötä. Jos olet jostain tietystä arvostetusta instituutiosta valmistunut, olet silloin arvostettu, joissain piireissä. Kuka nyt sattuu niitä asioita korostamaan. Mutta jos on synnynnäiset lahjat, mutta ehkä vaikeuksia oppimisessa, et pääse elämässä helpolla eteenpäin, edes kouluun. Sillä maailma arvioi sinua todistusten ja numeroiden kautta. Se on aika ikävää. Osaisinpa häntä auttaa tässä, mutta kun yritin, tuntui että sekoitin vain hänen päätään. Ei ole suoria teitä olemassa meidän herkkisten polulla, ne ovat kaikkea muuta kuin suoria. Kunhan ei vain kadoteta itseämme matkallamme. Ehkä hän pääsee vielä kouluun ja löytää paikkansa maailmassa. 

Monan töitä löytyy lisää instagram tililtä @artworkbymonaa

Maiju

Kyseenalaistaminen on päivän sana

                                                 Mitä haluat siirtää perinnöksi maailmalle?

Kyseenalaistaminen on tervettä, kaiken uskominen ei ole

Minkälaisia tarinoita haluan eteenpäin kertoa? Minkälaisia tarinoita maailmaan jättää? Kirjoitanko myötätunnosta, empatiasta vaiko katkeruuden täyttämistä kirotuista kiukuista? Haluanko olla valheellinen vai rehellinen? Oman persoonallisen äänen löytäminen on haastavaa. Huvittaa, että olen aina puhunut aitouden puolesta. Mitä vain kunhan on aito. Mutta, en aivan täysin allekirjoita tätä enää. Sillä joissain hetkissä pieni kameleonttimaisuus on vain hyvästä. Mutta läpinäkyvyys taitaa olla tulevaisuuden juttu. Uskon, että valheellisuuteen ja tietojen pimittämiseen ollaan jo aika kyllästyneitä. Ristiriitaisuuksiin ja sekavuuteen. Minä ainakin olen. Olen sitä itse silti. Sekava siis, aina välillä. Joten voinko vaatia selkeyttä kaikilta muilta? Voin muokata kyllä itseäni selkeämmäksi. Vai voinko? Elämä kun on elämää, se tuntuisi aina olevan sekavaa.

Kirjoita niin, että voit seistä itsesi takana. Puhu niin, että voit tulevaisuudessa kertoa kasvaneesi. Mikään mielipide ei välttämättä ole sama 10 vuoden päästä kuin nyt, sillä silloin olet 10 vuotta kasvanut ja oppinut. Ehdottomuus ja jyrkkyys, kun tuntuisi vain pysäyttävän virran paikoilleen. Uskallanko itse myöntää virheeni ja uskallanko antaa itselleni tai muille anteeksi? Miksi pysyn paikoillani, enkä mene eteenpäin? Mikä estelee kulkuani? Nämä ovat kysymyksiä, joita silloin tällöin kannattaa itseltään kysyä.

En tarkoita vain fyysisesti eteenpäin menemistä, mutta henkisesti myös. Tulee kasvaa tasapainossa. Voit aina vaihtaa paikkaa, mutta jos henkisesti ei ole kasvanut, odottavat samat asiat uudessa paikassa. Ehkä eri muodoissa, mutta ydin tuntuisi olevan sama. 

Kuulin aikanani lauseen, joka aiheutti kipua: "Ainoa pysyvä asia elämässä on muutos". Miksi se aiheutti kipua? Koska yritin pitää kiinni jostain joka liikkui ja meni eteenpäin. Jäin menneeseen kiinni. Suomalaisuuteen myös soveltuu ajatus "ennen oli kaikki paremmin". Se on ikävää, että näin oli, mutta se on jo mennyt, eikä sinne enää pääse. 

Perinnöksi maailmalle, vai perinnöksi lapsilleni?

Elämä on muovannut aika paljonkin ajatteluani. Digimaailma on saanut miettimään paljon kuvankäsittelyä. Kuvien manipuloiminen, sekä videoiden muokkaus –  eli ns. markkinointimaailma on saanut miettimään, kuinka illuusiomaista silminnähtävä todellisuutemme on. Tämä ilmiöhän on ollut jo vuosia, mutta olen sen antanut nyt tulla omaan elämään käsiteltäväksi. 

Näin videon, jossa Tom Cruise ei ollutkaan itse Tomppa, vaan se oli illuusio. Mitä enemmän digimaailma kehittyy, sen illuusiommaksi maailmamme muuttuu. Keneen voit luottaa, jos joka puolella on illuusioita? Silloin omasta elämästään voi luoda pienehkön oman kuplan, jossa itse olet pääroolissa ja sinä uskot itseesi ja katsot vain siihen lähipiiriin jossa elät ja jos sen saat aidoksi, silloin ei ole väliä mitä muut maailmassa tekevät. 

Sosiaalisen median maailma on saanut epäilemään kirjoitettuja tekstejä valheellisiksi, sillä niitä kirjoitettiin provosoivassa mielessä. Niin paljon illuusioita on ympärillämme, ettemme oikein tiedä mihin uskoa. Puhelimeen ei uskalla enää juuri vastata, sillä et voi tietää huijaako siellä joku. Maailma ei ole enää yhtä luotettava, kuin se oli omassa lapsuudessani. Eikä se ollut sitä silloinkaan. Maailmassamme on nykypäivänä tietoa enemmän kuin koskaan kaikkien saatavilla, eikä tiedä mikä tieto on luotettavaa, siksi peräänkuulutetaan kyseenalaistamista ja lähteitä. Ethän usko ihan kaikkea. Puhutaan lähdekritiikistä ja medialukutaidosta, joka oli itselleni täysin vieras aihe muutama vuosi sitten. Eettisyys nousee myös arvoon arvaamattomaan. Ainakin omassa elinpiirissä. Mikä on eettistä?

Mitä olen lapsilleni opettanut, on olla kiltti. Vaikka yleisesti vallitseva näkemys on, että kiltit jäävät jalkoihin. Se ei ole todella niin. Siinä vaiheessa kun ihminen on kohdannut valtavat määrät kiukkuisia, kipua aiheuttavia tilanteita ja ihmisiä ja hän lopulta saa kohdattavakseen kiltin. Tuo kiltti voi olla hänen pelastuksensa. Maailmanparantajaksi ei tarvitse alkaa, mutta jokaista ihmistä kohdellaan kunnioittavasti, sekä jokaiselta odotetaan sitä takaisin päin. Kiusaajia emme katsele. 

Maailma voi olla raskas. Ihmiset eivät jaksa kantaa toisiaan mukana. Sydämessään. Se kuluttaa. Jos lukee provosoivaa tekstiä totuuden nimiin kerrottuna ja se paljastuukin valheeksi, se voi osua johonkin todella syvälle aiheuttaen aika hämmentävääkin pettymystä, josta voi olla vaikeaa päästä yli. Siksi tarinointi, fantasiamaailmaan uppoaminen –  tietäen ettei se ole totta, on ihan mukavaa viihdettä. Itse rakastan sankaritarinoita. Jostain syystä Norjan mytologia on alkanut vetää puoleensa. Ehkä Thor on vaan niin.. Hot.  

Jos hyviin tarinoihin uppoaa niin, että niihin alkaa uskoa, voi löytää omasta mielikuvituksestaan aika kummallisiakin asioita. Jos uskaltaa heittää järjen syrjään ja rajat pois, oi että –  tiedä mitä kaikkea omasta alitajunnasta alkaa pulputa. Mieli rajoittaa jatkuvasti mielikuvituksen pääsyä esiin. Mieli on uskomaton kertomaan tarinoita vastustaen, miksi mikään ei onnistu. Mielikuvitus taas puolestaan voi luoda ihan kokonaisen maailman, jossa kaikki on mahdollista. Joskus pieni satumainen ajattelu tässä arkisessa uutisten (joskus valheellistenkin) täyttämässä maailmassa tekee ihan todella hyvää. 

Kuka tahansa voi kirjoittaa. Sanotaan. Kuka tahansa voi kirjoittaa kirjan. Voiko? Kirjoittaminen kuulostaa todella helpolta, mutta se ei ole. 

Jos etsii, niin joka puolella on ohjeita mitä ja miten kirjoittaa. Yhden ohjeen luin jostain: "herätä kirjoittamisessa positiivisia tunteita: innostusta, jännitystä, empatiaa, onnellisuutta. Sillä kukaan ei halua tuntea häpeää, katumusta tai surua. "

En ole täysin samaa mieltä. Sillä suru, jonkun toisen kirjoittamana voi nostaa esiin oman käsittelemättömän surun. Tai häpeä, joku sanoo ääneen sen, mitä olen aina miettinyt, mutten ikinä ole uskaltanut myöntää. Se voi vapauttaa kahleista, joista en ollut tietoinen. Joskus kipu, joka herää sisuksissa voi olla iso henkinen oppiläksy joka täytyy kokea. Joskus on vain tunnettava kipua ja häpeää ja suruakin, tullakseen täydemmäksi itselleen. 

Näiden tunteiden kanssa ei ehkä kannata kovin pitkään viettää aikaa, mutta joskus niistä on vaikeampi päästä yli ja sekin on ihan ok. Maailma ei ole vain positiivinen. Jos ei tunne surun ja häpeän myötä nousseita tunnereaktioita, ei osaisi katsoa sinne suuntaan elämässä, josta voi löytää jotain todella kaunista. 

"Kaikki ne kokemukset, jotka olet elämässäsi läpikäynyt, ovat henkistä aarteistoasi, jotka ovat käytettävissäsi heti kun oivallat niiden kantamat viisaudet." – Nina-Matilda Kuusisto

Voi Nina-Matilda, tietäisipä hän kuinka paljon hänen kirjoituksensa ovat auttaneet minua.

Aina välillä on niitä huonoja päiviä, kun mikään ei liiku. Ei vaan huvita. Esimerkiksi työssäni, vaikka ei huvita –  saan voimaa ihmisistä ja jaksan taas. Mutta kirjoittamisessa, ei ole ihmisiä. On vain minä ja kone. Yritän olla kirjoittamatta väkisin. Sillä kun kirjoitan väkisin, huomaan alitajunnasta nousevan vanhoja kiukkuja. 

Raja fiktion ja todellisuuden välillä on eri, mutta joskus se raja voi olla hiuksenhieno. Eli jos kirjoitan omista kiukuista, saatan saada ihmiset vihaiseksi, jos kirjoitan sen fiktiossa –  saanko silloin? Lietsominen on pelottavaa, sillä ihmiset kuulevat asiat aina oman suodattimen kautta. Tarinat vääristyvät suusta suuhun kerrottuna. Taito kertoa ja taito kirjoittaa niin, ettei saa pahaa aikaseksi on hyvä suunta. Maailmamme kun on jo aika täynnä pahaa. Isoin juttu on löytää se hyvä kaiken joukosta. Mutta osata erotella asiat oikeisiin lokeroihin. Siksi me ihmiset tuntuisimme tarvitsevamme vain lisää sanoja työkalupakkiimme. 

Kaikken vaikeinta on, kun ei saa minkäänlaista palautetta. Kirjailijoilla kun tuntuisi olevan sellainen kohtalo, mitä olen kokemuksia lukenut.

 En tiedä tulenko koskaan saamaan sellaista titteliä, tai haluanko edes - tittelit kun aina korostaa asioita ehkä hiukan väärin. Niitä tarvitaan, mutta sitten ei kuitenkaan. Isoäitini korosti titteleitä, halusin olla vastarannan kiiski ja olla hankkimatta sellaista, mutta elämä tekee meille niitä joka tapauksessa. Ehkä väärin sanottu lause. Kaikenlaisia titteleitä on olemassa, joita sitten katsellaan kaikenlaisien maailmankuvien kautta. Joskus halveksuen ja joskus ylistäen, mutta todellisuudessa ne ovat vain titteleitä. Tämän kun vain aina ymmärtäisi itsekin. 

Maiju