Nyt kun olen vuosia piilotellut itseäni ja kirjoituksiani, niin tänne sitten vaan. Eikö? Tulkita voi miten vain, en muista enää alkuperäistä ajatusta kirjoitukselle. Luen sitä yhtä vieraana kuin sinäkin :
Seison edessäsi,
katsot minua silmilläsi - omalla maailmankuvallasi.
Pienessä hetkessä
ajatukset vilisee mielessäsi - tehdessäsi oletuksia.
Sinäkin pelkäät.
Mitä jos minua lukiessa teet valinnan väärän ja joudut tilille.
Päätät olla päättämättä - minut jättäen hirteen löysään.
Päättäen silti puolestani, silmäsi sulkien huoleltani.
Jätät näkemättä. Et näe, vaikka katsot.
Uskoudut huolistasi - huudat, halveksit, pyyhit suupielesi.
Tietämättä minun tunteistani.
Kova kuoresi edessäsi - jätän kaiken sanomatta,
sillä hyökkäykseltä itseäni suojelen.
Minä hiljaa vetäytyen.
Hämmentyen,
kera omien oletuksieni,
vetäydyn hiljaa pois luotasi.
Sinä suljet silmäsi,
nähden vain virheeni.
Korostat niitä itsellesi,
jotta sinun helpompi on edetä.
Olisinkin ollut taakkasi.
Hyvä että menit.
Jättäen tyhjyyden sisimpääsi.
Et näe,
että hiljaa tein kaiken minkä pyysit,
minä opin sen kaiken.
Mut et voi nähdä arvoani,
sillä kalvo on sun silmissäsi.
Ja seuraava:
Elämä on,
iloja, suruja, vahvoja tunteita.
Yhteenkuuluvaisuutta ja erillisyyttä.
Kamppailua onnesta ja menestyksestä.
Kulta-arkusta,
joka lopulta tuo lohdutuksen,
vai tuoko?
Tuoko mikään lopulta lohdutusta,
jos jatkuvasti etsii jotain parempaa?
Elämä on monimutkaista;
se arpoo satunnaisesti onnen rippeet;
antaa toisille ja ottaa toisilta.
Se vie turvan ja
potkaisee perseelle yksin jaksamaan,
taakkaansa kantamaan.
Kuka meistä selviää,
vailla iskuja ja kolhuja?
Onko toinen toista parempi,
vaiko kohtalon ivan polkemia jätöksiä,
kaikki me?
Oli menneessä menestystä,
tulevassako siis köyhyyttä?
Saisiko vielä kerran kokea jotain joka tuo onnea?
Vai oliko se tilaisuus jo menetetty?
En tuo elämään tähän sanoja kauniita,
vaan rumaa ja tuskaa,
joka maailmaani hallitsee.
Kauniiksi muutan elämääni
askel askeleelta,
mutta ponnistelun tulokset
näyttää sirpaleilta.
Ethän kerro surujasi ja tuplaa niitä muille,
sanotaan hiljaa mielessäin.
Miksen,
onhan heilläkin valinta,
poistaa minut sitten tieltä.
Ja niinhän he tuntuisi tekevän.
Höh, aika surullista. Vaikka itse sanonkin.
Maiju
