Toiset ihmiset ovat opettajia meille

 

Kävelin tänään aamulla metsässä koirani kanssa ja pohdin yhteyttäni luontoon ja yhteyttä itseeni luonnon kautta. Kun koin elämäni yksinäisimpiä hetkiä ja sisälläni oli möykky, joka halusi tulla nähdyksi –  turvauduin luontoon. Kun lapset olivat pieniä, heräsi minussa valtavia tunnevirtoja, joita en tunnistanut. En ollutkaan enää "kaikkivoipa". Sillä silloin kun ei kanna muista kuin itsestään vastuuta, sitä ikäänkuin kulkee silmät kiinni –  ei tarvitse katsoa ympärilleen. Muut vaan ovat nipottajia. Hah. 

Äitiys toi minuun valtavan särön. Aloin nähdä ympärilleni, en tosin selvästi vaan egoni pullahti pintaan. Kirjoittajat puhuvat myös sisäisestä sensorista. Minä luulin tietäväni miten tämä homma hoidetaan. Mutta jatkuvasti ylitseni vyöryi jonkinlainen hyökyaalto, joka pyyhkäisi luulot pois. Minulla oli sisäiset nyrkit pystyssä valmiina oikaisemaan asioita, kuitenkaan sitä tekemättä, sillä toinen puoli minussa oli suunnaton arkuus ja itseni vähättey. En voi olla mitenkään oikeassa. Muiden mielestä. Muiden tahto on ollut aikanaan paljon vahvempi kuin minun. Mutta. Sitten minussa alkoi tapahtumaan jotain. Aloin kasvattaa voimaani. Aloin puimaan nyrkkiä ja muutuinkin yhtäkkiä vahvaksi. 

Luin kirjoituksen tahtotulesta. Näkijä Niina-Matilda Kuusisto käyttää tätä sanaa. Ymmärsin, ettei minulla tainnut niin paljoa sitä olla kun lapset olivat pieniä. Olin saanut 3 hyvin vahvaa ja päättäväistä lasta kasvatettavaksi ja minun tuli olla vahva, jotta sain heidät ymmärtämään elämästä asioita. En voi sanoa olevani hyvä äiti minun maailman asettamien kaavojen mukaan, jos kuuntelen mielipiteitä. Mutta olen sitä silti. Äidille maailma on täynnä uhkia. Tehtäväni on valistaa lapsiani. Antaa tarpeeksi eväitä kohdata maailma. 

Jos maailmaa katsoo, kaaosta ei pysty hallita. On vain uskallettava luottaa ja se onkin pelottavaa joskus se.

Maailma on täynnä vääryyksiä joita oiotaan. Mielenrauha on tavoiteltava piirre. Mielenrauha voi kadota paineen alle. Kiukku kasvaa ja vaatimustasot heiluttaa päätä. 

Mutta mikään ei ole ihanempi kuin tunne ettei välitä enää siitä teenkö oikein vai väärin. Sillä moni muukaan ei tee oikein. On vain tehtävä. Pelosta huolimatta. 

Ihminen joka ojentaa muita, hän tulee kohtaamaan vielä jossain vaiheessa vastustajansa. Sen olen oppinut ja joskus vaikeudetkin helpottaa. Vaikeat ihmiset ovat loistavia opettajia. He eivät opeta sitä mitä he luulevat opettavansa, vaan he opettavat löytämään meistä tahtotulen. Jokaisen meidän on löydettävä itse meidän oma kipinä. Me emme voi sitä muiden puolesta tehdä. 

Maiju

Kirjoita siitä mitä pelkäät

 

Kirjoitusharjoituksissa suositellaan menemään tilanteisiin jotka pelottaa. Kirjoita omat pelot auki. 

Samalla kun kirjoittaa omia pelkojaan, on tavallaan auki maailmalle. Herkkä arvostelulle. Kun sisimmästään kaivaa syviä kipujaan tai nolouksiaan, mitkä itse on painanut pinnan alle –  on äärimmäisen pelottavaa joutua naurunalaiseksi. Kun seuraan ihmisiä ympärilläni, huomioin monien heränneen. Heränneen niin sanotusti itselleen, omille tarpeilleen, haluilleen ja toiveilleen. Samalla pieni lapsi, joka aikanaan on tukahdutettu ison maailman alle, nostaa päätään. Pieni lapsi meissä on yhteydessä mielikuvitukseen. Siihen luovaan, herkkään voimaan, jonka iso maailma polkisi ja vaientaisi. Kun kirjoitat pelkosi auki, saat niiden voiman takaisin itsellesi. Kun todistat itsesi itsellesi –  peloilla ei ole vaikutusta sinuun. 

Kun siitä huolimatta kirjoittaa vaikka pelottaa, pääsee käsiksi omiin tunnevirtoihin. Mutta mieli on kuitenkin melkoinen epeli toisinaan. Meitä voi sattua ihan tavallisten asioiden kirjoittaminen. Kirjoittaessa voi tuntea häpeää, tukahdutettua vihaa ja raivoa tai valtavaa rakkautta. Mutta useimmin kirjoitukset ovat yhteydessä synkkiin tunteisiin. Ainakin minulla. En silti ole synkkä. Mutta minussa asuu synkkä leidi, joka käsittelee maailman nurjaa puolta kirjoittaen. 

Kun aloitin kirjoittamaan, en elänyt omaa elämääni kuin halusin. Kohtasin paljon kipua ja ongelmia ja kirjoittaminen oli keinoni tuoda itselleni helpotusta. Pääsin aina vain syvemmälle alitajuntaani kirjoittamalla sitä auki. 

Mitä enemmän tutustuin itseeni ja omiin reagointitapoihin, sitä helpommaksi maailmani muuttui. Sillä minun ei tarvinnut enää pohtia mitä muut ajattelevat. Minun piti selvittää mitä itse ajattelen. Mitkä näistä mielessäni olevista ajatuksista on omiani ja mitkä muiden. Kun olin työntänyt muiden ajatukset pois, alkoi itseeni tutustuminen. Kuka minä olen? 

Jos sanoo, ettei pelkää mitään –  voi tuon lauseen takana olla valtava määrä asioita joita ei ole koskaan katsonut tai antanut itselleen näyttäytyä.

Maiju

Kirjoitan sinulle

En muuten ole päättänyt kenelle kirjoitan, tai oikeastaan en ole selkeyttänyt kenelle kirjoitan. Mutta kirjoitan sinulle. Sanotaan, että kirjoittaessa aina valitaan kohde kenelle kirjoitetaan. Se voi olla oma itse tai isä, äiti tai lapsi. Kuka vaan.

Minä kirjoitan vähän kaikille. Mutta lopulta kuitenkin kirjoitan sinulle. Joskus kirjoitin isälle. Mutta harvoin kirjoitan vaikka omalle perheelleni. Joskus kirjoitin kiukun kohteelle. Mutta se oli raskasta.

Joskus purkaan sinulle elämääni kuin olisit ystäväni. Joskus ajattelen blogia päiväkirjana. Mutta en tiedä. Haluan vain kirjoittaa, sillä se on keino jäsennellä ajatuksiani.  

Rakastan kertoa tarinoita. Kirjoitan niitäkin sinulle. Maailman pitäisi kuunnella oikeita tarinoita ja oppia niistä. Varsinkin silloin kun se parantaa maailmaa. 

Ei mulla muuta. 

Maiju

Pahansuopuus

 

Minulla on ollut melkoisen hurjat pari viikkoa työni puolesta. Hyvällä tavalla. En osaa sanoittaa kuinka hyvä on ollut olla uudessa työssäni, joka on oikeastaan vanha työ. Palasin vanhaan, mutta silti uuteen työhön. Uusiin tiloihin. 

Koska oma energia on ollut niin lennokasta, olen nauranut ja tuntenut iloa ja innostumista – oli vaikea kuulla tai oikeastaan tuntea hiukan toisenlaista energiaa. En oikeastaan tiedä miten avaisin sanaa pahansuopa. Mutta olin pahansuovassa energiassa viimeisen vuoden. Minun selkäni takana puhuttiin minusta ja asioistani. 

Energia ei valehtele. 

Ihmiset eivät välttämättä ole tarkoituksellisesti pahansuopia, mutta jos ei ole itseään ja mieltään hoitanut, tehnyt työtä itsensä ja henkisen kehityksensä kanssa voi olla kuin tuuliviiri. Eikä oikein ole moraalia. Silloin on helposti vietävissä ja luovuttaa voimansa muille. Varsinkin sellaisille, joilla ei itselläkään ole hajua missä mennään. Ihmiset jotka ovat heiluvia, mukavia ja kuitenkin räjähtäviä ovat yleensä kilttejä, eikä pidä puoliaan, mutta ovat myös itse hyökkääviä ja arvaamattomia. Tällaisen seurassa on raskasta olla. He ovat vuoroin uhreja ja vuoroin syyllisiä. Heiluva persoona on pelottava, sillä häneen ei voi oikein luottaa. Jos luotat hänelle salaisuuden tai puhut luottamuksellisesti asioitasi – hän voi heikolla hetkellään viedä tietosi eteenpäin. Jos tunsit piston rinnassasi, älä huoli. Se on hyvin tavallista, kunnes alkaa kasvu. 

Itseään ei voi kasvattaa, jos ei ole tietoisuutta missä mennään. 

Kuka meistä haluaisi olla pahansuopa? Kuitenkin moni on tahtomattaan tai tiedostamattaan. Ettei ole, on tehtävä tietoisesti työtä itsensä kanssa. Kieltäytyä lähtemästä juoruilun tielle. Kieltäytyä puhumasta muiden asioita heidän selän takana. Olla suoraselkäinen ja kysyä suoraan jos jokin vaivaa. Mutta tiedän senkin, että se on pelottavaa. Ihmiset voivat olla pelottavia. Jos uskallat puhua suoraan ja toinen reagoi, ei pelottavaa ole ehkä se miten hän reagoi, vaan miten itse reagoi ja käsittelee omat tunteensa.

Minua hetki sitten muistutettiin pahansuovasta energiasta. Sain tuntea sen taas nahoissani ja todettua, että se on energia josta kannattaa pysyä kaukana. On hetkiä, kun energia ympärillä nostaa meissä asioita pintaan. Tänään se taitaa olla henkisissä piireissä kutsuttu porttipäivä 7.7. Sekä maanantaina olllut täysikuu. Tänään on perjantai kun kirjoitan tätä. 

Tänään on ollut mielenkiintoista energiaa. Töissä sain itse asiakkaalta energiahoidon, melkoisen jännää ja ihanaa. Mutta samaan aikaan lähialueellani tapahtui riitoja. Energia riehaannuttaa ja puhdistaa. Se nostaa aika ajoin ihmisten kipuja pintaan käsiteltäväksi. Meidän omaksi valinnaksi jää, miten energian kanssa toimimme, miten valitsemme reagoida. Reagointi ei aina ole valinta, se voi olla salamannopeaa, eikä sitä huomaa. Mutta henkisen kasvun ja itsetyöskentelyn myötä, siihen voi päästä vaikuttamaan. Kun saa juurisyyt reagoinnin takana puhdistettua, voi reagointi muuttua täysin ja jopa kadota. Aika ihanaa. 

Maiju

En keksi otsikkoa.

 Olen pari päivää ollut herkillä, en tiedä miksi tai tiedän nyt. Olen ollut herkistynyt ja itku tullut helposti. Asiakkaiden kanssa keskustellessa, huomasin kuinka silmäni kostuivat kyynelistä, mutta tein sen ikäänkuin piilossa näyttämättä. Maanantaina, eli toissapäivänä ystäväni koira lopetti elämisen. Koska elän niin vahvasti ystäväni mukana, hämmennyin omista reaktioistani. Miten olen, miten puhun, miten ystäväni ottaa asian. 

Eilen töissä kerroin työkaverilleni oudosta olostani, kuinka haluan vetäytyä yksin syömään. En halua liittyä mihinkään porukkaan vaan piiloutua, se oli outo tunne, mutta laitoin väsymyksen ja hormonien piikkiin. 

Illalla lähdin töistä ja avasin facebookin, siellä oli kirjoitus Miki Liukkosen kuolemasta, se pysäytti. Minulla on todella vähän esikuvia kirjoittajana. Mikin tekstejä en ole juuri lukenut, kuin somessa ja olen kuunnellut häntä. Hänen persoonaansa. Hän oli pahoinvoiva, mutta silti hauska. Tragikoominen. Kun minulla alkoi tämä innokas kirjoittajan vimma kursseilla, aloitin ensin Kirsi Rauduskosken luovan kirjoittamisen intensiivikurssilla loppuvuodesta 2018. Seuraava luovan kirjoittamisen kurssi oli Miki Liukkosen nettikurssi kirjoittajaklubista. En tuntenut häntä, enkä ollut kuullut hänestä mitään aiemmin. Hän piti lyhyitä videoita aiheista, joita en enää muista, mutta sen muistan –  että paljoa ei tarvinnut kuunnella, kun inspiroiduin ja kirjoitin. Kävin kurssia hitaasti ja kirjoitin paljon. Siitä asti olen seurannut hänen juttujaan, kuunnellut ohjelmia ja ollut kiinnostunut hänestä. Viime aikoina vähemmän. Eilen kun luin hänen kuolemasta, se pysäytti. Pidättelin itkuani matkalla autoon. Mutta miksi hän vaikutti minuun niin vahvasti? Hänestä ja hänen pahasta olostaan näki kauas. En löydä sanoja, enkä osaa sanoittaa, mutta tulin surulliseksi, hän oli vasta 33 vuotias. Hänellä oli erittäin paha olla. Hänellä oli hauska ja aito huumori, hän sai jäätelön syömisen kuulostamaan hauskalta. Hän sai paljon kritiikkiä. Voi kun maailma ymmärtäisi, että mielenterveyden kanssa kamppailevat eivät tarvitsisi yhtään enempää kritiikkiä, kuin mitä he saavat jo itseltään. 

Onko ihmisyys oikeasti noin julmaa? Että julkinen maailma on tragediaa. Ja tiedän sen olevan, mutta miten saamme nuoret pahoinvoivat kääntämään suuntaa, löytämään rakkauden? Mielestäni aihe on pelottava ja vaikea, sillä kirjoittaminen on itselläni yhteydessä vaikeisiin tunteisiin. Kirjoittamisessa voi mennä sellaisille tietoisuuden tasoille, jotka voivat olla hyvinkin masentavia ja mustia. 

Mutta, kaikki kritiikki ei ole vain rikkovaa se voi olla myös erittäin rakentavaa ja kasvattavaa. 

Kauniit tekstit syntyvät rumista asioista, rikotuista mielistä.

Olen kasvanut ympäristössä, jota ei voi kaunistella. Kirjoittaminen auttoi minut siitä eroon. Kirjoitin asiat itsestäni ulos, jotta niiden ei tarvitse kulkea muistoissani. Ne kulkevat silti kehoni muistissa, mutta laimeampana ja laimeampana. 

Näin unen viime yönä, jossa poika makasi lattialla kuihtuneena. Hänen käsi oli syöpynyt ja jalat olivat muodottomat. Minulle kerrottiin unessa, että hän oli Miki. En osaa sanoa mikä sen oli aiheuttanut, suru tai viha tai tuska, joka oli vienyt raajat. Enkä tiedä miksi hän tuli uniini. Hän oli minulle siis tärkeä. Siksi suren, vaikka hän ei minua edes tiennyt. Ihailin hiljaa. 

Toivon rauhaa sinun sielulle ja hyvää ja kaunista taivasmatkaa. Uskon, että sinä paransit ihmisiä ja suren, että elämäsi päättyi. Toivon, että sinulla on nyt hyvä olla taivaskodissa, sillä sinne sinä pääset. Kiitos, että olet ollut osana minun kirjoittajamatkaani. Suren poismenoasi. Se tuntuu syvällä. Maailma on rikki, mutta sen kurominen yhteen on vielä mahdollista. Jatkan sinun podcastien kuuntelua, jostain syystä sinun hidas äänenpaino sai minussa kirjoittajan liikkeelle. Kiitos siitä 💜

Hyvää taivasmatkaa Miki

Maiju

Elämä on ihmeellinen opettaja

 

Elämä. Voihan elämä. 

Energiamaailma on opettanut minulle sen, etten odota liikoja ja annan elämän yllättää. Joskus yritän liikaa, pääni ikäänkuin kiehuu puskiessani eteenpäin, eikä mitään tapahdu. Kun päästän irti – alkaa tapahtua. 

Stressi kertoo kehoni kautta, milloin olen tehnyt liikaa ja vääriä asioita. Mistä tiedän mikä on väärin? Herkkänä aistin ympäristöäni ja vaikka muiden mielestä asiat olisivat hyvin, minä saatan kipuilla –  silloin minulla ei ole kaikki hyvin. 

Kun olin väärässä paikassa itselleni, sormeni olivat kipeät –  kun vaihdoin paikkaa kivut katosivat. Kun yritän olla jotain mitä en ole, asettua jonkinlaiseen muottiin mihin en sovi, ainakaan sillä hetkellä –  kehoni on kipeä. Nyt migreenit vaivaavat, kun otan kantaakseni liikaa muiden huolia. Henkisellä polulla muita auttaessa on tärkeää tunnistaa omat rajat ja omat toimintatavat. On tarkoituksellista, että jaksat hoitaa itseäsi. 

Tunnistatko itsessäsi herkän piirteitä? Herkällä on taipumusta joskus ylitulkita, mutta toisinaan ylitulkitsemisessa on myös perää. Jos jokin asia häiritsee todella kovasti herkkää, silloin siinä on jotain perää. Älä siis anna maailman uskotella sinulle olevasi väärässä. 

Kävin vuonna 2011 reikikurssin ja siitä lähti minun elämän tulkitseminen. Epäilijöille joutuu usein todistella reikiä, mutta ei siitä tarvitse kinastella. Reiki vain on, se on rakkautta. Tiedättekö sellaisen tilanteen esimerkiksi keväällä, kun koti näyttää yhtäkkiä todella likaiselta. Tekee mieli siivota. Reiki tuo valoa pimeään huoneeseen. Kun likaa korostetaan, se ikäänkuin sattuu. Rakkaus voi sattua. Tai oikeastaan rakkaus ei satu, vaan ego sattuu. Sillä rakkaus paljastaa meissä asuvan egon. Rakkaus alkaa karsia meistä egoa irti tai se alkaa näyttää meille egon piirteitä, jotta opimme kasvamaan henkisesti. Muuttamaan elämäämme enemmän sellaiseksi, joka meille sopii. 

Sen ei kuulu sattua, mutta harva meistä herkkiksistä osaa ottaa elämän vastaan kivutta. 

Vuonna 2013 alkuvuonna aloimme pienessä ryhmässä tehdä Kaija Juurikkalan Askeleita kirjan oppien mukaan kehomatkoja. Silloin sain tietää itsessäni olevan piirteitä, jotka eivät ole ihan tavallisia. Tunsin muiden kipuja ja näin muiden elämää. Ja tämä tapahtui niin, etten nähnyt ihmistä ketä tulkitsin. Minulla oli vain henkilön nimi. Tein tulkintoja myös sellaisille, jotka ovat täältä jo poistuneet ja jouduin käsitellä rajan toista puolta melkoisen paljon. Suru ja kipu joka liittyy siihen, mitä ihmiset eivät helposti halua nähdä voi sattua paljon. Sain olla siltana välissä. Itseltäni se vaatii aikamoista sisäisen maailman käsittelyä ja nöyryyttä. 

Kun tämä kehomatkailu vei paljon voimiani, eikä reiki riittänyt lähdin oppimaan lisää energiasta. Aloitin intuitiivisen energiahoitajan opiskelut. Tästäkään asiasta en jaksa kertoa egolle mitä se on, mutta sen tuntee jos on tunteakseen. Energia meinaan on mieletön voima. Jos sen sallii itselleen. Ego meissä tekee usein kaikkensa, ettei se usko. Minun oma egoni oli melkoinen tyranni, mutta sen kanssa joudumme jokainen tehdä työtä. Siis sinä teet töitä oman egosi kanssa, minä omani. Ne toisinaan kietoutuvat toisiinsa ja silloin voi salamat kimpoilla. 

Mutta, jos uskallat ottaa energian vastaan –  voit kokea ihmeitä. Jo pelkästään tämän kirjoituksen lukeminen voi avata sinua. Jos sallit. Energiahoitoa ei koskaan saa tehdä toiselle ilman lupaa, sillä silloin se ei ole puhdasta rakkautta, vaan manipulointia. Energia opettaa meitä manipuloinnista irti. Se auttaa meitä yksilöinä, tekemään omasta elämästä kauniin – samalla se parantaa myös ympäristöämme ja näin voimme vaikuttaa parantavasti ympäristöön. Energia ei kuitenkaan opeta miten muuttaa muita, meidän on muututtava itse, jotta muut ympärillämme muuttuvat mukana. Alku on aina vaikein. 

Maiju

Pohdiskelua ja rönsyilyä

Olen kirjoittanut muistiinpanoihini näin: 

    –Kirjoittamisessa vaikeinta on saada lukija kiinnostumaan sinusta. 

Jos haluat, että lukija kiinnostuu sinusta –  et voi suorittaa yksinpuhelua, missä ei tiedä mitä asialla tarkoitetaan. Tänä aikakautena, kun ylitarjontaa on kaikesta liikaa, ei voi leikkiä pelejä ja jättää lukijaa arvailemaan, että mistähän mahtaa olla kyse. Hän ei osaa lukea sinun ajatuksia, ole siis selkeä. Mitä tarkoitan tällä? 

Joskus kun luen vaikka facebookissa kirjoitusta, joka johtaa blogiin – väsyn, jos kohtaan arvausleikkejä. Sellaisia, joissa ei ole avattu kirjoitusta, vaan kirjoittaja ikäänkuin olettaa, että lukija tietää mistä hän puhuu. Miksi? Koska oma elämäni on ruuhkavuosiani elävä suurperheen äiti, joka haluaa olla perillä asioista. Jos lähden lukemaan tekstiä joka johtaa siihen, että minun pitää osata lukea kirjoittajan ajatuksia ja jään hämmentyneenä lukemaan, lopetan. Tässä kohdassa minulle voisi sanoa, että voit ohjata häntä kertomalla mielipiteesi. Minä kohtasin kirjoittajan, hän hyökkäsi –  enkä sanonut juuri mitään ihmeellistä. Edes palautetta. Mutta arvaa miksi juuri tämän aiheen nostin esiin? Koska olen ollut itse aivan samanlainen. Oletin muiden tietävän mistä puhun. Ja taidan tehdä sitä vieläkin. 

Älä siis ole ylimielinen lukijaasi kohtaan. Innosta. Kuvittele ikäänkuin silmänne olisi samalla korkeudella eli katso lukijaa silmiin ja tarkenna. Mielikuvaleikkiä. 

Älä ole lukijan alapuolellakaan. Älä uhriudu ja syyllistä, älä myöskään syyllisty. 

Olen empaatikko, joskus aistin asioita mitä ei ole nähtävissä selkeästi ja kaikessa tekemisessäni, vaikka en aina edes jaksaisi tai tahtoisi –  parannan ympäristöäni. Tänä päivänä, vaihdan suuntaa aika nopeasti jos koen väsymistä. 

Miksi maailmasta on tullut sellainen paikka, että väsymme helposti? Onko se ylitarjonta? Kaikkea on niin paljon. Sisällämme on vaatimuksia paremmasta ja paremmasta?

Minulla on omia kiinnostuksen kohteita paljon. Rakastan aivoja. Kaikkia kirjoja ja kirjoituksia aivoista ja niiden toiminnasta. Älykkyydestä, herkkyydestä, taiteesta, sosiaalisuudesta. Lopulta moni kiinnostuksen kohteeni liittyy lopulta työhöni. Olen kosmetologi. En ole kuitenkaan tieteellisesti ja matemaattisesti lahjakas. Mutta hahmotan oman alueeni hyvin. Minulle ei riitä pelkkä pintapuolen ihon hoitaminen, vaan syvälliset keskustelut ja vuoropuhelut. Minua kiinnostaa ihminen, kommunikointi ja mikä saa meidät kohtaamaan ihmisen niin kuin kohtaamme. Mutta heti kun täytyy selittää asia tutkimusten kautta, ikäänkuin sammun. Älä käsitä väärin, rakastan tiedettä, mutta puhekieleen tiede tuo tunteettomuuden. Ihmiset ikäänkuin tarvitsee faktaa, jotta uskovat ja se on joskus mielestäni.. Tylsää. Ehkä se johtuu luovasta persoonastani. Olen siinä mielessä erilainen kauneusalalla, etten ole kiinnostunut pikatrendeistä vaan siitä, että ihminen kiinnostuu itsestään. Hoitaa itseään pysyvästi, eikä osta miljoonaa purkkia kylpyhuoneeseen siksi, että ne oli alessa. Mutta harva meistä kosmetologeista sitä ajattelee. Lähes kaikilla tuntemillani kosmetologilla on samanlainen ajatusmaailma kuin minulla. Se on aika ihanaa. 

Sain joululahjaksi muutama vuosi sitten kameran mieheltäni ja se sai minut kuvaamaan. Oikeastaan olin jo kuvannut puhelimellani pitkään ja kamera oli tervetullut hyvän zoomin takia. Kamera sai minut innostumaan linnuista. Miksi? Linnut ovat todella vaikeita kuvattavia. Ne ovat nopeita ja sinun täytyy olla tarkka ja nopea, sekä rauhallinen saadaksesi hyvän kuvan. Et voi käskeä lintua kuvaan. Se kehittää omaa tarkkaavaisuutta ja aisteja. Kirjoittamisessa aistit ovat melkoisessa asemassa, jotta tekstiin saa syvyyttä.

Kun täytin 40 vuotta, ystäväni ja perheeni antoivat minulle lahjaksi järjestelmäkameran. Kiinnostuin macrokuvista ja nyt ihmisistä. Minun on luotava jatkuvasti jotain. Ihmisten kuvaamisessa on myös haasteensa. On saatava kuvattava luottamaan sinuun ja tuotava hänen parhaat puolensa esiin. 

En tiedä tulenko missään koskaan super hyväksi, mutta riittävä on hyvä minulle. Esimerkiksi valokuvaamiseen liittyy niin paljon teknisiä juttuja ja hifistelyjä, että niiden hahmottamiseen menee aikaa. Mutta. En silti luovuta. Annan itselleni vain aikaa. 

Kaadoimme pihaltamme jättituijan ja innostuin oksista leikkaamaan sirkkelillä puupaloja. Meiltä löytyi dremeli varastosta (sellainen jalkaporaa muistuttava työkalu, mutta järeämpi) ja yhtäkkiä huomasin hiovani puupaloja sileämmäksi. Yhtäkkiä olin jo puuilon poranterä osastolla etsimässä pienen pieniä teriä. Löysin, mutta ei ole porakonetta. Miehelläni oli pihdit ja tein 'tee se itse' porakoneen. Tarkoitukseni oli porata reikä korvakorukoukulle. Prosessi on vaiheessa. Hyödynsimme melkein koko puun. Teimme puiden varsista katokseemme tolpat, oksista pyörittelin suitsukkeita, sirkkelöin korvakoruja ja oksia on vielä jäljelläkin. Puu tietenkin tihkuu pihkaa ja on mietittävä miten saan niistä terveysturvalliset (onko se edes sana). 

On vain tehtävä koko ajan jotain luovaa ja omannäköistä. En voi sille mitään. En tiedä miksi tämän kerroin tähän väliin. Hah. Ehkä se kuvaa pyörremyrskyistä persoonaani. Ihmiset supisevat monesti selän takana, nähden jonkin heille tärkeän piirteen epäkohtana. Minussa on epäkohtia paljon, mutta jos kuuntelen supinoita –  lopetan tekemisen. Pysähdyn ja muutun katkeraksi. Pitää uskaltaa tehdä supinoista huolimatta. Antaa supista. 

Tällä yritän kuitenkin kertoa, että minulla on oltava projekteja. Olla aktiivinen. Vaikka painotan meditointia ja lepoa, olen käynyt myös vaiheen, jossa pysähdyin totaalisesti ja muutuin hitaaksi. Masentuneeksi, valittavaksi ja todella väsyneeksi keho täynnä kipuja. Elämänilo täytyy löytää omista jutuista. Inspiroitua elämästä. 

Lopulta melkein kaikki kiinnostuksen kohteeni nivoutuvat yhteen. Liittyvät jotenkin toisiinsa. Valokuvaamisella olen tutustunut luontoon ja me ihmiset olemme osa luontoa. Kaupunkilaisena ja nuorena en juuri ollut kiinnostunut luonnosta tai metsästä, ne olivat minulle itsestäänselviä asioita. Kun asiat ovat itsestäänselviä, niitä ei kunnioita. Myös ihmissuhteet kuuluvat tähän kategoriaan. 

Ihminen elää ikäänkuin unessa, eläen vaikeaa ja sekavaa elämäänsä olematta kiinnostunut juuri mistään. Ikäänkuin automaattipilotti ohjaisi junaa lineaarisesti eteenpäin, istut kyydissä näkemättä edes ikkunasta ulos. No joo. Hassu vertaus. 

Mutta kirjoittajana, en tiedä olenko kiinnostava. Olen opetellut erilaisista ihmisistä paljon ja haluaisin osata sanoittaa niitä tarinoiden muotoon –  osata kertoa erilaisista persoonista, yhteentörmäyksistä. Ihmiset kun tuppaavat käskyttämään toisiaan ja siitä syntyy tulinoro ja patam! Miten niistä sitten selvitään. Terapeuttinen lähestyminen on juttuni, ilman sitä terapeutin pätevyyttä. Ympärilläni on vain nykyään paljon terapeuttisia ihmisiä ja tilanteita. Ei tällaiseen pieneen tilaan voi kaikkea kirjoittaa –  laittaa väsyttämän lukijaa. Mutta joo. Seuraavaan kirjoitukseen sitten. Joka tulee, kun inspiraatio iskee. 

Kiitos jos luit. 

Maiju

Taide on tärkeä voimavara

 Viime aikoina elämäni on ollut melkoisen muutoksen pyörteissä. Viime vuosi toukokuusta 2022 kesäkuuhun 2023 on ollut aikamoinen, sanotaanko omien haitallisten tunteiden kohtaamisen vuosi. Ajauduin sellaisiin mielentiloihin, että ilo katosi sisältäni. Samalla kun ilo katosi, katosi myös ilo valokuvaamisesta ja ilo työskentelystä. Koska elämä on tällaista heittelevää ja arvaamatonta, on hyvä elää elämänsä niin, että ilo on mukana. Sillä elämä on todella lyhyt siihen, että on vihainen. Miksi käyttää aikaansa vihaisuuteen ja turhautumiseen.

Eilen minulla oli nuori asiakas, joka haaveili taiteilijuudesta. Hänen kauttaan ja hänelle kertoessa muistin miten meidän taiteilija elämä alkoi. Kun kaksoset olivat vauvoja, aloin askartelemaan. Lähdin löytämään yhteyttä omaan luovuuteeni. Tein käsin kortteja joita lähettelin sukulaisille ystävänpäivänä ja jouluna. Kun kaksoset olivat noin puolitoista tai ehkä 2 vuotiaita, ostin sormivärit ja taulupohjat tiimarista ja laitoin heidät kylpyhuoneen lattialle pelkät vaipat päällä maalaamaan ensimmäiset taulunsa. Taulut ripustettiin seinälle.

En tiennyt taiteesta mitään. En tiennyt askartelustakaan juuri mitään. Keksin kaiken inspiraatioiden avulla. En juuri nuorena ollut tietoinen omista luovista kyvyistä tai en juuri tuntenut itseäni, kukaan ei ollut koskaan sanonut "sinulle voisi sopia tällainen ja tällainen". 

Kun sain inspiraationi tehdä ensimmäisen tauluni, muistan kuinka työkaverini soitti ja kysyi mitä teen. Vastasin ylpeänä maalaavani taulua. Taulusta tuli mielestäni ruma, suutuin sille lopulta niin, että revin taulun. Jälkeenpäin tunsin syyllisyyttä, sillä rahaa meni hukkaan, sekä maaleja. Taulusta olisi pitänyt tulla kerralla hyvä ja täydellinen. Koska siitä ei tullut, tunteet olivat melkoisia. Hah. Niinkuin ikinä ensimmäinen kokeilu olisi täydellinen. 

Ostin massaa ja rakensin hassut nuket vanhemmilleni, ne olivat rosoiset kasvoiltaan ja ompelin vaatteet huopakankaasta käsin, hiukset tein paperinarusta. Äiti asetti nuket kaappikellon päälle ja kutsuin niitä ajan hengeksi. Isäni oli sairastunut ja kello pysähtyi. Eikä enää toiminut. Nuket eivät painaneet juuri mitään, että ne olisi voineet rikkoa kellon. Ajattelimme, että ajan kuului pysähtyä viimeisiksi hetkiksi. 

Kuoleman myötä taide tuli entistä lähemmäksi minua. Maalasin tunteitani. Ystäväni järjesti meille vedic art kurssin ja siitä maalaaminen käynnistyi. Maalasin vuosia. Aina kun surun aalto lähestyi, kaivoin taulupohjan esiin ja aloitin. Otin tyttäreni mukaan ja ostin heille aina silloin tällöin taulupohjia myös. Tänä päivänä meillä ei seinällä taida olla ostettuja tauluja, kaikki on meidän maalaamia. Kaikkien muiden paitsi mieheni. Hän ei maalaile kuin lautoja tai aitoja. Hänen taiteensa näkyy takapihan aidassa ja terassissa ja katoksessa. Hän on kyllä super taitava niissä jutuissa. Olemme molemmat käsityöläisperheestä. 

Kun maalaamiseni oli ohi, siirryin kameraan. Tyttäreni taas jatkaa työskentelyä. 

Alla kuvia maalauksistamme. Kuvat on otettu kännykällä huonossa valossa :

Yllä olevat taulut ovat minun maalaukset.

Nuorimman tyttäreni maalaus. Jossa ideana oli värit. Pouring tekniikalla tehty. Värit tylsästi vääristyy ja kuvakin vino. Mutta ei se minua haittaa. Kaiken julkaistun kun aina pitäisi olla täydellistä. 

Nämä ovat keskimmäisen tyttäreni maalaamia, myös alla oleva, jonka hän teki minulle 40-vuotis lahjaksi.

Kuva on otettu hassusti ylhäältä päin. Tyttäreni töitä löytyy instagram tililtä @artworkbymonaa ja tiktokista @moalis2 

Tässä meidän koira hänen maalaamanaan. Olisin voinut rajata kuvan siistimmin, mutta olkoon. 

Tässä siskosten yhteinen yläasteen päättötyö. Kuvaamataidon numero painettiin päättötodistukseen 6 ja 7, suutuin. Numero oli sitten vahinko ja muutettiin 8, molemmilla. 

Tämä on ainoa kuvani jonka olen laittanut tauluksi seinälle. Tekstitkin tulostui liian alas, mutta ei minua haittaa, koska se on meidän koti. Meidän koti on meidän koti, jossa on meidän näköistä taidetta. Kriitikoita en päästä kotiini vaikka nämä nyt täällä jostain syystä on täällä kriitikoitavana (en tiedä mikä minulle tuli, että näitä jaan täällä). 

Alla vielä pari kuvaa rummuistani. Niitäkin ehdin tehdä noin 7. 

Kaikenlaista olemme tehneet perheeni kanssa. Nämä ovat tuoneet meille hyvää, mutta myös muille. Rummuilla voi tehdä energiahoitoja. Taulut ja taide tuo tunteita esiin. Taide parantaa. Se on todella harmi, miten vähän taidetta arvostetaan rahallisesti. Sillä taide on myös yhtä lailla kovaa työtä, niinkuin mikä tahansa työ. Siksi teemmekin taidetta sydämestä ja meille kotiin. 

Minulle on kaikessa tekemisessä aina lähtökohtana parantaminen ja auttaminen. Kuitenkin olen tässä 13 vuoden aikana oppinut, että kaikkia ei voi auttaa eikä parantaa. En voi luovuttaa voimiani muille, en ota vastaan ihmisiltä p.tä, enkä todellakaan kuuntele selän takana mollaajia. Elämä on liian lyhyt epäaitoihin teeskentelijöihin, eikä kaikkia tarvitse ymmärtää. Tämä vuosi opetti sen, että jos minulta katoaa kaikki ilo ja luovuus tekemisestä, olen silloin täysin väärässä paikassa. Kun luovuus ja inspiraatio iskee, olen taas back! 

Hiukan erilainen postaus tällä kertaa, mutta ehkä se oli ihan ok. 

Maiju

Onko sinulle sanottu ei?

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä 

 On jopa suositeltavaa yleisessä keskustelussa sanoa ei. Sano ei asioille jotka eivät ole sinulle, lopeta miellyttäminen. Lopeta asioille sanominen kyllä, jotka eivät tee sinulle hyvää. 

Kun sanoo työyhteisössä ei, tiimityöstä voi tulla hankalaa. Kun sanoo kyllä vaikeillekin asioille, huomaa sopeutuvan ja oppivan. Aina kannattaa toki olla erottelukykyä, mihin haluaa sopeutua. 

Kun olin nuori, minulle sanottiin usein kyllä kavereiden puolesta. Kun kuulet kyllä sanan se voi nostaa sinut eloon, lentoon ja siitä saa voimaa. Kun sinulle sanotaan ei, miten silloin reagoit? 

Minulle sanottiin yhteen aikaan ei jatkuvasti, se lamaannutti, söi innostustani ja aiheutti kipuja. Isoja kipuja sisälläni. Huomasin olevani jollain tavalla riippuvainen siitä, että minun takana seistiin isossa maailmassa. Kun huomasin tukiverkkoni olevan erittäin rikkinäinen, en jaksanut aina yrittää. 

Kävin hyvin, hyvin pitkän jakson läpi, kun minulle sanottiin jatkuvalla syötöllä ei. Huomasin itse sanovani silti kyllä. Äitini sanoi aina ensimmäisenä EI moniin hänelle ehdottamiini asioihin. Kun menin ensimmäiseen "unelmatyöhöni" ja sain kuulla jatkuvalla toistolla "ei" aloin nahistua. Kun hain työpaikkoja, sain lukemattomia kirjeitä "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun tällä kertaa".

Jäin monesti miettimään, että mitä tämä tarkoittaa. Pitääkö vain vahvistaa itseäni. Olen ollut erittäin arka. Ja kun sisältäni puuttui kannustava ääni, jota olisin tarvinut ihan pienestä asti (herkkyyteni takia), muutuin ankaraksi itseäni kohtaan ja lopetin yrittämisen. Alisuoritin kaikkea. En mennyt juuri sille kuuluisalle epämukavuusalueelle, sillä olin ollut siellä jo liian kauan. 

Kun tiivistän lapsuuteni pariin sanaan tai lauseeseen, sanoisin, että minulle naurettiin ja naureskeltiin 90% ajasta. Mutta, osasin hakeutua suojaan. Seuraavaksi minua suojeltiin. En koskaan uskaltanut miettiä kuka Maiju todella on. Kun aloin miettiä, kuulin valtavaa vastustusta ajatuksissani. Paine oli kova, tein mitä vain –  kuulin toistuvasti ajatuksissani "et onnistu". Joskus uskoin, joskus en. Se ei ollut pelkkä ajatus, vaan se oli valtava tunteiden vyöry. Olen meinaan hyvin kehollinen. Siksi ajatusta oli helpompaa uskoa. 

Kun kirjoitin itselleni voimakortit ja kerroin niistä ääneen näyttämättä niitä . Sain kuulla "jos haluat ne julkaista, tekstin täytyy olla sitten isoa, muuten kukaan ei osta." Mitä olisin toivonut kuulevani: "Oi hienoa, saanko lukea"

Kun olin kirjoittanut ensimmäiset runoni kirjan muotoon, kuulin ennen kuin niitä oli edes katsottu / luettu : "Muista sitten, että kustantajaa on vaikea löytää". 

Nämä tarkoittivat minulle, ettet kuitenkaan onnistu. Sillä olin aina kuullut tällaista puhetta. Kyllähän minä nyt tiedän heidän egonsa latistamisen, mutta silloin se sattui. Ja sai minut luovuttamaan heti. 

Kirjoitin romaania ja kirjailija lähetti sen puolestani Otavalle, sain automaattivastauksen 4 kuukauden päästä "valitettavasti ...". Lopetin yrittämisen. 

Mutta, en ole silti lopettanut kirjoittamista. 😅 (yritän välttää blogissani hymiöitä, nyt haluan lisätä ironisen naurun itseäni kohtaan)

    On myös sanontoja, "jos sinulle sanotaan ei, se ei ole sinun ovi vaan tilalle tulee jotain vielä parempaa". Jeah right. Nyt on rynkytetty liikaa vääriä ovia. 

Voimakorttini. Kirjoitin ne vuonna 2017. Tulostin niitä monet kappaleet ja leikkasin ne eri kokoisiksi paperilappusiksi ja jaoin niitä noin kymmenelle. Siskoni liimasi omansa pahville ja nostelee niitä edelleen.   Toisinaan häpeän niitä, toisinaan pidän niistä. Ne aiheuttavat valtavaa tunnetta itsessäni. Sillä odotan ensimmäisenä, että joku kertoo jonkinlaisen negatiivisen mielipiteen niistä. Saivartelee. Tiedän, tyhmää. Mutta niissä tosiaan on se pieni fontti. Ei niitä kukaan ostaisi. Hah.     

Olen siinä pisteessä elämää, että olen kuullut niin paljon ei:n sanomista, minun tyrmäämistä, hylkäämistä, manipuloimista ja mitä sanoja voisin vielä käyttää, että olen ikäänkuin turta. Ja silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa siivet alleen ja lähteä lentoon. Eikö? Jatkan edelleen koputtelemista vääriin oviin. Joku ovi silti aina aukeaa. Jos se on väärä ovi joka aukeaa, niinkuin usein on ollut – jatkan matkaani. 

Olen kuitenkin ehkä ollut itse isoin ei:n sanoja itselleni, sillä pelkäsin tuomitsemista, nöyryyttämistä ja naureskelua. Kun sain kohdata nitä aikuisena, huomasin ne hyvin naurettaviksi itsekin. Ei niillä ole voimaa, jos en anna niille voimaa. Opettelen itse sanomaan kyllä elämälle ja tilaisuuksille. Mutta vain niille jotka antavat minulle hyvää. Sillä voit hyvin sanoa kyllä asioille jotka vievät sinua alamäkeä kohti mutakuoppaa. 

Maiju

Miksi haluan kirjoittaa

 

Miksi haluan kirjoittaa? Koska haluan osaltani parantaa maailmaa. Minulla on omanlainen tapa nähdä maailma. Asiakastyössäni saan kuulla paljon erilaisia elämäntarinoita. Olen empaatikko ja erityisherkkyyttäkin löytyy. Huomasin myös, että kun elämäni oli todella raskasta – herkkyydet olivat tapissa. Mutta olin kasvanut jo hyvin raskaassa ilmapiirissä, joten en tiennyt sen olevan mitenkään epätavallista. 

Me ihmiset olemme erilaisia, eikä meitä voi verrata toisiimme. Ulkopuolinen ei voi sanoa, että kyllä sinä kestät kun minäkin. Mutta jos itse ajattelen itsestäni, että minun on kestettävä kun tuokin – voin voimaantua. Kun toinen sanoo –  voin lamaantua. 

 Olen lukenut paljonkin sanojen voimasta ja mitä ne aiheuttavat meidän hermostolle. Olen itse saanut tuta hyvin rumista sanoista ja kun sanon ääneen niitä minulle sanottuja sanoja ja yleisö tyrmää ne, tiedän mitä kehossani tapahtuu. Se menee hälyytystilaan. 

Kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat voimaantumisen keinoja. Tiedän, ettei monilla ole kykyä eläytyä toisen kipuun, mutta toiset taas kantavat muiden kipuja. Haaveeni olisi osata kirjoittaa näistä tarinoita. 

En haluaisi kirjoittaa mustista aiheista, mutta jostain syystä kuulen jatkuvasti ja koen sieltä suunnalta asioita. Pyrin aina parantamaan ympäristöäni, joten olisiko musta aihe sittenkin parantava aihe? valkoista sekoitettuna mustaan, tulee harmaata. Kun sekoittaa lisää valkoista, harmaa muuttuu vielä vaaleammaksi. Niin käy ihmiselle myös, kun hän parantuu. Voiko kirjoittaja parantaa? 

Samalla yritän irrottaa itseäni vastuusta, mitä kannoin pienestä asti. En voi ottaa vastuuta lukijan tunteista.  

 Lapsena otin kannettavaksi kavereiden huolet, vaikeudet ja traumat. En ymmärtänyt kerääväni niillä itselleni samoja juttuja. Aikuisena opin irrottautumaan. Ja se tarkoitti sitä, että itsensä pitää tuntea. 

Maiju

Kun sanat satuttaa

Tämä on vaikea aihe kirjoittaa, sillä sanat voivat olla kuin veitsiä. Niillä voi iskeä ja lujaa, eikä haava  välttämättä koskaan tule paranemaan tai ainakin se siltä tuntuu. On tehty tutkimuksiakin, että satuttavat sanat osuvat aivoissa samaan osioon kuin oikea fyysinen kipu. Valitettavasti ei ole antaa tähän linkkiä tutkimukseen, niinkuin kuuluisi. Siksi se olkoon nyt disinformaatiota. Toiset satuttavat tahattomasti, he eivät edes ymmärrä satuttavansa. Toiset tekevät sitä täysin tietoisesti. 

Oma mielipiteeni on, että aina ei tarvitse neuvoa, aina ei tarvitse antaa vinkkejä miten elää omaa elämää paremmin. Ellei sitä kysytä.

Tämä olkoon lyhyt postaus. Joskus sanoja on vaikea kaivaa alitajunnan syövereistä. Tavallaan sitä tietäisi mitä ja miten jonkin asian haluaa ilmaista –  ei vain löydä niitä oikeita sanoja. Mutta. Jos haluaa jonkin asian sanoa, on otettava omista sanoistaan vastuu. Eikö? Jos ne satuttaa vastapuolta, eikö olekin vain reilua pyytää anteeksi. Ei kierrellä ja kaarrella, vähätellä ja syytellä vastaanottaja. 

Rehellisesti vain pyytää anteeksi. Simple is that! Piste. Anteeksipyyntö toki voi jäädä sanahelinäksi, jos sama käytös jatkuu. Silloin merkitys koko sanasta leijuu taivaan tuuliin. 

Mutta, jos ei olekaan sanonut pahasti vaan vastaanottaja on ottanut sanan ns. väärin vastaan, pitääkö silloin pyytää anteeksi? Nämä on vaikeita ja tiukkoja aiheita, niin lasten kasvatuksessa kuin työelämässä / harrastemaailmassa ta vapaa-ajallakin. Mitä enemmän ihmisiä, voi olla myös isompi soppa. 

Kun olemme ihmisten kanssa tekemisissä,  jotka sanovat vihaisia satuttavia sanoja. Loukkaavia. Arvostelevia. Hyökkääviä. Mitä ne tekevät ihmisen sielulle? Kun olet ympäristössä, jossa on vain rumaa, likaista ja inhottavaa puhetta, se on kuin aivopesua. Jos kuuntelet mollaamista, joko itsesi tai muiden –  se on kuin joku heittäisi roskia sieluusi. Mätäneviä roskia. Jos et saa torjuttua niitä, alat muuttua samanlaiseksi. Kuka meistä haluaa sitä?

Miksi alunperin aloin kirjoittaa? Siksi, että halusin muuntaa sisäisen puheeni kauniimmaksi, että tulisin näkyvemmäksi itselleni. Tiedostaisin mikä on oikein ja mikä väärin. Lapsi joka kasvaa ympäristössä, jossa   puhe on negatiivista ja tunteet tukahdutetaan, palaute omasta käytöksestä on vain negatiivista ilman positiivista tai rakentavaa palautetta, kasvattaa lapsen epävarmuuteen. Se millainen minä olin, avoin ja suora oli aikanani halveksittavaa. Opin kuitenkin miellyttämään. Nyt opettelen siitä pois, mutta samalla haluan siitä kertoa. 

Maiju

Löysin tarinan arkistoistani

(Tämä on täysin fiktiivinen tarina)

 Valo

Mistä se kaikki valo meihin tulee? Mistä me ammennamme valoisuutta? Miksi toiset ovat pimeämpiä kuin mustin yö ja toiset valoisampia kuin kirkkain lamppu. Kuka oman valoni on sytyttänyt? Miksi toisille jaetaan empatiaa kauhalla, toiset taas saavat kylmyyttä ja kykenemättömyyttä ymmärtää?

Ruuhkainen Metroasema Sörnäisissä. Ihmisiä enemmän kuin sisälle mahtuisi, siltä se ainakin tuntui – kykenin haistamaan jopa vieressä olevan hengityksen. Se ei ollut omani, sillä olin juuri kysynyt haiseeko hengitykseni ennen kotoa lähtöä. Harjasin hampaani ja käytin hammaslankaa, sen päälle kurlasin suuvedellä. Ah niin raikasta, ajattelin. 

Silmäni vaeltelivat ihmisten läpi, huomioin rikkinäisiä vaatteita, likaisia ja löysiä farkkuja, puhdasta, likaista. Vieressäni on mies, jolla puku päällä, mahdollisesti Dressmannilta. Katson hänen sukkiaan, ovatko nuo ne tarjoustalossa näkemäni sukat. Halvat. Eurolla sai kahdet.

Silmäni jatkavat kulkuaan. Näen edessäni äidin ja pienen kiukuttelevan lapsen. Äidin kasvoista paistaa väsymys, katson hänen hiuksia – koskahan ne ovat viimeksi pesty? – Kysyn itseltäni. 

Mikä näiden ihmisten tarina on? Häiritseekö näiden ihmiset ulkonäkö minua, sillä tunnun kiinnittävän niihin aika paljon huomiota – ajattelen. 

Sisälleni asettuu ymmärrys. 

He kaikki elävät elämäänsä. Minä tarkkailen. En arvota, en tuomitse -vain tarkkailen. 

Jos kuulisin heidän ajatukset, mitähän he ajattelisivat. Katson äitiä ja mietin. Hänen ajatuksensa vilisevät sinkkuajoissa, niissä vapaissa ja railakkaissa hetkissä. Hänen haikeutensa - kavereiden jäädessä taa, hänen uupumuksensa pilaa kaikkien ilon. Hän ajattelee. 

Rikkinäisissä vaatteissa kulkevat –  ajattelevat olevansa cool, sillä mitä rikkinäisemmät housut, sitä muodikkaampia he ovat. Edessä istuu hyvin pukeutunut vanha rouva –  hänen ajatukset osuu nuorison epäsiistiin pukeutumiseen. Toista se oli hänen nuoruudessaan, muoti oli vielä kulta-aikaa. Mummo ajattelee muodin kulta-ajan olleen 1920-luvulla, aikana jona hänen äiti oli nuori. 

Nämä nuoret jauhavat purkkaa ja räkivät lattialle. Katsovat vanhempia kieroon. Se oli sen 80-luvun vaikutusta. Silloin tuli punkkarit. Pyh, mummo pyörittää silmiään. 

Katselen kuinka metrovaunu tyhjenee Itäkeskuksen kohdalla. Muutama matkustaja tulee kyytiin. Jatkan matkaani kohti kontulaa. Viereinen mies nousee ylös, suoristaa pukuaan ja ravistelee lahkeensa. Hän vetää syvään henkeen ja kävelee metron ovien eteen. Kontula Gårdsbacka, metron naisääni sanoo. Pim. Ovet aukeaa. Kävelemme ihmisrypäleessä metrosta ulos. Pummi ojentaa käden - ”anna rahaa!” Kävelen hänen ohi kuulematta häntä. ”haista vittu, rikas paska” Pummi huutaa perääni. Jatkan rullaportaat ylös –  portaiden päässä nuorisolauma on ryhmittynyt tien tukkeeksi ulko-ovien eteen. Näen vartijan lähestyvät heitä. Ryhmä leviää, jakaantuu ovien sivuille, yksi lähtee juoksemaan karkuun. Katselen tupakoita korvien takana. Nuorin on varmaan 8-vuotias. 

Käännyn vasemmalle ovista ja jatkan matkaani kohti Vesalan koulua. Läpi ostarin kulkiessani huomaan iäkkään naisen, joka työntää rollaattoria selkä kyyryssä. Näen hänen luokse juoksevan naisen, joka auttaa naista. Vanhan rouvan katse näyttää kiitolliselta. 

Edessäni seisoo juopunut mies - ihan hyvin pukeutunutkin. Hän ottaa minua kädestä ja sanoo ”Hei beibe, meille vai teille?”

”Kiitos kohteliaisuudesta, ei kumpaankaan”. Katson kelloa, se on 12:09. On vielä aikaa. 

Jaahas, että sellainen tarina. Tällaisia lyhyitä tarinoita löytyy koneeltani.

Maiju

Arkistoista löydettyjä

Nyt kun olen vuosia piilotellut itseäni ja kirjoituksiani, niin tänne sitten vaan. Eikö? Tulkita voi miten vain, en muista enää alkuperäistä ajatusta kirjoitukselle. Luen sitä yhtä vieraana kuin sinäkin :

Seison edessäsi,

katsot minua silmilläsi - omalla maailmankuvallasi.

Pienessä hetkessä

 ajatukset vilisee mielessäsi - tehdessäsi oletuksia.

Sinäkin pelkäät.

Mitä jos minua lukiessa teet valinnan väärän ja joudut tilille.

Päätät olla päättämättä - minut jättäen hirteen löysään.

Päättäen silti puolestani, silmäsi sulkien huoleltani.

Jätät näkemättä. Et näe, vaikka katsot. 

Uskoudut huolistasi - huudat, halveksit, pyyhit suupielesi.

Tietämättä minun tunteistani.

Kova kuoresi edessäsi - jätän kaiken sanomatta,

sillä hyökkäykseltä itseäni suojelen.

Minä hiljaa vetäytyen. 

Hämmentyen,

kera omien oletuksieni, 

vetäydyn hiljaa pois luotasi.

Sinä suljet silmäsi, 

nähden vain virheeni.

Korostat niitä itsellesi, 

jotta sinun helpompi on edetä.

Olisinkin ollut taakkasi. 

Hyvä että menit.

Jättäen tyhjyyden sisimpääsi.

Et näe,

että hiljaa tein kaiken minkä pyysit, 

minä opin sen kaiken.

Mut et voi nähdä arvoani, 

sillä kalvo on sun silmissäsi.

Ja seuraava:

Elämä on, 

iloja, suruja, vahvoja tunteita. 

Yhteenkuuluvaisuutta ja erillisyyttä. 

Kamppailua onnesta ja menestyksestä. 

Kulta-arkusta, 

joka lopulta tuo lohdutuksen, 

vai tuoko? 

Tuoko mikään lopulta lohdutusta,

 jos jatkuvasti etsii jotain parempaa?

Elämä on monimutkaista; 

se arpoo satunnaisesti onnen rippeet;

 antaa toisille ja ottaa toisilta. 

Se vie turvan ja 

potkaisee perseelle yksin jaksamaan, 

taakkaansa kantamaan. 

Kuka meistä selviää, 

vailla iskuja ja kolhuja? 

Onko toinen toista parempi, 

vaiko kohtalon ivan polkemia jätöksiä,

kaikki me? 

Oli menneessä menestystä, 

tulevassako siis köyhyyttä?

Saisiko vielä kerran kokea jotain joka tuo onnea?

Vai oliko se tilaisuus jo menetetty?

En tuo elämään tähän sanoja kauniita, 

vaan rumaa ja tuskaa, 

joka maailmaani hallitsee. 

Kauniiksi muutan elämääni

askel askeleelta,

mutta ponnistelun tulokset

näyttää sirpaleilta.

Ethän kerro surujasi ja tuplaa niitä muille, 

sanotaan hiljaa mielessäin.

Miksen, 

onhan heilläkin valinta, 

poistaa minut sitten tieltä. 

Ja niinhän he tuntuisi tekevän. 

Höh, aika surullista. Vaikka itse sanonkin.

Maiju